I.

Mont' on aatoksissa aavistusta, asuu sielussani synkkä yö. Manan sulho leikkiänsä lyö, viittaellen kohti kalman usta.

Mennyt päiv' on ollut liian musta, ahdistuksen hammas syöntä syö, loppuu lyhyt elämäni työ, eroon — enkä tunne kaipausta.

Soita, meri, laulujasi mulle, saavun kohta syleiltäväks' sulle, armaiden, ah, aaltoin keinuntaan;

pääni raskas, sorrut alla painon, koht' on suru loppu Pohjan Ainon, rauhan, rauhan pian jo nähdä saan.