Part 3

— Ei, ei! itki hän. — Sinä et saa lähteä! Matias Niiles, minä kuolen, jos sinä nyt lähdet. Ei vielä! On vielä pitkälti aamuun... Emme ajattele eroa. Ajattelemme vain, että rakastamme toisiamme.

Tyttö riippui pojan kaulassa itkien ja rukoillen. Eikä Matias Niileksen auttanut muu kuin jäädä.

He istuivat aamuun saakka. Kun pappilan lehmät vaelsivat kirkon ohi laitumelle, istuivat he yhä. Mitä kaikkea he olivat puhelleet, sen tiesi vain tuuli, joka surunvoittoisena suhahteli puissa, ja nuo kaksi äsken istutettua koivua.

Mutta pappilan paimenpoikakin huomasi, että nimismiehentytär oli itkenyt. Häneltä keskeytyi hetkeksi pajupillin teko, mutta pian hän soitteli niin, että tapulin räystäällä istuvat varpuset pyrähtivät lentoon ja rupesivat kilvan kiertämään kirkontornia, aivan kuin olisivat ajaneet toisiaan takaa.

* * * * *

On vierinyt vuosikymmeniä. Nimismiehen talo seisoo entisellä paikallaan. Sen haltijat ovat vaihtuneet monta monituista kertaa.

Samoin kyyhöttää torppa tunturin rinteellä. Se on äskettäin saanut uuden pärekaton. Siinä elelee Matias Niiles, Näköala-Niileksen pojanpoika. Yksin. Hän on jäänyt naimattomaksi.

Muistokoivut hautuumaalla ovat kasvaneet suuriksi puiksi. Niiden oksat ovat jo aikoja yhtyneet.

Mutta — nimismiehen tytär ei ole palannut.

Kinkereillä

Ei tuntenut Vanha-Pieti kirjaintakaan, vaikka oli jo ikämies... puolivälissä seitsemääkymmentä. Mutta poronmerkit hän tunsi — Ruotsin, Suomen ja Norjan merkit... tunsi tuhatpäisessä elossakin. Mutta — mitäpä siitä lähti apua kinkereillä. Ei pappi poronmerkkejä kysellyt, vaan kirjaa... Raamattua ja katekismusta. Ja niitä ei Vanha-Pieti osannut, ei vaikka pää olisi poikkipantu.

Mitäpä lappalainen kirjatiedolla, arveli Vanha-Pieti.

Mutta hyvä se olisi sittenkin ollut — siltä varalta, jos sattui lukusijoille vahingossa. Niinkuin Vanha-Pieti kerran Suvannossa.

Ei osannut Vanha-Pieti aavistaa, mihin loukkuun oli menossa, kun hän muutamana helmikuisena päivänä paarusti Suvannon törmää ylös. Muut oli mietteet miehellä... aivan muut. Suvannon Kalle oli hänen »väärtinsä», ystävänsä, ja kauppa-asioissa liikkuivat Pietin aatokset. Mutta kaupoista ei sinä hetkenä tullutkaan mitään.

Avasi Pieti pirtin oven ja säikähti, säikähti pahanpäiväisesti. Mikäs kokous täällä nyt —? Eipä hän ollut kuullut, että palkinen vielä kokoontuisi. Vasta myöhemmällä oli poroisäntä aikonut palkisen kokouksen pitää. Pietillä kiehahti jo sappi. Ei hänelle, vanhalle miehelle, enää ilmoitettukaan. Ikäloppuna pitivät, vaikka hänen nimissään lainehti vielä elo, porolauma.

Mutta samassa Vanha-Pieti hätkähti. Pöydän takana istui pienenläntä, lihavahko mies silmälasit nenällä ja valkoinen kaulus kaulassa. Tenomuotkan pappi! Ja tämä kokous... no jo!... kinkerit ilmeisesti.

Baergalak!

Sillä sanalla tulkitsi Vanha-Pieti tunteensa, sillä hän oli kova ja paatunut mies.

Katse sieltä, toinen täältä suuntautui Pietiin, kun hän kynnyksellä empien mietti, astuisiko sisään vai pyörtäisikö pois. Jälkimmäinen olisi ollut ehdottomasti mieluisempaa, mutta silloin olisi koko Suvannon törmä nauranut hänelle... pilkannut vanhaa miestä. Eikä Vanha-Pieti naurua sietänyt. Kunnia se oli hänelläkin, vaikka hän ei lukea osannutkaan.

Pieti astui siis pirttiin ja työntyi vielä etualalle kuin uhmaten. Ehkäpä rovasti ei luettaisikaan häntä, kun hän näin rohkeasti esiintyi. Hän kumarsi papille, sipaisten kämmenellä päälakeaan, ja tukkeutui istumaan parin lantalaispojan väliin.

