Part 5

Hän on niitä pirtin pankon painajia, niitä lynkäpäittensä varassa istujia, jotka tuijottelevat saappaansa kärkeen ja silloin tällöin sylkäisevät pitkän mietesyljen. Hänen ruumiissaan eivät juuri koskaan ole muut osat niinkään työskennelleet kuin leukapielet: ne purevat pikanellia aamusta iltaan. Pienet, ruskeat lätäköt ovensuussa osoittavat, että on Lööres taas istunut päivän ja syljeksinyt.

Lööres on vankka. Hänellä olisi karhun voimat, jos hän viitsisi panna ne liikkeelle. Mutta Lööres ei viitsi. Hänestä on mukavinta istua pirtin lämpimässä lakki päässä ja purra pikanellia. Sitä onkin nyt taas... suursodan päätyttyä saanut oikeaa kokkolalaista. Takavuosina oli tyytyminen jos johonkin... putkenjuuriin ja pietarinkukkiin...

Ei ole Lööres koskaan »heilunut», niinkuin savotassa sanotaan. Onhan hän joskus niissäkin käynyt, mutta viipynyt viikon, parisen vain. Eipä ole hänestä tukkimieheksi. Liian olivat liukkaita tukkipuut eikä Lööres ole koskaan viitsinyt rutommin liikkua. Ennemmin hän odotti tyynesti, että putoaisi jokeen. Ja putosihan hän, melkein harva se päivä. Vaatteiden kuivaamisessa kului sitten aika. Ja kun tukkikympit kimpastuivat, pyysi Lööres tilinsä ja lähti pois. Mitäpä hän, talonpoika, kehtasi jätkäjoukoissa venyä. Olihan hänellä koti.

Lööres oli arka kunniastaan, vaikka olikin laiska. Ei hänelle saanut sopimattomia puhua. Hän pani heti vastaan. Mutta jos toinen annatti tulemaan, ei hän kehdannut siihen enää sen enempää sanoa. Hänen laiskuutensa pelasti hänet tappeluihin joutumasta. Hän muljautti silmiään, murti hiukan toista suupieltä ja — istui syljeksimään.

Oikeastaan elämä oli hänestä melko mukavaa. Kunhan vain sai olla rauhassa ja kunhan tupakat riittivät. Sen varan piti Lööres sentään aina, että tupakat riittivät. Ruuasta hän ei murehtinut. Olihan hän perintötalon poika.

Kun päivällinen kannettiin pöytään, nousi Lööres ovensuuloukosta ja asteli syömään niinkuin muukin talonväki. Ei hän välittänyt isäukon vihaisista silmäyksistä eikä sisartensa ilkkuvista katseista. Hän söi vain vahvasti ja röyhtäisi päälle, painuen jälleen penkille ovensuuhun loikomaan.

Miten se olikaan tämä makaaminen tullut hänen elämäntehtäväkseen? Sitä kysymystä Lööres toisinaan mietiskeli. Jo rippikoulussa olivat merkit viitanneet siihen, että makaamisella hän tulisi itsensä elättämään. Pappi oli työntänyt hänen eteensä kirjan ja käskenyt lukea. Lööres oli vilkaissut, mistä osasta Uutta Testamenttia luku oli. Se oli sattunut epistolapuolelta ja siellä oli Lööres kuullut löytyvän sangen ryöpeitä paikkoja, hankaloita ja muutenkin mutkikkaita. Mutta hyvin häneltä oli luistanut... »Maatkaa, veljet», oli hän lukenut ja ihmetellyt, että kun jo sattui sellainen mieluinen luku. Pappi oli auttanut: »Pehmeillä tyynyillä...» »Pehmeillä tyynyillä», oli Lööres lukenut perässä ja ihmetellyt, että oikeinko se tyynyistä ja polstareista puhui Herran apostoli... Mutta se pappi, se kirkassilmäinen pappi, oli ollutkin veitikka miehekseen. Omasta päästään oli lisännyt ja johtanut hänet ansaan. Hän oli hiukan hölmistynyt. Johan se hänkin, ettei niitä polstareita siihen maailman aikaan... Pappi oli nauranut: »Kuulkaapa, miten tämä Lusikkajänkä lukee... Kun kirjakullassa seisoo: 'Rakkaat veljet!' — niin tämä lukee: 'maatkaa, veljet'. Se taitaa makuu ollakin Lusikkajängän mielityötä..?»

Niinpä niin, olihan se. Suloista oli loikoa pirtin pankolla ja katsella kissanpojan ilveitä. Sillä veitikalla oli notkea ruumis... Se se olisi tukkilaiseksi sopinut. Ei olisi pudonnut sumaan niinkuin hän, kankea, jaakea mies. Olisi pysytellyt tasapainossa vaikka minkälaisessa vuolteessa.

