Part 6

Ison Oskalon poika tuijottaa tyttöön. Hänen alahuulensa on paisunut. Hän on tainnut joskus puraista siihen. Hän ei voi käsittää, minkävuoksi. Eikö hän rakastanut? Kyllä — mutta se rakkaus, joka nyt hänen sydämensä täytti, ei ymmärtänyt raivoamista. Se ei käsittänyt sitäkään, että mies uhmapäissään saattoi ostaa rintasokeria yli sadan kruunun edestä ja jakaa sen sitten vastaantuleville, tirskuville tyttölapsille, — puhumattakaan siitä, että se olisi tahtonut tappaa Palojärven Antin. Se oli jollakin tavoin tyynempää ja samalla syvempää rakkautta kuin se, joka oli hänen ahkiossaan ajanut läpi koko yön. Tämän rakkauden pohjaan saattoi nähdä. Se oli kirkas kuin lähde, joka pulppusi maan uumenista. Veden pulpahtelun erotti vain heikkona lähteen pinnalta. Mutta muuten oli itse lähde kirkas ja tyven. Sellaista oli nyt Ison Oskalon pojan rakkauskin — tuollaisen lähteen kaltaista. Jokainen kirous, jokainen raivonpurkaus oli painunut pohjaan kuin ruostunut rautanaula, joka kuultelee veden läpi. Sellaisen lähteen partaalla on tyynnyttävää istua.

Jotakin samanlaista tyynnyttävää, suloisesti voivuttavaa tunsi nyt Ison Oskalon poikakin. Tänä hetkenä hänestä oli kaikki niin tavattoman pientä. Rikkaus! Mitä oli rikkaus? Vaivaisen osa! Eipä hän koko rikkaudellaan ollut pystynyt ostamaan Siirin Annin rakkautta. Hän näki jo tytön katseesta ja ryhdistä, minkälainen vastaus häntä odotti. —

Kunnia! Mitä oli kunnia? Turhanpäiväisyys, — sillä mitä auttoi häntä nyt se, että hän oli pitäjänsä paras suopungin heittäjä? Eipä hän ollut saanut suopunkiinsa tarttumaan sitä ainoaa, johon hänen sydämensä oli kiintynyt. — Kalpenevien tähtien valossa arvioi Ison Oskalon poika rikkauden ja kunnian peskikulun veroisiksi.

Mutta — jotakin täytyi sanoa — vaikka parasta kai olisi ollut puhumatta pyörtää ja jättää Anni jatkamaan työtään. Kyllähän Ison Oskalon poika näki, millainen työ Annilla oli. Morsiushilkkaa hän neuloi, koskapa takkiin oli tarttunut punaisia, viheriäisiä ja keltaisia silkkinauhan kappaleita. — Mutta — ei saata Ison Oskalon poika niinkään tehdä.

— Minulla ei sitten taida olla toivoa? sanoo hän vihdoin, yrittäen naurahtaa. Se näyttää surkean avuttomalta. Ja kuitenkin saattoi Ison Oskalon poika toisinaan nauraa niin, että tunturit raikuivat.

— Ei.

Se tuli hiljaa, mutta päättävästi.

— No... hyvästi sitten, Anni...

Tyttö ei vastaa mitään, vaan katselee, kuinka Ison Oskalon poika heittäytyy ahkioon. Poro näyttää väsyneeltä. Ison Oskalon poika nykäisee sen liikkeelle. Toinen jalka riippuu ahkiosta ulkona. Se on kuin viimeinen heikko yritys oman avuttomuuden verhoamiseksi. Ja ennen oli tämä Ison Oskalon poika kulkenut korskeana kuin keisari.

Siirin Anni katselee Ison Oskalon pojan menoa. Poro mutkittelee. Ilmeisesti se oli haluton menemään. Mutta ajomies läimäyttää sitä voimakkaasti kupeelle ja samassa helähtää aavalta joiku.