Pöydän ääressä seisoi parastaikaa Suvannon Kalle, talon isäntä itse. Vakavan näköiseltä näytti Kalle. Pieti taivutti hiukan päätään kuullakseen, kuinka Kallelta luisti. Hyvin tuntui luistavan... Kalle teki parhaillaan selkoa luetun sisällyksestä ... Olipa se merkillinen lammikko, jossa noin vain sai terveytensä, kunhan vain ajoissa kerkesi veteen rientää... Olisi hänkin sellaiseen juossut, jos olisi lähempänä ollut... lammikko. Sillä turkasen kova kolotus repi oikeaa koipea... repi nytkin... kuppauksesta huolimatta...

Enkeli kuului sekoittaneen veden. Heh, eiköhän ollut juttua koko kertomus? Miten se nyt enkeli ...? Eiköhän niillä ollut parempiakin tehtäviä... silloin niinkuin nytkin...? Eipähän nykyään kuultu, että enkelit olisivat sellaista tehneet. Mutta ... kukatiesi... koska niin vakavana seisoi Suvannon Kalle ja hän oli sentään päisevä mies. Ja vakavalta näytti rovastikin.

Suvannon Kalle marssi paikoilleen kuin mies, joka on lunastanut kunnankuittinsa, ja rovasti painui katselemaan kirkonkirjaa. Vanha katekeetta, koulumies, istui pöydän päässä katekismus kourassa, heilutellen mietteissään päätään. Siinä se vasta oli järkimies.

— Jaha... on taittukin sitten luettaa koko kinkerikunta.

Vanha-Pieti huokasi helpoituksesta. Olipa hyvä, että loppui. Pääsi hänkin asioimaan talon isännän kanssa. Oikealla ajallapa hän sentään oli tullutkin.

Rovasti silmäili penkkiä, jolla Pieti istui. Eihän vain aikonut...? Pieti kumartui katsomaan molemmille sivuilleen, kuin tutkiakseen, olisiko ketään jäänyt luettamatta. Hän olisi nyt kovin mielellään auttanut rovastia.

Joko se tämä Tonnan poika on lukenut? kysäisi hän, osoittaen vieressään istuvaa puolikasvuista poikaa ja katsoen rovastia kulmainsa alta.

Kyllä se luki jo äsken.

— Jaa-a.

Pieti nyökkäsi kunnioittavasti. Rovastipa sen tiesi. Hän, Pieti, olikin vasta tullut. Se kun hän vain arveli, että oliko mahdollisesti jo lukenut... tämä Tonnan poika.

Kyllä... mutta mitenkä sen Pietin laita oli? Jokohan luettaisiin?

Rovasti katseli hymyillen Pietiä, selaillen edessään olevaa Uutta Testamenttia.

— Niin... jospa Pietikin tulisi lukemaan.

Pieti katseli hämmästyneenä ympärilleen. Olipa tämä nyt... Leikiltä tuntui tämän rinnalla käräjätuvassa olo. Siellä oli sentään kysymys toisenlaisista merkeistä... poronmerkeistä... ja niitä saattoi sentään aina tulkita tilanteen mukaan. »Iso sana» ja »pikku sana»... niistähän poromiehet keskenään riitelivät ja käräjöivätkin. Mutta — rovastin Uudessa Testamentissa olivat kaikki »sanat» outoja. Hyvä isä sentään, kun ei mies ollut koskaan kirjaintakaan tuntenut. Se pakkasi jo hämmästyttämään.

Pyöritellen lakkia kourassaan taapersi Pieti pöydän ääreen. Hän katsahti rovastiin kuin armoa anoen. Jos se ei olisi ollut niin vähäkuulonen, olisi sille saattanut suhauttaa, että »saat poronpaistin jos päästät.» Hänellä oli niitä naapuritalossa kymmenittäin. Niitä hän oikeastaan oli tullutkin myymään. Mutta — nyt ei ollut kysymys poronpaisteista.

— Ei ole laseja, huomautti Pieti koettaen hymyillä. — Minulta särkyivät äskettäin enkä ole vielä uusia saanut...

— Täältä saa Pieti lasit.

Puolikymmentä kättä kurottautui Pietiä kohti. Pieti otti lähinnä istujalta.

— Kun olisivat käyvät, niin hätäkö tässä...

Pieti asetti lasit nenälleen ja tarkasteli kovettunutta kämmentään.

— Eivät nämä käy.

Rovastiakin näyttivät Pietin valmistelut huvittavan. Hän ei ollut ennen saanut käsiinsä tätä omituista lappalaista, josta oli kuullut, ettei hän osaisi lukea. Nyt piti koettaa, oliko siinä perää.

Pieti sai kirjan ja kuljettaen sitä edestakaisin kasvojensa tasalla koetti silmiään siristellen näyttää, ettei häneltä tahtoa puuttunut. Tuo musta ripotus se nyt oli sitä lukua. Niin oli paikoitellen kuin kärpäsen jäljeltä. Otapas siitä sitten selvä...

Yht'äkkiä iski Pietin päähän pelastava ajatus. Tietysti tässä puhuttiin Vapahtajasta. Saattoi siis aloittaa sillä.

— Iesus... sanoi Pieti, katsoen kysyvästi rovastiin.

— Aivan niin.

— Ristus, innostui Pieti.

— Aivan niin.

— Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, jatkoi Pieti yhä enemmän innostuen.