Lööres haukottelee ja tirkistelee kattoon. Reenjalaspuita oli isäukko taas hankkinut. Se se vuovasi. Niinkuin eivät vanhat reet olisi riittäneet. Piti vain joka talvi tehdä uusia, jotta pääsisi kehumaan naapureille. Lööres hymähti. Hän halveksi sellaista sydämensä pohjasta.

Hän tunsi kaunaa isäänsä kohtaan. Tämä pakkasi häntä nakkelemaan, haukuskelemaan ja soimaamaan. »Laiskana makaa». Joo, laiskana. Mutta perintöosaansapa hän söi ja kyllä se hänen eliniäkseen riitti. Ei hän pyrkinytkään kasoja kokoamaan niinkuin isäukko...

Eikö jokainen saanut käyttää perintöosaansa oman mielensä mukaan? Vanhimpana poikana kuului hänelle puolet maasta. Mitä siinä oli kellään sanomista, vaikka hän sen maaten kuluttikin. Kyllä velimies pärjäsi puolellaan ja sisarilla oli kosiskelijoita kosolta.

Löörestä ei haluttanut naimisiin. Mitäpä hän... Akkaväestä hän oli jo saanut kyllänsä. Eivät osanneet muuta kuin marista. Ainoastaan, jos olisi ollut onni sellainen kuin toisten Penjaamilla, joka oli nainut kunnan kätilön. Sen pojan ei tarvinnut muuta kuin maata. Eukko ansaitsi toimeentulon itselleen ja miehelleen. Sellaisen olisi Lööreskin nainut. Mutta kunnassa ei ollut kuin yksi kätilö.

Opettajattaria kyllä olisi ollut, mutta olivat liiaksi herrahtavia. Eivät ne olisi tainneet hänestä huolia. Mikä ettei...? Eihän hän hullumman näköinen ollut. Vatsaakin oli kuin papilla.

Lööres silmäsi vatsaansa. Heh, ei se hullummalta näyttänyt. Niin lekkui kuin täysinäinen leili. Virkamies hänestä olisi pitänyt tullakin. Niillä... virkaherroilla ei ollut mitään työtä. Kirjoittivat vain nimensä ja sanoivat: »Kaksi markkaa.» Niin olisi hänkin kirjoittanut... komeasti, että »Loorenz» oikein ännällä ja setalla, sillä niin oli pappi sanonut hänen nimensä alunperin kuuluneen. — Kolme, neljä sellaista lappua, niin jo lähtisi pikanellirulla.

Lööres innostui mietteistään ja kohosi istumaan. Virkamiestä kai hänestä oli meinattukin. Niin oli varmaan taivaassa päätetty... pappi tahi joku muu... vallesmanni. Mutta oli sattunut väärään taloon. Täällä ei muuta kuin rehittiin runtotöissä aamusta iltaan.

Miksi juuri hänelle oli sattunut lauluäänikin? Muilla perheenjäsenillä ei ollut ääntä yhtään. Sisaretkin kituuttivat »Elämän lankaa» niin vaivaisesti, että nauratti. Mutta hän... poika... oli kerran rippikoulussa vetäissyt »Maa suur' ja avara» niin voimallisesti, että lukkari oli suuttunut.

Kateeksi oli käynyt lukkarille, ihan varmaan. Häntä ne kaikki kadehtivatkin. Isä kadehti, veli kadehti, sisaret kadehtivat. Eivät olisi muuten mulkoilleet aamusta iltaan. Niiden kävi kateeksi, että hän oli päisevämpi heitä kaikkia.

Isällekin hän oli kerran huomauttanut, kun tämä teki takkavitsoja ja leikkasi niihin ketaroiden lovia: »Ottakaa te sujumavara.» Ja eikös ollutkin äijänköntys leikannut väärin!

Kadehtivat ne häntä ja siksi pakkasivat soimaamaan. Mutta — hänpä näyttäisi vielä. Ottaisi äijän lujille ja sanoisi: »Tee tili! Lue perintö kouraan! Kyllä mies saa ruokaa muuallakin kuin tässä hökkelissä.»

Sisar Leena oli lypsylle lähdössä. Hän oli puuhaillut pirtissä pitkän tovin sanomatta sanaakaan. Häntä kiukutti tavattomasti, että vanhin veli kulutti aikansa makaamalla. Ja jos se ei olisi ollut sellainen syöppö vielä päälle päätteeksi. Niin... tietysti... söi ja lihoi, vaatien päivä päivältä yhä enemmän. Oikean oli isä sille aamulla nimen antanutkin: »raparuuhi.» Niin juuri! Se oli tosi ja paikalleen sanottu.

Leena otti lypsinkiulun ja lähti navettaan. Lööres makasi pankolla lakki silmillä. Pullean vatsan päällä kelluivat kellonvitjat. Kello sillä piti olla taskussa arkenakin, vaikka ei tehnyt muuta kuin makasi.

— Senkin raparuuhi siinä! sähähti Leena sivumennessään.

Lööres kohotti lakkiaan. Mitä, mitä... joko taas herjat alkoivat? Raparuhtinas? Leenako se sillä lailla...?