Se kuulostaa valittavalta, melkein sydäntäsärkevältä, mutta samalla soinnahtaa siitä miehekäs kohtaloon alistuminen, joka oudosti liikuttaa kodan edustalla seisovaa lappalaistyttöä.

— Ison Oskalon poikaa nannatanaa polttaa rakkaus Siirin Anniin ninnitiniin Anniin...

Voitto

Pahta-Oula oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä taivaalle kerääntyviä pilvenlonkareita. Hän pudisteli päätään. Sieltä... pohjan puolelta se lykkäsi lumipyryn... ihan vängällä.

Hän oli opastamassa pappia, joka oli matkalla Nierivuomaan seurainpitoon.

Oula silmäsi taaksensa. Siellä ajeli pappi huolettoman näköisenä. Silmälasit välkähtelivät, kun hän käänsi päätään puoleen ja toiseen. Sopi sitä katsella... Kaalaama-aapaa. Täällä jos tuisku saavutti, niin varjelkoon taivas... Niin oli aapa avara kuin merenselkä.

Oli pappikin jo huomannut lähestyvän myrskyn merkit. Tuollaiset tuulenkynnet, mustanpuhuvat, pahaenteiset, eivät tavallisesti pettäneet. Niin ne kurottautuivat halki taivaan kuin petolinnun varpaat. Jokohan saavutti nöyräsää...?

Ja Nierivuomaan oli matkaa...

— Hei, Oula, jokohan tulee rajuilma?

Pahta-Oula pysäytti poronsa. Hänen neliskulmainen naamansa vääntyi tuskalliseen irvistykseen.

— Tulee, tulee... minä tunnen nuo merkit. — Kuulkaa!

Pohjoisesta käsin kantautui matkamiesten korviin outo rapse ja tohina. Tuntui, kuin olisi jättiläinen sauvallaan pyyhkäissyt vaivaiskoivupensaikkoja peninkulmittain. Ilma sakeni sakenemistaan. Maasta näytti nousevan valkoinen pilvi... kuin olisi mahdottoman suuri käsi vellonut valtaista jauhovakkaa.

— Sieltä se lähestyy, äännähti Pahta-Oula. — Heti se on meillä päällä.

Oula sytytti piippuaan. Hän sai pyörähdellä ympäri koettaessaan etsiä suojanpuolta. Näytti siltä, kuin olisivat myrskyn henget jo kierrelleet ympärillä nuuskien ja vainuten, miltä suunnalta olisi paras käydä kimppuun.

— Mitä arvelet, Oula, pyörretäänkö takaisin?

— Paha on takaisinkin pyörtää. Olemme jo kulkeneet vajaan puolimatkan. Sama kohtalo on vastassa, yrittipä eteen tai taakse.

— No... Jumalan nimeen sitten!

Papin kasvoja valaisi omituinen hohde. Hän oli kuin joku Joosua, joka halusi rynnätä amalekilaisia vastaan.

He hyppäsivät ahkioihin ja jatkoivat matkaa. Porot nulkkasivat hiljalleen nuuskien ilmaa, sieraimiinsa tuhahdellen. Haistoi eläinparkakin lähestyvän myrskyn tulon.

Taivas oli kauttaaltaan vetäytynyt mustanharmaaseen pilveen. Ympärillä huokui ja tohahteli. Jo löi ensimmäinen ryöppy vasten kasvoja. Nyt se alkoi!

Pappi kiinnitti poroaan päästäkseen lähemmäksi edessäajajaansa. Nyt ei ollut hyvä etääntyä toisistaan. Se olisi sama kuin varma kuolema, — vaikka saattoi kuolema kohdata yhdessäolonkin. — Kuinka lie Oula opas näille taipaleille?

Lumimyrsky riehui jo täyttä päätä. Ahkion ympärillä kävi vimmattu tanssi. Valkeaa lumipilveä vain, mihin hyvänsä katsoi. Tuuli piiskasi vasten kasvoja, niin ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Edessäajaja katosi toisinaan kokonaan näkyvistä. Jos ei olisi kuullut hänen säännöllisiä »ääh! ääh!» huutajaan, olisi saattanut kuvitella, että myrsky oli hänet nielaissut.

