Chapter 1 of 6 · 3979 words · ~20 min read

Part 1

TUNTURIN TUOLLA PUOLEN

Kertomuksia

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1924.

SISÄLTÖ:

Nimismiehentytär ja torpanpoika Kinkereillä Kosinta Erkki-Antti Juhonpietin näky Vanha kirkkoväärti Vallankaappaus Ison Oskalon pojan rakkaus Voitto

Nimismiehentytär ja torpanpoika

I

Tunturin rinteellä on torppa. Se seisoo siinä korkeammalla muita kylän taloja, jotka ovat rakennetut laaksoon. Keväällä lumen sulaessa, kun tunturin kylkeen ilmestyy laajoja, tummia laikkoja, se näyttää riekolta, joka on pysähtynyt ihmettelemään saapuvan suven tuloa. Harmaana ja ilman syömänä se seisoo paikallaan kuin kummastellen, ettei sen väri enää oikein sovellu ympäristöön. Juuri kuin riekko, joka höyhenpukuaan muuttaessaan on sattunut istahtamaan pälveen. Sekin eroaa silloin liian paljon ympäristöstään.

Talvella suli torppa paremmin ympäristöönsä. Tunturi hohti valkeana. Torpankatto oli lumen peitossa. Sen harmaat seinät saivat valtaisen valkeuden keskellä omituisen hohteen: — se ikäänkuin häipyi pois, muuttui usvaksi. Vain silloin, kun auringon valo sattui sen ikkunaan loimahuttaen sen tuleen, saattoi kulkija huomata, että siinä oli ihmisasunto, torppa. Sitäpaitsi oli sen savupiippu musta; sen erotti aina. Mutta tuota laajaa valkoista seinämää vasten sekin näytti vain mustalta pilkulta.

Se oli »Näköala-Niileksen» torppa. Sen nimen olivat kyläläiset sille antaneet. Sen perustaja oli ihaillut kauniita näköaloja ja senvuoksi rakentanut torppansa tuonne ylös. Mistä Niiles oli sellaisen sanan käytäntöön ottanut, ei kukaan tiennyt. Se oli kai jollakin tavoin verissä, — samoin kuin sekin, että hän osasi lausua d:n. Tuota sanaa ei nimittäin käytetty muualla kuin nimismiehessä ja pappilassa. Se oli herrojen sana ja vain herroilla oli siihen oikeus. Kun Niiles oli ruvennut sitä käyttämään, oli hän heti merkinnyt itsensä, ja tunturikylä kyllä painoi sen muistiinsa. Se ei suvainnut, että joku sen omista ihmisistä poikkesi totutusta puheenparresta.

Ulkomuodoltaankin erosivat niilesläiset muista kylän asukkaista. Heillä oli kaikilla korkea saarnamiehen otsa, — sellainen, johon mahtui sekä Siinai että Golgata. Tuo otsa paistoi toisinaan rauhallisena kuin iltapäiväauringon lasku, toisinaan se taas kuin pilveen peittyneenä teki sangen uhkaavan vaikutuksen. Varsinkin silloin, kun joku niilesläinen suuttui. Silloin sitä sai peljätä pappikin. »Ne ovat Siinain miehiä nämä niilesläiset», oli silloin papilla tapana aina perästäpäin sanoa.

Mutta muuten he enimmäkseen olivat sangen sopuisia ja herttaisia ihmisiä. Niin — rauhallinen, valoisa otsa oli heille paljon enemmän tunnusmerkillistä kuin pilven peittämä ja ankara. Sen kanssa olivat sopusoinnussa silmät, suuret, avonaiset silmät, jotka yhtäkaikki näyttivät uneksivilta. Tuon otsan ja nuo silmät oli perinyt ensimmäisen Niileksen poika, Niiles hänkin, ja jättänyt ne puolestaan perinnöksi pojalleen Matias Niilekselle. Samanlaisia näköalan ihailijoita he olivat kaikki kolme.

Kyläläiset moittivat heitä ylpeiksi, vaikka he olivatkin kovin köyhiä. Mutta pappi, joka tiesi enemmän ja oli ihmistuntija, sanoi, että heissä oli tunturien aateluutta. Siitä johtui, että he olivat asettuneet tuonne ylös.

Miten lie ollut — mutta se ainakin oli varmaa, että tämän nykyisen Niileksen poika Matias Niiles oli suuri uneksija. Hän ei ollut hentomielinen sanan tavallisessa merkityksessä, mutta hän saattoi toisinaan jumalanpalveluksen jälkeen jäädä kirkkoon istumaan ja vajota katselemaan alttaritaulua. Kirkonvartijan täytyi silloin herättää hänet ja sanoa: »No, eikös Matias Niileskin aio lähteä?»

Puhuteltu loi häneen suuret silmänsä ja niissä uiskenteli jotakin vastaanpanevaa, — jotakin samantapaista kuin jäitään laskevassa joessa. Se haihtui seuraavassa silmänräpäyksessä ja sijaan tuli lämmin ihmettely. Kirkonvartija ei saanut tietää, mitä Matias Niiles ajatteli.

