Part 3

Alimmalla portaalla seisten toivotti rouva de Franchi minulle onnellista matkaa, aivan samalla tavoin kuin oli toivottanut minut tervetulleeksi. Suutelin hänen kättänsä, sillä tunsin suurta kunnioitusta tätä naista kohtaan, joka samalla kertaa oli niin luonnollinen ja niin arvokas.

Lucian katsoi ovelta jälkeeni.

Tänä yönä nukuin Albitecciossa. Seuraavana päivänä saavuin Ajaccioon.

Viikon kuluttua olin Pariisissa.

X LUKU.

Samana päivänä kun saavuin Pariisiin, menin tervehtimään Louis de Franchia. Hän ei ollut kotona.

Jätin korttini, johon kirjoitin että olin vastikään palannut Sullacarosta ja että minulla oli kirje hänelle veljeltänsä, jonka olin luvannut jättää hänen omaan käteensä.

Lausuessani aikomukseni kirjoittaa kortille, kuljetti palvelija minua arkihuoneen läpi isäntänsä huoneeseen. Katselin ympärilleni uteliaana, ja huomasin kaikessa saman maun kuin hänen huoneissaan Sullacarossa, mutta sillä eroituksella, että täällä vallitsi kaikkialla pariisilainen loisto ja komeus. Herra Louis de Franchilla näytti olevan oikein viehättävä nuoren miehen asunto.

Seuraavana aamuna, arviolta yhdentoista aikaan, ollessani juuri pukeutumassa, ilmoitti palvelija herra Louis de Franchin. Käskin palvelijan neuvomaan hänet vierashuoneeseen ja sanoin tulevani muutaman minuutin kuluttua.

Kun vähän ajan päästä astuin huoneeseen, oli Louis de Franchi, luultavasti kohteliaisuuden takia, lukemassa erästä kertomustani, joka paraikaa oli eräässä Pariisin aamulehdistä. Huoneeseen tultuani katsahti hän ylös.

Seisoin aivan hämmästyneenä hänen tavattomasta yhtäläisyydestään veljensä kanssa.

— Herra, virkkoi hän, noustessansa ylös istuimeltansa. Saatoin tuskin uskoa silmiäni löytäessäni eilen nimikorttinne, jonka hyväntahtoisesti olitte jättäneet minulle, ja innossani kiittää teitä ja saada kuulla uutisia kotoani, olen kenties tullut liian aikaisin.

— Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, virkoin, jos en heti kiirehtinyt vastaamaan teidän ystävälliseen tervehdykseenne; mutta minä ihmettelen, puhelenko herra Lucianin tahi herra Louis de Franchin kanssa.

— Sen saatan käsittää, sillä yhdennäköisyytemme on suuri, eikö totta? virkkoi hän nauraen. Kun olin Sullacarossa, oli veljeni ja minä ainoat, jotka emme erehtyneet toisistamme; kuitenkin, jos ei veljeni ole lähtöni jälkeen hyljännyt kokonaan korsikkalaisia tapojansa, huomaatte ainakin puvuissamme suuren eroituksen.

— Jospa niin olisi ollut, vastasin, mutta samana päivänä kun lähdin sieltä, oli koko hänen pukunsa, paitsi valkoisia housuja, jotka täällä tähän vuoden aikaan ovat liian aikaiset, aivan samanlainen kuin teidän, joten näette ettei edes hänen pukunsa erilaisuus eroita häntä teistä. Mutta, jatkoin, vetäen kirjeen kirjesalkusta, tiedän että olette halukas kuulemaan omaisistanne, ja olisin jo eilen jättänyt tämän kirjeen huostaanne, ellen olisi luvannut antaa sen teille omakätisesti.

— Kaikki voivat he hyvin, toivoakseni?

— Kyllä, vaikkei aivan hyvin; mutta lukekaa kirje sillaikaa kuin minä teen itselleni paperossin.

Yhtäläisyys molempien veljesten välillä oli yhtä hämmästyttävä kuin ensin, vaikka, niinkuin Lucian oli sanonut, Louis oli kalpeampi, ja myös huomasin että hänen ranskan ääntämisensä oli kirjallisesti puhtaampi. Kun hän oli lopettanut kirjeen lukemisen, tarjosin hänelle paperossin, jonka hän sytytti omastani.

— Kas niin, sanoin, luulen perheenne olleen levottoman tähtenne, mutta iloitsen nähdessäni ettei siihen ole ollut mitään aihetta.

— Eipä ilmankaan, virkkoi hän surullisesti; en ole tosin ollut kipeä, se on totta, mutta olen ollut hyvin onneton, ja onnettomuuteni on kasvanut vielä suuremmaksi tietäessäni veljeni ehdottomasti kärsivän yhdessä kanssani.

