Part 1

language: Finnish

KORSIKAN VELJEKSET

Kirj.

Alexandre Dumas

Suomentanut

Hanna Blomqvist

Brooklynissa, Siirtolaisen Kirjapainossa, 1901.

I LUKU.

Maaliskuun alkupuolella vuonna 1841 olin matkalla Korsikaan.

Matka oli yhtä omituinen kuin miellyttävä.

Toulonista lähdettyä voi saapua Ajaccioon kahdessakymmenessä tunnissa tahi Bastiaan kahdessakymmenessä neljässä tunnissa.

Kerran sinne saavuttua saa vuokrata hevosen viidellä frangilla päivässä, tai ostetuksi viidelläkymmenellä, ja tämä hevonen, huolimatta hinnan halpuudesta, on kuuluisa kaskonilainen tamma, joka hyppää yhdellä harppauksella Pont Neufiita Seineen, ja on paljon hyödyllisempi kuin ranskalainen rotuhevonen.

Siltojen ylitse, joissa Auriol olisi tarvinnut tasapainopalkin ja niistä Bolman olisi hypännyt koukkujen varassa, hyppää se ilman apukeinoja vahingoittumatta.

Ettei pelottaisi, ei matkustaja tarvitse muuta kuin sulkea silmänsä ja antaa eläimen seurata omaa hyvää tahtoaan; hevosen tehtävänä on olla varovainen, eikä hänen. Tällainen hevonen kykenee sitä paitsi muuhunkin, ei ainoastaan hyppimiseen ja kiipeilyyn, se saattaa juosta huoleti viisitoista peninkulmaa päivässä, kaipaamatta mitään ruokaa tahi juomaa.

Aika ajottain, kun matkustaja pysähtyy ihantelemaan jotakin tarumaista vanhaa linnaa tahi piirtämään romantillisia raunioita, syöpi hevonen hitusen ruohoa, kalvaa puuta tahi jyystää sammalpeitteistä kiveä, ja on täydellisesti tyytyväinen.

Asunnon hankkiminen on yhtä yksinkertainen. Matkustaja saapuu kylään, ratsastaa pitkin pääkatua, valitsee talon, joka hänestä näyttää mukavimmalta ja kolkuttaa ovelle. Paikalla tulee isäntä tai emäntä näkyviin, tarjoaa vierasvaraisesti puolet illallisestaan ja kokonaisen vuoteen, ja saattelee seuraavana päivänä vierastaan kiitellen häntä siitä, että on poikennut hänen majaansa.

Ei mitään maksua voi tulla kysymykseenkään — isäntä pitäisi sellaisen tarjouksen solvauksena. Jos talon palvelija on tyttö, voi matkailija antaa hänelle, jos haluaa, jonkun silkkiliinan, jonka hän on uudistava lähimpänä juhlapäivänä; jos palvelija on mies, ottaa hän kenties mielellään lahjaksi tikarin, jolla tappaa, jos sattuu kohtaamaan, vihamiehensä.

Rosvoja ei löydy, vaikka pahantekijöitä löytyy, mutta nämä molemmat luokat ovat kokonaan erilaiset.

Satulassa saattaa olla riippumassa kukkaro täynnä kultaa ja matkustaja voipi kulkea saaren halki sen toisesta päästä toiseen ilman vähintäkään pelkoa; mutta jos joku vihamiehensä olisi julistanut koston, vendetan, häntä vastaan, en voisi taata paria peninkulmaa hänen matkastaan. Olin siis, niin kuin jo sanoin, Korsikassa maaliskuun alkupuolella. Olin siellä aivan yksin, sillä Jadin oli jäänyt Roomaan. Olin purjehtinut Bastiaan ja ostanut sieltä hevosen edellä mainitulla hinnalla. Olin jo käynyt sekä Kortessa ja Ajacciossa, ja kertomukseni alussa olin juuri vaeltamassa Sartenen maakunnan läpitse matkalla Sullacaroon.

Matka oli lyhyt — kenties kaksitoista peninkulmaa; mutta minulla oli opas, sillä pelkäsin että teiden koukuroiset käänteet pitkin mäkien syrjiä eksyttäisivät minut tieltä.