Mutta asianomainen tiesi sen itse. Hän kulki kylän läpi hiukan kumaraisena niinkuin kaikki niilesläiset, astui kylän päästä tunturille nousevalle polulle ja alkoi kiivetä ylös. Päästyään jonkin matkan päähän hän pysähtyi ja rupesi tarkkaavaisena katselemaan kylän takana kohoavaa peltikatteista rakennusta. Sekin oli kiivennyt korkeammalle kylän muita taloja. Mutta sitä eivät kyläläiset kummastelleet, sillä siinä asui nimismies. Rakennuksen pääty oli torppaa kohden. Siinä oli vain kaksi ikkunaa alhaalla ja vinttikerroksessa yksi. Matias Niiles tarkasteli merkkiä ikkunassa. Ei näkynyt. Oli siis selvä, ettei Iida voinut tulla.

Kuka oli Iida?

Jos kysyitte vanhalta kirkkoväärtiltä, joka asusti tuvassaan kirkkomäen juurella, olisi vastaus kuulunut: »Iita, se on nimismiehen tytär.» Eikä mitään muuta.

Mutta — jos kysyitte Matias Niilekseltä — edellyttäen, että hän yleensä olisi tahtonut kysymykseen vastata — olisi vastaus kuulunut: Autuus!

Ja silloin olisitte saanut aavistuksen suuresta, ihanasta salaisuudesta.

Matias Niiles jatkoi kiipeämistään, kunnes saapui kotinsa pihalle. Sieltä oli tosiaankin suurenmoinen näköala. Pieni, tunturin juurella kyyhöttävä kirkonkylä muistutti teeriparvea, joka on lennähtänyt näreikön laitaan ja kaivautunut lumikieppiin. Talot olivat kaikki melkein samannäköisiä. Ainoastaan pappila ja nimismiehen talo erosivat kokonsa ja värinsä puolesta muista. Edellinen oli keltainen, jälkimmäinen valkoinen. — Tunturin lännenpuoleinen pää laskeutui jyrkkänä jokea kohti, joka virtasi kirkonkylän sivu, muodostaen alempana, puolen penikulman päässä kylästä, kosken. Sen pauhu kuului selvästi tuonne ylös, missä Matias Niiles seisoi, sillä koski oli siksi väkevä, ettei sitä kahlehtinut talvikaan. Paksu usvapilvi leijaili sen yläpuolella.

Nyt oli joulukuun alku ja vankka talvi. Lunta oli tavallista enemmän. Kaikkialla, mihin katseensa käänsi, hohti valkoista. Matias Niiles katseli etäisyyteen. Niin kauvas kuin silmä kantoi, näkyi matalaa mäntymetsää, jonka keskeltä siellä täällä kohosi yksinäinen paljaslakinen vaara. Mutta itäistä ja eteläistä taivaanrantaa reunusti pitkien tunturijonojen katkeamaton ketju, jonka alaosa hohti siniseltä, teräksensiniseltä, yläosan sulautuessa vaaleisiin pilviin.

Talvi, Lapin talvi! Matias Niiles ei ollut koskaan käynyt etelässä, mutta hän uskoi, ettei sen talvi vetänyt vertoja tälle. Täällä oli talvi täydellinen; siitä ei puuttunut mitään. Se oli annettu kuin kokonaisena, ehyenä lahjana taivaasta. Jotavastoin kesä viritti alakuloiseen tunnelmaan valostaan huolimatta. Se kulki ohitse kuin kaunis uni — herättäen aavistuksen jostakin ikuisesti kirkkaasta, jota ei voinut saavuttaa... Talvella sitä vastoin mieli virkistyi. Raitis, kylmä tuuli puhalsi terveeksi pään ja antoi kaikille toiveille ikäänkuin kiinteämmän muodon.

Matias Niiles veti ilmaa keuhkoihinsa. Hänen rintansa paisui onnesta ja voiman tunnosta. Hänessä oli kaikki tervettä ja jäntevää. Ja hänestä tuntui, että ulkona luonnossa oli samoin. Tuntui, kuin olisi maa hengittänyt itsestään kaikki likaiset höyryt ja usvat ja kuin puhdistumisensa merkiksi pukeutunut valkoiseen vaippaan. Talvinen luonto oli kuin parannuksen tekijä, kuin itsensäkieltäjä... hiukan kalpea ja totinen, mutta sittenkin niin kuulakas ja raikas, että ihan hermoja hiveli sitä katsellessa. Se säteili koskemattomuutta.

Matias Niiles katseli edessään olevaa peltikatteista rakennusta. Se oli nimismiehen talo. Se näkyi tänne kokonaisuudessaan. Vinttikamarin ikkuna vain oli paljon matalammalla kuin torppa.

»On odotettava iltaa», sanoi Matias Niiles itsekseen. »Ehkäpä Iida silloin voi tulla...»

