II.

Uusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta ulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota. Metsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies, karhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle päästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä. Romua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot olivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan vieressä oli nimi- ja numerolaudoilla varustettuja hautoja. Keittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin, kauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet ja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo päristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi sen loitolle hirtetyistä.

Sisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän polki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista tähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään huoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli pidetty haavoittuneita.

Hän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan. Kymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki taskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä pälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä aika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui paitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.

Juuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä korviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään multaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja tähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän toiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta. Joitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti, että miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat neuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten maahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät näyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon, nousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki satulannupilla.

Hän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin äkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se aloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain poikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa, ja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa silmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki vilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat saaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden tähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä kiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset perääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta hän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten painautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten hevostaan toisella.

Talon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja antoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien pamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo teki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne laskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa eri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei havainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän hätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula, mikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja kimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.

Laukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä tuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt vahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen. Aivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten monet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien hevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan päässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen, jolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan, heittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti pitkää laukausta.

Nuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja heittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen tähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka hyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.

Mutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen kuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan hitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet näkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun se kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen vyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle omenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen mestarilaukaukselle...

YÖN LAPSI.

Oltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi lämmin yö — ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle avoinna olevista ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten lahjomista, viimeisiä merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin puhdistamaan valonaroista aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä elämässä vallitsevaan hirvittävään kehnouteen ja mädännäisyyteen, kunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin nimen — O'Brienin, lupaavan nuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt henkensä kilpaottelussa edellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta puhdistunut. O'Brien oli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies. Hän ei juonut, ei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa oli ollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana otteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa... jälkeenpäin.

Nuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää meistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä, ja me ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille Romantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois inhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä. Bardwell tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha, kaljupäinen ja pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista ja muuttui ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi. Aluksi aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa päivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.

"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen silloin", sanoi hän. "No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette oikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä vuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat... piru periköön lääkärit!"

Hän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen suuttumustaan hillitäkseen.

"Mutta olen ollut nuori... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta sitten, ja päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin kilpajuoksija, eikä pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa oli ydintä anno 98. Sinä muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen aikaan. Enkö ollut sangen reipas mies?"

Milner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan kaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.

"Totisesti olit sellainen, vanha veikko", sanoi Milner. "En unohda milloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana, jolloin se pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin oli silloin siellä" — tämä sanottiin meille muille — "ja hänen toimitsijansa tahtoi järjestää ottelun hänen ja Trefethanin kesken."

"No, katsokaahan minua nyt", komensi Trefethan ärtyisesti. "Tällaiseksi Goldstead on tehnyt minut... Luoja ties, montako miljoonaa, mutta sielussani ei ole mitään jäljellä... tai oikeammin suonissani. Mainio punainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö värisevää protoplasmaa, kuin... kuin..."

Mutta sanat tyrehtyivät, ja hän otti lohdutusta korkeasta lasistaan.

"Naiset katselivat minua... siihen aikaan, käänsivät päätään katsellakseen minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi naimisiin. Mutta tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet tuhat mailia maailman ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän siteerasi minulle ne Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään kuulimme — ne sanat päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä, valkoisista jumalista ja mustista.

"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin luona — jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta paisuisi — niin, silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli Isolle Orjajärvelle. Siellä pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä harjuja. Ne ovat raja, rajamuuri, ylikulkematon seinä. Siellä ei ole minkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat ansamiehet ammoisista ajoista alkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden yli, — no, enemmän on ollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä selviytyneitä. Ja juuri sen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta kuka tahansa saattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni ylpeämpi kuin mistään muusta teostani.

"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole milloinkaan tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen jalka ei ole kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on melkein yhtä alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin... melkein, sillä he ovat joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa. Silloin tällöin käy kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja, mutta siinä kaikki. Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja saattaa valtansa alle.

"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös — täällä Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja kartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat korkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi aloiksi, joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia helottavia niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat kantoivat kuormaa selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin löytää jonkin pienen intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä ja voidakseni jatkaa retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä, ja olin aivan ymmällä siitä, että kukat vielä kukoistivat. Minunhan piti olla subarktisessa Amerikassa ja korkealla Kalliovuoristossa, ja silti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla. Ennemmin tai myöhemmin valkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he luovat koko laakson vehnävainioiksi.