Arviolta viiden aikaan saavuimme mäen kukkulalle, josta oli näköala sekä Olmetolle että Sullacarolle.

Viivähtäessämme siellä hetkisen, kysäsi opas:

— Mihin haluatte, teidän jalosukuisuutenne, majoittua?

Katsahdin kylän katuihin jalkojeni juuressa; ne näyttivät melkein autioilta. Muutamia naisia vaan juosta pyrähteli kadulla, vilkaisten aina taaksensa.

Vieraanvaraisen tavan mukaan, josta jo olen kertonut, oli minulla vara valita ainakin sadasta talosta kylässä mieleiseni, ja mietiskellessäni mikä niistä näyttäisi tarjoavan eniten mukavuuksia, valitsin viimein pienen palatsin kuosiin rakennetun talon puistikon laidassa, ikkunat ja ovet varustettuina suojustavalla rautaristikolla. Näin nyt vasta ensi kerran yhden tällaisia linnoituksen tapaisia kyliä ja samalla juolahti mieleeni että Sartene oli klassillinen vendetan maa, jossa kosto oli jokapäiväistä.

— Oh! — huudahti opas, jonka silmä oli seurannut käteni viittausta, — teidän jalosukuisuutenne ei ole tehnyt huonoa valintaa; tämän talon omistaa rouva Savilia de Franchi. — Sallikaa minun tässä huomauttaa, että Korsikassa kaikkialla puhutaan italian kieltä.

— Mutta — kysyin — eikö ole sopimatonta pyytää vierasvaraisuutta naiselta?

— Mitä sopimatonta siinä voisi olla? — kysyi opas hyvin kummastuneen näköisenä.

— Jos nainen on nuori — jatkoin — ja jos hänessä on parisilaista itserakkautta, eikö hän loukkautuisi vierailustani?

— Loukkautuisi! — matki opas, koettaen saada selville sanaini sisältöä, selitettyäni ranskalaisen kaikella taidolla niin selvästi kuin mahdollista.

— Niin juuri — huudahdin — nainen on leski?

— On, teidän ylhäisyytenne.

— No hyvä, huoliiko hän siis siinä tapauksessa nuorta miestä vieraakseen?

Vuonna 1841 olin yli 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin kutsuin itseäni nuoreksi mieheksi.

— Josko hän huolii nuoresta miehestä! — matki opas — mikä ero siinä sitte on, jos olette nuori tahi vanha?

— Kuinka vanha madame Savilia on? kysyin.

— Noin neljänkymmenen vuotias.

— Ah! oikein hyvä. Hänellä on lapsia kaiketi?

— Kaksi poikaa; kaksi nuorta veljestä.

— Saanko minä heidät nähdä?

— Saatte nähdä yhden, joka asuu kotona äitinsä kanssa.

— Entä toinen?

— Toinen on Pariisissa.

— Kuinka vanhat he ovat?

— Kahdenkymmenen yhden.

— Molemmat?

— Niin, he ovat kaksoiset.

— Mikä ura heillä on?

— Hänestä, joka on Pariisissa, tulee lakimies.

— Ja toinen?

— Toisesta tulee korsikalainen.

Tämä kuvaava vastaus lausuttiin mitä luonnollisimmalla tavalla.

Kymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kylään. Silloin huomasin että jokainen talo oli linnoitettu, ei tosin samalla tavoin, kuin rouva Savilian kartano, sillä niiden omistajien köyhyys ei myöntänyt sellaista ylellisyyttä, mutta puhtaasti ja yksinkertaisesti rautaristikoilla ja luukuilla varustettuina, joissa kuitenkin oli pieniä koloja pyssynpiippuja varten.

Muutamat ikkunat olivat varustetut luukuilla.

Kysyin oppaaltani miksi noita luukkuja nimitettiin. Hän vastasi että niitä kutsuttiin "archeres", josta tulin siihen käsitykseen että Korsikan vendetta oli ollut olemassa jo ammoisia aikoja ennen ampuma-aseiden keksintöä.

Lähestyessämme kylää näytti se muuttuneen ikään kuin autioksi asujamista.

Useat talot näyttivät olleen piiritystilassa ja niiden seinissä näkyi luodin reikiä.