— Saanko sentähden kysyä, en uteliaisuudesta, vaan todellisesta osanotosta, onko onnettomuutenne' nyt poistunut?

— Tiedättehän, virkkoi hän, että aika on suuri lohduttaja ja parantaa syvimmätkin haavat, ja toivon että tulipa mitä tahansa, saan voimia kaikki kestämään. Sallikaa minun sillä välin teitä kiittää ystävyydestänne ja sallikaa minun maksaa vierailunne vierailulla ja tulla puhelemaan kanssanne Sullacarosta.

— Kernaasti, vastasin, mutta miksi ette tule nyt aamiaistamaan kanssani? Silloin saisimme vapaasti ja mukavasti keskustella.

— Ikävä kyllä, en voi sitä tehdä, sillä sain eilen kutsun eräältä ylhäiseltä viranomaiselta tulla tänään aamiaiselle hänen luokseen, ja sen vuoksi käsittänette etten saata antaa hänen odottaa minua turhaan.

— Ah! virkoin, hän haluaa varmaan puhella kanssanne Orlandista ja Kolonnasta?

— Niin luulen, ja koska veljeni sanoo minulle että riita on nyt lopussa niin — —

— Niin on, vieläpä on sovinto vahvistettu notarion edessä; allekirjoitin itse kontrahdin.

— Niin kertoo myös veljeni, mutta, jatkoi hän, katsahtaessansa kelloonsa, lähden paikalla äsken mainitun korkean viranomaisen luokse kertomaan että riita on loppunut; sanokaa minulle sen vuoksi, milloin saan teidät nähdä?

— Sitä on minun vaikea sanoa, sillä näinä muutamina seuraavina päivinä on minulla paljon tekemistä, teidän täytyy siis sanoa missä saan teidät kohdata.

— Kuulkaa; huomenna on Mi-Careme juhla ja minun täytyy mennä silloin oopperatanssijaisiin, haluatteko kohdata minut siellä?

— Oh, virkoin nauraen, näen tosiaankin että aika on hyvä parantaja.

— Erehdytte kokonaan, virkkoi hän; luulen että tulen tuntemaan uutta tuskaa siellä, ja kuitenkin minun täytyy mennä. Tiedän ettei se paranna paljon asiaa ja kuitenkin minun täytyy mennä.

— No hyvä, huomenna tavataan siis oopperassa; mutta mihin aikaan?

— Kello puoli yksi.

— Missä paikassa?

— Lämpiössä; kello yhden aikaan.

Puristimme toistemme käsiä ja erkanimme.

Seuraavana yönä kello puoli yksi olin oopperassa. En löytänyt Louisea heti paikalla; hän oli seurannut erästä naamaria, jonka hän luuli tuntevansa, mutta joka sekaantuneena joukon sekaan oli hävinnyt.

Halusin puhua hänen kanssaan Korsikasta, mutta hän oli liian hajamielinen voidaksensa syventyä tähän keskusteluaineeseen. Hänen silmänsä riippuivat yhä kellossa. Äkkiä hän huudahti:

— Ah! tuossa on orvokkikimppuni, ja hän tunkeusi väkijoukon läpitse naisen luokse, jolla oli suuri kimppu näitä kukkasia.

Jokaisella ohikulkijalla oli kukkakimppuja mitä erilaisimmista kukkasista, ja pian ojensi joku naamioittu henkilö minulle kimpun kamelioita, toivottaen samalla minut tervetulleeksi Pariisiin.

Kameliakimppua seurasi kimppu punasia ruusuja.

Sitä seurasi valkoinen ruusukimppu.

Ja toden perään minä seisoin siinä viisi kukkaskimppua kädessäni kun kohtasin D—n.

— Ah! virkkoi hän, olen iloinen teidät nähdessäni. Tulittepa tänne juuri oikealla hetkellä; illallistamme tänä yönä kotonani niin ja niin, niiden ja niiden tuttujen kanssa; hän mainitsi kolme tai neljä paraita ystäviämme; ja me haluamme teidät mukaamme.

— Suuri kiitos, vastasin; ottaisin kutsunne vastaan ilolla, mutta en saata, sillä olen täällä erään henkilön seurassa.

— Mutta käsittänette, että jokainen meistä on oikeutettu tuomaan muassaan oman mielittynsä, ja pöydällä tulee olemaan kuusi maljaa täynnä raikasta vettä, jotka tulevat säilyttämään kukkaset virkeinä.

— Olette nyt aivan erehdyksissä, vanha veikko, vastasin. Minulla ei ole mitään kukkasia teidän maljojenne varalta; olen täällä ystäväni kanssa.

— No hyvä, mutta tunnettehan sananpartemme "ystäviemme ystävät".