Omituiset tunteet velloivat perässä ponnistelevan papin povessa. Hän oli kuullut Lapin talvisista myrskyistä, mutta ei ollut vielä sattunut sellaisen kynsiin joutumaan. Nyt se oli käsissä ja se ei tuntunut leikiltä. Löi toisinaan miehen ihan tarmottomaksi. Kuin itsestään ajautuivat ajatukset menneeseen aikaan. Se oli kuin kuoleman aavistelua, vaikka kuolema oli vielä kaukana. Niin... jos vain porot kestivät... porot... kestivät. Siinäpä se oli... jos vain porot kestivät...

Pappi ajatteli sunnuntaita, jolloin hänen elämässään oli tapahtunut ratkaiseva käänne. Hän ei osannut itselleen selittää, minkävuoksi se nyt niin väkevästi mieleen muistui. Johtuiko se siitä, että hän silloin oli kokenut sisällisen myrskyn... koko hänen olentonsa perustuksia järkyttävän? Vai pakoittiko tämä ulkopuolella luonnossa riehuva rajuilma kuin vaistomaisesti koettelemaan sisäisen perustuksen kestävyyttä? Olihan nyt kysymys elämästä ja kuolemasta. Moni matkamies oli löytänyt hautansa Lapin hangissa; hän oli kuullut sellaisesta kerrottavan. Ennen kuulumatonta ei siis olisi, jos he Pahta-Oulan kanssa jäisivät tälle taipaleelle.

Pappi hopittaa poroaan, joka sangen vastahakoisesti nulkastaa. Hänen ajatuksensa kiertävät menneitä tapahtumia. Hän oli saapunut seurakuntaan kaksi ja puoli vuotta sitten ja heräämättömänä... tuiki suruttomana. Viina oli ollut hänen suuri intohimonsa. Mutta — siitä huolimatta hän oli tahtonut hävittää seurakunnassa valtaan päässeen villiuskon. Hän oli antanut piispalle lupauksen saarnata sitä vastaan. Ja lupauksensa hän oli pitänyt ... kaksi kokonaista vuotta.

Kunnes sitten sattui sunnuntai, joka yhdellä iskulla riisui hänet aseettomaksi.

Hän oli noussut saarnatuoliin tavalliseen tapaansa. Korttelin viinaa hän oli kumassut ennen kirkkoonlähtöä. Se oli ollut hänen tavallinen kirkkoryyppynsä. Sen avulla pääsi jo henkeen ja raskaina olivat pudonneet tuomion sanat seurakunnan päälle... raskaina kuin nuijat. »Missä se on kirjoitettu, ettei viinaa saa viljellä? Elämän Herra itse joi viiniä Kaanaan häissä ja te selitätte sen hengelliseksi viiniksi. Mutta minä sanon teille, että se tekee teidät hullummiksi kuin maallinen, puhdas viina...»

»Viina, viina!» vinkui myrskytuuli ympärillä. Herra Jumala! Aapa oli paholaisia täynnä. Ne riehuivat tuossa hänen ympärillään, pilkaten häntä hänen vanhan helmasyntinsä vuoksi. Ennen hän oli tällaisilla matkoilla pitänyt aina viinaa matkassaan. Nyt ei ollut pisaraakaan... sen sunnuntain jälkeen.

Muuan lappalaisvaimo oli tullut liikutuksiin. Hän oli ruvennut huutamaan keskellä jumalanpalvelusta... huutamaan sydäntävihlovasti...

»Oi vooooi... voi vooooiiih!»

Pappi kauhistui. Oliko aapa noiduttu... tämä yhtenä lumipilvenä piehtaroiva Kaalama-aapa? Valitti ja huusi kuin ihminen... ihan samalla äänellä kuin tuo liikutuksiin joutunut vaimo.