Pienistä luukuista tähysteli silmä meitä tuon tuostakin, mutta emme voineet eroittaa oliko kurkistajat miehiä vai naisia.

Vihdoin saavuimme valitsemani talon kohdalle; se oli isoin koko kylässä.

Yksi asia minua kuitenkin kummastutti; mikä minusta ensin loitommalla oli näyttänyt rautavarustukselta, olikin vaan puuluukkuja; koko talo oli muutoin aivan suojaton ja ikkunat eivät olleet suojustetut erityisesti.

Luukuissa näkyi kuitenkin luodin merkkejä, mutta ne olivat varmaan olleet jo monta vuotta.

Kun oppaani kolkutti ovelle, avattiin se selki seljälleen ilman pienintäkään epäröimistä ja eräs miehinen henkilö näyttäytyi.

Hänellä oli päällään samettiliivi, housut samasta aineesta ja nahkasäärykset. Silkkinen vyö oli sidottu hänen vyötärystänsä ympäri, josta välähteli espanjalaisen tikarin kahva.

— Sanokaa minulle — virkoin — onko sopimatonta, outo kun olen, pyytää vieraanvaraisuutta emännältänne?

— Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne — vastasi hän — vieras kunnioittaa sitä taloa, mihin hän näkee hyväksi sijoittua. Maria — jatkoi hän, kääntyen palvelustyttöön päin, joka seisoi hänen takanansa — kerro rouva Savilialle että ranskalainen matkailija on hänellä vieraana.

Samassa astui hän kahdeksan askelta ja tarttui hevoseni suitsiin viedäksensä sen talliin.

— Kaikki on valmiina palvelukseksenne, teidän ylhäisyytenne — virkkoi hän sitte — tehkää hyvin ja astukaa sisälle.

II LUKU.

Astuin sisälle ja tapasin siellä pitkän mustiin puetun naisen.

Tämä nainen, joka vielä oli kaunis, oli rouva Savilia.

— Suokaa minulle anteeksi, madame — virkoin — tämä uhkarohkeuteni, jonka kuitenkin maan tavat sallivat.

— Olette tervetullut — vastasi hän — ja poikani, joka on tuleva tuossa paikassa, on toivottava teidät tervetulleeksi. Tästä hetkestä, herra, on talomme oleva teidän; käyttäkää sitä sen tähden niin kuin omaanne.

— Pyydän vieraanvaraisuutta vaan yhdeksi yöksi, madame; varhain huomen aamulla jatkan matkaani.

— Teillä on valta tehdä niin kuin haluatte; mutta toivon että muutatte vielä mielenne ja että saamme kunnian pitää teitä luonamme jonkun ajan. Maria — jatkoi hän kääntyen palvelijan puoleen — näytä tälle herralle Louisin huone, sytytä valkea ja varusta kuumaa vettä — ja sitte, kääntyen puoleeni, virkkoi hän: — Olkaa hyvä ja seuratkaa tätä tyttöä, herra, ja pyytäkää häneltä mitä muuta tarvitsette. Illallinen on oleva pöydässä tunnin kuluttua, ja niin pian kun poikani on palannut kotiin, on hän luvallanne pyytävä teitä tavata.

— Suotteko anteeksi matkapukuni, rouva?

— Tietenkin — vastasi hän hymyillen — ehdolla, että suotte anteeksi yksinkertaisen vastaanottonne.

Kumartaen käännyin ja seurasin palvelijaa.

Huone oli ensimmäisessä kerroksessa, näköala pihamaalle. Huonekalusto oli kokonaan muodikas — harvinaisen ylellisyyden ilmiö saarella, joka oli loitolla sivistyneestä mailmasta — sisältäen vuoteen, patjarahin, neljä nojatuolia, ison kirjakaapin ja piirongin. Patjarahit ja tuolit olivat päällystetyt pumpulikankaalla, ja ikkunoiden sekä vuoteensa edessä riippui uutimet samasta aineesta.

Kirjakaappi sisälsi kokoelman parasta ranskalaista runous- ja siveysopillista sekä historiallista kirjallisuutta, joiden joukosta löysin jonkunmoisella ylpeyden tunteella oman "Matkamuistelmani".