— Mutta tällä kertaa hän on nuori mies, joka on kokonaan teille tuntematon.

— Sitä parempi, saamme siten tilaisuuden tutustua häneen.

— Tahdon kysyä häneltä, jos häntä haluttaa tulla.

— Tehkää niin, ja jos hän kieltää, tuokaa hänet väkisten.

— Parastani tahdon koettaa; milloin on illallinen?

— Kello kolmesta viiteen, joten teillä on kyllin aikaa tuumailla.

— Sepä hyvä.

Nainen orkidekimppuinensa, joka varmaan oli kuullut viimmeisen osan keskusteluamme, otti D—tä käsivarresta ja vei hänet pois.

Muutaman minuutin perästä kohtasin Louisin, joka epäilemättä oli jo eronnut orvokkikimpustaan.

— No niin, virkoin, oletteko saanee# tietää sen mitä halusitte?

— Sain tosin, mutta tiedättehän että naamiohuveissa saa kuulla tavallisesti asioita, joita olisi parempi olla kuulematta.

— Rakas ystäväni, virkoin hänelle, suokaa anteeksi, jos olen liian rohkea, mutta minusta tuntuu että kun tunnen veljenne, tunnen teidät myös. Sanokaa minulle, oletteko onneton tai ette? Kuinka on laitanne?

— Oh, ei se ole mitään, josta maksaisi vaivaa kertoa.

Huomasin ettei hän halunnut antaa minulle luottamustansa, enkä siis kysellyt enää sen enempää.

Kuljimme vähän aikaa sinne tänne, minä välinpitämättömänä, sillä en toivonut ketään näkeväni; mutta hän seuraten mitä suurimmalla tarkkuudella jokaista ohikulkevaa dominoa.

— Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä? virkoin.

Hän kavahti aivan kuin unesta heräävä valveille.

— Minä! en! — mitä sanotte?

— Minulla on eräs hyvin hauska ehdoitus, joka arveluni mukaan tekisi teille hyvää.

— Mikä se on?

— Tulkaa illallistamaan kanssani erään ystäväni luokse.

— Oh, en mitenkään. Tulisin olemaan liian ikävä vieras.

— Joutavia, saatte kuulla siellä joukon hauskoja sukkeluuksia, jotka tulevat saattamaan mielenne taas iloiseksi.

— Onko minua pyydetty?

— Tietysti!

— Isäntänne on kovin ystävällinen; mutta kunniani kautta, en voi nyt tulla.

Samassa kohtasimme D—n, joka näytti olevan sangen hauskassa keskustelussa orkideavihkoa kantavan kaunottaren kanssa.

Siitä huolimatta hän huomasi minut.

— Se on siis päätetty, eikö totta? Kello kolmen aikaan siis.

— Jättäkää koko tuuma sikseen. Nyt en mitenkään voi tulla.

— Mene hiiteen sitte.

Ja hän kiiruhti pois.

— Kuka on tuo herra? kysyi Louis silmin nähtävästi vaan sanoaksensa jotakin.

— Hän on D—, minun vanha hyvä ystäväni, mainio veikko kerrassaan, vaikka hän on sanomalehden toimittaja.

— Mitä, D—! Hänenkö luokseen olisitte vieneet minut illalliselle?

— Niin juuri.

— Siinä tapauksessa se on minulle aivan yhdentekevää. Minä suostun, suostun suurimmalla ilolla; vaikka, jatkoi hän surullisesti hymyillen, kenties minun ei pitäisi mennä, mutta minä olen sallimuksen vallassa. Minun ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaan tänä iltana, ja kuitenkin olen täällä.

Silloin kohtasimme D—n uudelleen.

— Rakas veikko, virkoin, olen muuttanut mieltäni.

— Ah! te tulette siis, niinkö? Bravo! Kuitenkin täytyy minun varoittaa teitä yhdestä asiasta: se, joka syö kanssamme tänä iltana, täytyy syödä kanssamme myös huomenna.

— Ja mistä pakosta?

— Vedon johdosta, jonka löimme Chateau Renaudin kanssa.

Tunsin kuinka Louis, jonka käsivarsi lepäsi käsivarrellani, vapisi kovasti.

Katsahdin häneen ja vaikka hän oli kalpeampi kuin koskaan, ei hän virkannut mitään.

— Ja mikä on tämä veto? kysyin D—ltä.

— Oh! tulisi liian pitkälliseksi kertoa siitä tässä. Sitä paitse kuuluu eräs henkilö tähän vetoon, ja voisi kenties kumota sen kokonaan, jos sattuisi kuulemaan siitä jotain.

— No hyvä, siis kello kolme.

Erosimme uudestaan. Katsahdin kelloon; se oli puoli kolme.

