Part 2
Saavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti patsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan ristin merkki.
Minä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa.
V LUKU.
Askel askeleelta muuttui polku yhä vaivaloisemmaksi.
Heitin pyssyn olkani ylitse, sillä huomasin pian tarvitsevani käyttää käsivarsiani, vaikka Lucian yhä kulki yhtä helposti kuin ennenkin, eikä näyttänyt lainkaan huomaavan vaikeuksia, jotka haittasivat kulkuani.
Kiivettyämme muutamia minuutteja vuoren louhujen ylitse, pidellen kiinni viiniköynnöksistä sekä pensaista, saavuimme jonkunmoiselle lakealle paikalle, johon muurin seinämä oli romahtanut alas. Siinä kaikki mitä oli jälellä Vincentello d'Istrian linnasta.
Kiivettyämme uudelleen vielä vaarallisemman ja jyrkemmän rinteen yli kuin äsken, ojensi Lucian, joka kulki edeltä, kätensä minulle avuksi.
— Hyvin tehty! virkkoi hän, eikä ollenkaan hulluimmin, vaikka olette pariisilainen.
— Mutta ainoastaan siitä syystä, että pariisilainen, jota juuri autoitte, on ollut ennen tilaisuudessa tekemään muutamia tällaisia retkiä.
— Niin, tosiaan! vastasi Lucian nauraen, eikö Pariisin lähellä ole vuori, jota kutsutaan Montmartreksi?
— Ompa kyllä; mutta paitsi Montmartrea olen kiivennyt muita vuoria, sellaisia kuin Righi, Faulhorn, Vesuvius, Stromboli ja Etna.
— Ah! no sitte käsitän että Monte Rotondo ei teitä haittaa. Mutta tässä on matkamme määrä. Neljä vuosisataa sitte olisi joku esi-isistäni avannut oven ja sanonut: "Tervetuloa linnaamme." Tänä päivänä hänen jälkeläisensä osoittaa raunioita ja sanoo: "Tervetuloa raunioillemme!"
— Kuuluiko tämä linna perheellenne Vincenello d'Istrian kuoleman jälkeen?
— Ei, mutta ennen hänen syntymistään se oli esi-äitimme koti, kuuluisan Savilian, Lucian de Franchin lesken koti.
— Eikö Fillipinin historiassa ole hirmuinen tarina hänestä?
— On, päiväiseen aikaan voitte nähdä tältä paikalta Castle of Vallen rauniot, jossa signor de Guidice eli ja oli yhtä suuresti vihattu kuin esi-äitimme rakastettu, yhtä ruma kuin hän oli kaunis. Hän rakastui häneen, mutta kun ei Savilia vastannut hänen rakkauteensa, sanoi hän hänelle että jos hän ei määrätyn ajan kuluttua suostuisi ottamaan häntä puolisoksensa, ryöstäisi hän hänet väkisten. Raivostuneena hänen aikeestaan, kutsui Savilia hänet päivälliselle luokseen, ja Guidice, luullen ihastuksissaan hänen taipuvan aikeisiinsa, vastaanotti hänen kutsunsa, saapuen linnaan ainoastaan muutamain seuralaisten kanssa. Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja muutaman minuutin kuluttua oli Guidice vankina maanalaisessa holvissa.
Olimme nyt saapuneet jonkunmoiselle linnan pihalle.
Kuu valaisi oksien välistä aukean paikan. Muu osa jäi muurin varjostamana pimeyteen.
Lucian katsahti kelloonsa.
— Ah, virkkoi hän, olemme kaksikymmentä minuuttia liian aikaiset. Istahtakaamme tähän.
Istahdimme, tahi paremmin, laskeuduimme pitkällemme pehmoiselle ruoholle kallion pielustalla.
— Mutta, jatkoin, ette ole lopettaneet kertomustanne.
— No niin, jatkoi Lucian, joka aamu ja joka ilta Savilia meni holviin, jossa Guidice istui vankina, ja seisoen avatun oven edessä, saattoi hän nähdä vankinsa ja kysyä kuinka noin inhoittava olento, kuin hän, saattoi koskaan toivoa pääsevänsä hänenlaisensa kaunottaren puolisoksi. Ajan kuluessa kuitenkin Guidice onnistui lahjomaan yhden vartijoistansa ja pääsi pakenemaan. Hän palasi vasalliensa kanssa, jotka olivat paljon lukuisammat kuin Savilian palvelijat, valloitti linnan ja otti hänen vangikseen. Vieden hänet eräälle tienristeykselle metsään, hän sulki hänet rautahäkkiin, jättäen avaimen jokaisen ohikulkijan haltuun, joka himosi hänen kauneuttansa. Kolme päivää sen jälkeen Savilia kuoli.