"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain — ja saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita intiaaneja, ja kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut tuottoisa. Ja niin kohtasin tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä. Saatoin keskustella intiaanien kanssa vain merkkikielellä, mutta pian he veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle — puoliteltalle, joka oli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä avoteltta oli kokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi hangatuista ja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja järjestys, ettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode oli tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia, ja niiden päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole nähnyt sen peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä. Hän oli pähkinänruskea. Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut, hän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsoni, aivan kehittynyt rotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja hänen silmänsä olivat siniset.

"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät posliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas yhteensulautuneina, ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä oli naurua — lämpöistä naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin inhimillistä ja... sanoisinko naisellista. Niin, ne olivat naisen silmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Saatanko sanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli samalla kertaa polttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa, täydellistä lepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä."

Trefethan keskeytti äkkiä kertomuksensa.

"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on vasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen juhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se minä — vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun Nuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä milloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat, niin älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin nuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En kykene niitä kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä, käsitätte kenties paremmin itse.

"Hän ei noussut istumasta. Mutta hän ojensi minulle kätensä.

"'Vieras', sanoi hän, 'onpa kiva nähdä teittiä'.

"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani. Hän oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli hämmästyttävää, että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se vihlaisi kuin väärä sävel. Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli runoilija. Säattepa kuulla.

"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne noudattivat hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän oli hi-yu-skookum-päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää minulle teltan ja ottaa koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät sen. Ja he tunsivat hänet niin hyvin, etteivät tohtineet näpistää mokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän oli ruumiillistunut Järkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi luihini ja ytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata valkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien mailien takana Ei-Kenenkään-maassa.

"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta pyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin joutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä naista, ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu runoilija on loihtinut eteemme.

"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi antaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua matkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia pitkän taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla jokiäyräällä, ja pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja toimitti hänen kotiaskarensa. Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen sataessa ja luodessa minulle rekikeliä. Ja tällainen oli hänen tarinansa.

"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te tiedätte, mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja loputonta työtä.

"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla ei ollut aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme ympärillä, mutta piti aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä ollut mittaa eikä määrää. Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä päästä pois maailmalle, varsinkin keväisin, jolloin lintujen laulu saattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin juoksennella ulkona korkeassa heinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa metsissä ja kiipeillä vuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla oli hyvin paljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa, tulla vesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla oravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan niiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin hiiviskellä keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin oikein hiljaa, kuinka ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita ihmiset eivät tunteneet.'"

Trefethan vaikeni antaakseen täyttää lasinsa.

"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella ulkona öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja tähtien tuikkeessa, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä varmasti tiesin tuntuvan mustalta sametilta, juosta juoksemistani, juosta loputtomasti. Eräänä iltana, jolloin olin aivan lopussa — oli ollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina ollut ottanut käydäkseen, ja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä ja juonikkaalla päällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän katseli minua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän antoi minulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle ja nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen en maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.

"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa, luullakseni — ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä tehtaassa — pitkät tunnit ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä hän pääsi tarjoilijattareksi kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä nimitti.

"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin. Mutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista tai pöksistä.'

"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen kanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne ravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä vaikutti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan ehdottomasti, mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta raatamisesta. Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa muovautui nyt haluksi nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut nähdä sitä paljoakaan. Mies perusti ravintolansa, pienen ja halvan, ja hän havaitsi pian, minkä tähden mies oli mennyt hänen kanssaan naimisiin... päästäkseen palvelijatarta palkkaamasta. Hän se melkein yksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä kaikki työt, tarjoilusta tiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään valmistaa ruoan. Sitä menoa kesti neljä vuotta.

"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän vaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä ruokalapöksässä, alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta...

"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli? Miksi minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä työtä tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen väsyksissä ja havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin edellinen, ellei vieläkin raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien, kuten hän sanoi, puhuvan ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt käsittämään sitä, mitä hän teki, otolliseksi valmistaumiseksi kuolemattomuuteen.

"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin kuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei ole helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat ravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani niin pökerryksissä lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen olisi saanut vähän raitista ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön ikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin näin mitä ihmeellisimpiä asioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä, ja oli niin puhdasta ja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka solisivat suloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota tuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä, jotka torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria tyttöjä kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita ja luonnollisia — ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut kerran eräästä kirjasta siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten ritareita, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, tai vallasnainen valkoisella tammalla, ja loitommalla näin linnantornin kohoavan korkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että seuraavan tienmutkan takana tapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja satumaisen, jonka edustalla olevilla nurmikoilla suihkulähteet kumpuaisivat, kukat helottaisivat ja riikinkukot keikaroisivat... ja sitten avasin silmäni, ja keittiön lieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin Jaken sanovan — Jake oli mieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota papuja tulelta. Aiotko antaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa! Luullakseni sain sitä varsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut armeenialainen kokki menetti järkensä ja koetti katkaista kaulani kyökkiveitsellä ja sain palohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin kajauttaa miestä kalloon perunahuhmarella.

