II.

Yö kulunut on häitä aamun koihin, on leikki lahden laineen hurmaavata; ois' sinne päästä liian suloisata — ei halaa murhemieli nautintoihin.

Vaan silmänsä kun luopi ulapoihin ja katsoo paatta kullanhohtavata, min yli vallaton käy aaltoin rata, — niin ihanaa ois unhottua noihin.

Hän muistaa lemmen lapsuutensa ajan ja nuoren elämänsä tummentajan, mi taaskin häntä kiinni tavottaa.

Hän sulhon näkee uivan aaltoloissa — hän sinne syöksyy — kaikki katoo — poissa on Aino. — Meren aallot humajaa.

ILTATUNNELMA.

Pois kulki päivän kehrä päältä soitten, nyt muita maailmoita lämmittää: ja heikko heijastus, mi jälkeen jää, on kohta orja sumun ruhtinoitten.

Pian vallassa on kansa unelmoitten, nyt alkaa aavistusten tuttu sää, ja ikuisuuden soinnut helähtää, kuin kuolonkellot aikain kaameoitten.

Miks', sieluni, niin katsot kummissasi? Mun tyhjyy elämäni tuntilasi ja päivän iltaan rientäen se vie.

Kun sammut, aatos, sammut taistostasi, on silloin tullut vuoro kuolemasi, ja alkanut on unten suora tie.

PÄÄSKYJEN TULTUA.

Niin monen vaaran, vainon kautta tänne te liitelitte mailta Afrikan; te toitte meille kesän sanoman, nyt kiireimmiten teette pesiänne.

— Oi, kevyttä on kulku elämänne! — mä teidät nähdessäni huudahdan. Te ette tunne huolta katsojan, vain ylennätte visertelyjänne.

Mut miksi kuljen minä huolta kantain? Oi kuule, sielu: metsäin, ilmain, rantain sävelet soivat, laulut lintujen!

Pian maasta kohouvat kukkain sarjat, ja laitumilla ammuin käyvät karjat — ja kaikki vallassa on ihmisen!

III. MUINAISUUS.

MUINAISUUS.