— No, katsohan nyt tarkemmin, huomautti rovasti.

Sai sitä katsoa... kun yhtenä vilinänä pani, mihin hyvänsä silmät loi. Tuossa oli muuan koukero ihan samanlainen kuin Koutokeinon lukkarin poronmerkki, mutta siitä ei nyt ollut apua.

Miten olisi mahtanut Pietin käydäkään, jollei rovastia olisi pyydetty kamarissa pistäytymään. Kuului muutamalla isännällä olevan tärkeää asiaa. Mitähän asiaa sillä mahtoi olla...? Luultavasti tihunnin maksu. Jokopa se oli hän tihuntinsa maksanut? No ei... Siinä se sitten oli selitys koko juttuun. Ja hänellä taisi olla kahdelta vuodelta...

Rovasti nousi pöydän takaa ja kehoitti katekeettaa sillä aikaa luettamaan Pietiä.

Tämä huokasi helpoituksesta. Koulumiehen kanssa hän sentään aina tulisi toimeen. Hän otti silmälasit nenältään, antoi ne takaisin omistajalle ja asettui seisomaan katekeetan eteen, räpytellen silmiään.

Tiesiköhän koulumies, että hänen ajoporonsa oli eksynyt Pietin kylään? Jospa vain tiesi, niin auttoi nyt häntä. Muussa tapauksessa olivat poron päivät luetut. Kunnia poroa vastaan, päätteli Vanha-Pieti hengessään. Koulumiehen ajokkaalla oli pinta päällä. Se korvaisi hetken häpeän... jos niikseen tuli...

Liekö arvannut koulumies Pietin aikeet, vai muutenko päätteli poronsa tämän kylään joutuneen — joka tapauksessa hän nyt päätti auttaa vanhaa lappalaista. Hän tiesi entuudestaan, ettei tämä osannut lukea. Siksi hän viittasi Vanhan-Pietin lähemmäksi ja kysyi niin hiljaa, etteivät muut kuulleet:

— No, mitenkä sinun porosi jaksavat?

Vanhalla Pietillä oli tarkka kuulo. Se oli teroittanut eräelämässä vuosikymmenien aikana. Sitä ei ollut vanhuuskaan heikontanut. Hänen sydämensä hypähti ilosta, kun hän kuuli katekeetan kysymyksen. Nyt oltiin tutulla maaperällä.

Häntä nauratti, mutta hän koetti pysyä vakavana. Olihan nyt luetus eikä se ollut leikin asia.

— Kyllä ne hyvin jaksavat... mikäpäs niillä poroilla tunturissa...

— Kas niin, lausui katekeetta kovempaa. — Sehän menee. Mutta — jatkoi hän taas ääntään hiljentäen — onko minun vanhaa ajokastani näkynyt?

Vanhan-Pietin silmissä välähti. Sanoisiko hän totuuden vai ei? Koulumies pitäisi kurssinsa, vaikkapa hän ei totuutta ilmaisisikaan. Pelastettu kunnia ja poro kaupan päälliseksi. Sitä sopi jo pitää menestyksenä.

Hän tarkkasi katekeetan kasvoja ja hänestä näytti, että tämä tiesi jotakin. Kukaties — jos hän kieltäisi, koulumieskin muuttaisi menettelyään ja silloin hän saisi häpeät. Oli varminta pysyä totuudessa.

— Onko sillä naamasarvet?

Kyllähän hän sen tiesi. Se kun hän vain halusi muuten kysäistä, jotta kuulijat pysyisivät siinä luulossa, että hän »osasi.»

— On.

— Kyllä meidän Antti näki sen viime viikolla. Haluatko, että tuon sen tänne?

— Hyvä olisi...

— Ensi viikon torstaina sen saat.

Vanha-Pieti silmäsi ympärilleen. Kuuliko seurakunta, kuinka häneltä meni? Poro kunniaa vastaan! Kota-Jussa olisi varmasti pitänyt poron, vaikkapa kunnia olisi pelastunutkin.

Katekeetta oli hyvillään. Hän oli jo pelännyt ajokkaansa kohtaloa kuultuaan sen joutuneen läntisen paliskunnan alueelle. Sieltä ei itäpuolen poro monesti palannut. Nyt hän oli saanut tiedon siitä ja vielä lupauksen, että se tuotaisiin hänelle. Tässä tapauksessa saattoi Pieti-äijään luottaa. Hän ei ollut niitä kaikkein kieroimpia.

Samassa tuli rovasti kamarista. Hän oli hyvällä tuulella. Asettuen paikalleen pöydän taakse hän kysyi opettajalta:

— No, mitenkä se menee tällä vanhalla Pieti-äijällä?

Katekeetta riemuitsi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Pietin kunnia ja hänen vanha ajokkaansa. Molemmat olivat nyt turvassa.

Hän vastasi tyytyväisin mielin:

— Kyllä se menee... koko hyvin meneekin. Katekismus olletikin...

Katekeetta on totinen kuin seinä. Hän ei vilkaisekaan Pietiin. Katsoo vain rovastia silmää räpäyttämättä.