Hän ei sanonut muuta, mutta hänen sydämensä oli onnea tulvillaan. Se ei ollut mitään epämääräistä onnea. Ei, sillä oli kiinteä, selvä muoto. Kirkossa hän oli haaveillut yhtä ja toista, mutta täällä lumisen luonnon keskellä hänellä oli vain yksi varma päämäärä: kohdata illalla Iida.

Äidillä oli kuuma kirkkokahvi valmiina. Hän kaatoi kuppiin ja kehoitti Matias Niilestä ottamaan.

— Mistä pappi tänään saarnasi? kysyi hän hetken päästä hellan luota.

— Autuudesta, vastasi Matias Niiles, mutta ilmeisesti hän ei tiennyt, mitä sanoi.

Isä Niiles nosti silmänsä Lutheruksen postillasta ja katseli kummissaan poikaansa. Hän ei ollut jaksanut kirkkoon tänään. Oli ollut eilen tunturilla puita hakemassa ja venähdyttänyt selkänsä.

— Ihmeellistä, sanoi hän. — Lutherus puhuu tuomiosta ja kadotuksesta ja meidän pappi saarnaa autuudesta. Onhan nyt tuomiosunnuntai.

Matias Niiles ei tosiaankaan muistanut, mistä pappi oli saarnannut. Hän oli mennyt kirkkoon vain Iidaa nähdäkseen. Mutta tämän ei ollut sopinut tulla. Varmaankin heillä oli vieraita.

— Onko nimismiehessä vieraita tänään? kysyi hän, äidin kaataessa hänelle toista kuppia.

— Vouti näkyi ajavan sinne kirkonaikaan, lausui isä, kohottaen, hetkeksi kasvonsa kirjasta. Hänen otsansa synkistyi.

— Sinä olet kovin huvitettu siitä talosta, jatkoi hän ja nyt kohosi hänen otsalleen selvä Siinai. — Ja kuitenkin sinä tiedät, ettei nimismies ole kertaakaan huolinut minua ajomieheksi rajoille, vaikka olen monta kertaa tarjoutunut... »Niilesläiset asuvat liian korkealla», sanoi hän kerrankin.

Isä Niiles oli katkeroitunut. Hänellä oli heikko toimeentulo ja hän olisi hyvin tarvinnut nekin vähäiset rahat, joita rajamatkoista saatiin. Hän olisi tarvinnut ne paljoa paremmin kuin, esimerkiksi Mäkitalo, varakas isäntä, jolla oli poroja kymmenittäin. Hänellä ei tosin ollut kuin kolme, mutta niilläkin hän olisi pysynyt matkassa yhtä hyvin kuin toinenkin.

— Siinä talossa ei suvaita meikäläisiä, virkkoi hän painautuen jälleen kirjaansa.

— Mutta Iida on suloinen kuin enkeli, sanoi nyt äiti sovittavasti.

Matias Niiles loi äitiinsä kiitollisen katseen. Teki sydämelle hyvää, kun joku puolusti »sitä taloa».

Isä Niiles ei vastannut mitään. Ilmeisesti hän ei ollut kiinnittänyt huomiota äidin puheeseen. Matias Niiles joi kahviaan ja kääntäen kupin ylösalaisin virkkoi päättävästi:

— Minä olen aikonut itse mennä tarjokkaaksi.

Nyt kuuli isä Niiles. Hän pani kirjan kiinni, nosti silmälasit otsalleen ja katsoen poikaa vakavasti silmiin lausui tyynesti:

— Tälle matkalle se kuitenkin on liian myöhäistä. He lähtevät illalla.

Matias Niiles hätkähti. Illalla —? Kuuliko hän oikein? Illalla! Silloinhan Iida pääsisi pujahtamaan ulos hetkiseksi ja he tapaisivat toisensa Riihiautiolla.

Ei Matias Niileksellä nyt ollutkaan halua lähteä, vaikka olisi päässytkin, — ei, vaikka olisi saanut satumaisen palkan. Iida oli illalla vapaa. Hänen piti vain pitää silmällä ikkunaa, milloin valo syttyisi siihen.

Oli vielä neljä, viisi tuntia iltaan, vaikka nyt oli jo tarpeeksi pimeä. Nimismies lähtisi tietysti päivällisen jälkeen ja nimismiehessä syötiin kello neljältä. Niin paljon Matias Niiles sen talon tavoista tiesi.

II

Matias Niiles makaa vuoteellaan kamarissa odotellen iltaa. Vuode on peräseinällä, mutta sellaisessa paikassa, että siihen sopii näkymään nimismiehen vinttikamarin ikkuna keskimmäisistä ruuduista ylöspäin. Nyt sitä ei luonnollisesti näkynyt, mutta Matias Niiles tiesi, että heti kun kynttilänvalo ilmestyisi ikkunaan, se loistaisi juuri oikeanpuoleisesta keskiruudusta. He olivat Iidan kanssa sopineet niin. Iida asetti nimittäin kynttilän silloin piironkinsa nurkalle ja siitä se paistoi suoraan Matias Niileksen pääpohjiin, suoraan silmiin.

