Part 4

Hän oli kuunnellut henkeä pidättäen. Rovastivainaja oli puhunut kauniisti, lennokkaasti. Hän oli runoilija, tuo lyhyt, tanakka mies, jonka pitkänsoikeilla kasvoilla kajasti toisinaan taivaallinen kirkkaus...

Mutta — sielujen vaara? Miten oli sen asian laita?

Rovasti-vainaja oli jälleen vaipunut mietteisiinsä. Hän ei ollut vastannut mitään. Silloin tällöin hän oli vain pudistanut päätään ja mutissut jotakin itsekseen. Erkki-Antti ei ollut päässyt selvyyteen, mitä hän oli tarkoittanut.

Mutta siitä oli ennen kaikkea saatava selvä. Koituiko sieluille vaaraa vertauspuheen yksinomaisesta Raamatun tekstiin sovelluttamisesta vai ei? Se oli tärkeä kysymys, tärkeimmistä tärkein. Se oli elinkysymys kerrassaan. Hän, Erkki-Antti Juhonpieti, oli saarnaaja ja hänen oli kerta seisottava ikuisen Tuomarin edessä vastaamassa sieluista, joille hän täällä, näitten maitten päällä oli elämän sanaa julistanut.

Hän riuhtaisi hevosensa juoksuun. Se nosti päänsä pystyyn ja korskahteli pahaenteisesti. Erkki-Anttia puistatti. Tuntui, kuin olisi kiveliö ollut täynnä hiipiviä olentoja, jotka hakivat jotakin. Mitä ne hakivat? Vastausta hänen sydäntänsä polttavaan kysymykseen.

Erkki-Antti katsahti taaksensa. Hänestä näytti, kuin astuskelisi hänen perässään hirmuisen pitkä mies, jolla oli naavainen parta ja lumikinos pään päällä. Jättiläinen viittoi ja huitoi käsillään. Missä on Laestadius, johtajamme, joka vei meidät taisteluun synnin valtoja vastaan? Olemme taas vangitut vertauksen vuoreen ja voimia vailla. Tuskin jaksan heittää tämän kinoksen sinne saakka... Ja ennen löin tainnoksiin tuvan täyden kansaa yhdellä käden liikkeellä vain. Minun nimeni on Hurmio...!

Jättiläinen otti lumikinoksen päänsä päältä ja heitti sen Erkki-Anttia kohti. Tämä huudahti, ollen saada halvauksen siinä paikassa. Hänen niskaansa putosi valtainen lumimöhkäle.

Sen verran ehti Erkki-Antti kuitenkin huomata, että lumimöhkäle oli pudonnut männyn oksalta, jonka alitse hän juuri ajoi. Hevosen pää oli sattunut siihen ja pannut oksan heilumaan. Se ehti parahiksi pudottaa lumensa Erkki-Antin niskaan.

Erkki-Antti pudisti lumen päältään ja löi hevosta selkään. Hän oli kuin kuoleman hädässä. Kylmiä vesipisaroita valui pitkin selkäpiitä ja otsalle kihosi tuskan hiki. Onneksi poikkesi tie joelle, pois pahaenteisestä metsästä. Erkki-Antti hengähti helpoituksesta. Täällä oli parempi ajaa, kun oli tasaista ja muutenkin väljempää.

Metsän takaa kohosi esiin kuun laita suurena, veripunaisena, valaen kelmeää hohdettaan pitkin joen uomaa.

Kuka johtaa Herran seurakuntaa tässä kauhujen maassa? ajatteli Erkki-Antti, suistaen hevosensa juoksuun. Kuka antaisi vastauksen tuohon sydäntä polttavaan kysymykseen? Vertaus, vertaus! Oliko kaikki vertausta vain, vai eikö ollut...? Erkki-Anttia puistatti. Hän halusi mitä pikimmin päästä lähimpään taloon, sillä äskeinen näky oli järkyttänyt häntä suuresti.

Mutta taloon oli vielä matkaa. Kuu nousi ylemmäs, valaisten nyt kirkkaasti jokilaakson. Metsä seisoi synkkänä molemmilla rannoilla. Puut olivat kuin vartiota pitäviä vainajia.. Oli suunnilleen puolenyön aika Otavan asennosta päättäen. Erkki-Anttia raukaisi. Hän vaipui unenhorroksiin ja näki näyn.

Jokea pitkin taivalsi mahdottoman pitkä jono miehiä valkoisissa kaavuissa. Etumainen oli noin puolen kilometrin päässä, mutta jälkihäntää ei vielä näkynyt. Se hävisi joen mutkaukseen.

Kulkue läheni. Nyt erotti Erkki-Antti jo etumaisen kasvonpiirteetkin. Se oli pitkätukkainen mies, kaksijakoisine partoineen, ja sen otsasta lähti kaksi voimakasvaloista sädekimppua, jotka halkaisivat ilmaa kuin pyrstötähden häntä. Yks' kaks' oli Erkki-Antti kääntävinään tiepuoleen ja pitelevinään turvasta kiinni hevostaan, joka pakkasi korskahtelemaan. Hän paljasti päänsä ja pudotti lakkinsa jäälle jalkainsa juureen.