— Kuka se niin sanoo?

— Isäpä tuo kuului aamulla sanovan, kun et lähtenyt ruukille, vaikka joka talosta on menty... Anttikin.

Leena työntyi eteiseen.

Lööres jäi miettimään. Hänen laiskassa sydämessään pihahti. Olipa se äijänkarilas taas nimityksen keksinyt. Niitä se miettikin aamusta iltaan ... Raparuhtinas! Kyllä... kylläpä hoksasi taasen... mokomakin vätys! Niskat siltä pitäisi nurin vääntää ja ottaa isännyys pois... Vai — raparuhtinas! »Odotapas, ukkeli! Kyllä vielä näet, että myrskyn se osaan minäkin nostattaa.»

Lööres oli suuttunut. Häntä harmitti tavattomasti. Ei annettu hetkeäkään rauhassa olla. Nimiteltiin ja haukuttiin niinkuin mitäkin mieronkiertäjää. Ja hänelle kuului sentään maasta puolet. Peijakas!

Lööres hautoi kostotuumia. »Odotapas, ukkeli, illalla vedän sinut tilille. Vai sellaisia! Niinkuin tässä olisi pakko kaikenlaisia herjauksia kuulla... omaansa syödessä...»

Löörestä jo hiukan nauratti. Tietysti isä taas tekisi tyhjäksi niinkuin tavallisesti. Ei koskaan tunnustanut sanoneensa. »Ole vaiti! Vai minun silmilleni hyppäät! Eikö nyt enää ole muuta?»

Sillä tavalla isä tavallisesti huusi, kun hän kysyi kunniaansa. Ei tunnustanut sanoneensa ensinkään. Mokomakin vätys! Käräjiin hän sen nyt veisi... rumilaan. Sakottaisi. Vai raparuhtinas!

Lööres päätti kerrankin näyttää, ettei täysikasvuista miestä saanut noin vain nimitellä.

Isä tuli heinästä hiukan ennen illallista. Väki oli jo kaikki koolla. Lööres tutkisteli isänsä kasvoja. Happamennäköiset olivat. Niin pyyhki kärsimättömänä jäähileitä parrastaan ja istui hakkurin ääreen pikanellirullaa pienentämään.

Lööres nousi verkkaan ja työnsi lakin takaraivolle. Hän oikaisi selkäänsä ja venytteli, mutta suupielet olivat uhkaavissa rypyissä.

— Vai raparuhtinaaksi se isä minua nyt on sanonut. Ja pirkalettakos se on se haukkuminen ja nimitteleminen?

Isä keskeytti äkkiä työnsä ja silmäsi kummissaan poikaansa. Mutta pian hän tajusi. Tämä, vetelys, oli muka vihassa! Niin pullistuivat poskilihakset ja silmät toljottivat kuin härällä. Hän oli väsynyt päivän työstä ja hänen sappensa puhkesi.

— Ei... ei sillä lailla... ei! Vaan h—tin _raparuuhi!_ Ka, se... se kyllä!

Lööres hölmistyi. Mitä nyt? Oliko tuo hänen isänsä, tuo pikkuinen äijä, jonka kasvolihakset näyttivät kovilta kuin kivi, ja jonka silmät leimusivat? Tuoko pikkuinen, äkeännäköinen äijä, jonka äänikin jyrähteli kuin ukkonen?

Hän ei osannut sanoa mitään. Vallankaappaus, jonka hän oli suunnitellut, unohtui kokonaan. Hänestä näytti, kuin olisi isä aikonut lyödä. Lyököön! Lööres tunsi jo povessaan, ettei hän suinkaan löisi vastaan. Mutta isäukko tyytyi vain murskaamaan hänet katseellaan, josta kimposi salamoita, suuttumuksen salamoita.

Lööres heittäysi penkille pitkäkseen. Hän oli voitettu. Isä oli hänet lyönyt, tuo pikkuinen äijä, joka tuolla uunin sivulla leikkasi pikanellirullaa, niin että pölkky heilahteli. Vai »raparuuhi» se olikin. No... se nyt ei tuntunut miltään edelliseen verrattuna. Sanokoot vain... vaikka sanoisivat miksi hyvänsä. Hän ei välittänyt...

Lööres asetti kädet päänsä alle ja tirkisteli kattoon. Kyllä olisi soma olla kätilön miehenä niinkuin toisten Penjaami. Mutta — kätilöitä ei riittänyt kaikille... ei riittänyt... ei riittänyt.

Lööreksen verkkaisessa päässä kypsyy hiljainen päätös. Hän panee sen aamulla täytäntöön. Saisivat nähdä, että pystyi se hänkin, jos vain tahtoi. Saisivat nähdä ja hämmästyä. Saisivat tuntea itsensä nolatuiksi... kerrankin!

Lusikkajängän Lööres oli päättänyt lähteä ruukille.

Ison Oskalon pojan rakkaus

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia ja Ison Oskalon poika on komea ja rikas. Ison Oskalon poika on päättänyt kosia Marianpäivän aikaan. Silloin hän karahuttaisi Suomen puolelle Siirin Pietarin kodalle ja valjaissa keikkuisi hänen paras ajokkaansa. Hän ajaisi komean kaaren kodan edustalla, heittäisi hihnan rennosti yli niskan ja hypähtäen reilusti ahkiosta lausuisi lujalla äänellä: Burist! [burist (lue: puurist) = terve!]

Mutta Ison Oskalon poika ei ole varma onnistumisestaan, vaikka onkin komea ja rikas. Hänet ottaisi jokainen Koutokeinon tyttö, jokainen — melkeinpä nimismiehen vaalea Kynhildikin. Mutta hän ei huoli riu'uista, ryökkynöistä, hän rakastaa lapintytärtä ja heidänkin joukostaan vain yhtä ainoaa — Siirin Annia.

Hän on antanut siitä monta näytettä, karkeampaa ja hienompaa. Hän on poroaidalla hirttänyt viisi komeata härkää paljaasta kiukusta, kuultuaan Siirin rengiltä, että Anni menisi naimisiin Palojärven pojan kanssa. Hän heitti ja veti niin vimmatusti, että porot hiiltyivät. Suopunki oli sattunut kaulaan. Ison Oskalon poika oli kyllä kuullut huudettavan: »Älä vedä! Hirttyy!» Mutta hän ei ollut siitä välittänyt. Hän oli vain tempaissut peskipuukon, pistänyt henkitoreissaan olevan elukan ja huutanut: »Lihaa Koutokeinon köyhille!»

Ja kyllähän lihat aina kelpasivat. Poroaidalla maleksi kerjurilappalaisia, jotka kernaasti korjasivat Ison Oskalon pojan porot.

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia.

Hän on juonut Alattion markkinoilla kolme päivää yhteen menoon. Epätoivosta! Siirin Pietari tyttärineen oli myös saapunut markkinoille ja Ison Oskalon poika oli ostanut Annille rintasokeria. Mutta tämä, jolla jo oli sattunut olemaan iso kimpale kädessään, ei ollut huolinut. »Minulla on jo.» Siitä oli Ison Oskalon poika juuttunut juomaan ja juonut kolme päivää yhteen menoon, joikaten vuoroin rikkauttaan, vuoroin hyljeksittyä rakkauttaan.

Mikä on nannatanaa, ettei kelpaa Ison Oskalon pojan ostama nannatanii rintasokeri-i?

Lapintyttäret olivat huudelleet, että »kyllä kelpaa!» »Anna tänne vain!» Mutta Ison Oskalon poika oli kironnut, kironnut niin, että markkinasiljo oli tärähdellyt. Paljaita ärriä, paljaita ärriä vain! Herrr-ra Jumala! Mutta sitten hän oli yht'äkkiä muuttanut mieltään ja ostanut rintasokeria jok'ainoalle tyttölapselle... satojen kruunujen edestä. Se oli ainoa kerta, jolloin rintasokeri loppui Alattion markkinoilta, ja siitä kiertää vieläkin maine tuntureita. Ison Oskalon poika oli ostanut sen kaikki. Siirin Pietarikaan ei ollut saanut yhtään grammaa kotitulijaisiksi.

Siirin Anni oli kuljeskellut kauppakojujen välissä. Jokainen vastaantuleva lapintyttö oli pureskellut rintasokeria. »Mistä te olette saaneet?» »Ison Oskalon pojalta.» Ja he olivat katselleet ilkkuen Siirin Annia kuin kiusotellen: Sinustapa ei Ison Oskalon poika näy huolineenkaan. Annin oli pistänyt kateeksi. Olisi hänelläkin nyt ollut tuollainen, jos olisi ottanut Ison Oskalon pojan tarjouksen vastaan. Mutta samalla häntä oli naurattanut. Saivathan Koutokeinon ja Karasjoen tyttäret kiittää häntä rintasokeristaan.

Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Hän joikkaa niin, että enkelit vuoroin kauhusta kalpenevat, vuoroin puraisevat punaisia huuliaan. Kateudesta. Noin ei heitä oltu koskaan rakastettu. Siellä on joukossa monta Koutokeinon tytärtä — Sissangin Marikin, joka riutui rakkaudesta Ison Oskalon poikaa kohtaan ja kuoli. Toiset enkelit — nuo, jotka alkuluomisesta jo olivat enkeleiksi luodut — kyselevät Sissangin Marilta: »Sano, miltä tuntuu maahinen rakkaus, sano, Sissangin Mari.» Puhuteltu suipistaa suutaan ja kuiskaa: »Hss! Se on ihanaa!»

Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Mitä on joiku? Langenneen enkelin laulu, mutta siksi juuri niin ihana. Itse pääenkeli, jonka Jumala kerran viskasi taivaasta alas, ja josta sitten tuli maanpiirin suuri viettelijä, oli joikannut huilatessaan läpi humisevien avaruuksien. Mutta hän oli joikannut vihasta ja sydämen kipeästä kiukusta. Ison Oskalon poika joikkaa rakkaudesta.

— Ison Oskalon poikaa nannatanaa polttaa rakkaus Siirin Anniin ninnitiniin Anniin...

Hei, kuulkaa metsät ja vaaran liepeet, kuulkaa! Maailman alusta asti ei yllänne ole kaikunut suloisempaa evankeliumia. Mitä on Koskaman Tuomaan saarna tähän verrattuna? Vesivelliä vain, silkkaa sintusoppaa!

Ison Oskalon poika on matkalla Pyhitystunturille. Siellä lainehtii hänen isänsä, Koutokeinon valtarikkaan tuhatpäinen lauma. Siellä on valkea kosotushärkä Biegga, Ison Oskalon pojan kosioajokas. Hän on matkalla sitä noutamaan.

Metsässä vingahtaa vähä väliä. On kuin risteileisivät noidan nuolet kiitävän ajajan ympärillä. Koutokeinon kirkonkylässä kulkee kymmenen tyttöä, jotka riitelevät Ison Oskalon pojasta. Vuoroin he riitelevät, vuoroin itkevät itsekseen. Ison Oskalon poika on jäykkä kuin seinä.

— Ei Maareeta, ei Kaarin ei Sigga Saivo-Tuomaan. Ison Oskalon poika toivottaa nyt teidät Herran huomaan!

Tytöt olivat hulluja. Kulkivat perässä ja kerjäsivät. »Saanko koristaa sinulle ajovyön, Ison Oskalon poika?» »Et, piru vie!» »Saanko lahjoittaa sinulle kulkusen kellopankaan?» »Et, piru vie!» »Tahi ... anna pois, mutta älä toivo mitään...»

Kulkuset soivat. Niitä on ajovyössä ja niitä on kellonkantimessa. Kili-kili! soi Koutokeinon tyttöjen rakkaus. Ison Oskalon poika nauraa niin, että metsä raikuu. Ei hän halunnut ketään muuta kuin Siirin Annin.

Siirin Anni! Mitä oli Siirin Annissa sellaista, joka hullaannutti miehisen miehen, Koutokeinon valtarikkaan, — miehen, joka tarjosi kylmästi Mökki-Jussalle vaipukkaporon ja sanoi: »Syö tuo, Mökki-Jussa!»

Ison Oskalon poika on sitä monta kertaa harkinnut. Harkinnut —? Se oli väärä sana. Ei voinut puhua harkitsemisesta, kun oli kysymys Siirin Annista. Ei, häneen hukkui... uppoutui... silmiä, korvia myöten. Henki tahtoi ihan salpautua ja rinnasta kohosi kuuma läähätys. Rakkaus Siirin Anniin uhkasi ottaa hengen.

Ison Oskalon poika ajelee ja mielialat vaihtuvat kuin maat hänen ympärillään. Välistä valtaa hänet omituinen alakuloisuus, että ihan itketti. Itketti? Niin — ei itke yksin kymmenen tyttöä Koutokeinon kirkkotörmällä. Ison Oskalon poika itkee myös... itkee itsekseen pirtin nurkassa, kun muu väki nukkuu. Kuu paistaa huoneeseen. Se valaisee sikin sokin lattialle viskattuja poronvaljaita. Ne ovat Oskalon pojan mielestä yhtä sotkussa kuin hänen oma elämänsä...

Milloin on Ison Oskalon poika ensi kerran Siirin Annin nähnyt? Hetassa — rippiluvussa, Suomen papin koulussa. Oskalon poika oli halunnut sinne ja isä oli laskenut. Hänhän osasi suomea kuin selvää vettä. Sitä paitsi oli Ruijan pappien lappi niin kehnoa, ettei sitä kehdannut kuunnella.

Ison Oskalon poika oli istunut rippiluvussa ja katsellut Siirin Annia. Hänellä oli siniset silmät ja tukkaa enemmän kuin yleensä lapintyttärillä. Pappi oli puhunut rakkaudesta — tosin Jumalan rakkaudesta, mutta Ison Oskalon poikaa se ei ollut yhtään häirinnyt. Pääasia vain, että puhuttiin rakkaudesta. Se sana soi hänen korvissaan yhtä kauniilta kuin joutsenen joiku.

Ei Ison Oskalon poika erikoisemmin papeista välittänyt. Niitä kävi heillä ja isä istutti niitä kamarissa. Mutta — ne olivat pikemminkin todistajia talon rikkaudesta ja mahtavuudesta. Ei heille erikoisemmin kumarrettu. Kysyttiin vain: »Saako papin poron hakea jo?» Ja vastauksen ollessa myöntävän, huudettiin rengille: »Nouda papin poro!» Se kävi kaikki sujuvasti ja hyvässä järjestyksessä ilman sen suurempia kohteliaisuuksia.