— Minusta näyttää, virkoin, että esi-isänne käsittivät koston tarkoituksen mainion hyvin, ja että heidän jälkeläisensä, pistoolinensa ja miekkoinensa ovat jokseenkin taantuneet.
— Aivan niin; ja sellainen aika on pian tuleva, jolloin he eivät enää ollenkaan tapa toisiansa. Mutta, jatkoi nuori mies, meidän perheemme on aina ollut erilainen. Savilian kaksi poikaa, jotka asuivat Ajacciossa, saivat kasvatuksensa oikein korsikkalaiseen tapaan ja jatkoivat vainoa Guidicen poikia vastaan. Kosto juoksi neljän vuosisadan halki, ja loppui vasta, niin kuin näitte merkityn isäni ja äitini pyssyissä, "syyskuun 21 päivä 1811, kello 11 aamupäivällä".
— Niin muistan kyliä kirjoituksen, mutta minulla ei ollut tilaisuutta kysellä niitä tarkemmin.
— Niinpä tietäkää, että vuonna 1809 kaksi veljestä oli vaan jälellä Guidiceista, ja Franchilaisista oli jälellä vaan isäni, joka oli nainut serkkunsa.
Kolme kuukautta heidän naimisensa jälkeen päätti Guidicet tehdä heistä lopun. Yhden veljistä piti ampua isäni, joka oli mennyt Sarteniin ja oli paluumatkalla kotiin, jolla välin toisen piti hänen poissa ollessaan rynnätä taloon. Onneksi sai isä tiedon heidän aikeistaan. Hän sanoi äidille, että kokoaisi kaikki vartijat kotiin, jotta vihollinen otettaisiin vastaan lämpimästi. Isä ampui toisen Guidicen vuoristossa ja äiti ampui toisen ikkunasta. Kun isäni näki vihollisensa kaatuvan, katsahti hän kelloonsa, se oli yksitoista. Kun äiti oli ampunut oman uhrinsa, katsahti hän kelloonsa; se oli juuri yksitoista. Heidän vihollisensa olivat ammutut samalla hetkellä. Guidicet olivat hävinneet, de Franchit voittaneet. Savilia oli kostettu!
— Muutaman kuukauden kuluttua synnytti äitini kaksoset, joista yksi on nöyrin palvelijanne Lucian korsikkalainen, ja toinen hänen veljensä, Louis hyväntekijä.
Samassa hetkessä näin miehen lähestyvän koirinensa kuuvalossa. Hän oli orlandilainen roisto ystävämme Timantin seurassa.
Samassa hetkessä kaikui yhdeksän kellon lyöntiä.
Mestari Orlandi tuli niin minuutilleen kuin olisi ollut kuningas Ludvig XV:ta vastaanotto, ja varmaan kukaan ei olisi voinut olla säännöllisempi saapumaan kuin tämä metsien kuningas, jolle Louis oli määrännyt yhdeksän lyönnin yhtymäajaksi.
Kun hän lähestyi, nousimme kumpikin ylös.
VI LUKU.
— Ette ole yksin, herra Lucian, virkkoi roisto.
— Älkää välittäkö siitä, Orlandi. Tämä herra on ystäväni, joka on kuullut teistä puhuttavan, ja hän halusi teitä nähdä.
— Tämä herra on tervetullut, virkkoi roisto kumartaen.
Vastasin hänen tervehdykseensä mitä suurimmalla kohteliaisuudella.
— Olette varmaan olleet täällä jo jonkun aikaa? jatkoi Orlandi.
— Noin parikymmentä minuuttia.
— Tiesin sen; kuulin Timantin ulvovan mucchiolla.
— Mutta koska kerran tiesitte herra Lucianin olevan täällä, miksi ette tulleet aikaisemmin?
— Koska yhtymisemme oli tapahtuva yhdeksältä, ja se on aivan yhtä huolimatonta, jos saapuu neljännestä ennen tahi jälkeen.
— Onko tuo syytös minua kohtaan? virkkoi Lucian nauraen.
— Ei millään muotoa, herra; te saavuitte aikaisemmin varmaan tämän herran tähden, sillä te olette itse säännöllisyys.
— Niinpä niin, virkkoi Lucian, mutta eikö meillä pitänyt olla jotain puhumista keskenämme?
— Ompa kyllä; ja jos tahdotte seurata minua —
Lucian kääntyi puoleeni.
— Suotteko minulle anteeksi?
— Luonnollisesti.
Molemmat kiipesivät kallionlohkareelle, jonka poikki Orlandi oli tullut, ja sillä välin kun he seisoivat siellä kuun valossa, kuvastuivat heidän tummat varjonsa hopealle kimaltelevan puron pintaan.
Silloin olin ensi kerran tilaisuudessa tarkastelemaan Orlandia huomiolla.
Hän oli kookasvartaloinen mies, pitkäpartainen, ja oli puettu samaan kuosiin, kuin nuori de Franchi, paitsi että pukunsa osoitti jälkiä kulkurielämästä, täytyessänsä usein lentää putouksien ylitse ja viettää yönsä paljaalla maan kamaralla.
En kuullut mitä he puhuivat, sillä he olivat vähän matkan päässä minusta, ja sitäpaitse he puhuivat Korsikan murretta, mutta huomasin selvästi heidän liikkeistään että he keskustelivat seikoista, joita nuori mies koetti selittää sellaisella tyyneydellä, joka oli kunniaksi hänelle puolueettomana ollen.
Viimein muuttuivat Orlandin liikkeet vähemmän varmoiksi ja lauhkeimmiksi, hänen äänensä tuntui lauhtuvan ja vihdoin katsoi hän alas, ojentaen vaitiolon jälkeen kätensä nuorelle miehelle.
Kokous oli nähtävästi lopussa, sillä he läksivät tulemaan minua kohti.
— Rakas vieraani, virkkoi nuori mies, Orlandi haluaa teitä kiittää. Olen luvannut että tulette yhdeksi todistajaksi hänelle.
— Kernaasti vastasin, ja ojensin käteni roistolle, joka kunnioitti minua koskettamalla sormenpäitäni.
— Saatte siten, jatkoi Lucian, tilaisuuden kertoa veljelleni että kaikki on järjestetty täällä hänen toivonsa mukaan, ja että te myös olette sitoumuksen allekirjoittaneet.
— Tuleeko siis häät tapahtumaan?
— Ei, ei vielä, mutta kenties ajan oloon.
Roisto nauroi ylenkatseellisesti.
— Rauha, virkkoi hän, koska sitä haluatte mutta ei mitään liittymistä, se ei kuulu kontrahtiin.
— Ei vielä, vastasi Lucian, mutta se tulee varmaan tapahtumaan tulevaisuudessa. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuulitteko mitään sill'aikaa kun puhelin Orlandin kanssa?
— Tarkoitatteko, josko kuulin teidän puhettanne?
— Eikä, mutta mitä fasaani lauloi äsken tässä jossakin?
— Kyllä, minusta kuului ääni ikään kuin itkulta.
— Olette oikeassa, virkkoi roisto, tuossa istuu yksi pähkinäpuussa.
— Hyvä on, virkkoi Lucian iloisesti, se täytyy syödä huomenna herkkupaloiksi.
— Olisin jo ampunut sen, virkkoi Orlandi, mutta pelkäsin heidän luulevan kylässä että minulla olisi ollut jotain muuta mielessä.
— Olen varoittanut heitä, virkkoi Lucian, — mutta, lisäsi hän, kääntyen puoleeni ja heittäen pyssyn olalleen, vaikka oli juuri ollut aikeissa laukaista, — kunnia on teidän.
— En ole varma että tulen osumaan, mutta tahtoisin olla varma fasaanista, vastasin, ampukaa sentähden itse.
— Unohdin, virkkoi Lucian, ettette ole tottuneet ampumaan pimeässä; ampuisitte kenties liian matalalle — mutta huomenna, jos haluatte, panemme toimeen hauskan jahdin.
VII LUKU.
Läksimme pois raunioilta päinvastaisesta paikasta kuin mistä olimme tulleet.
Saapuessamme pensaikkoon, äänsi fasaani toisen kerran. Se oli arviolta kahdeksan kymmenen jalan päässä pähkinäpuun oksalla, jonka juurella oli tiheä pensaikko.
— Miten aijotte sen pyydystää?