Etumaisena kulki Mooses laintaulut kädessä. Erkki-Antti tunsi latinaiset kirjaimet ja hänen päässään vilahti kysymys: »Mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?» Hän ei olisi osannut siihen vastata, vaikka hänet olisi siihen paikkaan tapettu.

Moosesta seurasi Aaron ylimmäispapillisessa puvussaan, otsallaan kultainen kilpi, jossa seisoi: »Herralle pyhitetty». Kädessä hänellä oli viheriöitsevä sauva, jota kiersivät monenväristen kukkien varret, hennot kuin elämänlanka. Erkki-Antti ihmetteli, etteivät ne olleet pakkasessa paleltuneet, mutta sitten hän muisti, ettei Herralle ollut mitään mahdotonta. Hän vei kätensä päälaelle kuin tervehtiäkseen ja Aaron katsoi häntä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Katsopas, millaista pappispukua minä kannan ja sinä tuomitset Korpilompolon papin sinipunervan messukasukan ja sanot sen olevan paavia.»

Erkki-Antti katseli kalpeana ohitseen liukuvaa kulkuetta. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä ja toisinaan hänestä tuntui, kuin olisi alaleuka lähtenyt sijoiltaan. Siinä marssi ohitse kummannäköisiä eläimiä, jalat paksut kuin sahatukit ja pitkät koukeroiset kärsät... ja hännät lyhyet kuin hänen Matarengista ostamansa riimuruoskan kieli. Muutamat niistä katsoivat häntä pienillä, syvältä nahkapoimujen välistä kiiluvilla silmillään. Ne olivat sotaelefantteja ja ne kantoivat selässään torneja, joissa istui miehiä, jouset valmiina ampumaan. Eläinten otsalla riippui samanlaisia punaisia tupsuja kuin Pajalan kauppiaan salinsohvan päissä. Erkki-Antti muisti, kuinka hän kerran saarnatessaan oli nimittänyt niitä paholaisen hännän töyhdöiksi ja hänen polvensa valahtivat selittämättömän heikoiksi...

Yhä vaelsi kulkue eteenpäin kuun kelmeässä valossa. Se oli äänetöntä joukkoa, jossa kulkivat kaikki Israelin kansan johtomiehet, tuomareista viimeiseen profeettaan asti. Hevonen korskui ja päristeli sieraimiinsa ja häntä itseään pelotti niin, että rintaa ahdisti.

Mutta nyt lähestyi kulkueen loistokohta. Vapahtaja itse kulki siinä apostoleineen ja kuunvalo loi kirkkaat sädekehät heidän päänsä ympärille. Erkki-Antti oli vaipuvinaan polvilleen jäälle ja pitelevinään molemmin käsin riuhtoilevan hevosen marhaminnasta kiinni. Vapahtaja käänsi kasvonsa hänen puoleensa ja hänen silmistään loisti lempeä nuhde: Mitäs murehdit, Erkki-Antti Juhonpieti? Minä olen A ja O, alku ja loppu! Minä johdatan kaikkia, jotka edelläni kulkevat ja viittaan tien jäljessä tuleville. Sotaelefanteista ja torneissa istuvista jousimiehistä alkaen viimeiseen taivaltajaan asti kaikki tottelevat käskyjäni. Minä olen A ja O, alku ja loppu! Ja samassa Vapahtaja viittasi kädellään eteenpäin ja katso: ilmojen halki lensivät nuolet sotaelefanttien torneista. Kuului jousenjänteiden helinä, aivan kuin olisi tuhansittain jääpalasia särkynyt hevosen kavioiden alla. Joka ilman suuntaan lensivät nuolet viuhuen kuin tiheät tiiraparvet ja Vapahtaja sanoi: »Ne ovat pelastuksen nuolet syntiä ja saastaisuutta vastaan! Saarnaa rohkeasti, sinä ja sinun veljesi, sillä minä olen päättänyt voittaa koko Hämäryyden maan ja minä olen sen tekevä.»

Viimeisenä astui rovasti-vainaja. Hänen kasvoillaan loisti kirkkaus, joka sai Erkki-Antin sydämen lämpimästi sykkimään. Rovasti-vainaja näytti onnelliselta. Hän kulki nutukkaissa [poronnahkakengät] peski päällä ja hänen otsallaan helmeilivät hikipisarat kauniina kuin kallisarvoiset jalokivet. Erkki-Antti ojensi kätensä häntä kohti ja rovasti-vainaja pysähtyi.

»Jumalan terve! Kaikki on vertausta — alusta loppuun saakka. Kulukoon sinun elämäsi selitysten etsimisessä, niinkuin minunkin kului. Jumalan terve!...»

* * * * *

Erkki-Antti Juhonpieti havahtui ja katseli ympärilleen. Mitä, nukkunutko hän olikin? Oliko kaikki hänen äsken näkemänsä ollutkin vain unta —? Hän tapaili lakkiaan; se oli pudonnut. Hevonen asteli korskahdellen jääröykkiöiden keskellä, jotka helisten murtuivat sen kavioiden ja reenjalasten alla. Edessäpäin pauhasi koski, Aareanköngäs. — Hän oli unen horroksissa ajanut väärään ja nyt oli kiire pysäyttää ja löytää oikea tie.

