Part 4

Istuessani en voinut olla huomaamatta vastakohtaa hänen äänensä välillä, joka oli tyyni ja vakava ja hänen kasvonsa, jotka olivat melkein kuolonkalpeat.

Kun hän oli lopettanut kirjeensä, soitti hän kelloa.

— Josef, sanoi hän; en ole tänään kotona kenellekään. Jos Giordano tulee, pyydä hänet sisälle salonkiin.

Ja kääntyen puoleeni, virkkoi hän:

— Rakas Alexander, Giordano on korsikkalainen; hänellä on korsikkalaiset mielipiteet kaikessa; en voi siis, häneen luottaen, tehdä kaikessa mitä haluan; hän säilyttää kyllä salaisuuden, mutta siinä kaikki; mutta teidän laitanne on aivan toinen, ja sen vuoksi pyydän teidän lupaamaan minulle että teette aivan niin kuin haluan.

— Tietysti; sehän on todistajan velvollisuus.

— Ja vielä suurempi velvollisuus, koska se tulee kenties pelastamaan perheeni toisesta onnettomuudesta.

— Toisesta onnettomuudesta? kysäsin hämmästyneenä.

— Kas tässä, virkkoi hän, lukekaa tämä kirje, jonka olen kirjoittanut äidilleni.

Kirjeen sisältö oli seuraava:

— Hyvä äitini! Jos en tietäisi teidän olevan urhokkaan kuin spartalaisen ja omistavan samalla kristityn nöyrän mielen, valmistaisin teitä voimieni mukaan kauhistuttavaa tapausta varten, joka on tulossa. Kun saatte tämän kirjeen, ei teillä ole kuin yksi poika enää.

— Lucian, hyvä veljeni, rakastaa äitiäni meidän molempain edestä.

— Toissa päivänä kohtasi minua aivokuume. En välittänyt paljon ensimmäisistä oireista; ja lääkäri tuli liian myöhään. Jollen odota ihmettä tapahtuvaksi, on loppuni lähellä. Kirjoitin teille valoisana hetkenä; jos kuolen, lähetetään tämä kirje täältä neljännestunti kuolemani jälkeen, sillä rakkauteni itsekkäisyydessä teihin haluan sanoa nyt teille, että kuolen kaipaamatta mitään muuta tässä mailmassa kuin teidän ja veljeni hellyyttä.

— Hyvästi, rakas äiti!

— Älkää itkekö minua — rakastin teitä sielullani, enkä ruumiillani ja sieluni rakkaus on kestävä ikuisesti.

— Hyvästi Lucian!

— Älä jätä koskaan äitiämme; muista, sinä olet hänen ainokaisensa!

Louis de Franchi.

Näissä viimeisissä sanoissa käännyin hänen puoleensa, joka oli ne kirjoittanut.

— Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?

— Se merkitsee että tulen tapetuksi kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Olette varmaan mielenhäiriössä; en ole koskaan kuullut näin joutavaa puhetta.

— En ole mielenhäiriössä, rakas ystävä; olen saanut varoituksen.

— Varoituksen? Keneltä?

— Eikö veljeni kertonut teille, virkkoi hän hymyillen, että sukumme miehisillä jäsenillä on eräs etuoikeus?

— Kertoi kyllä, vastasin, vavisten hieman mielessäni; hän puhui näyistä.

— Aivan niin, isäni näyttäytyi minulle viime yönä; siinä on syy kalpeuteeni.

Katsahdin häneen hämmästyksellä, melkeinpä pelolla.

— Sanoitte että näitte isänne viime yönä?

— Niin.

— Ja hän puhui teille?

— Hän ilmoitti minulle kuolemani!

— Se oli vaan pahaa unta.

— Se oli kauhistavinta totta.

— Olitteko nukuksissa?

— Enkä; olin aivan istuallani. Ettekö usko että isä voi ilmaantua pojalle?

Katsahdin alas, sillä sydämmeni sanoi minulle että uskoin niin olevan.

— Kuinka hän ilmestyi? kysyin.

— Oh, mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Olin juuri lukemassa, odotellen hänen tuloaan, sillä tiesin että jos olisin jossakin vaarassa, tulisi hän luokseni. Äkkiä himmeni lamppu, ovi avattiin hiljaa ja isäni astui huoneeseen.

— Minkä näköiseltä hän näytti? kysyin.

— Saman näköiseltä kuin eläessään, tavallisessa puvussaan, hän oli vaan kalpeampi ja silmänsä himmeät.

— Se on kauheaa!

— Kun hän lähestyi minua, virkoin:

— Tervetuloa, isäni!

— Hän katseli minua tarkasti ja näytti niin kuin hänen elottomat silmänsä olisivat äkkiä näyttäneet isällistä hellyyttä.

— Kuinka kauheata!

— Sitte alkoivat hänen huulensa liikkua, ja niin uskottomalta kuin se tuntuukin, vaikkei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä, tunsin hänen sanojensa selvän kaiun värähtelevän mielessäni, selvään ja kuuluvasti.

— Ja mitä hän sanoi?

— Ajattele Jumalaa, poikaseni!

— Tulenko siis tapetuksi tässä kaksintaistelussa? kysyin.

— Näin kaksi kyynelettä kohoavan kalpean vieraan himmeisiin silmiin. Ja mihin aikaan? kysyin. Hän näytti kelloa; se oli kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasin. Jätän tosin äitini, se on totta; mutta saan teidät kohdata. —

— Hän hymyili surullisesti ja hyvästiksi viitaten, katosi.

Tämä kohta oli kerrottu niin yksinkertaisesti ja koruttomasti, että täytyi uskoa kaiken tosiaankin niin tapahtuneen, tahi oli hän nähnyt näköhäiriön, jonka hän otaksui todeksi ja joka itse asiassa oli yhtä kauhistuttava.

Kuivasin hikeä otsaltani.

— Nyt, jatkoi Louis, tunnette minkälainen mies veljeni on, eikö totta?

— Tunnen.

— Mitä siis otaksutte hänen tekevän saatuaan tietää että olen saanut surmani kaksintaistelussa?

— Hän lähtee samassa hetkessä Sullacarosta taistellaksensa miehen kanssa, joka on teidät murhannut.

— Juuri niin; ja jos hän myös tulee tapetuksi, on äitini jäävä kolmenkertaisesti leskeksi — leskeksi miehestään ja leskeksi molemmista pojistaan.

— Se on totta; käsitän kaikki. Se on julmaa.

— Se on välttämättömästi estettävä, ja siksi olen kirjoittanut tämän kirjeen. Luullen kuolleeni aivokuumeeseen, ei veljeni voi tehdä mitään ja äitini rauhoittuu paljon pikemmin, pitäen kuolemaani Jumalan työnä, jota hän ei ajattelisi, jos tietäisi jonkun henkilön minut tappaneen.

Samassa hetkessä avautui ovi.

— Rakas de Franchini, virkkoi parooni de Giordano, olen noudattanut toiveitanne niin paljon kuin olen voinut, mutta kello on nyt kahdeksan ja meillä on neljä, viisi virstaa kuljettavana. Lähtekäämme.

— Olen valmis, virkkoi Louis; olen sanonut kaikki mikä on ollut tarpeellista.

Hän katsahti minuun ja kohotti sormen huulilleen.

— Ja mitä teihin tulee, ystäväiseni, virkkoi hän, kaikki määräykseni ovat tässä kirjeessä; jos jotakin tapahtuu minulle, menetelkää sen mukaan. Onko teillä pistoolit?

— On, vastasin; mutta huomasin toisen pistoolin pidäkkeen olevan epäkunnossa.

— Sivuuttaessamme Devismen, ostan toisen parin.

Louis ojensi minulle kätensä hymyillen. Hän käsitti etten halunnut hänen tulevan ammutuksi omilla pistooleillani.

— Lähtekäämme, virkkoi Louis.

Ovella seisoi Josef valjakon vieressä.

— Tulenko mukananne, herra? kysyi hän.

— Ei, Josef, vastasi Louis; en tarvitse teitä. Ja pistäen kultakäärön hänen kouraansa, sanoi hän: jos joskus olen ollut ärtyinen ja pahalla tuulella, anna se minulle anteeksi.

— Oi, herra, huudahti Josef, kyynelten kiehuessa hänen silmiinsä; mitä mahtanette tarkoittaa?

Mutta Louis oli jo vaunuissa.

— Hän on hyvä palvelija, virkkoi hän, katsoen taaksensa. Jos jompikumpi teistä tarvitsee häntä, tulen olemaan kiitollinen.

-— Oletteko eroittanut hänet palveluksestanne? kysyi parooni.

— En, sanoi Louis; tulen hänet jättämään, siinä kaikki.

Pysähdyimme Devismellessä siksi kunnes kerkesimme saada toiset pistoolit ja sitte läksimme eteenpäin täyttä laukkaa.

XIV LUKU.

Saavuimme Vincenneen viisi minuuttia vailla yhdeksän.

Samassa lähestyi myös toinen vaunu, jossa herra de Chateau Renaud saapui todistajinensa.

Lähenimme metsää eri puolilta ja saavutimme muutaman minuutin päästä määräpaikan.

— Muistakaa, herrat, virkkoi Louis; sovinto on mahdoton.

— Mutta, vastustin.

— Oh, rakas ystäväni! kaiken sen jälkeen mitä teille olen kertonut, ei teillä ole oikeutta ehdoittaa tahi ottaa vastaan mitään myönnytyksiä.

Pitemmät puheet olivat tarpeettomat ja me jätimme Louisin vielä vaunuihin ja kiiruhdimme tervehtimään herra de Boissyä sekä herra de Chateaugrandia.

— Hyvät herrat, sanoi purooni de Giordano, tällaisissa tapauksissa ovat lyhimmät kohteliaisuudet parhaimmat, sillä saatamme joka hetki tulla häirityksi. Tässä ovat pistoolit. Olkaa hyvä ja tutkikaa ne; niissä ei ole mitään petosta, eikä herra de Franchi ole niitä edes nähnyt.

— Vakuutuksenne on tarpeeton, herra, vastasi de Chateaugrand; tiedämme kenen kanssa olemme tekemisissä.

— Ja nyt, jatkoi parooni, koska me toimme pistoolit, on teidän tehtävänänne ladata ne.

Molemmat nuoret miehet ottivat kukin pistoolin ja latasivat ne mitä suurimmalla huolella.

Tämän tapahtuessa, johon en olisi tahtonut ottaa osaa, lähestyin Louisia, joka kohtasi minut hymyhuulin.

— Ettehän unohda mitä teiltä pyysin, mitä? virkkoi hän. Ja pyytäkää Giordanon lupaamaan ettei hän kerro mitään äidilleni eikä veljelleni; ja kaikella muotoa, pitäkää huoli siitä, ettei uutinen tästä pääse mihinkään sanomalehtiin; jos heidän välttämättömästi pitää saada siitä mainita, katsokaa ettei nimet pääse julkisuuteen.

— Uskotteko siis yhä että tämä taistelu päättyy teille onnettomasti? kysyin.

— Nyt varmemmin kuin koskaan; mutta ainakin teette minulle niin paljon oikeutta, että todistatte minun menneen kuolemaan oikean korsikkalaisen tavoin?

— Teidän tyyneytenne, rakas de Franchi, on niin suuri, että se saattaa minut toivomaan ettette ole vielä kokonaan voitettu.

Louis katsahti kelloon.

— Vielä on minulla seitsemän minuuttia elettävänä, virkkoi hän. Tässä, ottakaa kelloni, ja pitäkää se muistona minulta. Se on yksi Brequestin paraimmista taskukelloista.

Otin kellon ja puristin hänen kättänsä.

— Kahdeksan minuutin kuluttua, virkoin, toivon saavani antaa sen teille takaisin.

— Älkäämme mainitko asiasta sen enempää, vastasi hän, tässä tulee molemmat todistajat.

— Hyvät herrat, sanoi kreivi de Chateaugrand, tästä hieman vasempaan päin on pieni aukeama, jonka keksin viimme vuonna; luuletteko että voisimme olla siellä paremmin rauhassa kuin tässä, josta meidät voidaan huomata ja meitä häiritä?

— Näyttäkää meille tietä, herra, virkkoi purooni; me seuraamme teitä.

Kreivi näytti tietä ja me seurasimme häntä kahdessa osassa.

Laskeuduttuamme erään jyrkänteen syrjää, saavuimme avonaiselle paikalle, joka varmaan oli ennen ollut lammikko. Vesi oli kokonaan hävinnyt ja pensaikot ympäröivät paikkaa joka puolelta. Se oli aivan kuin luotu tällaista teaatterimaista tapahtumaa varten.

— Herra de Martelli, virkkoi kreivi, tahdotteko mitata maan kanssani?

Parooni läksi heti liikkeelle ja sillä välin kun hän ja herra de Chateaugrand olivat mittaamassa kahtakymmentä jalkaa, seisoin minä muutaman sekunnin de Franchin vieressä.

— Haluan sanoa teille, virkkoi hän, että tulette löytämään viimmeisen tahtoni määräykset työhuoneeni pöydältä.

— Hyvä on, virkoin; tahdon tarkastaa kaikki.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat, virkkoi kreivi de Chateaugrand

— Jääkää hyvästi, rakas ystävä, virkkoi Louis; kiitän teitä kaikesta mitä minulle olette tehneet, ja kaikesta muusta myös, lisäsi hän surullisesti hymyillen, jota vielä tulette tekemään.

Otin hänen kätensä. Se oli kylmä, mutta aivan värähtämätön.

— Tulkaa, sanoin, unohtakaa viimme öinen näkynne ja rohkaiskaa mielenne.

— Muistatteko "Noita-ampujia"?

— Muistan kyllä.

— Silloin tiedätte myös että joka kuulalla on oma määräyksensä. Jääkää hyvästi.

Kulkiessansa paikoilleen, joka oli merkitty nenäliinalla, kohtasi hän parooni Giordanon, joka piteli pistoolia kädessään. Hän otti sen melkein koneellisesti.

Herra de Chateau Renaud oli jo paikoillaan.

Hetkisen vallitsi syvällinen hiljaisuus jolla välin molemmat nuoret miehet kumarsivat todistajilleen, sitte vastustajiensa todistajille ja vihdoin toisilleen.

Herra de Chateau Renaud näytti olevan täydellisesti tottunut tällaisiin tapauksiin ja hän hymyili mailmanmiehen varmuudella itseksensä.

Kenties hän tiesi että Louis de Franchilla ei ollut ikinä vielä ollut pistoolia kädessään.

Louis oli kylmä ja tyyni. Hänen kaunis profiilinsa näytti olevan aivan kuin marmoriin veistetty.

— Niinkuin näette, hyvät herrat, virkkoi herra Chateau Renaud, seisomme me valmiina ja odotamme.

Louis katsahti minuun uudestaan ja käänsi sitte hymyillen silmänsä taivaaseen.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi Chateaugrand.

Sitte, lyöden kätensä yhteen, virkkoi:

— Yksi! kaksi! kolme!

Molemmat laukaukset kaikuivat vaan yhtenä pamahduksena.

Samassa näin Louis de Franchin liikahtavan kahdesti ja lankeavan polvilleen.

Chateau Renaud jäi seisomaan. Hänen takkinsa helmaan oli tullut reikä.

Kiiruhdin Louisin luokse.

— Oletko haavoitettu? kysyin.

Hän yritti turhaan vastata; verinen vaahto kohosi hänen huulilleen.

Samassa putosi pistooli hänen kädestään ja hän kohotti kätensä sydämmelleen.

— Parooni, huudahdin, juoskaa kasarmille ja tuokaa tänne rykmentin haavalääkäri.

Mutta de Franchi antoi merkin Giordanolle, että se oli turhaa.

Herra de Chateau Renaud lähti heti pois, mutta hänen molemmat todistajansa lähestyivät meitä.

Me avasimme hänen takkinsa ja paitansa.

Kuula oli tunkeutunut oikealle puolelle kuudennen kylkiluun alitse ja tunkeutunut useampaan lantioon.

Hän oli nähtävästi kuolemaisillaan.

— Herra de Franchi, virkkoi kreivi de Chateaugrand, uskokaa meitä, me olemme syvästi surulliset tästä onnettomasta lopusta ja toivomme että ette ole vihastuksissa herra de Chateau Renaudille.

— Annan hänelle anteeksi, kuiskasi haavoitettu; mutta antakaa hänen poistua.

Kääntyen vaivalla puoleeni, virkkoi hän:

— Muistakaa lupauksenne.

— Vannon täyttäväni kaikessa pyyntönne.

— Ja nyt, virkkoi hän hymyillen, katsokaa kelloanne.

Sen sanottuaan huokasi hän syvään ja oikaisi itsensä.

Se oli hänen viimmeinen huokauksensa.

Katsahdin kellooni — se oli juuri kymmenen minuuttia yli yhdeksän; katsahdin Louisiin — hän oli kuollut!

Saatoimme ruumiin takaisin Pariisiin, ja sillä välin kun parooni Giordano antoi tärkeitä selityksiä poliisikonttorissa, autoin Josefia kantamaan kuormamme ylös rappusia.

Kyyneleet vuotivat miesparan silmistä.

Vähän ajan perästä palasi Giordano poliisipäällikön kanssa sinetillä lukitsemaan ystäväni tavarat.

Hän halusi sitte lähettää kirjeet kaikille de Franchin ystäville hänen kuolemastaan, mutta pyysin hänen ensin lukemaan kirjeen, jonka Louis oli jättänyt minulle ennen lähtöään.

Tämä kirje sisälsi pyynnön että Lucianilta pidettäisiin salassa hänen kuolemansa, ja että hänen hautajaisensa tapahtuisivat mitä suurimmassa hiljaisuudessa.

Parooni lupasi täyttää Louisin toiveet, ja minä riensin de Boissyn ja Chateaugrandin luokse pyytämään heitä tulemaan tähän viimmeiseen surulliseen toimitukseen ja myös kehoitin herra Chateau Renaudin lähtemään pois Pariisista edes vähäksi aikaa.

He lupasivat tehdä mitä voivat ja minä kiiruhdin panemaan postiin kirjeen rouva de Franchille, että poikansa juuri oli kuollut aivokuumeeseen.

XV LUKU.

Tällaiset tapahtumat herättävät tavallisesti suurta huomiota, mutta tämä kaksintaistelu painui hiljaisuuteen. Myös kaikkein meluavimmat lehdet vaikenivat tyyten.

Vaan muutamat ystävät saattoivat onnettoman nuorukaisen ruumiin Père Lachaiseen.

Kuitenkin kieltäytyi herra Chateau de Renaud lähtemästä Pariisista.