— No, sehän on hyvä. Tuota... turhaanhan ne sitten hokevat, ettei Pieti lukea osaa.

— Huihai! Niinkuin ei maailmassa löytyisi ilkeitä ihmisiä... lausuu Pieti kuin anteeksiantaen ja tallustelee tyytyväisenä paikalleen.

* * * * *

Kun katekeetta parin viikon perästä palaili koulumatkoiltaan, oli hänellä valjaissa vanha ajokkaansa ja käsissä komeat koivikaskintaat.

Vanha-Pieti oli ollut ruhtinaallisella päällä. Hän oli antanut kintaatkin. Sillä olihan hän nyt lukumiesten kirjoissa eikä se ollut vähäinen asia.

Kosinta

Kaikki, jotka tunsivat Sakrin, sanoivat, ettei hän ikinä saisi vaimoa. Mistä se johtui, sitä oli vaikea arvata, mutta kun nimismiehen piikakin sen oli sanonut, oli se täytynyt uskoa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun samaiselle piialle oli kerran sattunut vahinko.

Sakrilla ei siihen ollut vähintäkään syytä. Ei, eikä piika Sannu sitä väittänytkään. Mutta kun jo hänkin niin sanoi, täytyi asiaan suhtautua vakavasti.

Ja kuitenkin oli Sakri virkamies, poliisi, jolla oli kirkkaat virkanapit takissa ja lakissa.

Mikä hänessä sitten oli vikana?

Sitä ei tiennyt kukaan, — ei edes hänen esimiehensäkään. Ja hän sentään tiesi yhtä ja toista.

Jotkut arvelivat, ettei Sakri osannut yrittää oikealta suunnalta. Pakkausi syrjäkyliin, missä virkanapit eivät lainkaan tehonneet. Leijonan kuva muistutti sikäläisten mielestä liiaksi kaivosta nostettua koiraa.

Jos Sakri vain olisi pysynyt maantien varressa, olisivat asiat luultavasti luonnistuneet toisin. Sen puolen tytöt tulivat ihan nostoksiin nähdessään virkatakin jossakin vilahtavan.

Joku taas arveli syyksi sen, että Sakri oli isoksi pojaksi saakka puhunut lapsen kielellä.

Niinkuin se olisi mikään vika ollut. Olihan Sakri sentään siitä huolimatta virkamieheksi kohonnut.

Mutta — kuten sanottu — naimakaupat vain eivät luonnistaneet.

Lopuksi oli Sakri päättänyt suunnata askeleensa etäiseen Torrakan kylään. Hän oli heittänyt kaikki yhden kortin varaan. Nyt tahi ei koskaan! Siellä — Torrakansuussa — oli kuuleman mukaan semmoinen Karuliina, joka ei ollut yhtään hullumpi. Vankkatekoinen ihminen, väkevä kuin karhu ja työkkyri... kerrassa työkkyri. Eikä ollut kuulemma muodoltaankaan moitittava. Sellainen pyöreämuotoinen, pystynenäinen ja helakkasilmäinen impi. Häntä oli Sakri päättänyt kosia.

Varovaisuuden vuoksi hän oli heittänyt virkatakin kotiin. Hän oli muistanut Torrakan peräläisten arvostelun leijonan kuvasta. Kuin kaivosta nostettu koira. Tosi... niin se oli Sakrinkin mielestä. Kuinka olivatkin nyt kruunun herrat sellaisen vaakunan keksineet? Niin laihan, niin laihan, että oli heikoimmasta paikasta poikki menossa. Syöneemmän näköinen olisi riikin vaakunaleijona saanut olla. Esimerkiksi sellainen kuin hänen ruunansa. Sellainen vatsa olisi jo herättänyt tarpeellista kunnioitusta.

Sakri saapui Torrakansuuhun ja käveli oikopäätä Karuliinan kotiin. Hän esitti asiansa kuin mies, melkein haasteäänellä. Siinä meni vakavaksi koko talonväki, isännästä renkipoikaan asti.

Karuliinan isä oli ottanut tuumailevan ilmeen. Hän oli sanonut: »Jaa... vai niin...» eikä mitään muuta. Karuliina oli istunut pirtin perällä sängynpään päällä. Sakri oli muistanut muutaman raamatunpaikan: »Siinä on Rebekka edessä. Ota hänet ja olkoon hän sinun herrasi pojan vaimo...» Nuo sanat olivat Sakrin mielestä niin ihmeen hyvin soveltuneet tähän tilaisuuteen. Eikö ollutkin vallesmannilla tapana kutsua häntä pojakseen. »Sakri, poikani, haastapas se Retulainen ensi käräjiin...»

Mutta niin helposti se ei kuitenkaan ohut käynyt. Historioissa ja sen semmoisissa kyllä: ei muuta kuin menivät ja ottivat. Niinkuin Elieserkin, Abrahamin isäntärenki. Mutta toista oli nykyaikana.