Erkki-Antti käänsi varovasti ympäri. Hevonen lähti palaamaan entisiä jälkiään. Se säikkyi kosken kuminaa ja kavioidensa alla murtuvien jääpalasten helinää. Jonkun hetken päästä löytyi tie ja lakkikin. Erkki-Antti oikaisi joen oikeanpuoleiselle rannalle. Oli Jumalan onni, ettei hän ollut ajanut koskeen.

Kuu paistoi täydeltä terältään. Joella oli valoisaa kuin päivällä. Aareanköngäs pauhasi juhlallisesti. Se olikin ainoa ääni — kavionkopsetta lukuunottamatta — joka rikkoi öisen hiljaisuuden.

Erkki-Antti tunsi ihmeellisen rauhan täyttävän rintansa. Taivaallinen vanhin oli lohduttanut häntä hänen suuressa murheessaan. Ei ollut Kristuksen lauma yksin jäänyt, vaikka johtaja olikin kuollut. Ylipaimen itse piti siitä huolta. Eikö hän ollut äsken unessa ilmestynyt ja lausunut hänelle rohkaisevia sanoja. »Nämä ovat pelastuksen nuolet syntiä ja saastaisuutta vastaan...» Ja nyt oli rovastivainaja antanut hänelle vastauksen hänen kerralliseen kysymykseensä: — Kaikki on vertausta alusta loppuun saakka, Aaronin sauva ja sotaelefantit, tornit niiden seljässä ynnä jousilla varustetut miehet. — Haudan tuolla puolen, kirkkaammassa ilmassa, oli asia rovasti-vainajalle selvinnyt.

Nyt hänen oli hyvä itseään puolustaa vastustajia vastaan. Ne olivat nauraneet hänelle, kun hän puhuessaan Jesajan kolmannesta luvusta oli selittänyt »kaulakoorlun» kristiveljen tahi -sisaren kaulaamiseksi syntejä tunnustettaessa ja synnin päästöä annettaessa. Se oli hänen mielestään oikea ja totinen kaulakoorlu, jota uskovainen hengellisenä koristuksenaan käytti. Nyt hän oli saanut siihen vahvistuksen äskeisestä näystä.

Kuu paistoi leppoisasti. Kuin aamuvirkkuna ajeli Erkki-Antti menemään. Edessäpäin näkyi jo Aarean talo, mutta hän ei nyt halunnut poiketa sinne. Häntä ympäröi väkevä turvallisuuden tunne. Hän ei kaivannut ihmisten läheisyyttä.

Hän oli nähnyt näkymättömän maailman ja saanut uuden elämän rohkeuden...

Vanha kirkkoväärti

Jokaisen, joka tunsi Tenomuotkan vanhan kirkkoväärtin, täytyi myöntää, että hän oli hyvä mies. Niin lempeää ja ystävällistä vanhusta ei joka päivä tapaa. Kävelipä hän kyläntiellä tai istui papin virkahuoneessa, oli hänellä aina tuo tuttu, hyväntahtoinen hymynsä. Ja kaikki vastoinkäymiset samoinkuin yleensä asiat, joissa toiset pinnistivät järkeään, hän kuittasi murahtamalla: »Sepä kumma!»

Hän oli kookas mies, melkein kolmikyynäräinen. Nuorempana hän lie tuon mitan täyttänytkin, vaikka vanhemmuuten olikin käynyt kumaraan. Silmät olivat pienet kuin karhulla ja kirkkaat, nenä suuri, uljaasti ulkoneva. Kasvot olivat sileiksi ajellut, leuka vahva ja jäykkä. Otsa sitävastoin oli matala, niin matala, että se, hänen istuessaan pää takakenossa, melkein peittyi tuuheiden kulmakarvojen taa. Ääni römähteli kuin haudasta, mutta siinä soi rauhoittava, ystävällinen sävy, jota lapsikin mielihyvikseen kuunteli. Siinä ilmeni vanhan kirkkoväärtin sydämen hyvyys.

Kun näki hänet sunnuntaiaamuna astelevan kirkkoon juhlallisena ja arvokkaana, ei olisi luullut, että hän joskus olisi keveästi elänyt. Mutta olipas — olipas hän nuoruudessaan ryypännyt ja vahvanlaisesti vielä... Silloin hän ei tavallisesti ollut pysynyt kotona, vaan oli lähtenyt nimismieheen kylään. Hänelle oli tullut aina herrastuuli sillä päällä ollessaan. Hän oli näet lähtenyt juttelemaan laeista ja asetuksista, sillä hänet oli vasta valittu lautamieheksi...

Kukaties hän olisi näillä retkillään kauvemminkin viipynyt, jollei Leena, hänen tiuskea vaimonsa, olisi joka kerta valjastanut hevosta ja lähtenyt miestään hakemaan. Silloin oli kirkkoväärti saanut tehdä tuttavuutta lakien ja asetusten kanssa, sillä Leena oli heläytellyt häntä korville, niin että raitti oli soinut. Mutta tyynesti oli kirkkoväärti kohtaloonsa alistunut. Hän oli vain sanonut: »Sepä kumma!»