— Odottakaa, virkkoi Orlandi, joka sitte alkoi matkia fasaanin kuherrusta.
Samassa huomasimme liikettä puun oksilla; fasaani nousi korkeammalle ja korkeammalle, vastaukseksi Orlandin lähestymiseen, ja asettui viimein yhdelle latvaa lähimmälle oksalle, jossa se selvästi kuvastui taivaan tummaa taustaa vasten. Orlandi oli vaiti ja fasaani liikkumaton.
Seuraavassa hetkessä kohotti Lucian pyssynsä, tähtäsi ja laukasi.
Fasaani putosi maahan niin kuin pallo.
Timantti hyppäsi pensaikkoon ja palasi pian takaisin lintu hampaissa.
Se oli ammuttu aivan läpi ruumiin.
— Tarkasti osattu, virkoin, ja vielä paremmin, koska pyssynne on kaksipiippuinen — jo haulikollakin ammuttuna olisi se ollut hyvin osattu.
— Oh, joutavia! virkkoi Orlandi; haulikolla osaa herra Lucian ampua viiden francin rahan kolmen sadan jalan päästä.
— Oletteko yhtä tarkka tähtäämään pistoolilla kuin pyssyllä?
— Melkein, virkkoi Lucian. Voin ampua kuusi kuulaa pois kahdestatoista, jotka ovat asetetut veitsen terälle kolmenkymmenenviiden jalan päähän.
Otin hatun päästäni ja kumarsin hänelle.
— Onko veljenne käsi yhtä tarkka? kysyin.
— Louis parka, vastasi hän; hän ei ole koskaan ottanut käteensä enemmän pyssyä kuin pistoolia, ja syystä pelkään, että jos hän joutuisi johonkin vaaraan Pariisissa, ei hän kykenisi puollustamaan itseänsä, vaan tulisi tapetuksi.
Ja Lucian pisti fasaanin valkeaan laukkuunsa.
— Ja nyt, rakas Orlandini, virkkoi hän, huomiseen aamuun asti.
— Huomiseen aamuun, herra Lucian.
— Tunnen täsmällisyytenne; siis kello kymmenen aikaan; te, ystävänne ja omaisenne tulette olemaan kadun toisessa päässä, jota vastoin vuoren puolella, samalla kellon lyönnillä ja kadun toisessa päässä, on Colonna silloin oleva ystävineen ja perheineen — jota vastoin me tulemme olemaan kirkon puolella.
— Aivan tahtonne mukaan, herra Lucian; kiitän teitä vaivoistanne; ja te, herra, jatkoi Orlandi, kääntyen kumartaen puoleeni, kiitän teitä kunniasta, jonka olette minulle suoneet.
Näiden kohteliaisuuksien jaeltua erosimme. Orlandi katosi pensaikkoon ja me seurasimme polkua kylää kohti.
Kuljettuamme kotvasen alotin taas tavalliset kyselemiseni.
— Rauha on siis solmittu? virkoin.
— Niin on; mutta niin kuin näitte, suurella vaivalla. Saatoin hänet ymmärtämään että kaikki lähenteleminen oli alkanut Colonnan puolelta. Heidän puoleltaan on kaatunut viisi miestä, meiltä vaan neljä; kolonnalaiset suostuivat eilen rauhantarjoukseen, jota vastoin orlandilaiset vasta tänään. Vihdoin viimein ovat kolonnalaiset suostuneet tarjoomaan elävän kananpojan julkisesti orlandilaisille, ja ovat siis tämän tekonsa kautta myöntäneet olleensa väärässä.
— Ja huomenna siis tapahtuu tämä juhlallinen sovinnon solmiaminen?
— Huomen aamuna kello kymmenen aikaan. Näette nyt, että teitä seurasi onni matkallanne, vaikka kohta toivoittekin näkevänne vendetan.
Ja Lucian nauroi katkerasti.
— Oh! jatkoi hän; vendetta on niin tavallista, niin jokapäiväistä, sillä neljänsadan vuoden kuluessa ei täällä ole muusta puhuttu, mutta sovintoa ei tapahdu joka päivä.
Minä aloin nauraa.
— Siinä nähdään, virkkoi hän, te nauratte meille, ja te olette oikeassa; me olemme sangen omituisia, sitä ei voi kieltää.
— Ei, virkoin, en nauranut teidän tavoillenne; nauroin vaan teidän innostuksellenne menestyksenne johdosta.