Viisi päivää kerrotun tapahtuman jälkeen istuin yhdentoista aikaan iltasella työhuoneessani; olin kirjoittanut pitkän aikaa ja tunsin itseni jokseenkin haluttomaksi, istuessani valkean ääressä. Äkkiä avautui ovi nopeasti, sulkeutuen yhtä kiireesti ja palvelijani sanoi kauhun sekaisella äänellä että herra de Franchi halusi puhua kanssani.

Käännyin ja katsahdin häneen; hän oli hyvin kalpea.

— Oletko hullu! virkoin; etkö tiedä että hän kuoli viisi päivää sitte?

— Tiedän, herra. Siitä syystä olenkin niin poissa suunniltani. Joku soitti kelloa — olin etehisessä ja avasin oven; tunsin vieraan häneksi ja peräydyin. Hän astui sisään, kysyi jos olitte kotona ja minä olin niin kiihtynyt, että hätäpäissäni myönsin. Sitte sanoi hän: ‘sanokaa isännällenne että herra de Franchi haluaa puhua hänen kanssansa'.

— Olet aivan päästä pilalla! toistin. Etehinen on pimeä ja et ole nähnyt oikein, olit varmaan unissasi etkä kuullut oikein; mene ja kysy uudestaan hänen nimensä.

— Se on tarpeetonta, herra, vakuutan että en ole erehtynyt.

— Käske hänen sitte astumaan sisään.

Minuuttia myöhemmin näin omilla silmilläni herra de Franchin astuvan huoneeseeni.

Kauhistuneena nousin tuoliltani ja peräydyin.

— Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, virkkoi hän; mutta saavuin vasta kymmenen minuuttia sitte, enkä voinut odottaa huomispäivää.

— Viktor, virkoin palvelijalle, joka yhä seisoi ällistyneenä, jätä meidät ja tule mieluummin takaisin jonkun neljännestunnin perästä ja tuo meille jotain syötävää; te syötte kanssani, Lucian, ja te jäätte nukkumaan luokseni, eikö totta?

— Kernaasti; en ole syönyt mitään sitte kun läksin Auxerresta. Ja koska ei kukaan minua tuntenut, tahi paremmin, koska jokainen otaksui minun olevan veljeni, ei ovia avattu minulle, ja minä kiiruhdin veljeni talosta tänne suoraan, saadakseni puhua kanssanne.

— Oi, rakas Lucian, huudahdin juosten hänen luokseen — tehän se olette! Vastoin tahtoani nousivat kyyneleet silmiini.

— Minä se olen, vastasi hän.

Laskin viimmeksi kuluneita päiviä; kirje ei olisi ehtinyt saapua Ajaccioon, vielä vähemmin Sullacaroon.

— Te ette siis, huudahdin, tiedä vielä mistään.

— Tiedän ihan kaikki, vastasi hän.

— Ihan kaikki?

— Niin.

Tartuin Lucianin käteen ja vein hänet nojatuoliin istumaan, istuen itse hänen viereensä. Mutta, virkoin, enenevällä hämmästyksellä, olitteko jo matkalla kun saitte kuulla tämän surullisen uutisen?

— Olin silloin vielä Sullacarossa.

— Mahdotonta; veljenne kirje olisi tuskin vielä nytkään ehtinyt sinne saapua.

— Olette unohtanut erään vanhan ballaadin, rakas Alexander; kuolleet lentävät nopeasti.

Vavahdin.

— Mitä tarkoitatte?

—- Ettekö muista mitä kerroin perheemme jäsenten henkinäyistä?

— Olette nähneet veljenne! huudahdin.

— Olen.

— Milloin?

— Yöllä 16 ja 17 päivän välillä.

— Ja hän kertoi teille kaikki?

— Kaikki.

— Hän kertoi että hän oli kuollut?

— Hän kertoi olevansa tapettu; kuolleet eivät milloinkaan valehtele.

— Kertoiko hän millä tavoin?

— Kertoi; kaksintaistelussa herra de Chateau Renaudin kanssa.

— Se on mahdotonta, virkoin; olette saaneet sen tietää jostain muualta.

— Luuletteko siis että minua huvittaisi nyt laskea leikkiä?

— Suokaa anteeksi, mutta se mitä nyt kerrotte on tosiaankin niin outoa, ja kaikki mitä tapahtuu teille ja veljellenne on niin tykkänään ulkopuolella luonnonlakia että — —

— Että ette voi sitä uskoa, eikö totta? Sen käsitän, mutta katsokaa, virkkoi hän avatessansa paitansa rinnustan ja näyttäen minulle sinistä merkkiä ihossansa, juuri alapuolella kuudetta kylkiluuta. — Uskotteko tätä?