Leena-täti — niinkuin häntä kylän kesken yleisesti kutsuttiin — kertoi tästä vielä vanhoilla päivilläänkin. Hän oli omasta mielestään kasvattanut miehensä ja tehnyt hänestä esimerkiksi kelpaavan. Hän kyllä sai vähän kerskuakin. Kukapa tiesi, millainen tästä kirkkoväärtistä olisi tullut, jollei hän olisi ottanut ohjaksia käsiinsä. Juoppo ja renttu. Herra varjele! Mutta hän, joka oli kerran tämän Muotkan Kallen ottanut, vaikkei sen lukutaito ollut niin häävi ollutkaan, hän piti huolen, että Kalle pysyi miehenä. Ja pysynyt olikin. Sillä yhtään askelta ei kirkkoväärti ottanut hänen tietämättään.

»Sepä kumma!» sanoi Setä-Kalle, sillä se oli hänen nimensä kylän kesken.

»Vai oletko ottanut?»

Sepä kumma! Tiesikö Leena-täti siitäkään, kuinka hän kerran Ruijasta palatessaan sitoi poron tienviittaan kiinni, otti rommiankan ahkion keulasta ja selälleen heittäytyen tyhjensi sen yhdellä kertaa? Pul-pul-pul! oli ankka pannut vain.

Setä-Kalle nauroi kyyneleet silmissä. Se oli hänen vastavetonsa Leena-tädin kertomukseen ja se vedettiin säännöllisesti joka kerta, kun »täti» viittasi vaikutusvaltaansa.

Mutta — siitä oli aikoja kulunut. Ei ollut Setä-Kalle enää vuosikymmeniin väkeviä viljellyt. Ja hyvässä sovussa hän oli elellyt Leena-tädin kanssa.

Tämä piti miehestään hyvän huolen. Joka sunnuntaiaamu ennen kirkkoonmenoa hän kampasi tämän pään. Setä-Kallella oli nimittäin niin tavattoman karhea tukka, ettei sitä tahtonut saada taipumaan millään. Mutta Leena-tädillä oli keinot. Hän laittoi sokerivettä, kasteli sillä Setä-Kallen pään ja jopa pysyi tukka järjestyksessä. Se oli niin sileä, että ihan kiilteli.

Kaksi punaista nenäliinaa palttoon ylätaskussa ja talvella punaiset kirkkovanttuut kädessä kirkkoväärti suuntasi kulkunsa pappilaan. Hän oli aina ollut hyvissä väleissä pappilan väkien kanssa, papinrouvain olletikin. Hän osasi puhua niin maakaristi, että näiden oli pakko nauraa ja kahvittaa häntä. Pakkoko? Oh, he kyllä tekivät sen sangen mielellään, sillä he olivat pitäneet kirkkoväärtistä kaikki.

Istuttuaan keittiössä hyvän hetken ja ryypättyään pari, kolme kuppia kahvia, asteli Setä-Kalle »papan» puolelle — papin virkahuoneeseen. Siellä hän istahti vanhalle paikalleen sohvannurkkaan ja latasi suuripesäisen piippunsa. Ja sitten haasteltiin. Toiset papit olivat olleet kovin raskaita puhutella; niitten kanssa ei ollut päässyt juuri mihinkään. Jotavastoin toisten kanssa luisti juttu kuin itsestään... »Kevät se taitaa tulla?» »Sepä kumma... tuleepa tietysti kun kerkeää.» »Joko teillä on heinät kotona?» »Ei ole vielä kaikki...» »Taitaa keli loppua...» »Sepä kumma... yhtä hyvin loppuukin...» Ja sitten toi palvelija kahvin sisään ja tarjosi. Milloin se oli Rikun Helmi Vuontisjärvestä, milloin Markkinan Fiina... mutta yhtä kohteliaasti he kantoivat tarjottimen hänen eteensä ja niiasivat. Se oli Setä-Kallesta suurenmoista...

Tulipa sitten kirkkoon-lähtöaika. Papin perässä asteli Setä-Kalle kirkkomäkeä ylös, suntion soitellessa papinkelloja. Ne eivät olleet suuret nämä Tenomuotkan kirkonkellot, mutta niitä oli sentään kaksi. Tainiossa, naapuriseurakunnassa oli vain yksi — vaikka suurempi tosin, mutta sittenkin vain yksi, ja siitä eivät lainiolaiset kestäneet kuulla puhuttavan. Setä-Kalle se näin jutteli papille ja naureskeli. Hänestä oli alentavaa, että Tenomuotka oli Tainion kappeli. Itsenäinen pitäjä se olisi saanut olla... varallakin...

Niin saapuivat he sakaristoon ja kumartuen kumpikin eri nurkkaan päin veivät lakin silmilleen. Se oli jumalanpalveluksen hiljainen alku. Mitä lie pappi rukoillut tuona vähäisenä hetkenä, jolloin hän seisoi nurkkaansa päin kumartuneena, sitä oli vaikea sanoa. Mutta kirkkoväärti ei ehtinyt muuta kuin syvään huokaista. Sekin tuntui sentään juhlalliselta. Ja sitten... niin sitten hän auttoi kappaa papin selkään ja sitä tehdessään tavallisesti virkahti, monesko asianomainen oli järjestyksessä hänen palvelusaikanaan, sekä kertoi muhoillen, kuinka lukkarille oli kerran tullut »korput» tässä samaisessa hommassa.