Torppa oli hiljainen. Äiti-muori puuhasi luultavasti navetassa ja isä oli laskeutunut laaksoon. Huoneessa oli lämmin. Seinäkello nakutti rauhallisesti. Pimeään kääriytyneestä ikkunasta tuikki tähti huoneeseen.

Nämä hetket olivat Matias Niileksestä kaikkein hauskimpia. Odotella iltaa ja tietää, että Iida varmasti tulisi. Hänen sydämensä täytti vapisuttava ilo. Hän eli tällöin muistoissa kaikki entiset illat, jotka oli viettänyt yhdessä Iidan kanssa. Ja niitä oli monta...

Mitenkä heidän rakkautensa oli alkanut? Oh, Matias Niiles muisti sen kuin eilisen päivän. Hän oli kerran muutamana kuutamoisena iltana palannut naapurikylästä asioilta. Riihiaavalla oli ollut valoisaa kuin päivällä. Hän oli ajellut hyräillen laulunpätkää. Hänen edellään oli ajanut joku. Hän oli selvästi erottanut punaisen jäniksennahalla reunustetun lapinlakin. Sellaista ei käyttänyt kukaan muu kuin nimismiehen tytär. Se oli siis Iida.

Hänestä oli tuntunut somalta ajella tuossa nimismiehen neidin perässä. Oli saattanut kuvitella kaikenmoista. Tällä oli ollut ajokkaana kylän kuuluisin virmapää, Iso Kosotus, ja Matias Niiles tunsi sen tavat. Se oli pahimpia menentelijöitä, mitä näillä puolin löytyi. Annapas se nyt pääsisi karkuun, niin saisi panna parastaan sitä kiinni ajaessa... Matias Niiles oli halunnut yrittää... Kaipa oli joku kuutamoisen aavan salaperäisistä hengistä arvannut hänen toivomuksensa, koska samassa oli kajahtanut heikko kirkaisu ja poro oli viilettänyt pitkin aapaa pulkka perässä. Nimismiehen tytär oli ollut polvillaan hangessa ja ojennellut avuttomana käsiään pakenevan poron perään.

Samassa oli Matias Niileskin ollut karkulaisen jäljessä. Hänen ei ollut tarvinnut kuin kerran huitaista, niin jo oli Luostokka tiennyt, mistä oli kysymys. Se oli lähtenyt laukkaamaan kuutamoista aapaa kuin hurjapää. Sitä oli kiihoittanut edellämenijän vauhti. Neljännestunnin perästä oli Iso Kosotus ollut kiinni, mutta silloin hän oli jo ehtinytkin ihan aavan toiseen laitaan.

Kuin sankari hän oli ajellut takaisin hangessa odottelevan nimismiehen tyttären luo. Hänen mieleensä oli muistunut lapsena lukemansa satu. Puolet valtakuntaa ja kuninkaantytär olisi nyt hänen...! Hän ei ollut aavistanutkaan, että satu saattoi niin äkkiä muuttua todellisuudeksi. Tosin valtakuntaa ei ollut tiedossa, mutta — kuninkaantytär... ah! hän kyllä. Matias Niiles oli jo vuosikausia rakastanut nimismiehen tytärtä, aavistamatta että tämäkin rakasti häntä.

Hän oli saapunut odottelevan tytön luo. Tämä seisoi hangessa peski päällä ja näytti kerrassaan uljaalta punaisessa lapinlakissaan ja poronnahkakintaissaan. Hänen tukkansa oli ollut kuurassa ja se oli tehnyt hänet vielä enemmän sadun kuninkaantyttären näköiseksi.

»Sinäkö se olet, Matias Niiles? Se veitikka jätti minut yksin.»

»Teidän ei pitäisi yksin ajella täällä, kun ajokkaanne on kerran tuollainen.»

Tytön vastauksena oli ollut hopeanheleä nauru.

»Arvaapa, kuinka se pääsi?»

»Olitte tietysti käärinyt hihnan huolettomasti kalvosen ympäri. Pääsi suhahtamaan läpi...»

Taas samanlainen hopeanheleä nauru, kirkas kuin kulkusen ääni.

»Minä päästin sen tahallani, Matias Niiles... ihan tahallani!...»

Hän oli joutunut hiukan hämilleen.

»Tiedätkö, minkä vuoksi?»

Jotakin omituista oli ailahdellut hänen povessaan. Se oli lämmittänyt kummasti ja saanut ruumiin vavahtelemaan. Tytön katse oli ollut erikoisen loistava.

»Sen vuoksi, että sinä ottaisit sen kiinni.»

»Ja minä otin sen!» oli hän huudahtanut, kuin olisi päässyt varmuuteen jostakin suuresta ja salaperäisestä.

He olivat seisoneet vastatuksin — kauvan. Tytön povi oli ankarasti aaltoillut. Kuutamoinen aapa oli levännyt hiljaisena. Vain porot olivat kuopaisseet lunta silloin tällöin.