— Ah, vai niin; ja jospa olisitte kuulleet minun puhuvan, olisitte varmaan ihaillen ihmetelleet älyäni.
— Olette erinomainen lakimies.
— En lainkaan; olen vaan yksinkertaisesti rauhantuomari, ja niin kuin helposti saatatte käsittää, yhdistäminen merkitsee sovittamista. Jos kutsumukseni olisi olla välittäjänä Jumalan ja paholaisen välillä, tekisin parastani saadakseni heidän välinsä hyväksi, vaikka olisinkin vakuutettu siitä että Jumala tekisi väärin seuratessansa neuvoani.
Lopun matkaa kuljimme äänettöminä ja vaihtamatta enää sanaakaan saavuimme kotiin.
VILI LUKU.
Griffo seisoi ovessa.
Isäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti hän sieltä ylös fasaanin.
Griffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli vetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa tulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin.
Nuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani kieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla ollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni.
Astuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo edeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian olisi sen minulle selittänyt.
Riisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista Victor Hugon kirjoittaman "Les Orientals", menin vuoteelleni täysin tyytyväisenä itseeni.
Olin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta "taivaan tuli", kun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni kohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan minulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin:
— Astukaa sisään!
Ovi avautui ja Lucian astui sisään.
— Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme; tulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne, jos te vielä haluaisitte jotain kysellä.
— Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut kuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi asia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele.
— Miksi niin?
— Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua pakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni.
Nuorta miestä alkoi naurattaa.
— Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin, antakaappa kuulua kysymyksenne.
— Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette selittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden asian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka haluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle, yhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin veljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te: "Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet".
— Niin, muistan kyllä, että niin sanoin.
— No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan, pyydän, selittäkää se minulle.
Nuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että lausuin epäröiden viimmeiset sanani.
— Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko asiaa.
— Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena luonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun uskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme neljäsataa vuotta.
— Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella vanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että sanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia ylenluonnollisia asioita.
— Uskotteko henkinäkyjä?
— Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut?
— Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua.
— Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha Koska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety tätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä.
— Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja huolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin kokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku kolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea kohti.
— Mihin olet menossa? kysyi tätini.
Koska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin ovelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan.
— Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille, vastasin.
Silloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin vuoteelleni. Mutta minä yhä itkin:
— Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois.
— Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian.
— Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala suopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää täysi-ikäiseltä mieheltä.
— No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut siinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on tapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille.
— Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu?
— Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia kuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat isoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja hellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei mikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja voimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat he verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin kuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta olisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui salamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen veljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän oli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen takanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki veljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä. Hän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi.
Päivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset eivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta kaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt henkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän muutoksen edellä.
— Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä?
— En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen lähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan sama etuoikeus.
— Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä?
— Heitä ainoastaan.
Katsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi ihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia:
"There are more things in heaven and earth, Horateo, Than are dreamt of in your philosophy."
Pariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan sydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana.
— Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte tietää?
— Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu luottamuksestanne.
Näin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti huoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain unta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista henkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän koittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin kellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani.
Pian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi kellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua.
— Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi saadessani hänet nähdä.
Nuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen.
Tällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä oli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut. Huomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän:
— Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä.
— Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole niin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli. Samettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta.
— Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja minä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää minulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa tilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy luonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te esimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden kanssa.
Kaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja vaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina täynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta.
Sen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi suurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä.
Olin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla kymmenen.
— Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti kiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette viisaammin jos jäätte ruualle.
— Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista.
Otin hattuni ja läksimme yhdessä.
IX LUKU.
Menimme ylimmälle kuistille isäntäni linnamaisessa asunnossa ja katselimme sieltä torille.
Päin vastoin kuin edellisenä iltana oli tori nyt täynnä naisia ja lapsia; mutta ei yhtään miestä näkynyt.
Kirkon edessä seisoi juhlapukuun puettu henkilö, kädessään kolmivärinen sauva — hän oli maaherra. Portin vieressä oli toinen juhlallisen näköinen, mustiin puettu henkilö istumassa pöydän ääressä asiakirja edessään. Hän oli notarius; asiakirja sisälsi uudet sovintosäännöt.