»No minkälaiset?» kysyi pappi tavallisesti, vaikka hän kyllä jo tunsi tapauksen.

Joo... oli pannut kapan — nurinpäin!

Pappi hymyili ja kirkkoväärti hymyili, hymyilivät vielä silloinkin, kun lukkari tuli virsiä hakemaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että se oli ollut auttamaton virkavirhe, josta olisi ollut huonot seuraukset, jos vain joku olisi »riimaissut» konsistorioon. Mutta — kukapa tenomuotkalaisista sellaiseen rupesi, siivoja kun olivat; ja sitäpaitsi he pitivät lukkaristaan...

Jumalanpalveluksen aikana seurasi Setä-Kalle uskollisesti papin toimintaa alttarilla. Hän oli vuosien varrella kokenut, että pappikin saattoi erehtyä ja tulla hajamieliseksi. Sepä kumma! Milloin sattui unohtumaan virsikirja, milloin ehtoolliskalkki ja silloin oli Setä-Kallen luonnollisesti se tuotava.

Olipa kerran Päklunti-papilta unohtunut nenäliinakin kotiin. Ja sanomattakin on selvä, kuinka piinallisessa asemassa hän oli ollut, kun oli alituiseen täytynyt niiskauttaa. Kesken alttaritoimituksen oli kirkkoväärti ojentanut hänelle punaisen nenäliinan; hänellä oli sattunut olemaan kaksi. Ja epistolan lukemisessa oli silloin tullut pitkä pysähdys, kun pappi oli niistänyt nenäänsä. Mutta se ei ollut yhtään häirinnyt — pikemmin päinvastoin, sillä se oli sattunut sangen sopivassa kohdassa. Juuri kun pappi oli lukenut Heprealaisepistolan kahdennestatoista luvusta: »Silloin hänen äänensä järisytti maata...» silloin oli niistämiskohtaus sattunut. Ja kuten sanottu — se oli tehnyt juhlavan vaikutuksen. Kirkko oli kajahtanut kuin olisi ukkonen jyrähtänyt ja niistämisen jälkeen olivat ihmiset istuneet hiljaa kuin hiiret. — Siitä sunnuntaista alkaen ei Setä-Kalle koskaan lähtenyt kirkkoon ilman kahta nenäliinaa. Hän luki virkavelvollisuuksiinsa olla näin varustettu, sillä hän oli havainnut, että hänestä riippui sangen suuresti, kuinka kirkkotoimista kulloinkin suoriuduttiin.

Niinkuin kerrankin, kun Puumi-papin lapset tekivät kirkkopahennuksen.

Oli ollut iltakirkko kesällä. Puumi-papin lapset olivat olleet kirkkomäessä marjoja poimimassa. Juuri kun Puumi-pappi valmistautui nousemaan saarnatuoliin, huomasivat lapset sakariston ikkunasta isänsä ja päättivät pyrkiä kirkkoon. Pastori oli ollut parhaillaan lukemassa tekstiä, kun sakariston oven takaa oli ruvennut kuulumaan tavaton jymy. Ovea potkittiin oikein joukolla ja kesken papin lukemisen kajahti kolmesta, neljästä lapsenkurkusta: »Isä, päästäkää meitäkin!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta se, jota ei ollut hymyilyttänyt, oli pappi. Hän oli keskeyttänyt tekstin lukemisen ja huomauttanut kirkkoväärtille, joka sillä kertaa oli sattunut istumaan kirkossa: »Ehkäpä kirkkoväärti villii niitä hiukan.»

Setä-Kallelle ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Hän oli lähtenyt sakaristoon ja päästänyt papin lapset sisään. Hän oli luullut, että he siten paremmin rauhoittuisivat. Mutta se oli ollut yksi niitä harvoja kertoja, jolloin Setä-Kalle oli täydellisesti erehtynyt.

Papin lapset olivat olleet aika veitikoita. Mitä suuriäänisimmin he olivat ilmaisseet ilonsa sakaristoon pääsemisen johdosta. Kirkkoväärtin oli pitänyt panna kaikki taitonsa liikkeelle hillitäkseen heitä. Nelivuotias poika etenkin oli ollut vaikeasti käsiteltävä. Hän oli heti ruvennut kärttämään kirkkoväärtin takkia; hän halusi käydä aikaihmisten vaatteissa. Mikäs auttoi muu kuin antaa, sillä Setä-Kalle oli lapsirakas. Mutta ei sillä hyvä. Poika oli tahtonut saappaat myös. Kirkkoväärti oli aluksi pannut vastaan, mutta kun poika oli karjaissut: »Ei se näytä miltään ilman kenkiä!» oli hänen täytynyt taipua. Niin oli siis poika saanut saappaatkin. Mutta — sillä aikaa kuin hän oli tyttöjä tyynnytellyt ja ollut parastaikaa kiinniottamassa muuatta, joka kiipesi saarnatuolin rappusia ylös, oli poika livahtanut kirkkoon. Ennenkuin Setä-Kalle ehti huomatakaan, seisoi tämä jo kuorissa ja vatsaansa pullistaen huusi isälleen saarnatuoliin: »Katsokaapa, minulla on Setä-Kallen takki ja saappaat!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta pappi oli sanonut äkkiä amenen ja tullut saarnatuolista alas.

