Part 1

language: Finnish

PARAS YSTÄVÄTÄR

Avioliittoromaani

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

I

I

Oli välitunti koulussa. Puheen sorinaa, naurua, kävelyä edestakaisin, juoksua toistensa perässä, seisoskelua ikkunain edessä, humua ja hälinää niin, että korvat voivat mennä umpeen! Kiusantekoa, härnäämistä toisaalla, tuttavallista, ystävällistä yhdessä kävelyä toisaalla. Opettajien ja opettajattarien poissa ollessa äänekäs vapaus joka suhteessa.

Erään alaluokan nurkanpuoleisen pulpetin ääressä seisoo kaksi tyttöä aivan kuin tahtoen pysyttäytyä syrjemmällä, muista loitommalla. Heillä on nähtävästi joitakin keskinäisiä salaisuuksia, joista eivät tahdo puhella muitten kuullen. He seisovat käsitysten. Isompi heistä on pistänyt kätensä pienemmän käsivarteen ja katselee tätä nuorempaa ihastuneena aivan kuin olisi häneen rakastunut. Välistä nousee isomman tytön käsi pienemmän olkapäille kuin tiedottomasti hypistelemään ja suorimaan tämän kuparinvärisiä, kauniita, pitkiä kiehkuroita. Toisinaan tuo isompi kohottaa hiuskiehkuran nenänsä eteen kuin nauttiakseen sen tuoksusta, toisinaan painaa sitä suutaan vasten hellästi suudellen sitä. Hän on ilmeisesti ihastunut tuon pienemmän tytön kuparinruskeihin, hieman kiiltäviin, pitkiin kutreihin, jotka niin somasti keikkuvat tytön hartioilla hänen liikuttaessaan päätänsä.

Toini Karppi, konsuli Karpin tytär, on todellakin niin ihastunut kanslianeuvos Urvon sievään Hilleviin, että kaikki näkevät ja tietävät sen. Eikä ihme, sillä paitsi noita harvinaisen kauniita omalaatuisia hiuksia, on Hillevillä yleensäkin silmiin pistävä ulkomuoto: säännölliset kasvojen piirteet, joissa huomattavimpina ovat ruskeat, gasellin silmiä muistuttavat, mantelinmuotoiset silmät, jotka veitikkamaisesti pilkistävät harvinaisen pitkien, mustanpuhuvien silmäripsien lomitse, pyöristyneiden silmäkulmien kaarien kaunistamina. Muutenkin on Hillevi, ikäänsä nähden, vartaloltaan jo sopusuhtaisen solakka ja käytökseltään tyynempi ja tasaisempi kuin monet muut samanikäiset tytöt.

Ei siis ihme, että Toini Karppi on häneen mieltynyt, varsinkin koska hän itse on monessa suhteessa Hillevi Urvon täydellinen vastakohta. Toini, joka jo on koulun ylimmällä luokalla, on vaaleaverinen, sinisilmäinen, hiukan nykerönenäinen neitonen, jonka posket punaisina heloittavat ja jonka verevien, aina puoleksi auki olevien huulten lomitse hohtavat, kuin kaksi helminauhaa, tasaiset hammasrivit. Muutoin on Toini melkein jo kypsäksi kehittynyt nainen, jonka vilkas luonne ja herttainen, koruton, teeskentelemätön suhtautuminen tovereihin on voittanut heidän sydämensä.

Ainoa, joka Toinin tovereita hämmästyttää, on hänen rakkautensa tuohon häntä paljoa nuorempaan Hilleviin. Varsinkin ovat pojat tästä ihmeissään ja tekevät siitä irvistellen pilkkaa. Nytkin näiden tyttöjen puhellessa muista erillään kohdistuu heihin luokassa olijoiden hymyileviä katseita ja kompia.

Mutta niitä ei Toini huomaa eikä niistä välitäkään, jos huomaakin. Hänellä on Hilleville sinä päivänä tärkeätä puhuttavaa ennenkuin välitunti loppuu. Se on jotakin, joka kiinnittää molempien mieltä niin, että heidän kasvonsa loistavat ilosta ja tyytyväisyydestä. Etenkin saa ilo hehkua Hillevin poskille ja tulta hänen silmiinsä, jotka kiitollisina ovat kuin kiinni imeytyneet Toinin silmiin. Toinin tyytyväisyys taas synnyttää hänen piirteisiinsä jotakin niin onnellista, että voisi luulla hänen tehneen lähimmäiselleen mitä kauneimman hyvänteon, semmoisen, jonka pohjana on uskollisin ystävyys, puhtain rakkaus. Ja kuitenkin on tämä teko vain mitä lapsellisin, mitä viattomin. Se on kahden nuoren tytön sydämen yhteen solmiminen lujaksi liitoksi pitkäksi, pitkäksi aikaa. Koko elämän iäksi oli se liitto tehtävä Toinin mielestä.

Eikä tämä teko ollut muuta kuin, että Toini Karppi pyysi nuoremman koulutoverinsa tanssiaisiin, jotka hänen vanhempansa aikoivat panna toimeen tyttärensä syntymäpäivänä.