Piirongin laatikoissa kiilui avaimet; avasin yhden laatikon ja löysin sieltä otteita Korsikan historiasta, tarkoituksessa saada vendettaa poistetuksi, muutamia ranskalaisia runoja, italialaisia sonetteja; kaikki olivat käsikirjoituksina — ja seuraamatta tutkimuksiani sen kauvemmaksi oli minun helppo kuvitella että herra Louis de Franchi oli nuori ylevätunteinen ylioppilas.

Sitte aloin valmistautua illalliselle ja olin juuri saanut itseni siistityksi, kun ovi avattiin ja miespalvelija astui sisään. Hän sanoi että herra Lucian de Franchi, joka juuri oli palannut, halusi tietää saisiko hän tulla toivottamaan minut tervetulleeksi.

Vastasin että olin kokonaan herra Lucian de Franchin palvelukseksi, ja hetkisen päästä astui hän huoneeseen. Hän oli, niin kuin oppaani oli sanonut, nuori kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, mustatukkainen ja tummasilmäinen, iho auringon paahtama, pikemmin lyhyt kuin pitkä nuorukainen, mutta vartalonsa oli erinomaisen hyvin kehittynyt.

Kiiruhtaessansa niin pian kuin mahdollista lausumaan minulle tervehdyksensä, oli hän vielä ratsastuspuvussa, saappaissa ja kannuksissa.

Vyöstä riippui pistooli ja kädessänsä piti hän englantilaista haulikkoa. Huolimatta isäntäni nuoruudesta, jonka ylähuulessa oli vasta hienoa höytyä, hämmästytti minua hänen vapaa ja päättävä käytöksensä, joka leimasi koko hänen olentonsa.

— Anteeksi, jos häiritsen teitä — virkkoi hän. — Tulin kysymään onko teillä kaikki mitä tarvitsette. Maamme on niin vailla sivistystä, että pelokkaina rohkenemme tarjota ranskalaiselle vierasvaraisuutta.

— Pelkonne on turhaa, hyvä herra — vastasin — ei kukaan voisi paremmin pitää huolta vieraittansa tarpeista kuin rouva de Franchi, ja jollen näkisi viehättävän ihanaa näköalaa ikkunastani, voisin helposti kuvailla olevani Pariisissa Chaussée d'Andin kadun varrella.

— Niin — vastasi nuori mies — se oli veljeni päähänpisto; hän halusi elää ranskalaisten tapojen mukaan, mutta pelkään että kun hän jättää Pariisin, tämä pieni parodia sivistyneestä mailmasta ei tule häntä enää palattuansa tyydyttämään niin kuin ennen.

— Onko hän ollut kauvan poissa? kysyin.

— Kymmenen kuukautta, herra.

— Mutta hän palajaa piakkoin, eikö totta?

— Oh! ei ainakaan ennen kun kolmen, neljän vuoden perästä.

— Ero on pitkä kahdelle veljekselle.

— Niin on, varsinkin kun pitävät toisistansa niin kuin me.

— Mutta ennen kun tutkintonsa ovat lopussa, käy hän varmaan teitä tervehtimässä?

— Arvattavasti; hän lupasi käydä.

— Joka tapauksessa teitä ei mikään estä vastaamasta hänen vierailuansa.

— Se ei käy laatuun; en jätä koskaan Korsikkaa.

Vastauksessansa ilmeni selvästi kodin rakkaus, joka on niin inhimillistä. Minä hymyilin.

— Se tuntuu teistä oudolta, eikö totta? jatkoi hän myös hymyillen — että kuka tahansa ei jättäisi mielellänsä onnetonta maatamme, mutta elämäni on koskissa ja metsissä; minulla täytyy olla vapautta; jos minun pitäisi elää kaupungissa, luulen että kuolisin.

— Mutta kuinka on mahdollista että luonteillanne voi olla niin suuri ero?

— Siksikö se teitä ihmetyttää, kun olemme muutoin niin yhden näköiset? Tunnetteko hänet?

— Oletteko siis yhden näköiset?