Pappi kuuntelee myrskyn pauhinaa. Hänen rintaansa ahdistaa. Ne ovat pimeyden henkivoimat, jotka riehuvat noin... riehuvat kuin riemusta, kun niiden käsiin heitetään avuton, epätoivoinen sieluparka. Ne huutavat, ne hihkuvat. Onhan pappi niiden uskollinen kätyri; hän heitättää vaivaisen raukan kirkosta ulos... pimeyteen... siihen ulkoisimpaan pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...

Myrsky riehuu hirvittävällä voimalla. Kaikki hornan avokitaiset henget ovat tänä hetkenä irti. Ne saavat saaliin... lappalaisvaimon vaivaisen, vapisevan, sielun, jonka pappi on tuominnut alimpaan kadotukseen. Avaruus kaikuu niiden sadatuksista. Ne sadattelevat ilosta!

Papin poro on pysähtynyt. Jossakin lähellä riehuu lumivalkea, pikkuinen äijä, joka huitoo kädellään ja pieksää poroa... pieksää ja kiroaa kuin hullu.

— Baergalak... baergalak!

Samassa on pappi pystyssä.

— Oula, älä kiroo... jumalaton!

— Siunatako tässä pitäisi? Poro on lyönyt maata!

Todellakin — siinä makasi Pahta-Oulan ajokas lumessa. Eläinparka läähätti pakahtuakseen. Se oli vaipunut.

— Minä ajan edellä, huutaa pappi. Hänen äänensä tahtoo tukahtua myrskyn pauhinaan. Hän on käännähtänyt tuuleen päin ja saanut suunsa täyteen lunta.

Samassa on pappi kiskomassa poroaan. Eläin tempoilee vastaan. Sen silmät ovat jäykkinä kauhusta. Niistä tuijottaa pappia vastaan sanaton hätä... koko luomakunnan mykkä tuska. Tällaisella säällä kaivautui poro lumeen ja piti vain hengitysreijän avoinna.

— Koettakaa... mutta pitäkää oikea suunta. Tuuli oikealta... suora laitanen...

Tämähän oli aivan kuin merellä... merihädässä. Eikö Kaalama-aapa ollutkin kuin merenselkä... selvällä säälläkin. Silmän siintämättömiin vain yhtä valkeaa ulappaa... yhtä valkeaa ulappaa...

Pappi hyppää ahkioon ja suistaa poroaan. Hän tuntee ihmeellisen voiman poveansa paisuttavan. Hän kamppailee sielunsa pelastuksen puolesta. Tuo ympärillä riehuva lumimyrsky on pimeyden maailma, joka tahtoo temmata hänet mukaansa... Älä luovu opinkäsityksestäsi! Pois tunteilu! Mitä tekemistä sinulla on tämän villin hengellisen liikkeen kanssa, joka kahlehtii mieltä salaperäisellä voimallaan...? Joukkosuggestioonia, joukkosuggestioonia! Mitä... mitä?... Huorat ja varkaat! Mitä? Huorat ja varkaat...? Kuka antaa sellaisen nimityksen hänen kuulijoilleen... noille siivoille, rauhallisille ihmisille, jotka istuvat hiljaa kuunnellen saarnan loppuun saakka sitä huudoillaan häiritsemättä?

Jouni Hetta, lappalainen. Hän se uskaltaa niin sanoa.

Hän oli odottanut pappia kirkon porstuassa suuri väkijoukko ympärillään. »Sinä Neitsyt Marian kirkosta uloskuskasit ja huorat ja varkaat jätit!»

Siitä oli syntynyt hirmuinen kohtaus. »Mitä —? Vastaatko puheesi?» »Jumalan pyhällä sanalla!» »Hyvä! Tule kello kuusi kievariin, siellä otellaan!»

Pappi tuntee povensa paisuvan. Tämä myrsky, tämä lunta syytävä hirviö on tällä hetkellä hänen mieleensä. Se on sukulainen hänen kanssaan... sen kääntymättömän Forsskålin kanssa, joka marssii kievariin, kasvoiltaan punaisena kuin hehkuva kiuvas... hyvästi ladattuna vahvistusryypyillä. Sinä iltana hän oli ollut myrsky, tulta syytävä lohikäärme. Hän ei ollut tottunut ojennusta ottamaan lappalaiselta.