Näennäisesti näin vähäpätöinen asia oli sittenkin merkityksellinen siinä suhteessa, että Hillevi oli koulun alaluokkalaisista ainoa, joka pääsi osallistumaan pitoihin, joissa oli oleva mukana vain häntä paljon vanhempaa väkeä. Sen sai Hillevi samalla myöskin tietää ja se se herätti hänessä heti eräänlaista ylpeyttä, mutta myöskin kiinnitti häntä entistään enemmän hänen ihailijattareensa. Sitä vastoin synnytti tämä teko ihmettelyä Toinin ikätovereissa ja kateutta Hillevin iässä olevissa saman koulun tytöissä, jotka olivat tulleet sivuutetuiksi. Siinä oli siis aihetta kuiskailuihin, vihjauksiin, kylmiin katseihin, halveksiviin päänheittelyihin, jopa vaikenemiseenkin, jos oli vastattava johonkin Hillevin tekemään kysymykseen. Oli kuin pahansään aika olisi koittanut pikku tytölle ja tullut samentamaan sitä onnea, jonka kutsut Toinin tanssiaisiin olivat hänen viattomassa sydämessään herättäneet. Mutta tämä sisäinen ristiriita ei ollut jättämättä jälkiä lapsen herkkään mieleen.

Hillevi ymmärsi hyvin, että Toini oli syytön toverien mielenosoituksiin, ja kun hän huomasi Toinin pahan mielen niiden johdosta, pahastui hän niistä itsekin. Mutta samalla nämä molemmat tytöt tunsivat, että he lähenivät yhä enemmän toisiaan, että yhteisymmärrys kuin yhdellä iskulla oli vahvistunut heidän välillään. Sanoja siinä ei tarvittu, — tunteet puhuivat omaa, salaista, äänetöntä kieltään.

Se välitunti jäi Hilleville mieleen. Ja sen päivän oppitunteina hänen oli vaikea pitää ajatuksiaan koossa ja seurata opetusta. Häntä ei ollut koskaan ennen pyydetty näin juhlallisiin, suuriin tanssiaisiin, eikä hänen kodissaan oltu häntä varten minäkään hänen merkkipäivänään semmoisia pitoja vielä toimeen pantu. Pikku poikien ja pikku tyttöjen kanssa oli hän kyllä tanssiskellut, mutta tämä oli nyt aivan toista. Siksipä siinä nyt olikin niin paljon ajattelemisen aihetta. Äiti oli kyllä pitävä huolta puvusta ja itse tiesi hän kyllä osaavansa käyttäytyä niin, ettei häpäisisi itseään. Mutta sittenkin kaihersi hänen sydämensä pohjalla kiusallinen tunne. Ja se oli se, että aika tuntui niin pitkältä, niin kovin pitkältä noihin tanssiaisiin.

II

Toini Karppi asui likellä satamaa hollantilaiseen tyyliin rakennetussa kaksikerroksisessa kivitalossa, joka sijaitsi rautaisen ristikko-aitauksen ympäröimän puiston keskellä erillään muista taloista ja muistutti varakasta herraskartanoa. Varallisuutta todisti jo se, ettei jalan tulijakaan talon portille tullessaan päässyt pihaan, ennenkuin pienen portin oli avannut aitauksen sisäpuolella kojussaan istuskeleva harmaapartainen portinvartija, joka tuntemattomalta tulijalta ensin tiedusteli, kelle ja mitä oli asiaa. Sama oli laita, ennen kuin isot portit avautuivat autoille tahi muille ajoneuvoille, nuo jyhkeät, kolisevat ja narisevat portit, joissa keskellä komeili vaakunantapaiset messinkiset levykoristeet suurine K-kirjaimineen.

Siellä oli konsuli Karpin ja hänen perheensä yksityisasunto, ja sieltä hänen tyttärensä Toini ja tätä viittä vuotta nuorempi poikansa Yrjö saatettiin, varsinkin huonolla säällä, autolla kouluun. Konsuli itse sen sijaan kulki aina jalkaisin konttoriinsa, joka oli vähän matkan päässä 5-kerroksisessa kivitalossa täyttäen siellä kaksi alinta kerrosta. Eikä siellä ovenvartijaa ollut Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta, yleisöä kuhisi konttorihuoneistossa päivät pitkään. Mutta itse konsulia harva näki. Hän istui kuitenkin perähuoneessa työpöytänsä ääressä sikari hampaissa, johtaen sieltä suuria kauppa- ja laivakulkuasioitaan, jotka ulottuivat kauas ulkomaillekin, maitten ja merien taa. Jos joskus ovi siihen huoneeseen aukeni, niin saattoi nähdä jänteväpiirteiset kasvot, hiukan harmahtavat hiukset ja pienet korvaparrat, puoliväliin poskia kasvatetut. Konsulissa oli jotakin englantilaista ministeriä muistuttavaa. Eräänlaista jäykkää arvokkuutta huomasi hänessä hänen konttorissa ollessaan, mutta kotonaan hän oli mitä herttaisin ja ystävällisin seuraihminen. Mitään varallisuuteen perustuvaa ylpeyttä ei hänessä ollut hiventäkään huomattavissa. Ja lisäksi tiedettiin hänen olevan hyvin avuliaan köyhiä kohtaan, varsinkin opin tiellä olevia.