Menimme alas ja minä asetuin yhdelle puolelle pöytää Orlandin sukulaisten kanssa; pöydän toisella puolen olivat Kolonnan koko suku. Lucian, joka oli yhtä paljon kummallakin puolella, seisoi notariuksen takana.
Kirkon perällä seisoi pappi alttarin luona, valmiina lukemaan messua.
Kello löi kymmenen.
Samassa hetkessä kääntyivät kaikkien silmät katsomaan kadun kumpaiseenkin päähän päin.
Orlandi ilmestyi nyt vuoriston puolelta ja Kolonna virran puolelta. Molempia seurasivat omat puoluelaisensa, mutta sopimuksen mukaan ei kukaan kantanut aseita. Molemmat päälliköt olivat ulkomuotonsa puolesta täydelliset vastakohdat toisilleen.
Niin kuin jo olen kertonut, oli Orlandi pitkä ja tumma, Kolonna sitä vastoin oli lyhyt ja punatukkainen.
Kummallakin oli kädessään öljypuun oksa rauhan merkkinä, joka nyt oli solmittava. Tämä oli runollisen maaherran määräys.
Kolonna riiputti sitä paitsi kädessään kananpoikaa, jonka hänen nyt piti antaa sen kananpojan edestä, joka kymmenen vuotta sitte oli sytyttänyt koston näiden sukujen välille.
Kananpoika oli elävä.
Tätä pykälää oli pohdittu ankarasti, sillä Kolonnan mielestä oli äärettömän nöyryyttävää kun hänen piti antaa nyt kananpoika elävänä, siitä hyvästä että hänen tätinsä oli kerran kuolleen kananpojan heittänyt Orlaudin sisaren silmille.
Kuitenkin oli Lucian viisaiden selityksiensä avulla onnistunut saamaan Kolonnan antamaan kananpojan, ja periaatteiden nojalla oli hän saanut Orlandin suostumaan sen vastaanottamaan.
Samalla kuu molemmat viholliset tulivat näkyviin, alkoivat kellot, jotka tähän asti olivat olleet hiljaa, äkkiä iloisesti soida pomisemaan. Kun he saapuivat kirkon oven kohdalle, pysähtyivät Orlandi ja Kolonna muutaman jalan päähän toisistaan.
Jos nämä miehet olisivat seisseet kolme päivää sitte sadan jalan päässä toisistaan, olisi toinen heistä ehdottomasti laukaissut pyssynsä.
Seuraavan viiden minuutin kuluessa olivat nämä kaksi ryhmää sekä myös muu kansa juhlallisessa äänettömyydessä.
— No niin, Kolonna, virkkoi maaherra; teidän on puhuttava ensiksi.
Suurella vaikeudella mutisi Kolonna muutamia sanoja Korsikan murteella. Sen verran mitä saatoin ymmärtää, sanoi hän olevansa pahoillaan että vendetta oli kestänyt kokonaista kymmenen vuotta hänen sekä hyvän naapurinsa Orlandin välillä, ja asiaa korvataksensa tarjosi hän nyt tämän kananpojan sovinnoksi.
Kun hän oli kokonaan vaijennut, vastasi Orlandi muutamin sanoin Korsihan murteella, että kaikki muu tulisi unohtumaan paitsi tämä juhlallinen sovinto, joka tapahtui maaherran tahdosta Lucianin välityksellä ja notarion laatiman sitoumuksen mukaan.
Molemmat olivat sitte ääneti.
— Hyvin tehty, kunnon miehet, virkkoi maaherra, ja sopimuksen mukaan pitäisi teidän nyt paiskata kättä.
Vaistomaisesti vetäsivät molemmat viholliset paikalla kätensä selkänsä taakse.
Maaherra nousi paikalta, jossa oli tähän asti istunut, otti Kolonnan oikean käden hänen selkänsä takaa, kääntyi etsimään Orlandin kättä, ja onnistui vihdoin hymyillen yhdistämään heidän kätensä.
Maaherran yhä pidellessä heidän käsiänsä yhdistettyinä, nousi notarius ylös ja luki asiakirjan ääneen:
— Meidän, Giuseppi Antonio Sarrolan edessä, joka olemme kuninkaallinen notario Sullacarossa, Sarteinen maakunnassa,
— Julkisella torilla, kirkon edustalla, arvokkaan maaherran läsnäollessa, ja kaiken kansan edessä, Gaetano Orso Orlandi, jota Orlandiksi kutsutaan,
— Sekä Marco Vincenzo Kolonna, Schiopponeksi kutsuttu,
— Ovat juhlallisesti päättäneet seuraavaa:
— Tästä päivästä, maaliskuun 4 päivästä lähtien, 1841, julistetaan kymmenen vuotta kestänyt vendetta heidän välillään loppuneeksi.