Silloin oli Iida astunut hänen luokseen, katsonut omituisesti silmiin ja kuiskannut:

»Tiedätkö, Matias Niiles, mitä varten ajelen täällä?»

Hän oli tuntenut suuren lämpöaallon pyyhkäisevän sydäntään. Sen oli saanut aikaan tytön äänen sävy.

»Sen vuoksi, Matias Niiles, että haluan tavata sinua. Kun sinä et olisi uskaltanut sanoa minulle mitään, sanon minä tämän sinulle...»

Hän oli horjahtanut kuin juopunut. Hän ei olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Totta oli, mitä Iida sanoi: — hän ei olisi koskaan uskaltanut puhua mitään, sillä hänhän oli vain torpanpoika.

»Niin... minä olen vain torpanpoika», oli hän lopulta saanut sanotuksi.

»Niin... ja minä nimismiehentytär, mutta siitä huolimatta minä rakastan sinua.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat levänneet toistensa sylissä, torpanpoika ja nimismiehentytär, kaupungin kouluja käynyt. Mutta kuu, joka oli katsellut taivaalta, ei ollut välittänyt luokkaeroista. Se oli antanut heille siunauksensa.

»Minä tiesin, Matias Niiles, että rakastit minua. Ajattelepas...»

Mistä hän sen oli tiennyt?

»Sinun silmistäsi. Niissä ei voi piillä salaisuuksia.»

Se oli ollut ihanaa. He olivat lähteneet ajamaan yhdessä kotiinpäin... vieretysten. Koko ajan he olivat puhelleet rakkaudestaan.

»Tiedätkö... minä väittelin kerran tovereitteni kanssa kaupungissa siitä, saiko tyttö tunnustaa rakkauttaan. He sanoivat, että ei! — mutta minä sanoin, että sai! — Minä rakastin jo silloin sinua, Matias Niiles...»

Se oli tuntunut sanomattoman suloiselta.

Nimismiehen portilla he olivat eronneet. Hän oli ottanut Iidan poron viedäkseen sen omansa kanssa yöksi kaivamaan. Hänestä oli tuntunut taivaalliselta nautinnolta saada hoitaa Iidan poroa.

»Minä siirrän sitä koko talven, jos tahdot, Iida...»

Tytöllä ei ollut ollut mitään sitä vastaan. Päinvastoin: saivathan he siten tavata useammin.

»Minä tiedän kyllä, etteivät teikäläiset kärsi meikäläisiä», oli hän erotessaan huomauttanut.

»Älä välitä siitä! Kun minä tulen täysi-ikäiseksi, minä nain kenen tahdon. Ja minä nain sinut, Matias Niiles... saat olla varma...»

Siitä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Iida oli äsken täyttänyt kaksikymmentä ja hän oli kahdenkymmenenkahden. Mutta vielä ei ollut toiveitakaan häistä. »Vuoden päästä», oli Iida sanonut...

Matias Niiles makaili mietiskellen, millaiseksi heidän elämänsä mahtaisi muodostua... Oli hiukan tavatonta, että nimismiehen tytär meni talonpojalle. Sellaista ei ollut tapahtunut tämän miespolven aikana. Naapuriseurakunnassa olivat papin tyttäret menneet talonpojille, mutta sen oli aikaansaanut papin kuolema ja lesken varattomuus, joka ei kärsinyt alasmuuttoa. Nimismies taas oli rikas ja keski-iän miehiä. Hän ei niinkään vain kuolisi...

Kummallisiin mietteisiin saattoi rakkaus johdattaa. Matias Niiles oli monta kertaa toivonut nimismiehen kuolemaa. Usein hän oli odottanut murheen sanomaa rajamatkoilta. Se kun oli sellainen hurjapää... varsinkin kun sattui ryyppytuulelle. Ajoi pahimpia louhikoita alas, mutta ei katkaissut edes jalkaansa — saatikka sitten henkeänsä menettänyt. Kerran hän oli pudonnut koskeenkin, mutta siitäkin suoriutunut kunnialla.

Matias Niiles mietti, mitä hän olisi mahtanut tehdä, jos olisi sattunut nimismiehen seuralaiseksi. Olisiko hän ojentanut sauvoimensa niinkuin Mäkitalon Aapo? Kyllä, — mutta vain yhdellä ehdolla: — että nimismies olisi luvannut tyttärensä hänelle.

Hän saattoi ihan hekumoida näissä ajatuksissa. Nimismies olisi värjötellyt koskikiven varassa; hänen kätensä olisivat olleet uupumaisillaan... Ojenna sauvoin, Matias Niiles!... Annatteko Iidan minulle?... Voi, älä kiusaa minua...! Iida tai kuolema...! Odotahan, kun pääsen täältä, niin syytän sinua ensi käräjissä — murhayrityksestä...! Hän olisi vain nauranut: Iida tai kuolema...! No... olkoon, mutta sauvoin tänne!... Vanno, nimismies, vanno ensin!... Mitä minä vannoisin?... Vanno kuolemattoman sielusi kautta... Kuolemattoman sieluni... kautta...! Silloin hän olisi ojentanut sauvoimen ja vetänyt nimismiehen kuiville...