Torrakansuun emäntä oli kantanut ruokia pöytään. Sakri oli ajatellut, että jokohan uusiintui Raamatun kertomus Elieserin kosinnasta ihan prikulleen. Mutta ei — ruoka oli ollutkin isäntää varten. Tämä oli ryhtynyt syömään aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän oli nähtävästi halunnut miettiä asiaa oikein perusteellisesti ja se kävi kaikkein parhaiten päinsä syödessä. Sakria se ei ollut yhtään hermostuttanut. Mitäs tyhjiä... miestä, joka oli ollut rosvoakin kiinniottamassa. Hän oli katsellut vain Karuliinaa ja mielessä oli koko ajan soinut: »Siinä on Rebekka edessäs...»

Niin juuri. Lie ollut muhkea se Iisakin pojan vaimokin, mutta muhkealta oli näyttänyt Karuliinakin. Niin olivat lanteet heilahdelleet hänen takan ääressä hääriessään. Kahvit oli keittänyt Sakrille ja somasti niiata nyksäyttänyt tarjotessaan.

Sakria se oli hiukan peloittanut. Pitivätköhän liiaksi herrana? Ja hän kun oli vasiten jättänyt virkatakinkin kotiin ja lyönyt selkäänsä vanhan, kuluneen raasun.

Isäntä oli lopettanut syöntinsä ja sanonut taaskin: »Jaa... vai niin...» Mutta nyt ei ollut puhe siihen katkennut. Oli tullut muutakin.

— Jos meidän talosta tyttö kerran lähtee, ei se ilman lähde.

»Älähän huoli», oli Sakri ajatellut ja odotellut jatkoa.

— Ja jos se kerran lähtee, niin rahoja se mukanansa vie.

»Hyvä toki», oli Sakri ajatellut, mutta ei ollut sanonut mitään.

— Mutta sillä ehdolla minä tytön annan, että rahat maahan pannaan.

Silloin oli Sakri avannut suunsa:

— Minä olen tullut vain vaimoa hakemaan. En ole muuta ajatellut.

Viisaasti oli Sakri vastannut, perin viisaasti. Emäntä, Karuliinan äiti, oli hyngähtänyt ja pyyhkäissyt silmänurkkaansa. Niin oli Sakrin sana liikuttanut häntä.

— Mutta, Karuliina, mitä itse sanot? Nyt pitää puhua eikä tuijottaa.

Sakri oli katsellut Karuliinaa jännittynein ilmein, aivan kuin kalastaja, joka pyydystää lippoonsa suurta haukea. Se vilskahtaa sivu mutta, — jos se kerran on lujasti koukussa kiinni, se tulee.

Mutta Karuliina ei ollut puhunut mitään. Olihan vain toisella kädellään hypistellyt esiliinaansa ja naurahtanut toiseen kouraansa.

— Nyt pitää puhua eikä turjottaa. Kolmenkymmenen korvissa oleva ihminen ja istuu ujona kuin pikku tyttö, oli isä kehoittanut.

— Niin, oli äiti sanonut ja kädet lonkalla katsellut tyttöstään.

— Sittenpä juhannuskirkolla nähdään, oli Karuliina viimein tokaissut.

Niine hyvineen oli Sakri saanut lähteä. Asia ei ollut mennyt oikein mieltä myöten.

— No... mitenkäs kävi? oli nimismies kirkolla tiedustanut.

— Heikoksi jäi vielä, oli Sakri vastannut.

Mutta älähän huoli. Kirjevaihto siitä sentään oli sukeutunut. Karuliina oli kirjoittanut »herra konstaapeli Lauantaihaaralle» ja »antanut tietää», ettei hänellä suinkaan ollut aiottua avioliittoa vastaan muuta kuin se, miten hän tulisi viihtymään »siellä isommassa maailmassa» ja »sakeammassa kansassa»... niinkuin maantien varrella. Hän oli tottunut Torrakan hiljaisuuteen ja sitten — heidän lehmiään ruokittiin vielä vanhaan tapaan... keitettiin moskaämpäreitä. »Mutta siellä maantien varrella ne taitaa olla uudet meiningit lehmänruokinnassakin...» oli Karuliina kirjoittanut.

Sakri oli vastannut »neitsyt Karuliina Torrakansuulle», että maantienvarsi se mukava oli. Hautomapiilit hyrräsivät pitkin kesää ja herrat heiluttelivat kättä vain. Mitä lehmänruokintaan tuli, ei se ollut heilläkään kovin uudenaikaista. Moskaa keitettiin vanhoista luisteista ja sitä syötettiin hevosellekin.

Kirjevaihtoa oli nyt jatkunut juhannukseen saakka. Sakri valmistausi kirkolle. Nimismies oli lähettänyt virkakirjeen, jonka mukaan poliisin oli oltava kirkonkylässä järjestystä valvomassa. Oli taas tiedossa viinasaksoja ja niitä oli pidettävä silmällä.

Olisi Sakri tullut kutsumattakin. Jos ei viinasaksojen, niin Karoliinan vuoksi. Hän lähti siis matkaan ja saapui hyvissä ajoin perille.

Eivät Sakria oikein miellyttäneet virkatoimet tänä juhannuksena. Ärjäisi hän sentään yhdelle ja toiselle humalaiselle, että »soh, siit!» Mutta toisaalta häntä harmitti, että pitikin sattua virkanuttu ylle. Se Karuliina oli niin metsäperäläinen, että saattaisi vieroa häntä siinä asussa.