— Olemme niin suuressa määrin, että kun olimme lapsia, vanhempamme panivat erityisiä merkkejä vaatteihimme eroittaaksensa meidät toisistamme.

— Entä sittemmin, kun kasvoitte isommiksi? kysyin.

— Kasvaessamme alkoi ulkomuotomme erota toisistaan, sillä veljeni muuttui kalpeaksi istuessansa kirjojensa ääressä, mutta minä muutuin tummemmaksi päivän paahtamaksi oleskellessani ulkoilmassa.

— Toivon, että jos annatte minulle tilaisuuden viedä tervehdyksen veljellenne, tulen omin silmin näkemään ja arvostelemaan eroavaisuuden välillänne.

— Olette sangen ystävällinen, ja minä tulen ilolla sen tekemään. Mutta, suokaa anteeksi, huomaan ettei pukuni ole niin kunnossa kuin teidän. Neljännestunnin kuluttua on illallisemme oleva valmis ja sen loputtua minulla on jotain tekemistä.

— Menettekö ulos? kysyin.

— Menen, vastasi hän; minulla on kohtaus erään henkilön kanssa.

Minä hymyilin.

— Oh! ei sellainen, jommoista te ajattelette. Minulla ei ole vaimoa, eikä koskaan tule olemaan. Jos veljeni menee naimisiin ja saa lapsia, minulla ei niitä tule olemaan; mutta jos hän ei tule menemään naimisiin, täytyy minun mennä, ettei sukumme loppuisi. Mutta jo olen löpissyt tarpeeksi. Jos haluatte tulla huoneeseeni siksi aikaa kun pukeudun, tulen näyttämään teille kokoelmani, joista muutamilla on historiallista arvoa.

III LUKU.

Otin mielelläni vastaan tämän tarjouksen, joka oli aivan oman toivoni mukainen.

Seurasin sen vuoksi isäntääni, joka avaten oven omaan asuinkerrokseensa, kulki edelläni tietä näyttäen.

Huone, johon saavuin, oli oikea museo.

Huonekalusto oli viidenneltätoista tahi kuudenneltatoista vuosisadalta.

Vuode seisoi neljällä kauniilla jalustalla ja oli verhottuna viheriäisellä damaskilla, johon kultaisia kukkia oli kudottu. Ikkunaverhot olivat samaa ainetta; seinät olivat peitetyt espanjalaisilla nahoilla ja muu huonekalusto itämaista, gotilaista ja nykyaikaista.

Päivän selvää oli että Lucianin ympäristö oli yhtä sotaista kuin veljensä rauhallista.

— Katsokaa, virkkoi hän, poiketessaan pukeutumahuoneeseen; olette tässä ympäröitynä kolmella vuosisadalla. Minun täytyy nyt pukeutua vuoristolaiseen tapaan, sillä niin kuin jo sanoin, minun täytyy mennä heti illallisen jälkeen ulos.

— Mutta mikä, kysyin, kaikista näistä miekoista ja tikareista on historiallisesti kuuluisa?

— Niitä on kolme; katsokaa ensin tuota tikaria sängyn pään luona, jonka kahva muodostaa sinetin.

— Näen sen.

— Tämä tikari on kuulunut Sampierolle.

— Mitä, kuuluisalle Sampierolle, Vaninan teloittajalle?

— Ei teloittajalle, mutta murhaajalle.

— Sehän on lopultakin sama asia.

— Kenties muualla mailmassa, mutta ei Korsikassa.

— Mutta kuinka se on joutunut teidän omaksenne?

— Se on ollut perheemme omaisuutena kolmesataa vuotta. Sen antoi Napoleon de Franchille Sampiero itse.

— Ja mitä näistä miekoista, kysyin, jotka riippuvat vuoteen jalkopuolella?

— Yhden antoi eräälle esi-isistäni Paoli ja toisen antoi Bonaparte taistelussa Pyramidien luona.

Tarkastellessani näitä merkillisyyksiä, ilmestyi miespalvelija ovelle.

— Teidän ylhäisyytenne, virkkoi hän kääntyen Lucianin puoleen, illallispöytä on katettu.

— Hyvä on, Griffo, vastasi nuori mies; sano äidilleni että tulemme alas heti paikalla.

