Part 5

Ennen kun kukaan ehti sanoa hänelle missä paikassa hänen piti seisoa, asettui hän aivan samalle kohdalle, jossa veljensä oli seisonut ja pakoitti siten vastustajansa asettumaan entiselle paikalleen.

Lucian otti vastaan pistoolinsa riemun hymyllä. Kun herra de Chateau Renaud sai omansa, muuttui hän kuolon kalpeaksi ja pisti kätensä kauluksensa väliin, aivan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.

Mahdotonta olisi kuvailla kauhua, joka vasten tahtoani minut valtasi, katsellessani tätä nuorta miestä; kaunis, rikas ja hienostunut mies, joka vielä päivää ennen ajatteli, että pitkät ja onnelliset vuodet olivat hänen edessään, mutta joka nyt sydämmen tuskalla huomasi olevansa tuomittu kuolemaan.

— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi herra de Chateaugrand.

— Olemme, vastasi Lucian. Herra de Chateau Renaud teki myöntävän liikkeen.

Tuntien että oli aivan mahdotonta heihin katsoa, käänsin pääni heistä pois.

Kuulin kaksi pamahdusta ja kolmanneksi niiden kaiun.

Katsahdin ympärilleni.

Herra de Chateau Renaud makasi maassa pitkänään. Hän oli kuollut ilman huokausta, ilman liikahdusta.

Uteliaisuuden ja kauhun valtaamana lähestyin kuollutta; kuula oli sattunut keskelle otsaa, aivan kuin Lucian oli sanonut.

Juoksin Lucianin luokse; hän oli tyyni ja liikkumaton, mutta nähdessänsä minun lähestyvän, pudotti hän pistoolinsa ja heittäytyi syliini.

— Oi veljeni! veli raukkani! huudahti hän purskahtaen itkuun. Ne olivat ensimmäiset kyyneleet, jotka hän elämässänsä oli vuodattanut.

LOPPU.