III.

Vuossatais-untansa nukkuvat nurmien alla sankarit ylevät. Kerran he kulkivat ees hehkuen, vapautta janoten taistelemalla. Heidät, oi iäisyys, kohota kirkkautees!

Haudoista isien nouseepi siunaus, siemen, taistoista sankarten aartehet, aatokset, maa. Rauhassa untansa kohdussa kotoisen niemen iäti levätä vapauden vartiat saa.

APHRODITE.

Suku suurien jumalten eli huipulla Olympos vuoren: iloitsi, suruja tunsi lailla laakson ihmislasten.

Sylissä säihkyvän lemmen ihanimmaksi yleni Aphrodite. Itse lemmen liekkinä paloi

ja ihmislasten sydämet rakkauden tulehen tuimahan sytti. Aphrodite: jumalain kukka.

Kuollut et keralla muitten. Elät vielä ja iäti vaalit, iäti lietsot elämän pyhintä tulta.

KODITON PRINSSI.

On hyljätty kruunu Eerikin kera lempeän Kaarinansa. On hyljätty suku — lapsetkin käy pystyjä polkujansa.

Ja lailla vainotun harhailee nuor' Kustaa määrättä, tiettä; yö sielussansa vallitsee, hän vailla on lämmön liettä.

Yks' säilyy kirkasna sielussaan: syli äidin, hellivä muoto, joka myrskyjen merellä ollut on kuin rauhan lempeä luoto.

Hän päättää päivänsä, onneton, ja tiensä oudolle maalle; elo hänelle pistoja tuonut on kuin Eerikki kuninkaalle.

Se onnekas päivä on ollut vain, kun syleillä häntä on saanut, ketä muistaen, kaihoten kaipasi ain', kenen rinnoilla läsnä on maannut.

Ja prinssi on hänkin Ruotsin — vaan hän ei kruunua koskaan peri. On hänelle laulanut laulujaan vain pettymyksien meri.

KUOLEMA.

Niin hiljaisna kuolema käy tietä kukkatarhain ja ruusut se taittavi kaunihimmat, se ottaa useat pois liian nuorra, varhain, kun veret viel' on poskilla hurmaavat. Vain nauraa surevien sydäntuskan nähden ja ilkkuu haudalla lempiväisen, ain' kulkenut on keralla turman tuhotähden, siteet poikki lyö armotta ystävien.

Se tyynnä käy tykö lemmen pyhän, polttavaisen ja lausuu: Sa elämäsi jättääkö voit? — Käy luokse kehtolapsen, luo rakastavan naisen, ja turhaan sen eessä sinä vaikeroit. Tykö vanhan se ystävänä, auttajana astuu, kun iltarusko sätehensä viimeiset luo, mut sulhon silmä säteilevä kyynelistä kastuu, kun valkeana yössä lepää impensä tuo.

Se poies vie elämästä uuteen valtakuntaan ja äänetönnä valtaovet umpehen lyö; siell' ihmisrinta uinua saapi iki-untaan, on tauonnut murehet ja riemut ja työ. siel!' ankara on vartia pakenijaa varten... ken vastaan nousta voisi, uhmahan lain, se koti ompi orjain kuin ruhtinatarten, sen portista sisään käypi kukin kerran vain.

KOTISEUDULLE.

Kun vuotta monta mailla vierahilla ma kuljin etsein turhaan onneani, niin joskus aattehilla kotoisilla mä viihdytellä koitin murheitani. Vaan vihdoin kaipuu voittamaton johti mun askelteni suunnan sinne, missä soi kehtolaulut mulle; maata kohti, jost' olin kauvan ollut eksyksissä.

Mun höyryn voima niinkuin lintu liitäin vie synnyinseudun suloisehen syliin, mut aatokseni, nopeammin kiitäin, ne tuttuihin mun johdattaapi kyliin. Näen siellä kansan työssä kiireisessä, sen taistelut ja riemut, kärsimykset, näen lehdot, laaksot, lammet keväimessä ja kuulen lintuparvein liverrykset.