Mutta lappalainen, Hetta-Jouni, oli ottanut tyynesti vastaan hänen sisunpurkauksensa. »Voi niitä, jotka varahin huomeneltain ylhäällä ovat, juopumusta noutelemaan, ja istuvat hamaan yöhön asti, että he viinasta palaviksi tulisivat!» — Hän oli lyönyt nyrkkiä pöytään. »Suu kiinni! Minä tiedän, mitä teen! Minua ei tarvitse kinnipeskin neuvoa!»

»Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette ikinä pääse taivasten valtakuntaan...»

Taivasten valtakuntaan! Herra Jumala! Eikö hän, pappi, tiennyt, kuinka taivasten valtakuntaan päästiin? Siitä huolimatta, että hän joi. Hän tiesi sen jo viran puolesta. — Mistä oli lappalainen niin korkean hengen saanut?

»Jumala on sen minulle antanut...»

Pappi tuntee povensa paisuvan. Oh, hän muistaa yksityiskohdittain tuon sunnuntai-illan kirkonkylän kievarissa! Silloin oli myrskynnyt hän... myrskynnyt varallakin niinkuin tämä aapa nyt... hurjasti, häikäilemättömästi. Raamatunlauseet olivat singonneet ilmassa kuin lumikuurot. Ne olivat piiskanneet hänen kuulijainsa korvia ja saaneet Hetta-Jouninkin silmät säkenöimään. Hän oli heiluttanut sanan kaksiteräistä miekkaa kuin muinoin Simson aasin leukaluuta. Hän oli tahtonut lyödä tuhat filistealaista... murskata kerrankin nämä itsepäiset ihmiset, jotka olivat niin ylpeät hengellisestä viisaudestaan. Mutta — hän oli tullut itse lyödyksi... täydellisesti lyödyksi.

Papin kurkussa nykii niin kummasti. Sitä kohtaa hän ei koskaan käsitä. Se on ja pysyy selvittämättömänä hamaan tuomiopäivään saakka. Se on Jumalan ihme. Hänen oli käynyt kuin Sauluksen Damaskon tiellä...

Hän oli palannut itkien kotiinsa... niin oli itkenyt kuin pikkuinen lapsi. Viinapullo kanslian kaapin päällä oli tervehtinyt: »Hyvää iltaa!» Mutta hän oli huutanut: »Kirottu!» ja lyönyt pullon säpäleiksi uunin kylkeen.

Siitä illasta oli uusi vaihe alkanut hänen elämässään.

Myrsky vonkuu kammottavasti. Tuuli pieksää papin kasvoja, että ihan kipeää tekee. Silmälasit ovat paksun jääkuoren peitossa. Hän ei näe mitään.

Hän pysäyttää poronsa ja huutaa Pahta-Oulaa.

— Helvetti ja kuolema! kiroaa tämä paarustaessaan papin luokse. Hän on unohtanut, kenen saattomiehenä hän on. Seisten polvia myöten lumessa hän läähättää kuin poronsakin.

— Oula, nyt koetellaan uskon kestävyyttä, sanoo pappi ja hänen kasvoillaan hohtaa kirkastus. Hän puhdistaa silmälasejaan ja on sitä tehdessään niin merkillisen tyyni. Hän on kerran pelastanut sielunsa ja aikoo pelastaa sen toistamiseen.

Myrsky riehuu ja vonkuu. Se ihan ulvoo. Sen äänessä soi intohimoinen raivo. Aikoiko pappi pelastaa sielunsa toistamiseen?