Yhtä lämminsydäminen ihminen oli myöskin Toinin äiti, joka oli kotoisin maaseutukaupungista ja perinnöksi saamillaan suurilla varoilla oli laskenut lujan pohjan miehensä laajalle liikkeelle. Tässä oli todellakin kaksi hyvää sielua kerrankin löytänyt toisensa. Ja siksi olikin Toinin koti niin viihtyisä, että sekä vanhat että nuoret aina tunsivat olevansa siellä kuin hyvien hengettärien siipien suojassa.

Tähän vaikutti etenkin Toinin äidin nuorekas, hilpeä luonne. Konsulinrouva Karppi melkein kaipasi ympärilleen nuorta väkeä. Ja nyt kun hänen oma tyttärensä jo läheni naimaikää, oli hän valmis milloin tahansa toimeenpanemaan tanssiaisia heidän huvikseen. Itsekin hän vielä tanssi mielellään, ja ellei konsulia olisi hengenahdistus vaivannut, niin olisi hän houkutellut miehensä pyörimään muitten mukana. Nyt sen sijaan vetäytyi konsuli mieluummin korttipöydän ääreen vanhempien herrojen seuraan. Mutta vaimonsa pyyntöön saada kutsua nuoria Toinille iloksi ja kestitä heitä tanssin jälkeen illallisellakin, hän suostui mielellään aina, vieläpä kehoitti tytärtään kutsuttamaan luokseen tuttaviensakin tuttavia. Tämmöinen rajaton vieraanvaraisuus aikaansaikin sitten, että Toinin koulutoverien kautta tanssiaisiin saapui kokonainen lauma vanhempia koulupoikia, ylioppilaita, maistereita, jopa tohtoreita, varatuomareita, asianajajia y.m. Ihmekö siis, että pikku Hillevi Urpo, joka kaiken tämän tiesi jo huhujen kautta, oli nyt saatuaan kutsun Toinin kotiin niin haltioissaan, että tuskin sai untakaan odottaessaan tuota suurta päivää.

Jo silloin koulusta kotiin tultuaan ja kerrottuaan äidilleen tuon ilosanoman oli Hillevi, posket hehkuvina, alkanut hyppiä ja tanssia. Varsinkin tanssia hän alkoi harjoitella sen kanssa, jonka vain käsiinsä sai, olipa se sitten poika tahi tyttö. Tanssia hän kyllä muuten jo osasikin, mutta nyt se piti olla ensiluokkaista joka suhteessa, sillä Hillevi ei ollut niitä, jotka tyytyvät puolinaiseen tahi keskeneräiseen. Oli näet luonteenomainen piirre tässä tytössä, että hän halusi aina olla huomattavassa asemassa, vieläpä että hänen, kaikesta huolimatta, piti saada hallita ja vallita oman mielensä mukaan. Tässä piirteessä oli todellakin jotakin häikäilemätöntä, joka puhkesi selvästi ilmi hänen vanhemmaksi tultuaan, vaikka hän nyt vielä osasi salata ja peitellä sitä niin, että hän näytti mitä taipuvaisimmalta lapselta vieraiden silmissä. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin täysin tietoiset tästä piirteestä, varsinkin ymmärsi Hillevin äiti sen hyvin, sillä sen piirteen oli tyttö saanut perinnöksi äidiltään.

Hillevin äiti oli näet grusialaista syntyperää, ja etelämaalainen tunnusmerkki oli hyvin huomattava jo Hillevin omalaatuisissa silmissä ja hiuksissa, joita tuskin kukaan kuitenkaan saattoi olla ihailematta. Mutta kaiken tämän ulkonaisen ohessa oli Hillevi saanut jotakin pohjoismaalaisille vierasta koko luonteeseensakin. Ja paitsi näitä piirteitä oli tyttönen samalta taholta saanut tavattoman paljon älyä, älyä, jota hän jo nuorenakin osasi käyttää ihmeteltävällä tavalla hyväkseen. Ja sillä juuri hän osasi lumota, voisipa sanoa, sokaista kaikki.

Isältään, kanslianeuvos Urvolta, heidän ainoa lapsensa ei ollut saanut perinnöksi muuta kuin eräänlaisen virkavaltaisen luonteen salaperäisyyden piirteen, joka oli täydellinen vastakohta Toinin vilpittömälle avomielisyydelle ja teeskentelemättömyydelle. Lisäksi puuttui Hillevin kodista se lämmittävä tunnelma, joka olisi tehnyt seurustelun siellä viihtyisäksi. Hillevin äitiä näet vaivasi omituinen jäykkyys, mikä oli oikeastaan ristiriidassa sille ominaisuudelle, että hänellä oli etelän verta suonissaan. Mutta se saattoi johtua myös hänen miehensä läheisyydestä, joka koko ikänsä oli ollut virkatakissa virkataakan alla. Eikä tässä talossa myöskään ollut huomattavaa rikkautta elämää ilostamassa, vaikka muuten ei puutekaan sitä rasittanut.