Muutaman minuutin kuluttua tuli hän ulos pukemahuoneestaan puettuna täydelliseen vuoristolaispukuun — samettitakkiin, polvipöksyihin ja sääryksiin.

Hän löysi minut tarkastelemasta kahta pyssyä, jotka riippuivat vierekkäin seinällä, molemmissa sama kirjoitus: — "Syyskuun 21 p. 1819 — kello 11 aamupäivällä."

— Ja ovatko nämä pyssyt myös historiallisia?

— Ovat, vastasi hän, ainakin meille; yksi niistä oli isäni.

— Ja toinen? kysyin.

— Ja toinen, virkkoi hän nauraen; toinen on äitini; mutta menkäämme alas, äiti odottaa.

Lucianin huomautus äitinsä pyssystä antoi minulle paljon miettimisen aihetta, ja minä katsahdin madame de Franchiin suuremmalla huomiolla kuin ensin. Poika tervehti häntä suudellen kunnioittavasti hänen kättänsä, huomaavaisuus, jonka hän vastaanotti kuningattaren kaikella arvokkuudella.

— Suo anteeksi, äiti, virkkoi hän, jos olen antanut odottaa.

— Et lainkaan, vastasi hän, tulin juuri nyt alas itsekin; kuitenkin halusin kernaasti sinua tavata kysyäkseni uutisia veljeltäsi.

— Onko poikanne kipeä? kysyin madame de Franchilta.

— Lucian pelkää sitä, vastasi hän.

— Oletteko saaneet sen tietää häneltä itseltään?

— Emme, vastasi hän, ja se tekee minut levottomaksi.

— Mutta, kysyin Lucianilta, kuinka tiedätte että hän on kipeä?

— Koska en itse voi hyvin.

— Mutta se tuskin todistaa — —

— Ettekö tienneet että olimme kaksoiset?

— Tiesin; opas kertoi minulle.

— Eikö hän kertonut teille myöskin että olimme syntyessämme yhdistetyt siteillä?

— Ei, sitä en ole kuullut.

— Tietysti meidät leikattiin erilleen; mutta vaikka olemmekin eroitetut, kuulumme yhäti samaan ruumiiseen, ja jokainen vaikutus, ruumiillinen tahi sielullinen, jonka toinen meistä tuntee, vaikuttaa myös toiseen meistä, ja koska minä näinä viime päivinä olen ilman minkäänlaista syytä tuntenut itseni pahoinvoivaksi ja surulliseksi, olen varmasti vakuutettu että veljeni kärsii syvästi jollakin tavoin.

Tämä erinomainen selitys, jonka nuori mies antoi mitä luonnollisimmalla tavalla ja äänellä, hämmästytti minua suuresti.

Madame de Franchi hymyili surumielisesti ja sanoi:

— Olet kuitenkin varma että hän on hengissä?

— Jos hän olisi kuollut, virkkoi Lucian levollisesti, olisin nähnyt hänet.

— Ja olisit kertonut siitä minulle, eikö niin?

— Tietysti äiti, aivan samassa hetkessä, sen vakuutan.

— Hyvä on. Suokaa anteeksi, herra, jatkoi hän kääntyen puoleeni, että näin huonosti kykenen peittämään levottomuuteni hänen suhteensa; mutta Lucian ja Louis eivät ole ainoastaan minun poikiani, vaan he ovat viimeiset, jotka kantavat sukunimeämme. Pyydän, ottakaa paikka oikealla puolellani. Lucian, istu tähän.

Me istuimme ison pöydän äärimmäiseen päähän, jonka toiseen päähän oli asetettu kuusi lautasta perhettä varten — nimittäin henkilöille, jotka isossa talossa ovat isäntäväen ja palvelijain välillä.

Illallinen oli runsas ja ylellinen.

Vaikka olin niin nälissäni, en ollut joutunut sitä muistamaan, sillä astuttuani talon kynnyksen ylitse, olin tullut ikään kuin toiseen mailmaan ja elin kuin unissani.

Kuka oli tämä nainen, jolla oli oma pyssynsä?

Kuka oli tämä nuori mies, joka tunsi samaa tuskaa kuin veljensä, joka oli kolmen sadan peninkulman päässä?

