I.

Hän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias, ja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta mielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä ja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka taholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen hypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat puu- ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku pensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän myös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi täydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan tykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se olisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että se olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain hänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.

Hän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka äkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet säpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään ohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän virnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli sellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että hiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin nenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha oli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan hiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen hengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta puiden varjokoissa.

Mies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn peitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin mahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja mies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi auringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui painumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen taholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei ollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen rohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.

Erästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui niin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa hevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi matkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.

Harju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi laskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen kuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti silmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui hänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen suuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka koetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen kuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään epäilyttävää.

Rinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä metsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu muuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien sijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita, suoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli tiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi puistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen kuin sota karkoitti ne pois.

Hän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen tunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli erään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli kauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki jokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin matka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä vastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri, kaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.

Kaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän pysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka jyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta täällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties lukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään oli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä ratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita miehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa kuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.

Hän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja tähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä lakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei noussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita eikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli niin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui siltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä hetkellä tahansa näkösälle.

Hän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi ruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon paisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja lähestyi jokirannan puu- ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan ajatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa. Hän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui satulaansa vasten.

Hän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta metriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa leveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli kovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan, silmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen sietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin polvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti vähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa, mutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän havaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.

Se saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti pensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli vähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja ympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat siniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita, vaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.

Kaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa ei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki niin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen. Hän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli kuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.

Mutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti. Vesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti vettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan. Käsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä sulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi janoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti auringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien suojaan.