Ihmisenä kanslianeuvos nautti suurta arvonantoa kaupungin johtohenkilöiden keskuudessa ja oli sen vuoksi valittu moneen luottamustoimeen. Hänen humaanisuutensa vuoksi kaikki häntä kunnioittivat; ja hänen laajat tietonsa tuottivat hänelle suurta arvovaltaisuutta. Koko hänen käytöksessään oli ylimyksellinen leima, jolle hän itse ymmärsi antaa mahtipontisuutta sillä kuitenkaan ketään loukkaamatta. Hän oli sanan täydessä merkityksessä oikea gentlemanni.

Ainoan tyttärensä kasvatukseen vanhemmat panivat paljon huolta, mutta äidin puolelta siinä sittenkin oli enemmän pintapuolisuutta kuin syvyyttä ja vakavuutta, hänessä itsessään kun maailmallinen näkökanta oli vallitsevana. Kielitaito näet oli hänen mielestään tytölle pääasia, sitten pianonsoitto, mutta hyvän perheenäidin kasvattaminen oli sivuasia, sillä siinä suhteessa kanslianeuvoksettaren oma kyky oli huomattavan puutteellinen.

Näistä molemmista perheistä olivat tähän saakka keskenään tuttuja oikeastaan vain molempien tyttöjen isät. Äidit sitä vastoin, luonnollisista syistä, tunsivat vähemmän toisiaan eivätkä kuuluneet toistensa seurapiireihin. Tämä kuitenkaan ei ollut esteenä, että Hillevi nyt sai luvan päästä vanhemman koulutoverinsa kotiin, siellä toimeenpantaviin suuriin tanssiaisiin, varsinkin kun Toini, hyvää tapaa noudattaen, vielä puhelimitse pyysi siihen Hillevin vanhempien suostumusta.

Nämä tanssiaiset tulivat siis merkkitapaukseksi Hillevin elämässä. Niitä hän nyt melkein hermostuneesti odotti, niihin kuumeisesti valmistautui. Ja vihdoin se onnen päivä hänelle koittikin.

III

Konsuli Karpin talossa olivat kaikki ikkunat valaistut. Molemmat suuret portit olivat nyt selkosen selälleen avatut, ja autoja ajoi niistä pihaan toinen toisensa perästä. Vilahdukselta näki niissä kuin valkoisiin pilviin uponneita naisia, joiden kaulassa ja korvissa kimalteli hohtokiviä ja helmiä, tai silkkihattupäisiä herroja, joiden valkoiset paidanrinnukset pienenä lumikinoksena kohosivat mustan hännystakin silkkikäänteiden keskellä. Ja kaikki nämä vieraat ajoivat puistikon valaistua kujannetta pitkin talon pääkäytävän eteen laskeutuen alas sen punaiselle matolle, jota myöten kevyesti kuin keijukaiset sipsuttivat muutaman askeleen ylös kadotakseen jykevästä tammiovesta, jonka livreepukuinen ovenvartija heille avasi, eteiseen valomeren tervehtiessä heitä portaille asti, niin että syrjäisetkin ristikkoaidan takaa katsojat oven avautuessa saivat vähäisen aavistuksen siitä, mitä tuo lumottu linna mahtoi uumeniinsa niellä ja sisäänsä sulkea.

Samaa tietä katosi sinne sinä iltana myöskin pikku Hillevi, jonka kuparinväriset hiuskiehkurat tavallista sirompina keikkuivat hänen kauneilla olkapäillään, gasellinsilmien säkenöidessä pitkien silmäripsien lomitse. Hän oli puettu vaaleanpunaiseen hienoon tyllileninkiin, joka erinomaisesti somisti hänen solakkaa, vaikka vielä hintelää vartaloaan, käsivarsien jäädessä pitkin pituuttaan paljaiksi, noiden käsivarsien, jotka hohtivat kuin kaunis, kiiltävä, tumma norsunluu. Tämän kaikki kyllä huomasivat ja kaikki ihailivat Hilleviä, mutta vain hän yksin tiesi, kuinka onnellinen hän sinä iltana oli astuessaan Toinin kodin suureen saliin.

Salin ovella olikin Toini jo häntä vastassa ja otti hänet hoivaansa palvelijattarelta, joka oli Hillevin sinne saattanut. Pikku tyttö tarttui heti ystävättärensä käsivarteen ja kulki siihen nojaten salin lattian poikki tervehtimään Toinin vanhempia, joille Toini hänet esitteli. »Kuinka liukas ja kiiltävä tämä parkettilattia on?!» ajatteli Hillevi lattian poikki kulkiessaan, »ja kuinka hyvä tässä mahtaa olla tanssia», olisi hän lisännyt, jos olisi ehtinyt ilmaista mielipiteensä Toinille, mutta ei ehtinyt, kun Toinin äiti lämpimästi lausui hänet tervetulleeksi, vieläpä suudellen häntä otsalle. Ja sitten kääntyi Hillevin katse Toinin pukuun, valkoiseen harsoleninkiin, joka sinisillä ruusukkeilla koristeltuna erinomaisesti soveltui yhteen hänen vaalean tukkansa ja sinisten silmiensä kanssa. Ja kun nämä ystävättäret seisoivat vieretysten, niin voivat he olla varmat siitä, että saivat kaikkien yksimielisen hyväksymisen viehättäväisyydestään.