Matias Niilestä puistatti. Syntisiä olivat tuollaiset ajatukset. Mutta — minkä niille mahtoi... kun mies kerran epätoivoisesti rakasti... Mitähän Iida olisi sanonut? Varmaan kauhistunut ja lakannut rakastamasta...

Matias Niiles hätääntyi. Mitä hänestä tulisi, jos Iida lakkaisi rakastamasta? Kukaan ei silloin voisi menetystä korvata. Ei koko maailmassa! Talontyttäriä löytyi kyllä paljon, mutta yksikään ei vetänyt Iidalle vertoja.

Ei hän ajatellut sitä, että Iida oli nimismiehen tytär. Hänen kunnianhimoaan se ei yhtään hivellyt. Päinvastoin — hän olisi sata kertaa mieluimmin suonut, että Iida olisi ollut lesken tyttö kylän toisesta päästä... Leski-Marian, joka elätteli itseään kehruulla. Miksi hänen oli pitänyt syntyäkin niin ylhäiseen asemaan?

Tai miksei hän, Matias Niiles, ollut papin poika, pappilan Reku, jolla oli silmälasit ja kova kaulus, ja jota sanottiin maisteriksi? Silloin ei nimismieskään olisi pannut vastaan...

Matias Niiles kapinoitsi hengessään. Heitä pidettiin ylpeinä ja sanottiin tunturiaatelisiksi. Mutta mitä auttoi sellainen aateluus? Yksi nimismies sanoi: ei! Ja siinä oli sitten koko juttu.

Ei... hän karkaisi Iidan kanssa. Hän ehdottaisi pakoa. He muuttaisivat vaikka Ruotsin puolelle kauas koskemattomiin korpiin. Hänestä tulisi kuninkaan alamainen, niinkuin oli tullut niin monesta tämän kylän nuoresta miehestä ennen häntä. Hän rakentaisi korpeen talon ja siellä he sitten eläisivät onnellisina Iidan kanssa. Kahden... aivan kahden.

Samassa tuikahti, tuli torpan ikkunaan. Matias Niiles havahtui. Niin... siellä antoi Iida merkkejä. Hän oli valmis kohtaukseen.

Matias Niiles nousi. Tänä iltana hän puhuisi Iidalle pakosuunnitelmistaan.

Hän haparoi pirttiin. Äiti oli tullut navetasta ja keitti kahvia hellan ääressä.

— Mihin nyt? kysyi hän.

— Kylälle vähän, vastasi Matias Niiles ottaen kintaansa orresta.

III

Riihiautio oli pappilan niitty. Siinä oli vanhoina aikoina sijainnut kylä, joka oli sittemmin hävinnyt. Asukkaat olivat muuttaneet muualle. Riihiaapa oli nimittäin ennen ollut järvenä, mutta eräs talollinen oli kerran laskenut sen kuiviin — muka saadakseen vettä raivioniitylleen. Tarkoitus ei suinkaan ollut kuivata järveä. Mutta — kun vesi oli kerran valtoihinsa päässyt, oli se murtanut sulkunsa ja syössyt sellaisella raivolla raivioniitylle, että koko raivio oli hävinnyt kuin pois pyyhkäisty. Järvi oli kuivunut. Sen vetelä pohja oli vähitellen maatunut ja niin oli syntynyt Riihiaapa.

Järven rannalla oleva kylä oli kuollut. Asukkaat olivat muuttaneet pois uusia kalavesiä etsimään. Vain yksinäinen rappeutunut talo seisoi vielä aavan laidassa. Siinä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Pappila, jolle niitty kuului, käytti sitä heinälatona. Se oli Matias Niileksen ja Iidan kohtauspaikka.

Paikalla sanottiin kummittelevan, mutta mitäpä välittää kaksi rakastavaista kummituksista. Heidän rakkautensa pystyy karkoittamaan pahat henget. Koko muu maailma on lakannut heille olemasta.

Kuu teki nousuaan, kun Matias Niiles laski viistoon tunturin rinnettä alas kylän itäpäässä. Rinne oli tällä kohtaa loiva. Sieltäpäin olisi muuten ollut paljoa helpompi nousta torppaan, jollei tie olisi tehnyt niin suurta mutkaa. Matias Niileksellä oli oma latunsa. Hän viiletti laaksoon niin että korvissa soi.

Puolisen tuntia hiihdettyään hän saapui Riihiaavalle. Kuu valoi keltaista valoaan hiljaisen seudun yli. Riihiaapa lepäsi autiona. Kuunsäteet taittuivat sen lumista pintaa vasten. Näytti siltä, kuin olisivat ne tahtoneet palata takaisin alkulähteeseensä. Mutta siihen ne eivät enää kyenneet laskeuduttuaan niin etäälle alas. Heikkoina ja hapuilevina ne kallistuivat kuuta kohti. Kylmän aavan pinta tyrehdytti niiden lennon jo alkuun.