— Tunnetteko herra Chateau Renaudin? kysyi Louis koettaen turhaan peittää mielenliikutustaan.

— Ainoastaan ulkomuodolta.

— Olen hyvilläni siitä, virkkoi Louis.

— Miksi niin? Tunnetteko hänet?

— Ainoasti kautta rantain.

Huolimatta hänen peittelevästä vastauksestaan oli minun helppo huomata, että herra de Franchin ja herra de Chateau Renaudin välillä oli olemassa salaperäinen suhde jonkun naisen tähden.

Sisäinen tunne varoitti minua että kenties olisi toverilleni parempi mennä omaan kotiinsa.

— Mielestäni on parempi ettemme mene ollenkaan koko kestiin, virkoin.

— Miksi emme menisi? Muutama minuutti sitte olitte hyvin innokas saamaan minut mukaanne — mikä on siis saattanut teidät muuttamaan mielenne?

— Tulemme kenties kohtaamaan herra de Chateau Renaudin siellä.

— Sitä parempi. Olen kuullut hänen olevan hyvin miellyttävän ja saanen siellä tilaisuuden tutustua häneen lähemmin.

— Sitä parempi. Menkäämme siis, koska te sitä toivotte, vastasin.

D— asui aivan muutaman askeleen päässä oopperasta, ja toivossa että raitis yöilma selvittäisi toverini sekavia aatoksia, ehdotin että menisimme jalkasin.

XI LUKU.

Salongissa tapasimme useita ystäviäni, tavallisia oopperassa kävijöitä, sekä myös kaksi tai kolme dominoa, nyt naamiot poissa silmiltä, pidellen kukkaisvihkoja käsissään ja odotellen vaan sopivaa tilaisuutta pannaksensa ne maljoihin pöydälle.

Esitin Louis de Franchin ystävilleni, jotka, tarpeetonta mainita, ottivat hänet hyvin ystävällisesti vastaan.

Muutaman minuutin perästä ilmaantui D— taluttaen käsivarressaan orkideavihkoa, joka nyt oli ilman naamiota ja esiintyi kaikella kepeydellä ja taitavuudella niin kuin ainakin nainen, joka on tottunut olemaan tällaisissa tilaisuuksissa läsnä.

Esitin herra de Franchin E—lle.

— Nyt, virkkoi de B—, koska me kaikki kerran jo tunnemme toisemme, mitähän jos istuisimme illalliselle.

— Emme ole vielä kaikki koolla, vastasi D—. Chateau Renaud ei ole vielä tullut.

— Eikös veto ole lyöty sen johdosta? kysäsi joku.

— On kyllä; illallinen kahdelletoista hengelle, jollei hän onnistu saamaan erästä naista mukanaan.

— Ja kuka on tämä nainen? kysyi orkideavihko, joka on niin hyveitä täynnä että sellainen veto on voitu lyödä hänestä.

Katsahdin de Franchiin. Vaikka näköjänsä tyyni, oli hän kuitenkin kalpea kuin kuolema.

— Niin, vastasi D—, en usko menetteleväni väärin vaikka kerronkin sen teille; en luule sitä paitsi että kukaan teistä hänet tuntee — hän on madame —.

Louis kosketti D—tä käsivarteen.

— Herra, virkkoi hän, tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?

— Mikä se olisi?

— Älkää mainitko naisen nimeä, joka tulee tänne herra de Chateau Renaudin seurassa. Niin kuin tiedätte, on hän nainut nainen.

— Niin on; mutta miehensä on matkalla Smyrnassa, intiassa ja Mexicossa — enkä tiedä missä kaikessa; ja kuu mies kerran on niin kaukomatkoilla, on se aivan sama kuin jos ei olisi miestä ollenkaan.

— Tunnen hänen miehensä; hän palajaa kotiin muutaman päivän päästä ja tahtoisin säästää häneltä tuskat kuulla väärennettyjä kertomuksia vaimostansa.

— Siinä tapauksessa suonette minulle anteeksi, virkkoi D—. En tiennyt että tunsitte tuon naisen. En tiennyt myös varmuudella, oliko hän naimisissa vai ei, mutta koska olette persoonallisesti tuttava sekä hänen että miehensä kanssa, on kaikki pysyvä suurimpana salaisuutena. Hyvät naiset ja herrat, jos Chateau Renaud tulee yksin tahi naisen kanssa — jos hän voittaa tahi häviää — pyydän teitä pitämään koko seikkailu salaisuutena.

Lupaus annettiin yksimielisesti, ei niin paljon kenties itse asian tähden, vaan koska jokainen oli nälissään ja halukas syömään.

— Kiitän teitä, herra, virkkoi de Franchi D—lle, jolle hän ojensi kätensä; olette menetelleet niin kuin mailmanmies ainakin.