Vieraita kerääntyi edelleen niin, että suuren salin istumapaikat, pienempi vierashuone ja konsulin tupakkahuone olivat niitä täynnä, ja vilkasta keskustelua kuului joka taholta. Ruokasalissa oli pitkä teepöytä katettuna, ja siellä oli talon emännän kehoituksesta jokaisen käytävä nauttimassa, mitä halusi: teetä, virvokkeita, hedelmiä, makeisia. Ja sitten alkoi tanssi, jota nuoret malttamattomina jo kauan olivat odottaneet. Talon komea flyygeli oli lykätty viereisen pikkusalin oviaukeamaan, niin että suuren salin lattia oli tavallistaan tilavampi, huonekalujen ollessa sijoitettuina pitkin seinämiä. Soitikon ääreen kävi istumaan tähän tilaisuuteen vakituisesti hankittu tanssien soittajatar, ja juhlallinen poloneesi kajahti. Pitkä jono vanhempia astui parittain, käsitysten, saliin, konsuli rouvineen etunenässä, kiertäen sen pariin kertaan. Mutta yht'äkkiä muuttui soitto, ja rytmikäs, hurmaava Straussin valssi sai kaikki nuoret jalat kuin itsestään liikkeelle, kohoamaan, kiertämään salia, pyörimään yhdessä ryöpyssä. Oli aivan kuin, tuulispää olisi äkkiä noussut, synnyttänyt rajun pyörteen ja saanut ihanat ihmislapset elämänilosta ihastuneina yrittämään keveätä nousua kohti korkeuksia tahi tavoittelemaan lintujen lentoa avaruuksien tietymättömillä teillä. Jotakin huumaavaa, päätä pyörryttävää oli tuossa nuorten maallisten olentojen leikissä heidän kasvojensa kuvastaessa jonkinlaista yliluonnollista onnea, kun he saivat, käsi kierrettynä toisen vartalon ympäri, näin läheltä pitää kiinni toinen toisestaan ja kuiskata toinen toiselleen kauniita sanoja, kauniita vaikkapa olisivatkin olleet vakavuutta vailla.

Ensimmäisten etunenässä, jotka tähän pyörteeseen joutuivat, oli tietysti talon tytär Toini, jonka tanssiin vei asianajaja, varatuomari Herbert Hursti. Tämä oli komea mies, muita melkein päätä pitempi, joten hänen miellyttävät, sileiksi ajetut kasvonsa ja toiselta korvalta sileäksi su'ittu tukkansa hyvin näkyivät hänen tanssiessaan Toinin kanssa. Hänellä näytti olevan jotakin kiintoisaa Toinille kerrottavana, ja koko ajan lepäsi hänen huulillaan hempeä hymy. Tanssi tuntui olevan kuin sivuasia hänelle, vaikka hän sen moitteettomasti suorittikin, ja kun hän sitten vei naisensa istumaan, niin kiitti hän tätä hänelle tavaksi tulleella hiukan syrjittäisellä päännyökkäyksellä niin veikeästi, että se ehdottomasti viehätti kaikkia, jotka sen näkivät. Tuo tapa oli hänelle ominainen, jopa siinä määrin, että monet neitoset, jotka häntä ihailivat, yrittivät sitä jäljitellä. Muutenkin häntä naisten kesken aina mainittiin nimellä »komea Herbert». Mutta mitään äitelää ei hänessä sentään ollut. Päinvastoin oli hänen käytöksessään ryhdikästä miehekkyyttä, ja kun hän lisäksi oli tunnettu kaunopuheisena, erinomaisena puheiden pitäjänä, niin ei kukaan uskaltanut yrittääkään laskea leikkiä hänestä, saatikka ivailla häntä selän takana.

Vietyään Toinin istumaan jäi varatuomari Hursti läheisen oven pieleen seisomaan ja katselemaan muita tanssivia pareja. Siinä sattui hänen silmiinsä Hillevi, jonka oli vienyt tanssiin Toinin veli Yrjö. Ja heti herätti Herbert Hurstinkin huomiota Hillevin kuparinruskea, kiharainen tukka ja hänen omituisen kauniit silmänsä. Eikä aikaakaan, niin pyysi hän Toinin uudelleen tanssimaan saadakseen tältä udella tietoja Hillevistä.

— Kuka on tuo sievä pikku tyttönen, joka äsken tanssi veljenne kanssa ja jolla on tuo omituinen tukka? — kysyi Herbert Hursti heti Toinilta.

— Se on parhain ystävättäreni, — vastasi Toini ja selitti lähemmin kuka tämä oli. — Minä aioin juuri kysyä teiltä, saisinko esitellä hänet teille, — lisäsi hän, — vaikka tyttö vielä onkin noin pieni!