Mutta tämä Hetan pappi, joka oli laskenut ripille Siirin Annin ja Ison Oskalon pojan, oli epätavallinen olento. Päinvastoin kuin Ruijan papit hän ei ollut yhtään herrahtava. Aivan tavallisesti puettu vain. Mutta hänen konttorissaan seisoi Ison Oskalon poikakin pelko ja vapistus sydämessä. Tuntui, kuin olisi papilla ollut jotakin sanomista myös Siirin Anniin nähden.

...Vai Oskalo... se on nyt rippiluku sitten loppunut. Ja hyvinhän sinulta meni. Hän, Oskalon poika, oli ujosti ilmoittanut, että siellä olisi poronpaisti papin keittiössä...

Niin... niin se oli alkanut. Siitä lähtien ei heiltä lähdetty Alattion markkinoille enää vissinä, määrättynä päivänä, vaan työnnettiin taipaleelle milloin varhemmin, milloin myöhemmin — miten kulloinkin sattui. Isä riiteli vastaan, mutta hän huomautti: »Mikä se on tunturissa tunnit määrännyt?» Eikä siihen ollut isällä mitään sanomista. Ontuva mies ei itse kyennyt kunnolla raitioimaan eikä rengeistä taas ollut. Hän siis piti päänsä ja niin lähdettiin taipaleelle hänen määräämäänsä aikaan t.s. silloin, kun Siirin Pietari Oskalon pihalla rakensi poronsa matkaa jatkaakseen.

Oli siunattu asia, että tie Suomen puolelta Alattioon kulki Ison Oskalon kautta. Siten oli Siirin Pietarinkin pakko taloon poiketa. Ja mielellään hän poikkesikin. Oskalo oli maakunnan kievari. Siellä syötettiin Siirit ja Saarat.

Hän nukkui pirtin sängyssä eikä välittänyt nousta tervehtelemään, vaikka toisinaan saapui itse Hetan vallesmannikin. Renkipoika sai nousta ja herättää sisaren, talontyttären kahvia keittämään. Mutta — kun Siirin Pietarin poronkello kalahti pihalla, laahusti renki sängyn luo ja sanoi: »Jo tuli.»

Silloin hän oli heti pystyssä ja pirteänä kuin kukko. Sisar sai pysyä sängyssään, jollei hän nyt erikoisemmin halunnut Annia puhutella. Mutta itse hän keitti poronkielikeiton ja kahvit. Siirin Annin piti saada tuntea, että hän rakasti. Ja kyllähän Anni sen tunsikin...

Sillä joka vuomalla, jokaisella hiukankin avarammalla paikalla hän karahutti hänen rinnalleen. Ahkiot juottuivat toisiinsa ja porot hieroivat kylkiään vastakkain. Kerran hän litisti peukalonsa ahkioitten väliin. Tavallisissa oloissa hän olisi sanonut: Baergalak! Nyt hän sanoi vain: Jumalan kiitos!

Siirin Anni oli tiedustellut, mistä hän kiitti. Siitä vain, että kuikannahat olivat tulleet mukaan. Kuikannahat —? Niin, hänen oli vietävä kuikannahkoja kauppias Karlsenin rouvalle. Tämä ompeli niistä koreita kukkaroita ja lähetti Kristiaaniaan myytäväksi. Sen rouvan eteen ei ollut hyvä ilmestyä, jos oli joku asia unohtunut. Tiesikö Anni sitä?

Kyllähän Anni oli siitä joukosta kuullut — senkin, että kauppiaan tytär olisi halusta ottanut Ison Oskalon pojan. Silloin hän oli sydäntynyt. Nyt hän ei ollut sanonut »Jumalan kiitos!», vaan aivan kokonaan muuta. Hän oli kironnut hirveästi. Luuliko Siirin Anni, että hän ryökkynöistä välitti? Ja vielä päälle päätteeksi sellaisista, jotka eivät olleet edes oikeita ryökkynöitä, vaikka olivat olevinaan! Ennemmin hän sittenkin ottaisi nimismiehen vaalean Kynhildin. Hän oli puhdasta herrasverta. Mutta — kun se nyt ei kerran sopinut hänen luonnolleen, niin ei! Se oli siitä poikki ja sillä hyvä! Hän, Ison Oskalon poika, naisi lappalaisen, oman heimonsa puhdasverisen tyttären... puhdasverisen — kuuliko Siirin Anni? — ja niistäkin vain yhden tai sitten ei ketään! Jumalauta! Eikö se ollut miehen meininki?

Annin silmät olivat välkähtäneet omituisesti. Hän oli vain hiljakseen hymähtänyt. Olihan se — mutta keli nyt oli huono. »Meidän poromme eivät näy haluavan mennä... Jurovat vain ja hierovat toistensa kupeita. Ajapas edelle...»