Se on myrsky, Lapin noiduttu lumimyrsky, joka sen kysymyksen tekee. Se on saanut tehtäväkseen koetella papin uskon kestävyyttä. Kuka antoi sille sen vallan... Jumalako vai perkele? Vihurin viimasta päättäen, joka leikkaa kuin veitsi, se on jälkimmäinen... pimeyden ruhtinas. Hän on kutsunut avukseen kaikkien entisten Lapin noitain henget. Ne tuntevat sukulaisuutta sen hengen kanssa, joka tunturien villissä herätysliikkeessä lainehtii. Se on niiden mielestä lainaa... varastettua tavaraa, ja ne eivät ole koskaan suvainneet, että joku niiden salaista tietoa varastaisi. Tämä pappi on sen tehnyt. Hän on saarnannut tainnoksiin kokonaisen kirkollisen kansaa. Hän on langettanut loveen Tenomuotkan kristillisen seurakunnan. Hän on noita, suurnoita, joka varasti viisautensa Lapin vanhoilta tietäjiltä. Haa!... Nyt koetellaan, kestääkö hän! Eikö olisi hänelle parempi paeta kirkon opin turviin, — kirkon opin, joka tuomitsi hurmahenget? Nyt näkee hän itse näkyjä ja ennustaa. Nyt hän saamaa synniksi kaiken maailman, ylenkatsoo kaiken maallisen... tämä pappi, joka ennen viljeli viinapulloa ja lauleskeli juomalauluja! Eikö hän ole mennyt toiseen äärimmäisyyteen... tämä entinen salonkikeikari, joka nyt tuomitsee turhuudeksi ikkunaverhotkin, haukkuen niitä Belsebuubin pöksyiksi? Haa, intoilija!

Pappi seisoo selin tuuleen ja kuuntelee myrskyn saamaa. Se saarnaa hänelle, luopiolle, joka on hyljännyt kirkon opin... Hänen rintansa täyttää syvä rauha. Hän on valmistunut tuomiolle, jos se on hänen Herransa tahto. Vain yksi suuri intohimo asuu hänen rinnassaan: ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Mitään muuta intohimoa hän ei tunne eikä tunnusta. Kaikki muu on pahasta... perkeleestä. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän koreus... Ikkunaverhotkin — Belsebuubin pöksyt! Se oli niitten nimi. Hän, pappi, ei sitäkään komeutta enää käyttänyt. Alastomat, alastomat olivat hänen pappilansa ikkunat. Mitä varten kaihtia Jumalan päivää tai peljätä pimeää yötä? Molemmat katselkoot hänen ikkunoistaan sisään... päivä, ihmissielun ilo ja ikuisen päivän vertauskuva... yö, toivottoman iankaikkisuuden sysimusta symbooli! Molemmat hän tahtoi nähdä huoneestaankin ... kaihtimien estämättä ..

Porot ovat heittäytyneet maata. Ne ovat painautuneet niin matalalle kuin suinkin mahdollista. Siten ei myrskyn raivo niihin niin pahasti pysty. Pahta-Oula kyyhöttää lumessa ahkionsa suojassa; hän on kääntänyt sen kyljelleen. Mutta pappi seisoo suorana kuin metsän puu. Myrsky piiskaa hänen peskinsä helmuksia ja liehuttaa luhkan [huppukaulus] laitaa kuin hätämerkkiä... Pelastus, pelastus! Päästäänkö koskaan Nierivuoman lämpöiseen pirttiin ..?

Yht'äkkiä Oula säpsähtää. Mitä se oli? Mikä ääni se oli? Hänen korviinsa kantautui virren veisuu. Tuuli tyrehdyttää sen toisinaan, mutta sittenkin se kajahtaa voimakkaana myrskyn pauhinasta huolimatta.

— Jo aivan Läsnä aika on, kosk' Kristus kunniassansa pitävä meille tuomion on tänne tultuansa...

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu, selin tuuleen, ja veisaa täysin rinnoin. Hänen kasvoillaan asuu kirkastuksen hohde. Hän on valmis kuolemaan, jos hänen Herransa niin on hyväksi nähnyt; hän ei pelkää. Neljän tuulen lakkeineen ja karvaisine koivikkaineen hän muistuttaa intiaanipäälliköstä, joka laulaa omaa kuolinlauluaan. Hän on valmis tuomiolle.