— Aioin juuri pyytää teitä esittelemään minut hänelle, — vastasi Herbert Hursti. — Tyttö tanssii tavattoman sirosti ja suloisesti, paremmin kuin moni vanhempi neiti.

Ja kun he olivat tanssineet loppuun, vei Toini varatuomarin Hillevin luo, joka silloin juuri sattui olemaan »vapaa», ja esitteli heidät toisilleen. Lainkaan ujostelematta, hämmentymättä, nousi Hillevi, Herbert Hurstin hänelle kumarrettua, paikaltaan, laski kätensä hänen olkapäälleen ja liiti, hänen käsivartensa lujasti kannattamana, kevyesti kuin keijukainen pois, niin että varpaat tuskin hipaisivat lattiaa.

Toini jäi ihmettelemään heidän tanssiaan. Aivan hämmästyneenä kiintyi hänen katseensa Hilleviin. Eikä vain Toini, vaan monet muutkin salissa olijat alkoivat tuota paria katsella. Ja kun tanssivien parit hetkeksi harvenivat ja tuo yksi pari huomasi olevansa yleisen ihailun kohteena, niin se tuntui vain innostuvan siitä ja jatkoi tanssiesitystään kauan koettaen näyttää parastaan. Toini silloin huomasi, että Herbert Hursti kiersi käsivartensa kiinteämmin Hillevin vyötäisien ympäri tämän hennon vartalon taipuessa kuin nuori virpi aivan miehen ruumista vasten ja levätessä hänen tukevan käsivartensa varassa. Ja tyytyväinen hurmaantunut hymy näkyi kiirivän Hillevin onnellisilla kasvoilla, kunnes valssin tahti kävi hitaammaksi, sen säveleet vähitellen vaikenivat ja Herbert Hursti lopuksi saattoi pikku keijunsa hänen paikalleen.

Tämä kohtaus oli todellakin näkemisen arvoinen, ja koska varatuomari Hursti oli tunnettu erinomaiseksi tanssijaksikin, niin puheltiin siitä katsojien kesken vielä perästäkin päin. Toiset ihmettelivät vain, että hän oli viitsinyt tanssia tuon pikku tytön kanssa, mutta ei kukaan voinut kuitenkaan kieltää Hillevin tanssitaitoa ja tavatonta suloa. Tuo ihmettely ei jäänyt huomaamatta Hilleviltäkään, ja se näkyi imartelevan häntä kovin. Hän oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Ja Toini sai piankin kokea, että Hillevi oli hänelle hyvin kiitollinen tästä osoittaen edelleen yhä suurempaa ystävyyttä Toinia kohtaan.

Tämän Hillevin ensimmäisen valssin jälkeen Herbert Hurstin kanssa kysyi Toini ystävättäreltään, mitä tämä piti varatuomarista.

— Hän tanssii hienosti, — vastasi Hillevi.

— Eikö muuta? — kysyi Toini edelleen.

Mutta Hillevi hymyili vain ihastuneena.

Herbert Hurstilta kysyi Toini myös, mitä hän piti Hillevistä.

— Hän lyö meitä jo sormille yllättävän nasevilla vastauksillaan; hän on hyvin kehittynyt, viisas tyttö, — oli varatuomarin ensimmäinen arvostelu Hillevistä.

Ei ollut ihmeteltävää, että Toini teki tämmöisiä kysymyksiä näille molemmille. Jo siitä, että juuri varatuomari Hursti tanssi ensimmäisenä talon tyttären kanssa, saattoi jotakin arvailla. Eikä Toinin koulutovereillekaan ollut mikään salaisuus, että Herbert Hursti, koululaisten kielellä puhuen, hakkaili häntä. Jopa Toinin luokkatoverit olivat härnäilleet häntä siitä, että olivat nähneet heidän kahden kesken kävelevän kaupungilla, ja he tiesivät varatuomarin muutenkin silloin tällöin käyvän Toinin kodissa. Sanottiin kyllä, että varatuomari Hursti asianajajana hoiti konsulin lakiasioita, mutta aavistettiin myös, että Toini, varakkaan konsuli Karpin ainoana tyttärenä, vaikk'ei ainoana lapsena, saattoi merkitä asianajajalle paljon muutakin, varsinkin koska Toini kohta jo lopettaisi koulunkäyntinsä ja siis oli sen jälkeen valmis purjehtimaan avioliiton satamaan. Tätä aavisti Toini itsekin niistä puheista, jotka hän kautta rantain kuuli Herbert Hurstilta. Välistä oli tämä sanonut Toinille, että Toini oli jo »lentoon valmis» ja että hänen silloin oli pakko ruveta ajattelemaan »oman pesän perustamista». Kuitenkin oli tämä toistaiseksi vielä ylimalkaista puhetta, semmoista, jota diplomaatti puhuu, kun hän tahtoo varovasti kosketella jotakin määrättyä asiaa. Pitää näet olla tie auki perääntymiselle, mutta ensin myöskin varmoja takeita onnistumisesta, kun ottelun ratkaiseva hetki on tullut. Mutta se ei ollut vielä tullut.