Hän oli ollut hirveän vihassa ja uhannut Setä-Kallea käräjillä. Sellaista ei oltu vielä koskaan kuultu. Ei siis ihme, että Setä-Kallekin oli hiukan tulistunut.

»Ne ovat papin lapsia! Mitäs laki siitä sanoo?» Pappi oli tuuminut hetken ja perääntynyt. Totta — ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat aiheuttaneet kirkkopahennuksen. Lailla ei olisi muuta tehtävää kuin todeta se, samoinkuin kirkkoväärtin tarmokas yritys lasten kurissapitämiseksi. Sakariston ovelle kerääntynyt kansa oli puolestaan todennut, että Setä-Kalle seisoi sukkasillaan, ilman takkia, ja että papin poika pasteeraili edestakaisin ja toimitti: »Setä-Kalle antoi, kun minä uhkasin huutaa.» Ei siis ollut auttanut papin muu kuin kauniisti perääntyä ja pyytää Setä-Kallelta anteeksi.

Mutta — se oli ollutkin ainoa kerta, jolloin Setä-Kallen ja papin välille oli epäsopua sattunut. Eikä tämäkään ollut kauvan kestänyt. Hyvissä väleissä oli eletty ja erohetkenä vuodatettu katkeria kyyneleitä molemmin puolin.

Seitsemää pappia oli Setä-Kalle palvellut — puhumattakaan välipapeista. Hyvin hän muisti heidät. Hänen nuorra miesnä ollessaan oli ollut pappina Alanus, jonka rouva oli kerran unohtanut helatorstain ja kehrännyt täyttä päätä, kun kirkkoväärti oli tullut pappilaan. Niin olivat sulaneet päivät toisiinsa, ettei helatorstaitakaan oltu joukosta havaittu. — Alanus oli kuollut, jättäen jälkeensä lesken ja tyttäriä. Ja ne sitten olivat olleet kaupaksi käypää kalua. Tietty — pappilan mamsellit! Useampi uutistalokas oli alkanut silmiään pestä vävyksi pääsemisen toivossa. Ja niinpä oli saanut yksi yhden, toinen toisen. Vanha kirkkoväärti muisti varsinkin Ruusan. Hän oli ollut kaunis kuin kesäinen päivä ja häntä oli kosittu kilvan. Kunnes Välisuvannon Juueli oli ilmestynyt kosijoiden joukkoon ja hihkaissut: »Hän saattaa kuulua teille, mutta minä hänet otan!» Niinkuin oli ottanutkin. Sinne kauvas erämaajärven rannalle oli Ruusa-mamselli joutunut ja kovan koulun oli saanutkin käydä. Juueli oli ollut pahankiskoinen mies eikä ollut hevin suvainnut vaimonsa kylillä liikkuvan. Kirkkoväärti muisti, kuinka hän kerran pääsiäisen aikaan oli Juuelia nuhdellut, kun ei tämä päästänyt vaimoaan kirkkopaikoilla käymään. Hyvänen aika — johan se nyt Ruusakin halusi vanhoja tuttuja nähdä. »Tämän kerran kiertäköön kirkonkylää ja muistelkoon muistelemisensa, mutta ensi kerralla tuon hänet pitkänään.» Ei ollut Juueli aavistanut, että hänen sanansa niin pian toteutuisivat. Muutamana päivänä hän oli löytänyt vaimonsa navetasta kuolleena. Sinne oli lysähtänyt lehmän alle kesken lypsyhomman... Viime keleillä oli Juueli saanut vedättää vainajan hautuumaahan.

Niin, niin — Alanuksen jälkeen ei pitäjään hakenut kukaan. Kului melkein parikymmentä vuotta, ennenkuin tuli Koistis-pappi, se siunattu mies, joka huudolla täytti Herran huoneen ja sai tunturitkin itkemään. Niin ihanasti hän saarnasi... »Täällä Keetarin majoissa...» Hyvänen aika — vieläkin sykähdytti sydäntä, kun muisti, minkälaisella äänenpainolla Koistis-pappi nuo sanat lausui. Se oli niin hellää, niin hellää, että ihan piti sydäntä painaa, jottei se olisi rinnasta karannut. Mutta — sitten tapahtui onnettomuus. Koistis-pappi meni Norjassa käymään ja Pyhän Hengen kiivaudessa suolasi sen suruttomat piispat ja papit. Ja mikä seuraus: tietty — virka naulaan vuodeksi, kokonaiseksi vuodeksi! Mutta eipäs hätää. Lappalaiset kantoivat poronpaisteja ja riekkoja niin paljon, että Koistis-pappi olisi saattanut perustaa vaikka kaupan. Ja seuroja hän piti, että humisi vain ja kansaa kääntyi kuin luokoa. Kaikkein suurimmat syntiset tekivät juuri sinä vuonna parannuksen ja pappilan aitat täyttyivät täyttymistään. Jotavastoin kirkko pysyi tyhjänä. Siellä Kettus-pappi, konsistoorin lähettämä, toimitteli virkaansa, mutta hänestä ei isoja piitattu.