Mä herään mietelmistä, koska kuulen puhetta tutuin murtein vierelläni; se on kuin tuoma vienon kevättuulen, se koskettaa kuin soitto sydäntäni. — Myös kohta seutu vuorten reunustama on tuossa kaupunkeineen, torneinensa; se muuttunut on paljon — sentään sama... Sua siunaan, seutu, taloin, luostarkirkoin!

Lien ollut väsynyt jo päivän matkaan, nyt tuntenut ei ruumis riutumista. Ma halki kaupungin vaan yhä jatkaan — on illan kulku oudon onnellista. Niin kiirein astun synnyinkylän maille, sen metsäin, järvien ja vuorten luokse, ja kansan peltomaille onnekkaille... Sa, riemukyynel, tyyneemmästi juokse!

Ma kulkeissani tunnen: yksin täällä voi täyttymyksen saada rinnan kaipuu. On synnyinpaikka puhtahin maan päällä, vain siellä lapseksi taas nöyrtyin taipuu. Kuin onnellista, ett' on kulkijalle yks' seutu suotu, jossa viivähtääpi, ennenkuin matka päättyy mullan alle, ennenkuin taistot iäisesti jääpi!

LAPSUUDEN KODISSA.

Sun muotos muinaisuutta ihailin, sa koti armas, unissani öin. Sun ylläs valvoo taivas tähtivöin, on päällä maan sun paikkas rauhaisin.

Ja nyt, kun luokses saavun vihdoinkin, on sielussani suuri sunnuntai, sult' elämäni ensi johdon sai, sun seurasi on päivä pyhäisin.

On tupa tuttu vielä ennallaan, vaan seinät painostansa kumartuu, ja painunut on alas uuninsuu — kaikk' kuultaa kulunutta vanhuuttaan...

Pois käännyn taas, oi rauhaan, rauhaan jää, mä vielä kerran saavun luoksesi. Mutt' sana kallis: lapsuuskotini, se aina sielussani helähtää.

PROFEETTA.

Hän hetken kulki, aatteensa ain' elää, tuhanten vuotten takaa äänens' soi: — Nyt riemuitkaatte kaikki työtä tehneet! Ken murheissansa vielä askaroi? —

Omisti uskon vahvan, valtavimman: vain valo voittohonsa ennättää, vain suuri sielu kestää mailman tuskan, vain sille taistelussa tanner jää,

ken uskollisna ajain aatettansa käy hehkurinnoin, missä määrä on, ken aina luottain omaan itsehensä on eessä ristinpuunkin pelvoton...

Hän kerran kulki mailla veljiensä ja ääni pyhä, jumalainen soi, ja laineet merten laajain, tuuli taivaan sanansa suuret maailmalle toi.

IV. KEVÄÄN MERKEISSÄ.

MAALISKUULLA.

Täynnä lepää vielä hanget maan, uhmallisna viluvirsi helää, humiseepi viita huolissaan, ihmisrinta vangittuna elää.

Mutta päivän kehrä korkeaan kohos, kukaan valtiast' ei estä, tuhoon määrää kaiken, kuolemaan, jok' ei valon ylhäisyyttä kestä.

Yön ja valheen valta vapisee, kuuluu päivän huuto: — Nouse, vanki! Kukkaan ei käy henki, terää tee, ennenkuin on voitettuna hanki. —

Iäisyydet yhtyy kamppailuun, saapuu pyhän vapauden vuoro, syttyy liekki sieluun sorrettuun, valtaan nousee valon ylväs kuoro.

VETTEN VAPAUTUESSA.

Kevät saapunut on, kevät kukkasineen: myös saapuiko täyttymys toivehien? Vapautensa sai taas ulappa veen: myös saapuiko vapaus sydämien? — Ah, lennä sä aatos kuin lintunen tuo, oi, siivillä lennä nyt onnesi luo! Kevät kuulakka on, pyhä keväinen yö: niin arkana sydämet nuorien lyö. Oi, terve! — he huutavat riemuiten — kevät toivojen, lemmen ja kukkasien!