Vihuri hyökkää virrensävelen kimppuun. Se pieksää sen piiskallaan pieniksi palasiksi melkein papin suun edessä. Mutta siitä huolimatta kantautuu Pahta-Oulan korvaan yksityisten lauseitten kappaleita. Tuuli ulvoo entistä ilkeämmin. Tuntuu, kuin olisivat myrskyn henget vain riehaantuneet papin veisuusta. Se oli niiden mielestä kuin taisteluvaatimus: — Intohimo intohimoa vastaan!

Pappi seisoo suorana kuin metsän puu ja veisaa. Hän on suuremmoinen nähdä. Hän tuntee, että nyt käydään taistelua elämästä ja kuolemasta... hengen voimalla. Nuo tuossa ympärillä... nuo riehuvat kummitukset luulevat, että hän pelkää. Pelko—? Mitä se oli? Se kuului tuonne alhaalle... tuonne, missä ihmisraukka lyyhistyi maahan luonnon voimien edessä... niinkuin Pahta-Oula, joka kyyhöttää ahkionsa suojassa. Siellä painoivat vielä vaa'assa sellaiset seikat kuin koti, vaimo ja lapset. Mutta täällä... täällä ylhäällä, missä myrskytuuli pieksi kasvoja, tuli kysymykseen vain usko, horjumaton, kallionluja usko. Se vetosi toiseen maailmaan, — maailmaan, joka oli iankaikkinen. Se usko oli valmis muuttamaan tämän myrskyn myllertämän aavanseljän viimeisen tuomion silmänkantamattomaksi siljoksi ja kutsumaan Kristuksen alas taivaastaan viimeistä sanaa sanomaan...

— O, Jeesus Kristus, joudu jo! Viimeinen päivä tulkoon! Jo uskovilles apu tuo, niinkuin sa tahdot, olkoon!...

Pahta-Oulan valtaa kumma avuttomuus. Hän on kuin pikkuinen, turvaton lapsi, joka haluaa hakea suojaa vahvempansa luota. Sitäpaitsi hän on tehnyt paljon syntiä. Monta poroa hän on elämänsä aikana varastanut. Jos nyt tuli kuolema, hän kyllä tiesi, mihin hän joutuisi.

Hän purskahtaa itkuun. Voi, hyvä Jumala! Näinkö tuli loppu kurjalle syntiselle? Parempi olisi ollut jäädä Syväänjärveen, aamulliseen lähtöpaikkaan. Mutta kuka osasi aavistaa tällaista luojan ilmaa?

»Oulaah!» huutaa myrskytuuli. Se on kuin paholainen, joka parkaisee ilosta, kun on hyvän saaliin saanut. Pahta-Oula parahtaa:

— Ristus, Jumalan poika!

Pappi on lopettanut laulunsa. Hänen sydämensä täyttää valtava riemu. Hän on saanut voiton, suuren voiton: hän on varma uskostaan. Se on oikea, se on ainoa autuaaksitekevä. Sen turvissa ei tarvinnut peljätä kuolemaa.

Pahta-Oula on kömpinyt pystyyn. Hän tarttuu pappia kaulaan.

— Anteeksi... pappi... todista anteeksi! Minä teen parannuksen... ihan tässä paikassa! En tahdo katumattomana kuolla!

— Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi!

Aukesiko taivas, vai miksi näytti Pahta-Oulasta siltä, kuin olisi lumimyrskyn halki kuumottanut kuin pitkä, avattu tie, jonka päässä tuli ystävällisesti tuikki vastaan. Se oli kuin Nierivuoman pirtin ikkuna, valoisa ja kirkas. Oula tunsi äkkiä saaneensa uudet voimat. Hän tempasi poroa hihnasta ja lausui:

— Eteenpäin Jumalan nimeen!

— Jumalan nimeen, kertaa pappi. — Nyt ajat sinä, Oula, edellä.