Matias Niiles tunsi mielensä apeaksi. Ilta ei vastannut hänen kuvittelujaan. Hän ei osannut selittää, mistä se johtui, mutta häntä painosti. Hän rupesi jo horjumaan päätöksessään. Eikö ollut hulluutta esittää Iidalle pakoa —?

Kuului suksen sihajava ääni. Joku lykkeli lylyä tasaisessa, nopeassa tahdissa. Matias Niiles arvasi kyllä, kuka se oli; hänen sydämensä vapautui hetkiseksi alakuloisuudestaan. Sieltä saapui Iida, hänen morsiamensa.

Jo tuli tuttu lapinlakki näkyviin metsän aukeamasta. Kuunvalo iskeytyi lakin punaiseen verkaan kuin koetellakseen, pystyisikö sen kantaja ratkaisemaan illan ongelman. Näytti siltä kuin hän pystyisi, sillä samassa valaisi kuu kirkkaasti tytön kasvot, jotka hymyilivät rohkeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän oli pojan luona.

— Matias Niiles, huohotti hän onnellisena. — Sinä olet jo täällä!

— Olen odottanut sinua.

Tyttö nosti suksensa tikapuita vasten. Hänen vartalonsa oli notkea ja liikkeet sulavat. Matias Niiles katseli häntä hellästi nojatessaan rakennuksen seinää vasten.

Tyttö hiipi hänen luoksensa ja painoi kasvonsa hänen kasvojaan lähelle. Hänen kuuraiset kiharansa koskettivat pojan poskea, saaden tämän heikosti vapisemaan.

— Onko se mörkö? kuiskasi hän lämpimästi.

Kasvot painuivat yhä lähemmäs, kunnes poski kosketti poskea. Seuraavassa silmänräpäyksessä etsivät tytön huulet pojan huulia.

Pojan povi paisui onnesta. Hän sulki tytön syliinsä. Tässä, vanhan, hyljätyn rakennuksen seinustalla levähti Rakkaus.

Matias Niiles esitti, että mentäisiin sisään.

He astuivat käsikädessä heiluvia portaita ylös. Avonaisesta ovesta heloitti kuu heitä vastaan. Se paistoi ruuduttomasta peräikkunasta suoraan poikki pirtin, jonka katto oli jonkun verran sisäänpainunut.

— Me kiipeämme heiniin, kuiskasi poika.

Heinät kahisivat somasti heidän kiivetessään. Poika auttoi tyttöä kädestä. Hetken kuluttua he lepäsivät vieretysten heiniin kaivautuneina. Kuu levitti keltaisen vaippansa heidän ylitsensä.

Matias Niiles rupesi kehimään auki suunnitelmaansa. Mitä Iida arvelisi, jos he pakenisivat yhdessä? Ruotsiin, rajan toiselle puolen...?

Tyttö makasi hetkisen aivan hiljaa. Hänen hengityksensä kohosi heikkona huuruna kattoa kohti. Matias Niiles koetti pyydystää sitä kiinni, mutta se oli tietysti turhaa vaivaa.

— Matias Niiles, kuiskasi hän hetken päästä. — Pakenisimmeko... niinkö sanoit? Tiedätkö, olen sitä monesti miettinyt, mutta aina hyljännyt sen ajatuksen. Äiti kuolisi suruun.

Äiti —? Niin — äiti. Iidalla oli äiti ja hänellä myös. Hän ei vain ollut ajatellut äitinsä surua.

— Sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin minua.

Tyttö huokasi pitkään.

— En, Matias Niiles, en rakasta. Sinua rakastan yli kaiken, mutta sittenkään en hyväksy pakenemista.

Matias Niiles vain innostui tytön vastustuksesta. Hän ryhtyi kuvailemaan heidän tulevaa kotiaan.

Pirtti tällainen kuin tämäkin, mutta korkeampi. Se seisoisi yksinäisellä paikalla huurteisten metsien keskellä, kaukana kyläläisistä kylistä. Lähimpään naapuriin olisi penikulma. Mutta siellä... siellä he asuisivat onnellisina, he kaksi. Sillä heidän kotiaan lämmittäisi rakkaus.

Poika lämpeni. Hän pääsi oikein henkeen. Hänen kasvonsa loistivat, kun hän viittasi katto-orteen.

— Tuossa... juuri tuossa olisivat minun reenjalaspuuni ja tuolla ovisuuseinällä verkot. Tuolla olisi poronvaljaiden paikka ja tuolla perällä, nurkkakaapissa, sinun tavarasi. Minä veistäisin kaapin, koristaisin sen siroin puuleikkauksin ja siihen pantaisiin patenttilukko... Tuolla ikkunan vasemmalla puolen olisi kello, sinun kukkukellosi, ja tuolla pitkällä seinällä sänky... meidän yhteinen vuoteemme...

Tyttö naurahti.

— Minusta on hauskempi maata heinissä.

No — jos niikseen tuli, niin saattaisivathan he kantaa heinäkasan pirttiin ja nukkua siinä. Sieltä he sitten aamuisin kurkistelisivat kuin kaksi kananpoikaa pesästään.