Tuli aurinko taas valonsätehillään yön peikkoja, varjoja viemähän pois. Tuli aurinko taas: elon synnyttämään se saa kuin ei kuoloa konsana ois. Ah, uudistu, mieli, kuin kukkanen maan, oi, lennä ja liitele vapahana vaan! Sinet taivahien yli autiuden niin kauniina kaartuvat suojaks' sen. Ja aina, oi, aina riemuiten näin me kevättä palvomme tervehtäin.

Tule tuomahan taas ilo taivahinen, pois sulata hangen ja pakkasen hyy! Tule poistamahan suru pettymysten, ja onnemme este ja huolien syy! Sydän liekkihin sytytä uudestaan, elä sammua salli sen milloinkaan. Tule, lämpöä tuo, sydänlempeä luo, käy laajaksi vaahtoisan virran vuo. Oi, terve! — me huudamme riemuiten — kevät toivojen, lemmen ja kukkasien!

ON KEVÄT YLHÄN VALKEUDEN VALTA.

On kevät ylhän valkeuden valta, sylissä kevään juomme riemujamme, on vapauden verta suonissamme, ja tiemme suunnattu on korkealta.

Pois ponnistamme pimeyden alta, on hengen valo meidän aarteitamme; se nousten valaiskohon sielujamme, kuin valo suuri kevättaivahalta.

Nyt taistoon kaikki ihmisyyden eestä; me vahvistumme kevätsäveleestä, mi laaksoissamme valtavana soi.

Pois sulaa sieluistamme talven kirsi, kun helää hengen mailta kevätvirsi, kun nousee valkeuden kirkas koi.

IHMISHENKI.

On mahtava virran valkea vuo, meren aaltojen leikki on ylväs; ja salama, surman mi suuren tuo, on kuoleman kaatava pylväs.

On kaunis ja ääretön tähdikäs yö, joka hopeaholvina kaartuu; se luojan on aavistuttava työ, joka ajasta aikahan aartuu.

Mut suurin ja ihmeisin päällä maan lie ihmisen hehkuva henki; se kestävi riemussa, murheessaan, se poistavi pimeydenki...

AURINGONNOUSU MERELLÄ.

Nousee päivä meren syleilystä, loistossansa taivaan purppuroi; ihmisille innon — ihmetystä itse jumalillekin se toi.

Aamuin aurinko luo ulapoille timantit; ne sielun lumoaa; elo syvyyksistä rannikoille herää, luomissanan kuulee maa.

Liikkuu päilyvien vetten päällä henki ikuisuuden, kaiken syy. "Tulkoon valkeus!" kun kaikuu täällä, muodot, muodottomat ilmestyy.

Aurinko, sun arvaa mahtavuutes vain kun aamuin kuvas aaltoon luot. Meri, tiedät voittamattomuutes, valonjumalan kun lemmen juot.

ELEISION.

Meren aution äärell' on Eleision, johon valkeat henget matkaa; ken sinne saapunut kerran on, hän iäistä onnea jatkaa.

Soi siell' yhä hymnit autuuden, jotk' ei ole totta, ei unta; yö saarille laske ei koskaan sen — ah, autuas valtakunta...

SALO KUUTAMOLLA.

Sirppi kuun jo on kulkemassa, suuri hartaus yön avarassa.

Hongat aaveina kohouupi, varjot latvojen vaihettuupi.

Kuuset kuiskivat aikaa uutta, viidat vaieten salaisuutta.

Salo sieluni soinnuttaapi, taikakellot kun kumajaapi.

Salon impyset karkeloivat, tanssin sävelet riemuin soivat.

Suurta tunnen ma aavistusta, värjyn elämän haaveilusta.

Pyhä hiljaisuus Pohjolassa, salo ihmeisin maailmassa.

AAMURUSKON SIIVILLÄ.

Yö siirtyvi pois kera peikkojen vallan, kun aurinko vasamansa valkeat luo; yli laakson ja suon, yli hyytävän hallan jo lankesi lempeä elämänvuo, mi täyttää korkean taivahankuvun: meren iäisen, mahtavan, pohjattoman; tien näyttäen kulkea ihmisen suvun ohi kuilujen määrähän korkeahan.