Eipä syyttä Herbert Hursti ollut tuleva diplomaatti.

Tämmöisiä salaviittauksia sai Toini näissäkin tanssiaisissa ihailijaltaan kuulla. Mutta kutsuttuaan niihin parhaan ystävättärensäkin hän sai nähdä vähän muutakin, mikä antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kaiherteli jonkin aikaa hänen sydämessään.

— Lorua! — ajatteli hän kuitenkin. — Sehän on mahdotonta.

Ja siihen se jäi.

Illallisiin, jotka tarjottiin puolen yön jälkeen, päättyivät nämä Hilleville niin merkilliset pidot. Vasta kolmatta käydessä saatettiin hänet konsulin autolla kotiin. Mutta ennenkuin hän nukkui, oli hänellä vielä paljon ajattelemisen aihetta. Ja vielä unessakin jatkui hänen pienissä aivoissaan sama humu. Elämä kangasti monisärmäisenä hänen edessään, ja sitä hän nyt alkoi kaivata toisessa muodossa. Oi, jospa hän jo olisi ollut suuri, täysi-ikäinen! Jospa kohtalo soisi hänelle kaikki, mitä hän ikävöi. Mutta ellei ilmaiseksi saisi, mitä päätti hän ottaa.

IV

Sen jälkeen alkoi Hillevi käydä usein Toinin luona. He kaipasivat toistensa seuraa. Heidän ystävyytensä oli saanut lujemman pohjan, ja sillä pohjalla se kehittyi kehittymistään.

Toinin rakkaudessa häneen Hillevi näki nyt jotakin suurta, jota hän ei ollut ennen kokenut. Toini oli kohottanut hänet, pienen koulutytön, muita ylemmäksi, aivan itsensä vertaiseksi, vieläpä suurin uhrauksin. Toini kasvoi hänen silmissään eräänlaiseksi ihanteeksi, jota hänen oli palvottava ja kunnioitettava, melkeinpä epäjumalaksi. Ja kun Toinin kiintymys häneen edelleenkin kasvoi, niin tahtoi Hillevikin näyttää sen ansainneensa osoittamalla Toinille vastarakkauttaan.

Toini oli luonteensa mukaisesti ystävätärtään kohtaan aina avomielinen, sikäli kuin asianhaarat sallivat. Hillevi taas, myöskin luonteensa mukaisesti, oli salaperäisempi. Mutta näiden ominaisuuksien nojalla oli Hillevillä tavaton halu pyrkiä tunkeutumaan ystävättärensä sydämen salaisimpiin sopukkoihin. Ja tähän antoi nyt aihetta hänen tutustumisensa asianajaja Hurstiin, varsinkin koska hänkin oli kuullut tämän liehittelevän Toinia. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin aina puhella Toinin kanssa juuri Herbert Hurstista.

Ensimmäiseksi oli siis saatava lähemmin tietää, mikä mies tuo »komea» herra oikeastaan oli. Sen asian Toini kyllä saattoi Hilleville selittää.

Herbert Hurstilla oli oma asianajokonttorinsa keskikaupungilla. Hän oli ensin ollut toisen asianajajan apulaisena, mutta tämän kuoltua ostanut sen liikkeen. Liike menestyi hyvin, varsinkin koska eräs pankki ja muun muassa Toinin isä käyttivät häntä lainopillisena neuvonantajanaan. Näin ollen Herbert Hurstikin, vaikkei alkujaan mikään varakas mies ollutkaan, oli saavuttanut hyvän aineellisen aseman.

Mutta lisäksi hän oli tavattoman kunnianhimoinen mies, joka oli asettanut päämääränsä hyvin korkealle. Hän tunsi kykynsä ja päätti lujasti käyttää sitä hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ja kun päälle päätteeksi ulkonaisetkin ominaisuudet olivat hänelle edulliset, niin ei hän laiminlyönyt mitään hankkiakseen itselleen loistavan tulevaisuuden valitsemallaan uralla. Ja tämä ura oli oleva diplomaatin, niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutuisi. Hyvänä, henkevänä puhujana, selväjärkisenä lakimiehenä, kielitaitoisena edustajana kaikenlaisissa yrityksissä saattoi hän ehdottomasti päästä arvovaltaisten henkilöiden suosioon. Ja kun niin kerran oli käynyt, ei ollut vaikea nousta asteittain, ehkäpä suurin hyppäyksinkin, yhä ylemmäksi.

Mutta tämmöinen kunnian kukkuloille pyrkijä tarvitsi paljon rahaa, vielä paljon enemmän kuin mitä hänellä nyt oli. Tämä puoli asiaa oli kuitenkin autettavissa rikkaan puolison hankkimisella. Ja se ei näyttänyt Herbert Hurstille olevan vaikea toteuttaa, hän kun oli suhteellisesti vielä nuori iältäänkin. Hän oli siis melkein varma, että kaikki oli, oikean ajan tultua, täydellisesti onnistuva. Nyt piti vain malttaa mielensä ja — odottaa.

Jotakuinkin tämän käsityksen oli Toini saanut, ehkäpä vanhempiensa puheista, Herbert Hurstista. Mutta pikku ystävättärelleen ei hän luonnollisestikaan kertonut likimainkaan kaikkea, kaikesta vähiten viimeistä kohtaa, joka koski Hurstin naimapuuhia. Hillevi sai kuitenkin jo käsityksen uudesta tuttavastaan ja, älykäs kun oli, teki johtopäätöksiä, jotka eivät olleet kaukana asian oikeasta laidasta. Ja kiintynyt kun hän oli Herbert Hurstiin aivan tuosta ensimmäisestä valssista asti, niin jäi koko tämä kysymys edelleen hänen sydämeensä.

Tämän kyllä huomasi Toini, mutta kun Hillevi oli taitava salaisuuksiaan salaamaan, vieläpä sukkela viemään toisia harhaan kääntämällä asiat heidän hyväkseen, sai hän lopulta Toinin luulemaan, että Hillevi todellakin puhui ja toimi hänen mielikseen.

Niinpä Hillevi usein ehdotti, että he kävelisivät Herbert Hurstin konttoriin päin, jotta Toini muka saisi nähdä hänet, vaikka Hillevillä itsellään oli yhtä suuri halu, vaikka vilaukselta vain, kohdata tuo ihailemansa mies. Se tuntui niin lapselliselta oikulta, ettei Toini voinut suhtautua siihen muuten kuin leikillä.

Mutta jospa Toini olisi tietänyt, että hänen pikkuystävättärensä otti seuraansa toisinaan jonkun ikäisistään kävelläkseen hänen kanssaan samoja teitä, niin olisi hän vakavasti ruvennut asiaa miettimään. »Eihän se ole mahdollista», olisi hän ehkä huudahtanut; »sehän on luonnotonta», olisi varmaan ollut toinen ajatus. Mutta voiko kukaan aavistaa, mitä kaikkea ihmissydän, vielä pienikin, saattaa tuntea, kätkeä itseensä, kärsien kantaa sisässään, kunnes vuosien kuluttua salaisuus kypsänä puhkeaa ilmi? Toisella sydän kypsyy aikaisin, toisella myöhään. Eiköhän ole onnellisin se, joka niin myöhään kuin suinkin, siinä suhteessa, saa kokea kohtalon kovaa kouraa, saa lopettaa elämän ankaran koulun.

V

Seitsemäntoistavuotiaana lopetti Toini Karppi koulunkäyntinsä. Hän oli silloin jo täysin kehittynyt, kukkea nuori neitonen, jota siniset ja valkoiset värit somistivat niin, että kaikkien silmät kiintyivät häneen hänen näyttäytyessään Helsingin Esplanaadilla.

Kun joku vieras kysyi:

— Kuka tuo viehättävä nuori neiti on? — niin tiesi jokainen helsinkiläinen antaa vastauksen:

— Se on rikkaan konsuli Karpin tytär. Ja ainoa tytär.

Se tiesi paljon.

— Onko hän kihloissa jo? — kysyi moni.

Mutta siihen ei kukaan voinut antaa varmaa vastausta. Joku arveli:

— »Komea» asianajaja Hursti kuuluu ainakin häntä »pahasti hakkailevan».

Kesäkuun alussa ei Toini Karppia enää nähty Helsingissä.

Jäät olivat lähteneet aikaisin. Jäänmurtajat olivat joutuneet telakkoihin korjattaviksi. Mutta suuret matkustajalaivat päästelivät päivittäin pitkän mölinän ilmoittaen ulkomaalaisia matkailijoita tulevan ihailemaan »tuhansien järvien maata» ja samalla muistuttaen meikäläisille, että oli aika lähteä etelään joko terveyttään hoitamaan talven rasitusten jälkeen tahi katselemaan Parisia, kilparatsastuksia Longchamps'issa, Firenzeä ihanine taulukokoelmineen ja Fiesoleineen ja ehkäpä Roomaa ja Napoliakin.

Mikä tavaton vetovoima onkaan keväisin pääkaupunkimme eteläsatamalla?! Kylmän Pohjolan asukas herää kuin karhu talviunestaan, ja kuuma kaipaus syttyy sydämeen päästä sinne, siihen maahan, josta Goethen Mignon laulaa:

»Maan tunnetkos, maan kukkain uhkeain, maan tummain lehväin, heelmäin hehkuvain, miss' siintää taivas, vieno tuuli soi, puut sorjat seisoo, hiljaa huminoi? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin vie minut, armas, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen huoneen pylvähät, sen suojat hohtavat ja väljät, välkkyvät, sen kuvat kummissansa alla päin; kuink' on sun, lapsiraukka, käynyt näin? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin vie, suojaajani, maihin kultaisiin!

Sä tunnetkos sen tien, mi vuoriin käy, jot' astuu muuli, usvista ei näy, jon rotkoiss' ain on hiidet hallinneet sen jylhät jyrkänteet ja vuolaat veet? Sen tunnetkos? Oi, sinne niin käy kanssain, taatto, maihin kultaisiin!»

[Suomentanut Martti Wuori.]