Kuka oli tämä äiti, joka otti pojaltansa lupauksen, että ilmoittaisi hänelle heti jos näkisi veljensä kuolleena?

Kaikki antoi paljon aihetta miettimiseen.

Kuitenkin tunsin että äänettömyyteni näyttää epäkohteliaalta; katsoin sentähden ylös, poistaen mielestäni tarmoni takaa kaikki nämä ajatukset.

— No niin, virkkoi Lucian, ikään kuin jatkoksi katkaistuun keskusteluun, ja teille juolahti siis mieleen nähdä Korsikka?

— Niin, jo monta vuotta teki mieleni tänne.

— Olipa hyvä, ettette kauvemmin viivytelleet, sillä ranskalaiset tavat ja kuosit ovat nopeasti muuttamaisillaan meidän maamme, ja ne, jotka muutaman vuoden kuluttua haluavat nähdä Korsikan, eivät löydä siitä enää mitään.

— Kaikessa tapauksessa, vastasin, tulee vanha kansallishenki hakemaan itsellensä turvapaikan sivistyksen voittokulkua vastaan, ja se on löytävä sen Sardinessa sekä Tavoran laaksoissa.

— Niinkö luulette, virkkoi nuori mies hymyillen.

— Aivan varmaan; sillä eikö minulla ole tässä aivan silmieni edessä kaunis ja arvokas näyte Korsihan tavoista?

— Niin kyllä; mutta huolimatta äidistäni ja itsestäni, edessämme neljänsadan vuoden vanhat tavat, tässä talossa vanhoine huonekaluineen ja omine kehyksineen, tuli Ranska, löysi veljeni ja kiidätti hänet pois, vieden hänet Pariisiin, josta hän on palajava asianajajana. Hän tulee elämään Ajacciossa, eikä täällä, esi-isiensä talossa. Jos hänellä on lahjoja, tulee hän kenties kuuluisaksi, kenties kuninkaan uskotuksi, ja sitte tulee hän vainoomaan kaikkia ahdistettuja otuksia tässä maassa; hän tulee sekoittamaan käsitteet teloituksesta ja murhasta; lain nimessä tulee hän vaatimaan niiden päitä, jotka ovat täyttäneet sellaisia velvollisuuksia, joiden laiminlyömistä esi-isämme olisivat pitäneet mitä häpeällisimpinä; hän tulee pitämään ihmisten tuomiota Jumalan tuomiona, ja kun hän on yön aikaan laskenut jonkun pään pyövelin piilun alle, uskoo hän tehneensä hyvän palveluksen maalleen sekä kohottaneensa yhden sivistyksen kulmakiven paikoilleen.

Ja nuori mies kohotti silmiänsä aivan kuin Hannibal mahtoi tehdä Zamon taistelun jälkeen.

— Mutta, vastasin, huomatkaa minkä tasapainon kohtalo itse on asettanut; sillä, jos veljenne tulee olemaan uusien aatteiden toteuttaja, olette te vanhojen tapojen puoltaja.

— Oh! minä teen paljon sellaista, joka on arvotonta de Franchille.

— Te! huudahdin hämmästyneenä.

— Niin, minä! Haluatteko että sanon teille mitä varten te tulitte maatamme katselemaan? Olette tulleet tänne mailmanmiehen uteliaisuudella, joko taiteilijana tahi runoilijana. En tiedä kuka te olette, enkä halua sitä kysyä. Voitte virkkaa, jos haluatte, milloin aijotte meidät jättää; jos viivähdätte, pidämme teitä vieraanamme, ja se riittää. No niin, te olette tulleet tänne toivossa saada nähdä vendetan kylän sekä tullaksenne yhteentörmäykseen jonkun roiston kanssa, niin kuin Prosper Merimée kuvaa Columbassa.

— Se ei tosiaankaan ole hyvin kaukana toiveistani. Talonne, luulen, on ainoa talo kylässä, joka ei ole linnoitettu.