Mutta sitten muutti Koistis-pappi alas ja sai seuraajakseen Prostenuksen... Mikäpä miehessä... leikkisä ja mukava, kerrassa mukava. Oli jalkeilla aamuvarhaisesta ja kalkutteli naurussasuin pappilan vainioaitaa, sillä aikaa kuin renki veteli unia pirtissä. Hänen aikanaan paloi pappilan navetta ja se oli kamala päivä. Niin savusi kuin Sodoma ja Gomorra... ja lehmäin mylvinä kaikui kuulaassa syysilmassa kuin tuomiopäivän pasuuna. Oli se päivä! Niin koski kovasti pappiin, että heti rupesi hakemaan pois. Ja pääsihän se... mikäpäs siinä, sillä saarnamies oli Prostenuksesta tullut niiden viiden vuoden aikana, jotka hän seurakunnassa oli ollut. Hänen jälkeensä tuli Kantteli. Siinä oli mies, joka ei ryhtynyt maallisiin niinkuin hänen edeltäjänsä. Ei muuta kuin keinutuolissa souteli vain, kiiltokaulus kaulassa ja kalvostimet käsissä. Joskus vain viskasi heinävihkon lehmille — siinä kaikki. Hyvä pappi, kerrassa hyvä pappi... ja niin kohtelevainen. Kutsui jokaista hänen arvonsa mukaan... niinkuin häntäkin, kirkkoväärtiä, herrastuomariksi. Ja paikallaanhan se oli, sillä sen arvon oli Röönruusi-tuomari Setä-Kallelle antanut. — Kantteli ei viipynyt kauvan, kaksi vuotta vain. Yhä pohjoisemmas teki hänen mielensä ja Uujoelle hän haki ja pääsi. — Hänen jälkeensä tuli Säkene ja hän oli taas oikea työjuhta. Niin möyri pellolla ja vedätti honkia että paikat ryski. Ei erottanut häntä arkipäivisin jätkämiehestä. Mutta annapas kun tuli sunnuntai, niin jo... pappi, ilmetty pappi ja paremmanpuoleinen vielä. Säkene oli kauhea tupakkamies, poltti kymmenen, sikaria päivässä ja piipussa, piipussa vielä. Sellaista ei oltu vielä Tenomuotkassa nähty, vaikka tupakkamiehiä oli joka talossa. Sen papin piipunperiä ei pannut suuhunsa kukaan, ei edes Kurun Erkkikään, ja hän jo sentään pureskeli yhtä ja toista. — Säkenettä seurasi Puumi. Hän ei ollut pappina mikään, mutta muuten hauska huvinpitäjä. Lie lähtenyt kesken akatemiasta, koskapa Pyhän Hengen puoli oli kovin heikoksi jäänyt... äijärievulta. Mutta rouva hänellä oli ja alhainen ihminen, niin alhainen, että kahvitti kaikki pappilassa kävijät. Puumi lähti Tyskään oppiansa täydentämään, mutta miten lie siellä menetellyt, koska nostivat sodan, jota nyt oli kestänyt jo neljä vuotta. Suin päin oli Puumi-pappi Tyskästä palannut ja niin hoppu lähtö oli tullut, että sinne olivat jääneet kapsäkit ja muut kamppeet. Vuoden perästä hän oli ottanut virastaan eron ja muuttanut alas. Ei ollut maailman ranta häntä vielä tarpeeksi koulannut. Mutta — jopa pistikin piispa Puumin lujille: vangeille pani saarnaamaan! Ei saanut enää rehellisille ihmisille sanaa julistaa, kun oli niin ylpeästi Tenomuotkasta lähtenyt. — Puumia seurasi Valmari ja hän oli toisenlainen mies. Hänestä täytyi jokaisen pitää. Jo outokin näki, että hän otti virkansa vakavalta kannalta, sillä niin raskaan painon alta ei ollut kukaan vielä Tenomuotkan kirkossa saarnannut kuin Valmari-pappi. Mutta — hän saikin herätyksiä aikaan. Ja tarpeeseen se olikin, sillä Koistis-papin lähdettyä oli Jumalan pelto alkanut käydä kesantoon...

Näitä kaikkia muisteli nyt vanha kirkkoväärti. Se oli kuin valoisa maailma, johon ajatus mielellään palasi. Kahdeksastakymmenestä ikävuodesta huolimatta ei vanhuus ollut häntä vielä isosti painanut. Keveästi oli jalka näihin saakka noussut. Mutta nyt oli kaikki muuttunut. Oli syttynyt suursota ja sen seuraukset ulottuivat kaukaiseen tunturipitäjäänkin.

Elintarpeet kallistuivat ja ensimmäisenä loppui tupakka.