"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa ja kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja tunnuin syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa vietettiin hurjaa elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita sikäläisiä naisia, eikä heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä tietysti tahdoin olla puhdas. En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja ajattelin, että minun oli yhtä hyvä kuolla tiskaamiseen kuin heidän laillaan'."

Trefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen kertomuksensa lankoja.

"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin intiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden hallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja luonnollista — hän olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita ja patoja. Mutta sitten 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei tarvittu, ja se tuli todellakin.

"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin näkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan lukea ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon huudosta':

"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi vuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä, mutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän metsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän säilyttää yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin harvinaisella ja kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän näkee välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme tunneta. Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain tähtien etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna keinotekoisen valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen loisteeseen. Seurasaarten asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa, mutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina kuin......yösyntyisiä jumalia.'

"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui hänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista, uskontunnustus — pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään muotoon — hänen omaksi persoonallisuudekseen.

"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti syvä kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau on viisas mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni hetkeksi, ja vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti pyhimystä hänen lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo hänelle.'

"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten minun laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko elämäni päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden minä en milloinkaan ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja tiskaamisesta, sen tähden minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana kuutamossa. Ja minä tiesin, ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut oikea paikkani, ja sanoin sillä siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja käärin kokoon vähäiset vaateryysyni ja lähdin. Jake näki sen ja koetti estää minua.

"'Mikä sinulla nyt on mielessä?' sanoi hän.

"'Ero sinusta', sanoin minä. 'Menen suuriin metsiin... sinne minä kuulun.'

"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun. 'Uunin kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin teet minkäänlaisia hullutuksia.'

"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu puolestani.'"

"'Ja niin minä lähdin.'"

Trefethan tyhjensi lasinsa ja tilasi uuden.

"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli kaksikymmentäkaksi-vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon ääressä eikä tietänyt elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai viidennestä ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään. Ei, hän ei liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata veneellä. Hän meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä Dyeaan — tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä ainoasta puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä. Hän antoi intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.

"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta alkaen. Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin ahdasta, ettei saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia ryömi kaikkialla, ja jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja kuljetti kanoottia. Ja kaikkialla mahtavien, juhlallisten vuorten huipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita aurinko punasi. Ja oi sitä hiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta! Joskus näki kaukana puiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen erämiehen nuotiosta. Se oli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä näin unelmaini toteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä hetkellä tahansa. Ja tapahtuikin.

"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat keihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet ampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli kaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä oli sakeaa, mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen kanssa niityn poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme sieltä marjoja ja juuria, mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat hyvää ruokaa. Ja marjamaalla kohtasimme ison karhun, joka oli siellä illallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan kuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion savu ja kiehuvan metsänriistan tuoksu!... Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin päässyt yön lasten luo, ja tiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, siltä minusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani levolle sinä iltana, telttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon mahtava vuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin, että samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava, samanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan. Enkä palannutkaan.

"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava leveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia leveän, ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana aallot heittivät minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin hengissä.'

"Ajatelkaahan", keskeytti Trefethan kertomuksensa. "Kanootti upposi, kaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän kahlasi maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta ja päätyi rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko sillä rannikon-osalla.

"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki metsien ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui siltä, kuin olisin ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin sen. Minua ei peloittanut. Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut surmata minua. Ja toisena metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin pienelle aukiolle, missä oli ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli makuulavitsoilla, ja liedellä oli pannuja ja kasareita. Mutta se ei ollut ihmeellisin löytöni. Majan ulkopuolelta, metsän laidasta, löysin... teidän on mahdotonta arvata, mitä löysin sieltä. Kahdeksan puuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat nääntyneet nälkään, ja niistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla hevosella oli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä — vernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja tämän sisällä... mitä luulette siellä olleen?'

"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle ja veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman kuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa, huuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi osaksi kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen olleen vedessä.

"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän maan. Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista kultaa?'