Hiljalleen, vaivaloisesti jatkuu taival. Myrskyn voima ei ole yhtään hellittänyt. Se on vain päinvastoin yltynyt äärimmilleen. On kuin aikoisivat pimeyden voimat tehdä viimeisen rynnäkkönsä näitä kahta miestä vastaan, jotka eivät pelkää kuolemaa.

Porot eivät jaksa vetää kuin muutamia satoja metrejä kerrallaan. Sitten ne pysähtyvät. Lunta on karttunut hirvittävän vahvasti. Pappi ja Pahta-Oula yrittävät kahloa, mutta monta askelta he eivät pääse, ennenkuin hengästyksissään heittäytyvät ahkioihin. Siinä he makaavat kalpeina kuin kuolleet, odottaen, että porot taas jaksaisivat lähteä Rikkeelle.

— Ristus, auta! huokaa Pahta-Oula. Hänestä on tilanne toivoton.

Mutta pappi kehoittaa eteenpäin. Hänet on vallannut suuri ja väkevä usko. Voimattomuudestaan huolimatta asustaa hänen sydämensä pohjalla vakuutus, että Jumala pelastaa heidät. Hän muistaa Joosuaa. Tämä komensi kerran aurinkoa ja kuuta ja ne tottelivat. Miksei hän voinut komentaa tätä lumimyrskyä samalla tavalla.

— Eteenpäin... eteenpäin! Läpi myrskyn pauhinan eteenpäin...! Nöyrä sää, nöyrry! Taivas, näytä tietä...! Eteenpäin, eteenpäin!

— Ristus, auta! höpisee Pahta-Oula itsekseen hopittaessaan poroaan menemään.

* * * * *

He ovat tarponeet kuusi pitkää tuntia. Ne ovat olleet heidän mielestään kuin iäisyys. Kirvelevin silmin he ovat koettaneet puhkaista pimeyttä, joka myrskyn lisäksi oli astunut heidän tielleen. Mutta ei vain näy valoa, ei tuikahda ystävällistä tulta.

Yht'äkkiä rupeaa papin poron sarvien välistä loistamaan kirkas, tuikkiva piste. Se on kuin sarveen kiinnitetty jalokivi, joka siinä säteilee. Onko se taivaan merkki... merkki siitä, että Jumala on varustanut hänen poronsa yliluonnollisilla voimilla, jotta se jaksaisi perille...?

Samassa papille selviää. Se oli tähti, joka loisti edestäpäin. Taivaanranta oli siis sielläpäin selvä. Se oli merkki siitä, että lumimyrsky menisi kohta ohi.

Hänet valtaa suunnaton riemu. Hän kääntyy perässäajavan Oulan puoleen ja viittaa eteenpäin.

— Oula, katso tuonne!

Jo on Oulakin huomannut kiiluvaisen taivaanrannalla. Hän huudahtaa:

— Pyry lakkaa! Me pelastumme!

— Me pelastumme, kertaa pappi syvän liikutuksen vallassa.

Rohkaistuneina tarpovat he eteenpäin. Tuikkiva tähti antaa heille yliluonnolliset voimat. Nyt ei ollut hätää. Nyt jaksettaisiin perille... jollei muuten niin kontaten.

Oula asettuu taas edessäajajaksi. Hän alkaa tunnustella maisemia ympärillään. Taivaanrantaa vasten kuumotti valkea tunturinselkä. Nieritunturi! Parin tunnin ponnistelun perästä he olisivat perillä.

* * * * *

Kun pappi ja Oula pari tuntia myöhemmin kiipeävät Nierijärven rantatörmää ylös, on jo yö. Talo nukkuu. Mutta siitä huolimatta haluaa pappi pitää iltarukouksen. Hän on kalpea ja lopen uupunut, mutta sydämen pohjalla pulpahtelee ilo.

Hän on pelastanut sielunsa toistamiseen ja vetänyt muassaan vielä Pahta-Oulankin.