Se oli vanhalle kirkkoväärtille ankara isku. Hän oli tottunut saamaan annoksensa Venäjän lehtiä ja nyt nekin loppuivat. Vanhoja piippuja piti pieniä palasiksi ja niitä pureskella. Hyvä niinkin; niiden avulla sentään vielä toimeentuli. Mutta kauvankos ne kestivät. Muutamassa viikossa oli vanhat piiput syöty ja sitten sai olla ilman.

Se ei kuitenkaan ollut kaikkein kovin koettelemus. Eniten painoi vanhaa kirkkoväärtiä se, että papitkin loppuivat maailmasta. Suursodan kestäessä oli seurakunta jo saanut pari vuotta elää papitta. Kukaan ei ollut hakenut viimeisen poismuuton jälkeen. Eikähän se kumma ollut. Kukapa järkevä ihminen — papin muotoinen olletikaan — halusi tunturin koloon pettua syömään? Sillä jauhojakaan ei tahtonut enää saada mistään. — Kirkkoväärti ymmärsi sen ihmeen hyvin.

Mutta siitä huolimatta häntä suretti, että pappila seisoi autiona. Eivät soineet kellot pyhäaamuna tapulissa eikä suuntautunut hänen kulkunsa enää pappilan keittiöön, jossa ennen oli ollut vastassa ystävällinen, hymyilevä papinrouva. Kirkkoväärti muisteli heitä erikoisesti nyt — varsinkin heidän hilpeää nauruansa. Se kaikui hänen korvissaan kuin monivärinen soitto. Hän kuuli sen nykyään aina... joka paikassa, ja se toi hänen mieleensä samanlaista kirkasta ja sydäntä sykähdyttävää kuin hänen lapsena näkemänsä unet. Hän ei käsittänyt, mitä se oli, mutta — kaunista se oli... jotakin samankaltaista kuin heinänteko autuaitten mailla. Sellaisestakin hän oli joskus unta nähnyt...

Pappilan pääportaiden edessä seisoo suuri lumikinos. Kirkkoväärti pysähtyy hajamielisenä sitä katsomaan. Kumma, kun ei pappi ole luonut sitä pois... Hän hymähtää. Niin... eihän nyt ollut pappia seurakunnassa. — Siellä seisoi harmaantunut temppeli korkealla kummullaan. Sen kellot eivät soineet, vaikka oli Neitsyt Marian ilmestyksen päivä. Sillä — kaukana suuressa maailmassa riehui sota.

Kirkkoväärti huokaa ja lähtee astumaan kotiinsa. Hän on taas tehnyt tavallisen kiertomatkansa... tullut maantieltä, poikennut pappilan pihalle ja niin pysähtynyt siihen hetkiseksi, jatkaakseen sitten matkaa kotia päin. Hänestä on vaikea uskoa, että pappila on autio.

Hän tulee kotiinsa, astuu pirttiin ja istahtaen penkille kyynärpäittensä varaan jää katselemaan kehdossa nukkuvaa pojanpoikaansa.

Leena-täti tulee pirttiin.

— Pappilassako kävit?

— Niin, vastaa kirkkoväärti alakuloisesti.

— Ei siellä ole ketään.

— Ketäpä siellä olisi...

Kirkkoväärti heilauttaa kehtoa ja jatkaa:

— Loppui tupakkakin maailmasta...

— Niinpä loppui.

— Taitaa tulla loppu kaikesta...?

— Niinpä taitaa.

Leena-täti lähtee iltalypsylle. Miniä on mennyt naapurikylään vanhempiansa tervehtimään. Kirkkoväärti katselee auringonlaskua, pyöritellen tyhjää piippua kourassaan. Nyt oli siis Marianpäivä ja ennen tähän aikaan oli Tenomuotkan kirkolla liikettä ja elämää. Oli lappalaisia jos lantalaisiakin, oli Ruotsin ja Norjan puolen kansaa. Marianpäivä oli suurin juhlapyhä tunturissa. Mutta nyt ei ollut naapuriseurakunnan pappi joutanut tulemaan ja siksi oli kirkonkylä niin hiljainen.

Aurinko painuu alemmas. Se on punainen kuin veri. Kummakos se, kun suuri sota riehui maailmassa ja ihmiset särmäsivät toisiaan kuin metsänpedot...

— Oli se ennen toista, kun oli pappi ja rauha... ajattelee vanha kirkkoväärti ja huokaa syvään.

Kirkkoväärti istuu seinää vasten nojaten. Hänen päänsä on pamahtanut rinnalle. Laskeva aurinko luo viimeiset punaiset säteensä pirttiin. Se valaisee kirkkoväärtin käden, joka veltosti pitelee tyhjää, suurikoppaista piippua, ja luo rusottavan hohteen kehdon yli.

Samassa lapsi herää ja nousee reippaasti istumaan. Auringon viimeinen rusko leikkii sen kiharaisen, vaalean pään ympärillä...

Vallankaappaus

Lööres on laiska miehenalku. Oikeastaan hän ei ole enää mikään »alku», vaan täysi mies. Sillä johan hän Perttulin edellisellä viikolla täytti kaksikymmentäyksi.