Poikelan pihalla hän sitten tapasi Karuliinan ja pisti kättä. Kankaalta kuului humalaisten mekastus, mutta Sakri halusi kuitenkin suihkata pari sanaa Karuliinalle ennen virkatoimiin ryhtymistä. Hän kuiskasi siis, että Poikelan navettaladossa oli sopiva keskustella. He pujahtivat sinne Karuliinan kanssa.

Kyllä oli Sakri nyt onnellinen. Navettaladossa oli kerrassa mukava olla. Heinä tuoksahti somasti nenään ja humalaistenkin huudot kuulostivat melkein enkelin laululta.

He istuivat lattialle heinäkasan viereen ja rupesivat juttelemaan. Sakri selitti ensi töikseen, ettei Karuliinan pitänyt peljätä. Näin kirkolla käydessä piti olla virkatakissa. Se oli kruunun määräys sellainen. Nämä hänen virkanappinsa olivat vain vahingossa sattuneet virheellisiä. Miten lie tullutkin erehdys siellä hapriikissa. Nimismiehen napeissa oli leijona paljon lihavampi. Se muistutti melkein lehmäistä vasikkaa...

Karuliina hypisteli Sakrin takinnappeja tiedustaen, mistä aineesta ne olivat.

— Vanhasta hopeasta, vastasi Sakri ja rupesi selittämään, että niiden kanssa piti olla varovainen. Saattaisivat pudota ja joutua hukkaan. Siitä oli poliisi edesvastuussa. Jos virkatoimissa putosivat, ei tarvinnut vastata. Mutta jos muulloin pääsivät hukkumaan, joutuisi Sakri itse vahingon korvaamaan.

Karuliina säikähti. Mitä jos sattuisi heiniin putoamaan ja Sakri joutuisi korvaamaan? Nythän hän ei ollut virkatoimissa.

Sakri rauhoitteli häntä. Eivät ne nyt niin vähällä sentään... ne oli neulottu karhulangalla ja hän tarkasti aina lähtiessään, että jokainen nappi oli kyllin lujassa. Ei tarvinnut Karuliinan yhtään peljätä...

Humalaisten huudot kajahtelivat villeinä ja raivokkaina. Sakri muisti nimismiehen määräyksen. Häntä hiukan hermostutti. Pitikin sattua sopimattomaan aikaan koko viranhoito.

Hän päätti lähteä heti, saatuaan asiansa Karuliinan kanssa kuntoon. Mutta Karuliina oli käynyt umpimieliseksi ja torjui kaikki Sakrin lähentelemisyritykset.

Sattui niin somasti, että Poikelan emäntä käväisi pistämässä navetan oven lukkoon, aavistamatta yhtään ladossa olijoita... Sakrin sydänalassa sykähti oudosti: nyt hän saisi istua koko yön Karuliinan kanssa kahden kesken. Sehän oli onnen potkaus.

Karuliina naurahti, kun Sakri huomautti, miten heidän oli käynyt. Nyt hän salli Sakrin laskea käden kaulalleen ja sillä tavalla he istuivat koko valoisan juhannusyön, kuunnellen lintujen laulua ja omien riemuitsevien sydäntensä sykintää.

Ei peljännyt Karuliina enää virkanappien hukkumista. Painausi vain Sakria lähelle ja hymähteli hiljaa.

Juopuneetkin olivat asettuneet. Kylä lepäsi hiljaisena. Käki vain kukkua helskytti. Sakri ja Karuliina rupesivat ennustelemaan käen kukunnan mukaan.

— Katsotaanpas, montako lehmää me saamme, sanoi Karuliina.

Käki kukkui viisi kertaa. Viisi lehmää siis.

— Mutta katsotaanpas, montako lasta me saamme, kuiskasi Sakri Karuliinan korvaan käen kukunnan välillä.

Käki rupesi helskyttämään täysin rinnoin. Se kukkui neljätoista kertaa.

— Siinä on ipanoita, sanoi Sakri muhoillen, mutta Karuliina kätki kasvonsa esiliinaan.

— Mitenkäs ne kaikki viidellä lehmällä elätetään? kuiskasi hän.

— Pyydetäänpäs lisää. No nyt!

Sakri rupesi laskemaan. Käki kukkui neljätoista kertaa taaskin.

— Katsopas... rikkaita meistä tulee: yhtä monta lehmää kuin tenavaakin!

Niin he arvuuttelivat milloin mitäkin ja hauska heillä oli. Sakria toisinaan piinasi, kun hän muisti virkavelvollisuuttaan. Mutta hän lohduttautui sillä, ettei ollut tahallansa joutunut sitä laiminlyömään. Ja olihan onni onnettomuudessa, että Karuliinan kanssa oli asioista sovittu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Kun aamu tuli, rupesi Sakri ladon seinän raosta huhuilemaan pihalle. Nyt muistutti hänen äänensä käen kukuntaa. Poikelan emäntä tuli avaamaan.