Hän oli ajanut edelle ja ollut katkeralla päällä. Hammasta purren hän oli päättänyt: Marianpäiväksi Hettaan ja asiat selviksi Siirin Annin kanssa!

Ison Oskalon poika pysäyttää poronsa. Hengitäpäs sinäkin, Jumalan luoma. Pyhitystunturiin ei ollut mahdotonta matkaa. Ja Marian kirkolle ehdittiin myös. Biegga sinne kiidättäisi — poro nimensä arvoinen.

Vastapäätä olevan vaaran kuvetta laskettaa joku alas. Lappalainen näkyi olevan.

Se oli tuttu mies, Jounin Iisakki Suomen puolelta. Hän pysäytti poronsa ja sanoi hyvää päivää.

— Jumal'antakoon! Minne nyt?

— Palojärven Antin häihin.

Ison Oskalon poika seisoo kuin salaman iskemänä.

Hän ei tuokioon tajua mitään. Hän ei ollut asiasta yhtään kuullut.

— Puhutko totta?

— Totta. Mariana kuulutetaan kolmannen kerran ja silloin on häät. Eikö sinua ole kutsuttu?

— Ei.

Ison Oskalon poika seisoo kalpeana ja sylkäisee. Puhtaalle lumelle ilmestyy pari punaista läikkää. Ison Oskalon poika on purrut huuleensa.

— Vertahan sinä syljet?

— Ja baergalak!

Lumi pölähtää, poro hypähtää melkein ilmaan, kuuluu hirmuinen hihnan läimäys ja — yks' kaks' on Ison Oskalon poika hävinnyt metsään.

* * * * *

Ison Oskalon poika ajaa, ajaa kuin vimmattu. Hänen hartiansa ovat kuurassa, samoin lakki kauttaaltaan. Hän on hakannut poroa kuin hullu. Hän on uhrannut poron pieksämiseen enemmän voimia kuin koko vuoden poronhakumatkoihin. Hänen oikea kätensä on kipeä hurjasta huitomisesta. Poro hänen edessään pakenee kuin varjo; se kiitää kuin henki.

Kummakos se, sillä tämä oli uusi ajokas, Rajatalon pihalta otettu, kun oma heitti henkensä. Se kaatui kuolleena Kaltioaavalle ja nyt paistoi kuu sen lasittuneisiin, avoimiin silmiin. Sen tappoi rakkaus, Ison Oskalon pojan rakkaus.

Ison Oskalon poika ajaa. On kirpeä pakkanen ja kuun kalpeassa valossa häilähtelee ahkion molemmilla puolin värjyviä haamuja, jotka näyttävät syntyvän poron huuruavasta hengityksestä. Ne ojentelevat käsiään, tehden varoittavia liikkeitä. Oliko porollakin omat suojelushenkensä? Jos oli, niin — alta pois! Ison Oskalon poika ei nyt sääliä tunne.

Ahkio valittaa. Konsana ei sitä oltu näin kauheasti rääkätty. Se poukkelehtii, se hyppii ilmaan. Väliin on sen keula melkein pystyssä, kun se lennähtää mäennyppylän yli. Mutta ylinnä heiluu aina tuo elävä, kiemurteleva käärme — ajohihna, joka paukkuu poroa selkään ja kupeille.

Herra Jumala! Nyt oli rakkauden kimmeltävä yö, — mutta tämä rakkaus, joka ajoi Ison Oskalon pojan ahkiossa, ei ollut halukas haaveiluun. Se ei laula tuntureista eikä kuutamoisista aavoista. Ei — se kiroaa tuota kaikkea. Se sadattelee jokaista vastaletta, jossa vauhti hiukankin hiljenee. Se haluaisi murskata jokaisen mäkipaikan, tasoittaa ne maan tasalle. Se haluaisi kaventaa kanttinauhaksi jokaisen jängän ja aavan. Se haluaisi muuttaa koko maailman muodon. Ja ennenkaikkea — se tahtoisi tappaa Palojärven Antin, Annin sulhasen.

Ison Oskalon poika kiristelee hampaitaan. Hän on kuin saalista janoava hukka. Haa, hän haluaisi nähdä Palojärven pojan veren! Oliko se yhtä punaista kuin hänen? Tuo äskeinen, jonka hän oli hangelle sylkäissyt, oli punaista. Ja polttavaa! Se kiehui suonissa kuin tulinen viini. Ison Oskalon poika oli sitäkin maistanut. Hän ei ollut turhanpäiten kruunun herroja opastanut.

Mikä antoi Antille sen rohkeuden? Eikö hän tiennyt, että Ison Oskalon poika rakasti? Eikö hän ollut siitä kuullut? Siitähän lauloivat Jäämeren aallot yhtä hyvin kuin tunturit molemmin puolin rajaa. Siitähän joikkasi jokainen merilappalainen soutaessaan kalastajan söyttää — ja täällä tunturissa huikkailivat sitä kohta imeväiset lapsetkin.

Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia. Eikö Palojärven Antti tiennyt, kuinka vaarallista oli astua väliin — vaarallista hänen poroilleen?

Ison Oskalon poika iskee poroa kupeille. Klatsh! klatsh! Baergalak! Hänestä se vasta surman enkeli tuli, kun hän pääsi Antin eloon. Hän ei merkkaisi — huihai! — hän tappaisi, tappaisi niin paljon kuin kerkiäisi! Jängät tulvilleen poronraatoja ja kaikki taivaan haaskalinnut niiden kimppuun! Värskuu! Se oli Ison Oskalon poika, joka tarjosi juhlapäivälliset!

Ison Oskalon poika humaltuu ajatuksistaan. Totisesti — hän tekisi kilpakosijastaan köyhän, — köyhän kuin Jerusalemin suutari! Mitäpä siitä, vaikka joutuisikin Trondhjemiin loppuiäkseen. Sielläpähän saisi sitten Siirin Annia muistella, — tyttöä, joka hylkäsi hänen rakkautensa.

Hiki vuotaa Ison Oskalon pojan poskilta. Hän on jo mielestään kuin vanki, jota kuljetetaan linnasta linnaan. Joka paikassa kerääntyvät ihmiset häntä katsomaan. »Se on Ison Oskalon poika Koutokeinosta, — sama, joka tuhosi tuhatpäisen elon ja teki kilpakosijastaan köyhän.» Ihmiset katselisivat häntä säälien, mutta hän löisi vain rintaansa ja sanoisi: »Niin on ja se lähti kaikki täältä, — tästä tykyttävästä kapineesta, jota sydämeksi sanotaan...!»

Ison Oskalon poika on tulemaisillaan hulluksi. Hänen rakkautensa on avarampi aapaa, jonka yli hän nyt parastaikaa ajaa. Silmät kyynelissä! Yö on hiljainen. Ei kuulu muuta ääntä kuin ahkion suihkina ja hihnan läimäykset, jotka pamahtelevat kuin raketit, — ynnä poron läähättävä hengitys, joka tuntuu tulevan ajajan omasta pakahtuvasta rinnasta...

* * * * *

On aamu. Kuunvalo on kelmennyt. Idän taivaalla näkyy päivän kajo. Siirin Pietarin kodalla ollaan ylhäällä. Emäntä jauhaa kahvia ja Pietari pilkkoo puita kodan edustalla. Anni neuloo myssyä. Hän laittaisi siitä korean. Morsiushilkka! Punaista, vihreää ja keltaista — paljon keltaista, sillä se muistutti kullan väristä.

Vähäkuuloinen Pietari ei huomaa, että joku ajaa aavan poikki. Poro näyttää nääntyneeltä ja heikkoina kajahtelevat hihnan läimäykset. Se on Ison Oskalon poika. Hän oli kerran aikonut karahuttaa komean kaaren Siirin Pietarin kodan edustalla. Mutta nyt ei synny kaaren alkuakaan. Heikkona kuin sairas hän nousee ahkiosta. Hän ei sano edes: burist! Hän kysyy vain, onko Anni kotona.

Siirin Pietari katselee kummissaan kalpeaa, yltäpäätä kuurassa olevaa miestä. Kuka tämä oli, tämä huohottava olento, jonka silmät liekehtivät syvällä päässä kuin keuhkotautisella? Ison Oskalon poika ..

Niin... Anniko? Oli, oli kyllä kotona. Pietari kurkistaa oviaukosta sisään. Mutta Anni on jo kuullut tulijan äänen. Hän työntyy ulos oviaukosta, josta isä Pietari sukkelasti pujahtaa sisään. Kodassa lakkaa kahvimylly jauhamasta. Siellä kuiskaillaan hiljaa.

Nuoret seisovat vastatuksin. Kumpikaan ei tohdi rikkoa hiljaisuutta. Siirin Annin sinisistä silmistä kurkistelee sääli: — Ison Oskalon poika, näin suurestiko rakastat —?

Annin sydän värähtää. Hän on tiennyt monta vuotta, että Ison Oskalon poika rakasti häntä. Hän muistaa viimeisen markkinamatkan, jolloin tämä oli raivostunut, kun hän oli kauppiaan riu'usta vihjaissut. Sillä kertaa hän oli välttänyt tämän, joka nyt oli edessä.

Mutta — hän ei voi taipua. Vanhemmatkin ovat koettaneet taivuttaa, mutta hän on taistellut vastaan. Hän on poikkeus lapintyttäristä. Hän on antanut sydämensä valita. Ja se on valinnut Palojärven Antin.

Ison Oskalon poika katselee edessään seisovaa tyttöä. Hän on kaunis, kauniimpi kuin koskaan ennen. Hänen otsallaan asuu päivä ja hänen silmänsä tuovat mieleen kyyhkysparin. Ison Oskalon poika on niitäkin nähnyt; hän on kerran käynyt Vesisaaressa.