Nyt ei tyttö enää jaksanut nauruaan hillitä. Hän oikein hihitti.

— Voi sinua, sinä heinissä loikova ritari! Vai niin me nukkuisimme!

Hän ryömi lähelle poikaa, pujotti kädet tämän kaulaan ja suuteli häntä pitkään ja tulisesti.

Kuu valaisi huurupilveä heidän päänsä yläpuolella. Siinä kohosi tytön ja pojan hengitys yhteensulaneena. Kuu siivilöi sitä tarkkaan kuin huolellinen perheenäiti maitoa. »Samanlaista, samanlaista», sanoi se itsekseen.

— Mutta, Iida, mitä ajattelet vakavasti puhuen ehdotuksestani?

— Ei, Matias Niiles, emme me pakene. Me odotamme ensi syksyä. Silloin minä täytän yksikolmatta ja silloin minä ratkaisen solmun. Minä astun silloin isän eteen ja sanon: »Minä menen Näköala-Niileksen pojanpojalle tuonne ylös». — Olihan teillä kamari?

— On, on.

— No, muuta me emme tarvitsekaan. Minä haluan asua täällä, missä olen oppinut sinut tuntemaan ja sinua rakastamaan. Minusta tulee Näköala-Niileksen pojanpojan Iida.

Kuinka Matias Niileksen oli hyvä ja suloinen olla. Ehkäpä oli Iidan ehdotus sittenkin paras. Odottaa ensi syksyä. Sinne oli vielä pitkä aika, mutta rakkaushan kestäisi kaiken.

Ja nyt rupesi tyttö vuorostaan kuvailemaan pojalle tulevaisuutta.

He asuisivat torpassa tunturin rinteellä. Hän oli aina rakastanut sitä paikkaa. Jo pikku tyttönä hän oli kerran katsellut maailmaa sen pihalta ja silloin oli nimismiehen puustellikin tuntunut perin mitättömältä. Kunhan hän vain pääsisi sinne ylös, kävisi kaikki kuin tanssi.

Hänellä ei ollut paljon tavaroita. Ompelukone ja kukkuva kello, joka riippui piirongin yläpuolella. Ja sitten kirjat. Luuliko Matias Niiles, että kirjat mahtuisivat kamariin?

Oliko niitä niin kauhean paljon?

Ei — yksi pieni hyllyllinen vain.

No, sitten ei hätää. Kirjat sovitettaisiin vaikka sängyn alle.

Vai sängyn alle sinä panisit minun kirjani!

Ehkä ne mahtuisivat kehruukoppaan. Heillä oli sellaisia kaksi eikä äiti juuri koskaan tarvinnut toista.

Nyt täytyi tytön uudelleen nauraa. Hän pusersi lujasti pojan kättä heinien läpi. Ei, kirjahyllylle piti olla huoneen paras paikka.

No, olkoon. Ei Matias Niileksellä ollut mitään sitä vastaan.

Mutta missä Iida kaikki koreat leninkinsä säilyttäisi?

No, eikö heillä ollut vinttiä?

Oli kyllä, mutta se oli vastoja täynnä. Isäukko oli ahkera kylpijä.

— Silloin sinun pitää rakentaa vaateaitta.

— Se taitaisi tulla kalliiksi.

— Vai kalliiksi! Ja äsken rakensit talon Ruotsin korpiin. Millä sinä sen rakensit?

— Näillä käsillä, näillä voimakkailla käsivarsilla!

Poika puristi tytön syliinsä niin että tämä oli tukehtua.

— No, kyllä sitten vaateaittakin saadaan, huokui tyttö hengästyksissään ja nauroi.

He kuiskuttelivat toistensa korvaan suloisia asioita. Heinät kahisivat hiljaa ja kuuäiti sai jälleen siivilöidä heidän yhteistä hengitystään. »Sitäpä onkin nyt runsaasti!» sanoi se.

— Mutta yksi sinun pitää luvata minulle, Matias Niiles. Sinä et saa koskaan katsahtaakaan kehenkään muuhun naiseen.

Silloin olisi parasta, että hänelle laitettaisiin silmälaput niinkuin pappilan vanhalle ruunalle.

— Ei, ei... vaan rakastua — sitä minä tarkoitin.

No, siitä ei vaaraa! Hänelle ei ollut muuta naista olemassa kuin erään Lapin nimismiehen hiukan nenäkäs tytön lepakko. Se riitti hänelle.

Tyttö nauroi.

Mutta — entäpä jos Iida rupeaisi katselemaan muita miehiä. Papilla oli maisteri-poika, jolla oli nenäkakkulat ja korkea kaulus.

— Niin — ja nenä kuin paleltunut peruna.

— No, no... kylläpä sinä. Ajattele, rovastin poika ja osaa hepreaa.

Oppia oli tarpeeksi. Hänestäkin oli aiottu ylioppilasta, mutta hän oli sanonut: ei! Puuronkeittäjiäkin tarvittiin.