— Mitä ihmettä, sehän on juuri paikka, johon veljeänne ammuttiin, huudahdin.

— Ja kuula tuli tästä ulos, eikö totta? jatkoi Lucian, asettaen sormensa vasemmalle lanteelle.

— Se on taikamaista.

— Ja nyt, jatkoi hän, kerronko teille milloin hän kuoli? Hän kuoli kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Kertokaa minulle kaikki, Lucian; te peloitatte minua aavemaisilla vastauksillanne. Kertokaa kaikki järjestyksessä.

Katsoen minuun terävästi, jatkoi Lucian:

— Kertomukseni on hyvin yksinkertainen: aamulla, jolloin veljeni kuoli, olin mennyt ratsastaen metsään hakemaan paimentamme Carbonista. Olin ottanut kellon mukaan nähdäkseni ajan kulun ja olin pistämäisilläni sitä taskuuni kun sain äkkiä kovan tärähdyksen kylkeeni ja pyörryin. Avatessani silmäni makasin maassa Orlandin sylissä. Hevoseni oli pitkänään maassa muutaman jalan päässä minusta.

— "Mitä teille on tapahtunut?" kysyi Orlandi.

— "En tiedä", vastasin. "Ettekö kuulleet pyssyn laukausta?"

— "En."

— "Kysyn sentähden", jatkoin, "koska luulen olevani ammuttu", ja minä näytin hänelle paikan, jossa tunsin kipua.

— "Ensinnäkin", virkkoi hän, "ei kukaan ole ampunut, ja toiseksi, takissanne ei ole reikää."

— "Sitte", vastasin, "on veljeni tullut ammutuksi."

— "Ah!" virkkoi hän, "se on toinen asia."

— Avasin sitte takkini ja löysin merkin, jonka äsken teille näytin. Kun sen ensin näin, oli se aivan veripunainen.

— Olin ensin niin kauheassa tuskassa, että olin kiusauksessa palata Sullacaroon, mutta äiti johtui mieleeni. Hän odotti minua vasta illalliselle. Minun olisi pitänyt keksiä joku syy, eikä minulla ollut mitään; enkä sitä paitse halunnut kertoa hänelle että veljeni oli kuollut, ennen kun olin siitä itsekään aivan varma. En palannut sentähden ennen kun kello kuusi. Äiti raukkani otti minut vastaan aivan tavallisuuden mukaan; selvästi näin ettei hän tiennyt mitään.

— Heti kun illallinen oli ohitse, menin omaan huoneeseeni, mutta käytävässä puhalsi tuuli kynttiläni sammuksiin.

— Olin menossa alakertaan hakemaan uutta kynttilää, kun äiti näki minut ja huusi peljästyksestä: "Mikä sinua vaivaa?" kysyi hän, "miksi olet niin kalpea."

— "Ei minua vaivaa mikään", vastasin, ja ottaen toisen kynttilän, menin uudelleen yläkertaan. Tällä kertaa ei kynttilä sammunut. Astuin veljeni huoneeseen; se oli tyhjä. Vahakynttilä oli hävinnyt; vuode näytti koskemattomalta. Lattialla oli ensimmäinen kynttiläni, jonka tuuli oli sammuttanut.

— Huolimatta kaikesta olin nyt vakuutettu siitä että veljeni oli tullut ammutuksi aamulla kello kymmenen minuuttia yli yhdeksän.

— Menin vuoteelleni hyvin kiihoittuneena.

— Niin kun arvannette, kesti kauvan ennen kun pääsin uneen vaipumaan. Vihdoin nukuin kuitenkin ja unessa näin kuinka koko näytäntö oli tapahtunut. Näin miehen, joka hänet oli tappanut, kuulin hänen nimensä; hän on herra de Chateau Renaud.

— Se on valitettavasti liian totta, virkoin, mutta miksi tulitte Pariisiin?

— Olen tullut tappamaan miehen, joka tappoi veljeni.

— Tappamaan hänet?

— Niin aivan, mutta en korsikkalaiseen tapaan, pensaiden välitse tahi muurin takaa; ei, ei; tahdon tappaa hänet oikeaan ranskalaiseen malliin, hienoissa hansikkaissa ja hännystakissa.

— Ja tietääkö rouva de Franchi että olette tulleet Pariisiin siinä tarkoituksessa?

— Tietää.

— Ja hän sallii sen tapahtua?

— Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Mene". Äitini on oikea korsikkalainen.

— Mutta ennen kuolemaansa virkkoi veljenne, ettei hän halunnut tulla kostetuksi.

— Vaikka kohta, virkkoi Lucian katkerasti hymyillen; hän on luultavasti sen jälkeen muuttanut mieltä.

Samassa hetkessä toi palvelija sisälle illallisen.

Lucian söi niin kuin ei mistään eriskummallisesta olisi ollut puhetta.