— No kylläpä nyt! Karuliinaa on haettu ympäri kylää eikä kellään aavistustakaan, että tämä täällä poliisin kanssa kuhertelee kaiken yön. No, voi minun päiviäni!

Mutta Sakri rypisti kulmiaan ja kysyi tuimasti:

— Onko ketään puukotettu viime yönä?

Ei sanonut emäntä kuulleensa. Mitä lienevät humalaiset remunneet kankaalla, männikössä, mutta vakavampia vammoja ei liene sattunut kenellekään.

— Minulle se kuitenkin sattui kelpo kolaus, lausui Sakri naurussa suin.

— No mikä nyt...?

Poikelan emäntä oli yhtenä kysymysmerkkinä.

— Tämä Karuliina Torrakansuu on nyt minun kihlattu morsiameni.

Poikelan emännällä levisivät silmät suuriksi.

— No, voi minun päiviäni! Minähän olenkin aina sanonut, että saa vielä Sakrikin eukon, kun kohdalle sattuu. Ja nyt sattui! Herra hyvästi siunatkoon ja onneksi olkoon!

Vesissä silmin kättelee Poikelan emäntä nuorta paria.

— Ja nyt, emäntä, kahvipannu tulelle ja sitten nimismieheen raporttia tekemään, sanoi Sakri puistellen heinänkorsia takkinsa liepeistä.

— Ja sitten Karuliinan kanssa pappilaan!

Nuori pari astuu onnellisena Poikelan emännän perässä pihan poikki pirttiin.

Erkki-Antti Juhonpietin näky

Erkki-Antti Juhonpieti, puhuvainen mies, ajeli Muonionjoen vartta alaspäin ja oli sangen murheellinen. Illalla kesken seurojenpidon oli Muoniovaaraan tuotu sana, että Laestadius oli kuollut. Se oli iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättänyt voimallisen valitushuudon seuraväen keskuudessa Muoniovaaran avarassa pirtissä. Seurat oli täytynyt lopettaa, sillä murheen ääni ei ollut lakannut kuulumasta, vaikka Erkki-Antti oli odotellutkin jonkun aikaa. Päinvastoin se oli yltynyt heti, kun hän vain oli sanankin sanonut. Lopuksi oli liikutus vallannut saarnamiehenkin, niin ettei hän olisi saattanutkaan puhua, vaikka olisi halunnutkin. — Seuraväen mukana lähti murheen sanoma lentämään ylt'ympäri laajan kiveliön. Se oli yks' kaks' Suomen puolella, poikki »väylän», liittyen siellä kauppiaan pihalla kuormiaan laittelevan ylimaan miehen matkaan ja kulkien hänen raidossaan kohti tunturiseutuja porontiu'un soidessa ja poronkoparan naksuessa.

Kuka nyt paimentaisi Kristuksen laumaa? Se kysymys askarrutti Erkki-Antin mieltä hänen hiljaa ajellessaan Muonionjoen vartta alaspäin.

Hän oli lähtenyt yötä myöten matkaan. Ei ollut saanut enää aikaansa kulumaan, — ei vaikka mikä olisi ollut. Oli tuntunut niin turvattomalta. Oh, hyvänen! Poissa oli paimen, uskollinen ja rakas. Kuka kaitsisi Kristuksen laajalla asuvaa laumaa? Ihmeelliset olivat Herran tiet. Nyt kun juuri olisi tarvittu väkevää kättä, tempasi Herra apostolinsa pois. Ihmisajatuksen mukaan ei Pajalan rovasti olisi saattanut sopimattomammalla ajalla kuolla. Riitoja oli syntynyt tuossa ennen niin yksimielisessä joukossa. Niitä olisi pitänyt sovittaa sanan voimalla. Mutta nyt oli tukipylväs poissa Herran temppelistä. Kuka kannattaisi nyt sen korkeata kattoa, joka kaartui Lapin tunturiseutujen yli kuin ihana talvinen taivas?

Niin... komea oli nytkin nähdä talvinen avaruus. Taivas tähtipeitteessään oli valtava. Niin kulki linnunrata korkealla kuin autuaiden henkien saatto...

Erkki-Antin ajatukset vaelsivat elettyjen vuosien vaiherikkaita taipaleita, silloin tällöin pysähtyen jonkun tärkeämmän tapahtuman kohdalle. Kuka olisi uskonut, että hänestäkin, tämän maailman matista, tulisi kristitty ja vielä puhuvainen mies, suuren rovasti Laestadiuksen työkumppani Herran viinimäessä. Niin — ihmeelliset olivat Herran tiet. Oli hänkin yrittänyt tämän maailman syntikaivoista janoansa sammuttaa, mutta ei ollut kuolematon sielu tullut tyydytetyksi. Ei tyytynyt, ennenkuin pääsi verisen kuninkaan syliin...

Monta monituista kertaa oli hänkin rakkaan vainajan kanssa seuramatkoja ajellut. Ne olivat olleet kuin kuninkaallisissa vaunuissa kulkua monivärisiä kukkia kasvavan maan yli. Kaikkialla olivat ovet avoinna Herran sanansaattajien sisällekäydä. Synnin linnoitukset menivät nurin, niin että humisi ja armon aurinko nosti teräänsä yhä korkeammalle.