— Ja että nyt tämän jälkeen heidän on elettävä niin kuin hyvät naapurukset ainakin, niin kuin heidän vanhempansakin elivät ennen kun onneton tapahtuma kylvi eripuraisuuden perheenjäsenten sekä naapurien välille. Tämän tähden he ovat suostuneet rauhalliseen sovintoon kylän kirkon porttikäytävällä Paolo Arborin, maaherran ja herra Lucian de Franchin, sovintotuomarin kanssa, molempien puolueiden sukulaisten ja seurakuntalaisten edessä sekä meidän, notarion.
— Sullacarossa, tänä maaliskuun 4 päivänä, 1841.
Huomasin ihastuksella, että notario oli hienotunteisuudesta ja varovaisuudesta jättänyt mainitsematta koko kananpojan.
Kolonnan koko olemus muuttui sen tähden ystävällisemmäksi ja iloiseksi, jota vastoin Orlandin naama muuttui nolommaksi ja nolommaksi, ja Orlandi vihdoin katsahti kananpoikaan, ikään kuin olisi tuntenut äkillistä kiihkoa paiskata kananpojan Kolonnan päähän. Maaherra huomasi sentähden, että aikaa ei saanut hukata, ja pitäen kiinni molempain asianomaisten käsistä, otti hän kynän, allekirjoitti kontrahdin, jonka Orlandia hyvittääkseen siirsi heti hänen eteensä. Orlandi allekirjoitti sen ja siirsi vuorostaan Lucianille, joka allekirjoitettuaan antoi kontrahdin Kolonnalle, joka myös pani siihen niménsä.
Soitto alkoi nyt kirkossa ja se muistutti suuresti "Te Deumia", jota soitetaan voiton jälkeen.
Kontrahti oli siis jokaisen allekirjoittama, ilman minkäänmoista säätyeroitusta, ja molemmat sankarit astuivat kirkkoon, jossa polvistuivat alttarin edessä.
Tämän hetken jälkeen muuttui Lucian kokonaan tyyneeksi: kaikki oli nyt ohitse, sillä sovinto oli nyt vannottu sekä Jumalan että ihmisten edessä.
Kun messu oli toimitettu, menivät Orlandi ja Kolonna sukulaistensa ja ystäviensä seuraamina kynnyksien ylitse, joiden ylitse eivät vuosikausiin olleet astuneet, jota vastoin Lucian ja minä, jotka emme vielä olleet aivan valmiit astumaan aamiaiselle, ohjasimme askeleemme madame de Franchin luokse.
Oli aivan selvää, että Lucian oli lukenut nimeni allekirjoittaissani kontrahdin, ja että se oli tuntunut hänestä tutulta.
Olin jo aamulla sanonut lähteväni matkalle heti päivällisen jälkeen, ja koska läsnäoloni oli välttämättömän tarpeellinen Pariisissa erään näytelmäkappaleeni harjoittamista varten, täytyi minun, huolimatta isäntäni innokkaista pyynnöistä, pysyä päätöksessäni.
Lucian pyysi saada käyttää tilaisuutta hyväksensä ja eilisen lupaukseni nojalla kirjoittaa kirjeen veljellensä; ja madame de Franchi, joka urhokkaan mielensä ohella oli hellä äiti, otti minulta lupauksen jättää kirje hänen poikansa omiin käsiin.
Pyysin saada käydä viimeisen kerran Lucianin huoneessa, pyyntö, johon kernaasti suostuttiin.
— Tiedättehän, virkkoi hän, jos teillä on jotain tässä talossa, josta välitätte, ottakaa muistoksi.
Otin käteeni pienen floretin, jonka löysin nurkasta ja jolla ei nähtävästi ollut mitään arvoa, ja koska Lucian oli ihaillut jahtivyötäni, pyysin hänen sen omistamaan.
Samassa hetkessä ilmaantui Griffo ovelle ilmoittaen että hevoseni ja oppaani olivat oven edessä.
Annoin Griffolle metsästyspuukon, jonka tupessa löytyi myös pieni pistooli.
En ollut ennen elämässäni nähnyt sellaista riemua.