Astuimme nyt ruokasaliin, jossa jokainen otti paikkansa. Kaksi paikkaa jäi tyhjäksi. Palvelija oli aikeessa korjata pois tyhjät tuolit, kun isäntänsä pidätti häntä.

— Chateau Renaudia varten säilytetään paikat kello neljään saakka. Silloin saatte korjata tuolit pois, sillä silloin on hän hävinnyt.

Näin herra de Franchin katsovan kelloa, joka oli juuri kaksikymmentä minuuttia vailla neljä.

— Onko kellonne oikeassa? kysyi Louis kylmästi.

— Se on aivan yhdentekevää, vastasi D— nauraen. Annoin Chateau Renaudin asettaa sen oman kellonsa mukaan, niin ettei hän tarvitsisi tehdä mitään anteeksipyyntöjä viipymisestä.

Lasit täytettiin nyt samppanjalla, mutta minä huomasin että Louis ei koskettanut lasiinsa.

— Miksi ette juo? kysyin. Ettekö jo näe ettei hän tulekaan?

— Ei puutu enää kuin neljännestunti, vastasi hän.

Sanat vaihdoimme matalalla äänellä, ja äänet ympärillämme alkoivat muuttua yhä meluavimmiksi. Aina vähän päästä katsahtivat D— sekä Louis kelloon, joka huolimatta heidän hätiköimisistään jatkoi tasaisesti tyyntä kulkuaan.

Viittä minuuttia vaille neljä käännyin Louisin puoleen.

— Juokaamme malja terveydeksenne, virkoin.

Hymyillen kohotti hän lasinsa huulilleen, kunnes äkkiä kuulimme kellon soivan ja Lucian käänsi päätänsä kalpeampana kuin koskaan.

— Se on hän! virkkoi hän.

— Niin on, mutta, kenties on hän tullut yksin, vastasin.

Kellon helinä oli vetänyt puoleensa jokaisen huomion, ja mitä suurin hiljaisuus syntyi yleisen hälinän jälkeen.

Etehisestä kuului ääniä.

D— meni ovelle.

Louis puristi käsivarttani hermostuneesti ja lujasti.

— Tunsin hänen äänensä, virkkoi hän.

— Tulkaa tuntoihinne, olkaa kuin mies! vastasin. On aivan selvää, että jos hän tulee illallistamaan tuntemattoman miehen taloon, on hän vaan hyvin vähän parempi kuin mitä hänen pitäisi olla ja varmaan ei hän ansaitse silloin kunnollisen miehen luottamusta.

— Mutta pyydän teitä, rouva, astumaan sisään, virkkoi D— etehisessä. Voin teille vakuuttaa että tulette tapaamaan täällä vaan ystäviä.

— Tulkaa sisään, rakas Emilia, virkkoi Chateau Renaud; ette tarvitse poistaa naamaria ellette tahdo.

— Konna! mutisi Louis.

Samassa hetkessä astui esiin nainen, jota pikemmin laahasi kuin talutti käsivarresta D—, joka arveli vaan täyttävänsä isännän velvollisuuttansa.

— Kolme minuuttia vailla neljä, sanoi Chateau Renaud matalalla äänellä D—lie.

— Aivan oikein, rakas veljeni; olette voittaneet vedon.

— Ette vielä, herra, virkkoi nuori nainen, oikaisten vartalonsa täyteen pituuteensa ja kääntyen Chateau Renaudin puoleen, sillä nyt vasta käsitän kiihkeät pyyntönne. Te sanoitte tuovanne minut tänne illalliselle, eikö niin?

Chateau Renaud ei virkkanut mitään. Hän kääntyi D—n puoleen.

— Koska tämä herra ei virka mitään, täytyy teidän nyt vastata. Eikö hän ole lyönyt vetoa että hän tuo minut tänne illalliselle?

— En voi kieltää, rouva, että herra de Chateau Renaud mairitteli minua tällä toivolla.

— No hyvä, hän on menettänyt vetonsa, sillä minä en tiennyt, minne hän minut veisi. Luulin että hän vie minut jonnekin omien ystävieni luokse, ja koska en ole tullut tänne mielelläni, täytynee herra de Chateau Renaudin huomata että hän on menettänyt vetonsa.

— Mutta nyt kun kerta olette täällä, kallis Emilia, virkkoi Chateau Renaud, tulette viipymään täällä, eikö totta? Katsokaa ympärillenne: eivätkö nämä kaikki ole hienoja herroja ja eivätkö naiset ole iloisia?

— Koska kerran olen täällä, virkkoi naamioittu, tahdon kiittää tätä herraa, jonka arvaan olevan isännän, hänen ystävällisestä kutsustaan; mutta koska en voi ottaa sitä vastaan, pyydän herra Louis de Franchin tarjoomaan minulle käsivartensa ja saattamaan minun kotiin.

Samassa silmänräpäyksessä oli Louis de Franchi naamion ja Chateau Renaudin välissä.

— Teidän pitäisi muistaa, rouva, virkkoi viimemainittu, purren hammasta vihasta, että koska minä teidät tänne toin, minun asiani on myös viedä teidät täältä pois.

— Arvoisat herrat, virkkoi naamio, teitä on täällä viisi, ja minä asetan itseni teidän suojeluksenne alaiseksi; ette varmaan salline herra de Chateau Renaudin käyttää väkivaltaa minua kohtaan.

Chateau Renaud kääntyi puoleemme kun me kaikki nousimme ylös istuimiltamme.

-— Olkoon niin, rouva, virkkoi hän; olette vapaa, mutta minä tiedän kenen puoleen minun on kääntyminen.

— Teidän tulee kääntyä minun puoleeni, herra, virkkoi Louis de Franchi, katsannolla ja ryhdillä sellaisella, jota on mahdoton kuvata; löydätte minut millä hetkellä tahansa asunnossani Rue de Helder N:o 7.

— Vallan hyvä; kenties en voi saada kunniaa tulla sinne itse, mutta omasta edestäni pyydän teidän vastaanottamaan kaksi ystävääni.

— Te oikein loistatte, herra, tehdessänne naisen edessä sellaisen tarjouksen, virkkoi Louis de Franchi hartioitansa kohottaen. Tulkaa, rouva, jatkoi hän, tarjoten käsivartensa naamioidulle naiselle, kiitän teitä sydämmeni pohjasta kunniasta, minkä olette minulle suoneet.

— Mitäpä tuosta, hyvät herrat! virkkoi Chateau Renaud, kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä. Olen hävinnyt ja siinä on koko lorun loppu. Huomen illaksi kutsun teidät kaikki illalliselle Frères Provencauchon.

Hän istuutui yhdelle tyhjistä paikoista ja ojensi lasinsa D—lle, joka täytti sen laitoja myöten.

Mutta huolimatta Chateau Renaudin hilpeistä sukkeluuksista pysyi seura loppuosan ateriaa jokseenkin nolomielisenä.

XII LUKU.

Seuraavana päivänä eli paremmin sanoen samana aamuna olin Louis de Franchin ovella kello kymmenen aikaan.

Astuessani ylös rappusia kohtasin kaksi nuorta miestä, jotka olivat tulossa alas; toinen heistä oli siviilivirkamies ja toinen sotilas, kunnialegioonan risti rinnallaan.

Arvelin että nämä herrasmiehet olivat juuri lähteneet Louis de Franchin luota, ja seurasin heitä silmilläni aina rapun alimmalle pirteelle saakka. Sitte jatkoin nousuani ja kolkutin ovelle.

Louisin palvelija avasi oven, ja minä astuin hänen isäntänsä työhuoneeseen. Hän oli paraikaa istumassa ja kirjoittamassa työpöytänsä ääressä.

— Ah, virkkoi hän; olin juuri lähettämäisilläni teille sanaa. Kohtasitte kaksi herraa käytävässä, eikö totta? He olivat Chateau Renaudin todistajat; he pyysivät minun lähettämään todistajani heidän luokseen ja samassa hetkessä muistuitte te mieleeni.

— Siis siitä tuli ikävä tosiasia, vastasin. Todellakin, lisäsin, olen valmis palvelukseenne, missä vaan voin, mutta enhän voi mennä yksin noiden herrojen luokse.

— Olen kutsunut yhden hyvän ystäväni, patooni Giordone Martellin aamiaiselle luokseni — hän on oleva täällä kello yksitoista. Me syömme yhdessä ja kahdentoista aikaan pyydän teidän hyväntahtoisesti tekemään vierailun yhdessä näiden herrojen luokse; tässä ovat heidän korttinsa.

Yhdessä kortissa oli nimi kreivi René de Chateaugrand ja toisessa nimi Adrian de Boissy; ensinmainittu asui Rue de la Paix N:o 12 ja toinen, joka oli luutnantti armeijassa, asui Rue de Lille N:o 29.

Kääntelin korttia kädessäni.

— Sanokaa minulle, virkoin viimmein, pidättekö tosiaankin tätä asiaa vakavana? Tiedättehän että meidän toimintamme riippuu kokonaan teidän mielipiteestänne.

— Tietysti pidän asian sangen vakavana. Tarjosinhan itseni Chateau Renaudin käytettäväksi, ja hän on nyt lähettänyt luokseni todistajansa; asioiden täytyy kulkea luonnollista kulkuansa.

— Niin, käsitän kyllä kaiken tuon, vastasin; mutta sen ohella täytyy teillä olla joku syy taisteluun: kaksi miestä eivät voi katkaista toistensa kauloja tyhjän vuoksi.

— Sallikaa minun siis kertoa teille riidan aihe. Saavuttuani Pariisiin esitti tuttavani, eräs meriupseeri, minulle vaimonsa. Tämä oli nuori ja kaunis ja hänen viehättävä olentonsa vaikutti minuun niin voimakkaasti että pelkäsin rakastuvani häneen ja noudatin sentähden harvoin heidän kutsuansa. Ystäväni valitti huolimattomuuttani ja minä kerroin hänelle koko totuuden; hän nauroi, pudisti kättäni ja ehdotti että söisin päivällistä hänen kanssansa vielä samana päivänä.

— Rakas Louis, virkkoi hän minulle jälkiruokaa syödessä, lähden kolmen viikon matkalle Meksikkoon; tulen olemaan poissa kolme kuukautta, kuusi kuukautta, kenties kauvemminkin, sillä merimiehet tietävät kyllä lähtöpäivänsä, mutta eivät tiedä milloin palaavat kotiin. Poissaoloni ajaksi uskon Emilian teidän huolenpitoonne. Emilia, pyydän sinun pitämään Louisia veljenäsi!

— Vaimonsa hymyili ja tarjosi minulle kätensä. Olin aivan tyhmistynyt; en tiennyt miten vastata, ja tulevan siskoni edessä näytin varmaan hyvin nololta. Kolme viikkoa myöhemmin matkusti ystäväni. Näinä kolmena viikkona pyysi hän minun päivällistämään heidän kanssansa ainakin kerran viikossa. Emilia jäi kotiin äitinsä kanssa ja turhaa on kertoa että miehensä luottamus teki hänet melkein pyhäksi olennoksi minulle, ja vaikka rakastin häntä kenties enemmän kuin siskoa, en koskaan lakannut kohtelemasta häntä kuin siskoa.

— Emilia jatkoi ystäviensä ja tuttaviensa vastaanottoa, mutia koska äitinsä oli aina läsnä, oli kenenkään mahdotonta löytää siinä mitään virhettä.

— Kolme kuukautta sitte esitettiin herra de Chateau Renaud.

— Heti ensi hetkestä, kun hänet näin, vihasin häntä. Minulla ei ollut pienintäkään syytä siihen, paitsi että hänelle oli käynyt samoin kuin minulle, hän oli rakastunut häneen ensi hetkestä.

— Minusta näytti että Emilia keimaili hänen edessään sietämättömästi; kenties olin erehtynyt, mutta koska yhäti rakastin häntä, tulin lemmenkateeksi.

—- Seuraavana vastaanottoiltana en siis kadottanut Chateau Renaudia hetkeksikään silmistäni; kenties huomasi hän että tarkastelin häntä, sillä puhuessansa matalalla äänellä Emilian kanssa, koetti hän saattaa tarkastelemistani naurettavaksi.

— Jos olisin menetellyt ensimmäisen mielijohteni mukaan, olisin synnyttänyt riidan hänen kanssaan vielä samana iltana, mutta huomasin että se olisi ollut sopimatonta, ja päätin sen vuoksi odottaa. Pian huomasin etten minä ollut ainoa, joka huomasin Emilian mieltymyksen häneen. Se kasvoi niin nopeasti ja niin huomattavalla tavalla, että eräänä päivänä Giordano, joka myös kävi talossa ahkeraan, huomautti siitä minulle.

— Päätin silloin puhua siitä Emilialle. Olin varmasti vakuutettu, ettei hän tahallaan kykenisi väärintekoon, että yksi ainoa sana riittäisi hänen oikaisemiseensa, mutta suureksi hämmästyksekseni käänsi Emilia kaikki vaan leikiksi, sanoi minun olevan ilkeän, ja kun väitin vastaan, sanoi hän että koska minä olin häneen rakastunut, olin kokonaan jäävi häntä arvostelemaan.

— Miehensä oli kertonut hänelle kaikki.

— Tästä hetkestä saakka, esiintyen onnettoman rakastajan surkeassa valossa, oli asemani sekä naurettava että surkuteltava. Lakkasin sentähden käymästä hänen vastaanotoissaan — mutta vaikka en käynyt hänen luonaan, kuulin hänestä hyvin usein; Chateau Renaudin käytöksen olivat kaikki huomanneet. Kerran kirjoitin hänelle pyytäen hänen poissa olevan miehensä tähden että pitäisi vaaria käytöksestänsä. Kirjeesen ei tullut koskaan vastausta. Häväistysjuttu kasvoi; epäilin pahempaa kuin mitä saatoin kuvailla, ja silloin juuri tunsin että veljelläni oli tunteet surustani.

— Vähän myöhemmin tulitte te. Samana päivänä, jolloin te saavuitte, vastaanotin nimettömän kirjeen, jossa minua pyydettiin saapumaan oopperatanssijaisiin, jos suinkin mahdollista, saadakseni siellä täyden selvyyden Emiliasta. Tulisin hänet tuntemaan orvokkikimpusta.

— Olin siellä, niinkuin tiedätte, ja tapasin dominon. Olin varmasti vakuutettu että kaikki puheet Emiliasta ja Chateau Renaudista olivat tosia, ja näyttääksensä että se oli totta — niin minulle kerrottiin — oli hän lyönyt vedon että saisi hänet kanssansa illalliselle D—n luokse.

— Te satuitte tuntemaan D—n, hän kutsui teidät myös ja pyysi teidän tuomaan minut muassanne.

—- Lopun tiedätte.

— Voisinko siis vitkastella millään tavalla?

Siihen ei minulla ollut mitään sanomista.

— Mutta, huudahdin äkkinäisen pelon valtaamana, muistelen veljenne kertoneen, ettette koskaan ollut käyttänyt enemmän miekkaa kuin pistoolia.

— Se on kyllä totta; en ole ikinä käyttänyt kumpaakaan.

— Mutta sitte joudutte aivan tuon miehen armoille!

— Tiedän sen. Voin luottaa vain Jumalan apuun.

XIII LUKU.

Samassa hetkessä ilmoitettiin parooni Giordano Martellin tulo.

Hän oli, samoin kuin Louis, nuori korsikkalainen, Sartenen maakunnasta.

— Niin, virkkoi hän, kumarrettuansa minulle, päättäen siitä mitä olette kirjoittaneet, näen että kaikki on niinkuin ollakin pitää, ja hetkisen päästä luulen Chateau Renaudin todistajien olevan täällä.

— He ovat olleet jo täällä, vastasi Louis, tässä ovat heidän korttinsa.

— Sitä parempi, ruvetkaamme siis ruualle ja menkäämme heti aamiaisen jälkeen vastaamaan heidän vierailuunsa.

Koko ruokailuaikana ei mainittu mitään lähenevästä miekkailusta. Louis kyseli matkastani Sullacarossa ja pakoitti minun kertomaan ihan joka sanan, jonka äitinsä ja veljensä olivat lausuneet. Tietäen että hänen huomenna piti taistella herra de Chateau Renaudin kanssa, halusi hän kuulla ihan kaikesta mikä koski hänen maataan ja kotiaan.

Kahdentoista aikaan nousimme lähtemään.

— Mitä aseita te haluatte käyttää, kysyin, miekkaa tahi pistoolia?

— Se on aivan yhdentekevää, vastasi hän; antaa herra de Chateau Renaudin valita.

— Helppo on teidän niin sanoa, rakas veljeni, mutta muistakaa että elämänne on kysymyksessä ja te jätätte meille kaiken vastuunalaisuuden oman perheenne edessä, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

— Mitä siihen tulee, ette tarvitse suotta huolehtia. Tunnen äitini ja veljeni. He tulevat teiltä kysymään: Menettelikö Louis niin kuin urhoollinen mies? ja jos vastaatte: kyllä! eivät he virka sen enempää. Uskokaa minua, jatkoi hän, mitä huomenna tulee tapahtumaan on jo kirjoitettu ylös elämänkirjaan, ja kaikki ponnistelemisemme eivät voi sitä muuttaa.

Pudistimme kättä ja erosimme. Menimme paroonin kanssa ensin herra de Chateaugrandin luokse, joka asui aivan lähellä.

Löysimme hänet kotonaan ja herra de Boissy oli hänen luonaan.

Koska aseiden valitseminen oli aivan yhdentekevää heille, päätettiin vetää arpaa.

Seuraukset olivat pistoolit. Päätettiin että kaksintaistelu tulisi tapahtumaan seuraavana aamuna Vincennen metsässä, että kaksintaistelijat asettuisivat kahdenkymmenen jalan päähän toisistaan ja että merkki annettaisiin kättenlyönnillä.

Palasin tämän vastauksen kanssa de Franchin luokse.

Saavuttuani kotiin samana iltana, löysin herra de Chateaugrandin ja herra de Boissyn kortit pöydältäni.

Seuraavana aamuna kello seitsemän olin uudelleen de Franchin ovella.

Hän istui työhuoneessaan kirjoittamassa.

Hän oli hyvin kalpea.

— Suokaa minulle anteeksi, virkkoi hän; olen juuri lopettamassa kirjettä äidilleni; istukaa siksi aikaa, aamulehdet ovat pöydällä.