"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein puhdasta, ja sanoin sen hänelle.

"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä yhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin seitsemäntoista Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä kahdeksaatoista. No niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan hevosenkantamusta, sataviisikymmentä naulaa kussakin.'

"'Neljännesmiljoona dollaria!' huudahdin hämmästyneenä.

"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän. 'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti kaiken ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme päivää lähtöni jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat kaivaneet kaiken tämän kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni. He kuormittivat hevosensa, sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan jäljettömiin maan pinnalta. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan heistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska minä olen yön lapsi, olen kai heidän laillinen perillisensä.'"

Trefethan vaikeni sytyttääkseen sikarin.

"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi kolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän kutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn kauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se tapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli silloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa kaksi intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden kaikilla Yukonin alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän vaelteli useita vuosia niillä main ja matkasi sitten sinne, missä minä hänet tapasin. Hän ihastui seutuun, kun hän — kuten hän itse sen lausui — 'näki mahtavan hirvihärän kahlaavan polvia myöten keskellä laakson punaisia miekkaliljoja'. Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän sairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa ja tuli vähitellen heidän johtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden ainoan kerran, ja silloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria intiaaneja, etsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.

"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä on kallein aarteeni.'

"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin medaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen kiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden kappale, jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.

"'No, oletteko te onnellinen... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä. 'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa. Kaivannette sentään toki yhtä ja toista?'

"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan yhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani on täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva kaiho, mistä olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä Thoreauta tänne.'

"'Minkä vuoksi?' kysyin siihen.

"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni hyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut puhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat karanneet maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja — sellaisista, jotka rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset naiset ovat jo alkujaan eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin naisia, he näyttävät miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia tarpeita. He eivät välitä rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia käsivarrelleen tai pyörimään jaloissaan. Minä en ole sitä lajia. Sanokaahan, vieras, näytänkö minä mieheltä?'

"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen, jolla oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset naisensilmät.

"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen kauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli luonnon lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa kysymyksessä. Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta rodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä vuodet.'

"'Tarkoitatte...?' aloitin.

"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi silmiin. 'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi. Luultavasti hän on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa hänestä, jos jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen nimityksen oikeaksi.'

"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli täsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä — kiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.

"'Teillä sietäisi olla vaimo apuna', sanoin miehelle.

"'Minulla on ollut kerran', vastasi hän.

"'Siis ollaan leskenä?'

"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus kävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi minua revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien mukana. He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'"

Trefethan antautui lasinsa lumoihin ja istui äänetönnä.

"Mutta entä tyttö?" huomautti Milner. "Keskeytit tarinasi juuri silloin, kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö se kehittynyt sellaiseksi?"

"Kehittyi", vastasi Trefethan. "Kuten hän itse sanoi hän oli villinainen kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman rotunsa miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan asiaan. Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.

"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä elämästä, muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea Kalliovuorten yli syyskelin aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä monta kauniimpaa. Miksi ette jäisi tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'

"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni hyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten tiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni, saatan sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen vaikutuksen minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä valehtelin kuin gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.

"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän..

"Vastasin myöntävästi.

"Ja siinä kaikki. Hän tyytyi. Vain kerran hän hiukan läikähti...

"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja silloin ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en aio lausua sitä. En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne... ja ellette tahdo ottaa minua.'

"Hän hankki minulle tarpeelliset varustukset ja auttoi minua matkalle.

"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän ulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'

"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt, miten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu, olin puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.

"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin muistelemista.'

"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja niin minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin koiriani tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin solan läpi ja vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla olevalle kauppapaikalle."

Katumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija sipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja Trefethanin ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.

"Minun olisi ollut parempi jäädä sinne. Katsokaa minua."

Näimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit silmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen väsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion miehestä, joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen elänyt liian hyvillä päivillä.

"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko", sanoi Bardwell, melkein kuiskaamalla.

"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!" puuskahti Trefethan. "Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä yhä. Piristyisin ja eläisin monet vuodet... hänen kanssaan... siellä pohjolan vuoristossa. Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta minä olen vanha mies — neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua. Surullisinta on", hän kohotti lasinsa ja katseli sitä, "surullisinta on, että täällä on niin kevyttä tehdä itsemurha. Olen veltto ja arkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen peloittaa minua, kovien aamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten ajatteleminen kauhistuttaa..."

Lasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan vallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän katui ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi kaikuvasti ja katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset: "Niin, Yön lapsen malja. Hän _oli_ ihme."