— Aivan niin; ja se vaan todistaa että minä myös luisun alaspäin. Isäni, isoisäni sekä kuka muu hyvänsä esi-isistäni olisi yhdistänyt voimansa yhteen tai toiseen puolueeseen, joihin kylämme on ollut jakautunut kymmenen vuotta. Ja tiedättekö mitä minä olen heidän, keskellään, keskellä pyssyn pauketta ja miekan kalsketta? Minä, luvallanne, olen rauhantuomari. Olette tulleet tänne nähdäksenne roistoja, eikö niin? No, hyvä, tulkaa kanssani tänä iltana, niin saatte nähdä yhden.

— Sallitteko tosiaankin minun teitä seurata?

— Tietysti, jos siitä on teille hauskuutta.

— Otan vastaan tarjoamaksenne mitä suurimmalla mielihyvällä; mutta kertokaa minulle, mikä oli varsinaisena syynä tähän riitaan, jota teidän on kaikesta päättäen pyydetty ratkaisemaan?

— Oh! vastasi Lucian, riidan syyllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa; se on vaan seuraus. Jos yhteen tai toiseen suuntaan putoaminen on aiheuttanut miehen kuolemaan, ei hän siltä ole vähemmän kuollut.

Hän ei näyttänyt tahtovan kertoa tämän hirvittävän sodan syytä, joka viimeisenä kymmenenä vuotena oli häirinnyt Sullacaron kylän rauhaa; ja hänen epäröimisensä saattoi minut yhä vaan uteliaammaksi.

— Mutta, sanoin, onko riidan syy salaisuus?

— Oh! ei suinkaan; se alkoi Orlandin ja Kolonnan välillä.

— Millä tavalla?

— Yksinkertaisesti näin: Yksi Orlandin kananpojista juoksi Colonnan takapihaan, ja kun orlandilaiset riensivät sitä hakemaan pois, väittivät kolonnalaiset sen kuuluvan heille. Orlandilaiset uhkasivat viedä heidät rauhantuomarin eteen, ja silloin äiti, joka piteli kananpoikasta sylissään, väänsi siltä niskat nurin, paiskasi sen päin naapurinsa naamaan ja sanoi hänelle:

— "No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!" Silloin yksi orlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa vaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun onnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa olevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla.

— Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut?

— Yhdeksän on murhattu.

— Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä kalliimpi?

— Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää mitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia.

— Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen välttämättömästi seurata?

— Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi.

— Heidän omasta pyynnöstään?

— Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin viranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan siitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen toimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun yksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka tuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle. Oh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle, joka ei kunnioittanut tehtäväänsä.

— Siis on kaikki toimitettu?

— Niin luulen.

— Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden päälliköitä, arvaan?

— Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona.

— Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään?

— Orlandilaista.

— Onko kohtaamispaikka kaukana täältä?

— Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona; mutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa sikarinne jalkojanne lämmitellessä.

— Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun täytyy saada nähdä hänet.

— No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme.

Lucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja me läksimme huoneesta Griffon seuraamana.

Valmistuksemme eivät kestäneet kauvan.

Otin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja jossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa.

Lucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea koruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron pohatalta.

— Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano kyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat minun laukaisemat.

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.

— Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että vihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme vastattaisiin joka kylän kadulta.

IV LUKU.

Vaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi sitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi puhaltanut vilvoittavasti mereltä.

Kuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi valollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan kahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen säännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään.

Astuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön pimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri välkkyi edessämme peilin kirkkaana.

Vihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi.

— Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat?

— On jalat kyllä, mutta ei silmää.

— Vaivaako teitä pyörrytys?

— Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti.

— Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä.

Ja Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin.

Timantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa, liekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme tarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa tietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä nelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja — ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin Lucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita.

— Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti pyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee, ei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja vapaaehtoisia.

— Onko Timantti siis roistojen koira?

— On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää leipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs kolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle.

— Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani?

— Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta sain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen vuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani. Jos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa palasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat riitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään samasta astiasta.

Samassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan ulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani käsivarrelle.

— Mitä tämä on? kysyin.

— Timantti huutaa vaan mucchiolla.

— Mikä on mucchio?

— Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä ja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka oli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että laskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka seuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta.

Kuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka tunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän matkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se oli murhatun hautakumpu.

Tämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska ojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä.

Minä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän.