I.

Hän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin harjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä. Mutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden lomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa. Tuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan nähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän istui, oli märkä.

Hän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja äänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan sähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän ei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän kulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta hänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti- ja multakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin. Lehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän kyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen tunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin puunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita, hän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli kummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia runkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä tahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi sen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.

Kerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka puolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän joutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän pois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon maahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi lyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden keskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki pitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli suojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän tiesi lähestyvänsä taloa.

Mutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan jalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä nytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi syrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa, jännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken, ihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä se ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti vaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän kohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi... ja häneltä pääsi kova kauhun parkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan tai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki. Lyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti näyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän ja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli apposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja vyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat olivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho oli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla liikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.

Mutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut muurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut toisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen sinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä oleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi heittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä välähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki hyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän tunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja pakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.

Kun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan. Hän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut ilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat kahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille revolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas rauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli useasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui välillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen toinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin ympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa kädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se ei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin pensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa hän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes hänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei erottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain kastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn, meni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.

Hän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui hyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan asentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan, ilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi juoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään satulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli jalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut enää mitään.

Pahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja joutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä ollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen paluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata sitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän laskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen, kapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta, levitti sanomalehden maahan ja istuutui.

"Uhhuh!" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja kosteutta.

Ja "Uhhuh!" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten päästä palaamaan.

Mutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa vaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja odotti aamun valkenemista.

Hän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren aavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan, että haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki, miten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt, tähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana Kalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden haukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä laulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden lopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja sen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän oli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se oli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen näkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan yli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan tehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill Valleyin välillä.

Hän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä hän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin ohjaustangon ylitse.

"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki", mutisi hän tutkiessaan polkupyöränsä murtunutta haarukkaa.

Ja hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa jalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja melkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi tieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden varvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä tarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut vuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja tiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään sitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.

Ja jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä: se juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla. Olento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa, olento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja ponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä lailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin ylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä. Toinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti sitten vaellustaan jatkamaan.