Illallisen jälkeen saatoin hänet huoneeseensa. Hän kiitti minua, puristi kättäni ja toivotti minulle hyvää yötä.

Hänen mielensä oli tyyntynyt järkähtämättömän päätöksensä painosta.

Seuraavana aamuna tuli hän luokseni heti ylös noustuani.

— Tahdotteko saattaa minut Vincenneen? kysyi hän. Se on pyhiinvaellusretkeni, jota en voi laiminlyödä. Jos te ette voi hukata aikaanne, menen yksin.

— Yksin? toistin. Jos sen tekisitte, kuka näyttäisi teille paikan?

— Löytäisin sen helposti. Enkö kertonut että näin sen unissani?

Olin utelias näkemään kuinka pitkältä tätä ihmeellistä vaistoa riitti.

— No, hyvä, minä seuraan teitä, virkoin.

— Sillä välin kun pukeudutte, kirjoitan Giordanolle. Sallitteko palvelijanne viedä kirjeeni?

— Tietysti.

Kymmenen minuutin kuluttua palasi hän kirjeineen, jonka hän antoi palvelijalle. Olin käskenyt ajurin tulemaan. Hyppäsimme vaunuun ja ajoimme täyttä laukkaa Vincenneen.

Kun saavuimme perille, pysähdytti nuori mies hevosen.

— Olemme perillä, virkkoi hän.

Ja tosiaankin olimme aivan samalla paikalla.

Lucian astui metsään ilman pienintäkään arvelua, aivan kuin olisi ollut siellä kymmeniä kertoja ennen. Hän astui suoraan alas pienelle aukeamalle, katsahti ympärilleen ja saavuttuansa paikalle, johon veljensä oli kaatunut, polvistui hän veriselle paikalle, sanoen:

— Tässä se on.

Sitte kumartui hän verkalleen ja suuteli ruohoa.

Noustuaan ylös meni hän sille paikalle, jossa herra Chateau Renaud oli seisonut.

— Hän oli tässä, virkkoi hän potkaisten maata jalallaan, ja tässä tulette näkemään hänet huomenna viruvan maassa.

— Mitä tarkoitatte? kysyin.

— Tarkoitan että hänen pitää antaa huomenna minulle hyvitystä.

— Mutta, rakas Lucian, sanoin, Ranskassa ei koskaan kaksintaistella muusta syystä. Herra de Chateau Renaud taisteli veljenne kanssa, jonka hän vaati kaksintaisteluun, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä kanssanne.

— Niinkö! vai sillä tavoin. Herra de Chateau Renaud oli oikeutettu vaatimaan veljeni taisteluun sen tähden että veljeni tarjosi suojelustansa naiselle, jota oli mitä syvimmin loukattu! Sanotte että hän oli oikeutettu vaatimaan hänet taisteluun; hän teki niin ja tappoi veljeni, joka ei ikinä ollut käsitellyt pistoolia, yhtä helposti kuin jos olisi ampunut tuota tunnotonta puuta tuossa, mutta minä en ole oikeutettu vaatimaan herra de Chateau Renaudia taisteluun. Mitä joutavaa puhetta se on?

Katsoin maahan voimatta vastata.

— Sitä paitse, jatkoi hän, ei teillä ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kirjoitin Giordanolle tänä aamuna, ja kun palaamme Pariisiin, järjestetään kaikki asianomaisella tavalla. Ette suinkaan otaksune, että herra de Chateau Renaud hylkää vaatimukseni?

— Onnettomuudeksi on hänellä liian itserakkaat ajatukset voidaksensa sen tehdä, vastasin.

— Hyvä, palatkaamme Pariisiin, toivon ett? murkinoisitte kanssani tänä aamuna Café de Pariisissa. Siellähän veljeni tavallisesti aamiaisti, eikö totta?

— Niin luulen.

— Kaikessa tapauksessa tulen siellä kohtaamaan Giordanoa.

— Siis Café de Pariisiin, vastasin.

Puolta tuntia myöhemmin olimme ravintolan edustalla.

XIV LUKU.

Lucianin astuminen ravintolaan oli vaan uusi todistus hänen yhdennäköisyydestään veljensä kanssa.

Sanoma Louisin kuolemasta oli kiertänyt ympäri kaupunkia, ei tosin yksityiskohtineen, mutta sellaisenaan kun se saatiin tietää, ja Lucianin ilmestyminen herätti yleistä hämmästystä.

Tietäen että parooni Giordano tulisi yhtymään meihin, tilasin yksityishuoneen, jossa Lucian alkoi lukea sanomalehteä mitä suurimmalla kylmäverisyydellä.

Kun aamiainen oli lopussa, saapui Giordano.

Nuoret miehet eivät olleet nähneet toisiansa viiteen vuoteen, mutta yksinkertainen kädenpudistus oli heidän ainoa tervehdyksensä.

— Kaikki on järjestetty, virkkoi Giordano.

— Chateau Renaud vastaanotti vaatimukseni?

— Kyllä, mutta sillä ehdolla, että kun hän on taistellut kanssanne, hänet on jätettävä yksin.

— Hänen ei olisi tarvinnut vaivata päätänsä sillä ajatuksella. Minä olen viimeinen de Franchin sukua.

— Näittekö Chateau Renaudin tahi hänen todistajansa?

— Näin vaan Chateau Renaudin, mutta hän lupasi antaa tiedon sekä herra de Boissylie että herra de Chateaugrandille. Tulette käyttämään samoja aseita ja kohtaamaan toisenne samalla hetkellä ja samalla paikalla.

Aamiaisen jälkeen pyysi Lucian että veisimme hänet taloon, jossa veljensä oli asunut, ja saattaisimme hänet talon isännän kanssa tuttavuuteen. Hän halusi viettää yön, joka eroitti hänet Louisin koston hetkestä, Louisin omassa huoneessa. Me suostuimme siihen ja tuntien että hän halusi olla yksin, jätimme hänet sinne ja palasimme pois.

Olimme päättäneet yhtyä jälleen kello kahdeksan aamulla ja hän pyysi minun tuomaan samat pistoolit tullessani.

Astuessani sisälle seuraavana aamuna tapasin hänet kirjoittamassa aivan samoin kuin veljensä olin tavannut. Vaikka hyvin kalpea, hymyili hän kuitenkin.

— Hyvää huomenta, sanoi hän; olen kirjoittamassa äidilleni.

— Toivon ettei kirje ole yhtä surullinen kuin se, jonka veljenne kirjoitti viikko sitte.

— Kirjoitin äidilleni että Louis on kostettu.

— Mutta kuinka voitte kirjoittaa sellaisella varmuudella?

— Eikö veljeni ilmoittanut teille kuolemaansa edeltä päin? No hyvä, samoin nyt minä julistan teille edeltä päin herra de Chateau Renaudin kuoleman.

Hän nousi ylös ja kosketti minua otsaan.

— Kuulani tulee sattumaan tähän paikkaan.

— Ja te?

— Hänen kuulansa ei tule edes hipaisemaan minua.

— Mutta odottakaa ainakin kunnes kaksintaistelu on tapahtunut, ennen kun lähetätte kirjeenne.

— Se olisi vallan tarpeetonta.

Hän soitti kelloa ja palvelija tuli sisään.

— Josef, virkkoi hän, vie tämä kirje heti paikalla postiin.

— Oletteko nähneet veljenne? kysyin.

— Olen, vastasi hän.

Samassa hetkessä saapui parooni Giordano; kello oli kahdeksan ja me läksimme paikalla.

Lucian oli niin malttamaton että saavuimme paikalle kymmenen minuuttia liian aikaiseen.

Juuri yhdeksän aikaan saapuivat vastustajamme.

— Tässä olemme, hyvät herrat, sanoi herra de Chateaugrand, mutta te tiedätte ehtomme. Tämä kaksintaistelu pitää olla viimeinen; ja mitkä lienevätkin seuraukset, herra de Chateau Renaud ei tule olemaan edesvastauksessa mistään.

— Se on päätetty, vastasi parooni.

Lucian kumarsi.

— Onko teillä pistoolit? kysyi kreivi.

— On; aivan ne entiset.

— Herra de Franchi ei ole tottunut niitä käsittelemään, eikö totta?

— Paljon tottumattomampi kuin herra de Chateau Renaud, joka on jo käyttänyt niitä kerran, jota vastoin herra de Franchi ei ole niitä ennen edes nähnyt.

— Vallan hyvä, hyvät herrat. Tulkaa, Chateau Renaud.

Sen enempää puhumatta saavuimme metsään. Ei kukaan meistä ollut vielä oikein tointunut viimeisen kauhistuttavan tapauksen jälkeen samalla paikalla, ja me tunsimme että toinen yhtä kauhea näky tulisi olemaan taas tässä silmiemme edessä.

Saavuimme pienelle aukeamalle. Herra de Chateau Renaud, joka oli täydellisesti varma itsestään, esiintyi kylmällä tyyneydellä, mutta ne, jotka olivat nähneet hänet vähää ennen, tiesivät ettei hän ollut aivan niin rauhallinen kuin miltä hän näytti. Kerta kerralta vilkasi hän Lucianiin päin epäluuloisesti.

Kenties veljesten yhdennäköisyys hämmästytti häntä, ja hän näki Lucianissa varmaan Louisin kostavan haamun.

Lucian, ollen tyyni ja kylmäverinen, näytti mieheltä, joka on varma koston saaliistaan.