II.

Dave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn James Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan yksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet häntä epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli edessään, oli tavattoman epäluuloinen.

"Sanokaa Mr Wardille, että asia on hyvin tärkeä", kiivaili hän.

"Kuulettehan, että hän par'aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä", kuului vastaus. "Tulkaa uudelleen huomenna."

"Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille, että kysymyksessä on elämä tai kuolema."

Sihteeri epäröi, ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.

"Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä ja että tahdon antaa hänelle tietoja."

"Mikä on nimenne?" I

"Älkää välittäkö nimestäni. Hän ei tunne minua."

Päästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella tuulella, mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen, joka parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän tuolissaan häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen muutos. Hän ei tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä salaisesti kiukuissaan itselleen.

"Oletteko Mr Ward?" kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti häntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.

"Olen", kuului vastaus. "Ja ken te olette?"

"Harry Bancroft", valehteli Dave. "Olen teille outo, ja nimeni on samantekevä."

"Lähetitte sanomaan olleenne Mill Valleyssa viime yönä."

"Tehän asutte siellä?" vastasi Dave ja katseli epäröivästi pikakirjoittajattareen.

"Niin. Millainen asia teillä on? Minulla on koviin kiire."

"Tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken, sir."

Mr Ward loi häneen pikaisen, läpitunkevan silmäyksensä.

"Voitte olla vapaana muutaman minuutin, miss Potter."

Tyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä James Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi ounastella hänen aivoissaan.

"No?"

"Olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä", aloitti Dave hämillään.

"Sen olen jo kuullut. Mitä haluatte?"

Ja Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli aivan järjetön.

"Olin talossanne, puistossanne, tarkoitan."

"Mitä te siellä teitte?"

"Aioin tehdä sisäänmurron", vastasi Dave aivan rehellisesti. "Sain tietää, että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa, ja se kuulosti houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui sellaista, mikä esti minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen täällä. Tulen varoittamaan teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli vapaana puutarhassanne — oikean paholaisen. Minunlaiseni hän olisi voinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En ole milloinkaan juossut niin kuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri nimeksikään vaatteita, se kiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin sen ajavan takaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun molemmat katosivat näkyvistäni."

Dave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne eivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta, siinä kaikki.

"Kovin merkillistä, kovin merkillistä", sanoi hän. "Villi mies, sanotte. Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?"

"Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä ihmisten surmaamisesta... turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte vaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen on asiani, rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte antaa minulle jotakin vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli tarkoituksenani. Mutta en välitä siitä, annatteko minulle jotakin vai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut teitä ja tehnyt velvollisuuteni."

Mr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave näki, että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut, mutta kovasti auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan, mikä jo ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla oli kapea suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa. Mutta ajatus, mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli toistaiseksi yhtä järjetön kuin syntyessäänkin.

Mr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin ja ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen kahdeksikymmeneksi dollariksi.

"Kiitos", sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt. "Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen."

Mutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa. Lisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli ilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti eristettynä. Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward tahtoi pitää seikkaa salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä dollaria.

"Kuulkaahan vielä", aloitti Dave, "kun ajattelen tarkasti asiaa, muistuttaa se villi mies kovasti teitä..."

Dave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän näki Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän raivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin ja samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata hänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua heittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen ympärilleen niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan voihke. Hän näki toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin koiralla, kun se tahtoo purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan, ja hampaat olivat aivan iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne eivät iskeneet. Sensijaan Dave tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin rautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja sitten hänet lingottiin menemään sellaisella voimalla, että ainoastaan seinä saattoi estää hänen vauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.

"Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?" tuiskahti Mr Ward hänelle. "Kas niin, antakaa raha minulle takaisin."

Dave ojensi setelin hiiskahtamattakaan.

"Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää ikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät vankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?"

"Kyllä, sir", läähätti Dave.

"Nyt menkää."

Ja Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa pakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä. Kun hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.

"Teillä on ollut hyvä onni", sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että hänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät. "Teillä on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä lihakset käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin."

"Niin, sir", sanoi Dave, ja hänen äänestään soinnahti vilpitön vakaumus.

Hän aukaisi oven ja poistui. Sihteeri katseli häntä kysyvästi.

"Uhhuh", sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi konttorista ja tästä kertomuksestamme.