Maa kiitäen ylhässä kirkkaudessa siniaalloin jo aamua tervehtää; vedenkalvohon taivas kuin kuvastimessa pyhän valtansa maan yli yhdistää; ja katsehet hartaat nousevat silloin avaruutehen joukosta ihmisien — vaan vapauden saapa tää heimo on milloin, konsa päättyvä taival on taistelojen?

Ja aamu on auringon valtavin valoin elon autuain hetki; se lumoavan väriloistonsa siivin ja säde-tulipaloin ylös herättää uinuvan maailman. Se nostaen aattehet, hengen ja mielen on johtona onnen ja oikean luo. — Myös väräjävän tunnen mä sydämeni kielen, valonvaltias aamu kun vaikeni tuo!

LILJAN KUKKA.

Liljan kukka valkoinen, sull' on puhdas terä. Illoin sua katsellen nousee ihmismielehen oma syntyperä.

Sull' on tuoksu pyhyyden, hohto taivahainen, perikuva hyvyyden, aatos ylhäisyyksien, — vaikk' on varsi mainen.

Himmeneepi silmien näkö katsellessa: sielu, orja alhaisen, unelmin vain onnehen vajoo nukkuessa.

Lilja, kukka kuutamon, kaihot pyhät luopi. — Pettymystä elo on, valkeuden voittohon harvan päästä suopi.

AUTUAS.

Lie uljas hän, joka uskaltaa, vaikk' astua vastahan tapaa, mutt' itsestänsä ken voiton saa, hän aina on valtias vapaa. Hän laulaa yöstäkin peikot pois, vihamiehien vimman voittaa, hän kuolla rauhassa aina vois, hänet elämä aateloittaa. Ei salama lentävä häntä lyö, ja myrskykin hiljentääpi, on kirkas taivahan tähtivyö, tuhonuolet ne kauvas jääpi. Mutt' aina suuri ja autuas on ja valmisna eteen Herran. Hän uljas on sekä pelvoton, kun kuolema tapaa kerran.

KEVÄT.

Huomenkellot humajavat laaksoloissa! Kaiku vastaa: taakse jäivät arkitavat, yö on poissa.

Luonnon valtalaulut soivat kaikkialla! Soivat aallot, linnut joukoin karkeloivat taivahalla.

Sydänkielet helähtävät, riemu raikuu. Kaikkein suusta: "Terve, terve, pyhä kevät!" laulu kaikuu.

VALONVALTA ON NOUSSUT.

Pois! uumentoihin maan sa poistu pimeys! Valoa levittäköön päivä, mi alkanut on jo nousullaan! Pois, astu syrjään sydämestä kansan hämärän häivä! Nyt saapuu valkeus, raittihit tuulet. Nyt ahdistus ja valonarkojen valta iäksi murtuu, murtuu... ja kärsineet pääsevät taakkansa alta.

On saapunut korkealle auringon valo, on tulehen syttynyt synkehin salo.

Valonvalta on noussut!

Valontemppelit uljaat työkelloja soittaa onneksi kansan. Soi! Heläjä! Ennä! Lennä vuorelta vuorelle, lammelta lammelle, kylistä korpiin ja pirttien orsien alle! Viritä intoa innottomalle,

Valonvalta on noussut!

ONNI.

Kirkas, kuulakas päivä, kaukana murhe ja mana; poissa on pelko ja tuska. Kaikuu elämän sävel ilmassa idän ja lännen.

Nyt, oi sieluni, nauti ikuisen sävelen tenho! juovu viinistä, tanssi niinkuin päiväperho häitään laidassa lehdon!

Oi, te siniset kellot, onneni jumalan kukat! Oi, te punaiset ruusut, puiston suviset unet! Teitä mä lemmin, lemmin!

Ah, sa kosken pauhu säestät kuoroa juhlan. Ah, mun puroni pieni lomassa laulavan lehdon. Teitä mä kiitän, kiitän!

Kirkas, kaunis kaipuu täyttynyt hetkeks' ompi... Riemun autuas hetki, onnen kuulakas päivä ellös pakene koskaan!

YLÖSNOUSEMUS.