Mikä se oli näissä seurakokouksissa, joka antoi niille niiden viehättävän leiman, — niillekin, joita hän oli yksin pitänyt? Erkki-Antti oli sitä monta kertaa mietiskellyt, mutta ei ollut päässyt selvyyteen. Nyt hän sen käsitti. Se oli rovastin, tuon voimakkaan miehen henki, joka näkymättömänä leijaili näiden pohjoisten seutujen yllä. Se oli rovastin henki, joka osasi itseensä sulattaa tämän jylhän luonnon monenkarvaiset vaihtelut, Uimisten, näiden alkuperäisten luonnonlasten yksinkertaisen, mutta silti niin peräti viehättävän ajatusmaailman, talvisten metsien uhkaavan pimeyden ja yöttömän, kirkkaan lapinkesän salaperäisen tenhovoiman. Rovasti-vainaja oli ollut kuin heijastin, peili, joka kokosi kaiken tuon itseensä, huokuen sen sitten ympärilleen vielä moninkertaisempana — varsinkin silloin kuin hän saarnasi. Kuka olisi osannut kauniimmin puhua pikkulintujen liverryksestä kesäisen koivun oksalla tahi kalasirkkojen iloisesta pulinasta vedenkalvossa. Kuka olisi osannut kaunopuheisemmin kuvata päivän loputtoman kirkkauden taikka yön äärettömän pimeyden. Rovasti-vainajan erinomainen kyky puhua vertauksilla, joiden aiheet oli otettu tämän salaperäisen Lapin elämästä, ihmis- ja eläinmaailmasta, oli antanut erikoisen tenhon hänen saarnoilleen. Nyt muistelivat ihmiset tunturitaloissa hänen puheitaan, aprikoiden, oliko hän tarkoittanut saivokaloilla Kaaresuannon virkakuntaa — erityisesti voutia — vai yleensä maailman herroja. Erkki-Antti kallistui jälkimmäisen otaksuman puolelle. Maailman herrat eivät sanan verkossa pysyneet... paremmin kuin saivovesien hauit. Nekin repivät verkon rikki, aiheuttaen siten pyytäjälle mielikarvautta.

Todellakin — rovasti-vainajan henki ja olemus oli antanut tälle kristillisyydelle sille ominaisen vetovoiman. Se oli läsnä joka paikassa... tämä rovastin henki... minne vain tultiin. Se kyyristeli maailman lasten pirttien nurkissa sarvet päässä... koparajalkaa kapsutellen, mutta jumalan lasten pöydän päässä se pukeutui Vapahtajan hahmoon, lohdutukseksi murheellisille Emauksen tien opetuslapsille...

Erkki-Antti oli syvästi murheellinen. Hän suri vilpittömästi rovasti-vainajan kuolemaa. Mutta hänellä oli toinenkin huoli.

Hän muisteli viimeistä keskusteluaan rovastivainajan kanssa. He olivat istuneet Saivomuotkassa Saivon Petterin pienessä, hiljaisessa kamarissa. Pöydällä oli palanut porsliinikupuinen lamppu, valaisten vaisusti huoneen vaatimatonta kalustoa. Rovasti-vainaja oli istunut pöydän päässä syviin mietteisiin vaipuneena. Silloin hän oli esittänyt kysymyksensä, josta keskustelu oli alkunsa saanut.

Saiko Raamattua selittää historiallisesti vai oliko kaikki vertausta vain?

Muutamien puhuvaisten miesten kanssa oli kysymyksestä viime aikoina tiukasti väitelty. Oli toisia, jotka seisoivat vertauksen puolella, toiset taas vastustivat sen yksinomaista sovelluttamista. »Siitä on sieluille vaara», sanoivat he.

Rovasti-vainaja oli katsonut häntä pitkään kuin muista maailmoista. Hänellä oli sellainen omituinen tapa ja se oli aina tehnyt Erkki-Anttiin kummallisen, oudon vaikutuksen. Oli, kuin olisi iankaikkisuus siivillään koskettanut häntä.

»En tiedä», oli hän viimein vastannut. »Olen itsekin sitä kysymystä monesti aprikoinut. Minun täytyy tunnustaa, etten tiedä...»

Mutta yht'äkkiä hän oli innostunut puhumaan. Hänen katseensa oli kirkastunut, otsalla oli säteillyt päivä. Hän oli istunut pöydän päässä kuin ilmielävä vertaus — vertaus miehestä, joka mielenmasennuksesta ja pettymyksistään huolimatta laski henkensä lentoon.

»Minä rakastan vertausta. Se on kuin lokki, joka kauniina kaartelee meren ulapan yllä. Silloin tällöin se pyyhkäisee siivellään vedenpintaa... Niin kaartelee vertauskin ihmiselämän yllä. Ja vähä väliä se löytää liittymäkohtia itse tosi elämään. Sellaisina hetkinä tulevat sielut lohdutetuiksi...»