Part 5

Ja Hillevi huomasi myös, ettei hänen isänsäkään ollut kovin masennuksissa äidin kuoleman johdosta. Huomattavasti onneton ei tämä avioliitto liene ollut. Mutta sitä sisäistä lämpöä, joka ilmenee kahden sydämen läheisessä yhteenkuuluvaisuudessa, leviten kaikkeen, mikä niiden kanssa joutuu kosketuksiin, sitä ei tuntunut Hillevin vanhempien välillä, saatikka talossa muutenkaan. Olipa Hillevistä välistä tuntunut, ikäänkuin hän olisi ollut äitinsä rasituksena, ja silloin hän turvautui aina isäänsä saaden häneltä enemmän ymmärtämystä osakseen. Siksipä Hillevi vanhetessaan alkoi käsittää, etteivät äidin ja isän suhteet olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Näyttipä Hillevistä nyt, ikäänkuin hänelle olisi vapautta lisääntynyt, vapautta, joka lähivuosina oli vieläkin enemmän kasvava. Hän odotti vain pääsevänsä lentoon, pois pesästä, irti kahleista, jotka kiinnittivät hänen vapauteen pyrkivää luonnettaan.

II

Näissä surunmerkeissä kului lähes pari vuotta, pari ikävää vuotta kummallekin ystävättärelle. Toini ei ollut isänsä kuolemaa seuranneena kesänä käynyt kotimaassa, vaan oleskeli äitinsä kanssa, terveydellisistä syistä, ensin Franzensbadenissa ja sitten jälkihoitoa saamassa Sachsin Sveitsissä, keskipisteenä kaunis Schandau, josta saattoi laivalla Elbeä pitkin tehdä huvimatkoja ja kävellä tahi ajella näköalapaikoille. Näin ollen eivät Toini ja Hillevi olleet ollenkaan saaneet tavata toisiansa. Kutsu Hilleville käydä Berlinissä ei siis vienyt mihinkään tuloksiin.

Mutta sitten tuli Toinille onnellisempi aika. Hän pääsi muuttamaan kotimaahan, kun Herbert siirrettiin palvelukseen ulkoasiainministeriöön. Se oli salaisten toiveiden toteutumista, jota hän kuitenkaan ei ollut odottanut näin pian tapahtuvaksi. Kotimaa, vanha lapsuuden koti, oli aina hänen toiveidensa päätekohta. Ja nyt hän voi jonkin aikaa aivan sananmukaisesti asua vanhassa kodissaan. Saattoiko hän parempaa toivoa?

Kyllä, hän toivoi lisäksi, että Hillevikin, hänen edelleen paras ystävättärensä, nyt usein kävisi hänen luonaan ja että hän itse puolestaan saisi olla aivan kuin äidin sijainen Hilleville, neuvonantaja, opastaja, jos niin tarvittiin. Mutta tässä hän pettyi.

Kanslianeuvos Urpo oli nyt, leskeksi jäätyään, päättänyt toteuttaa aikaisemmin jo tehdyn päätöksen, että Hillevi oli lähetettävä luostarikouluun Ranskaan. Sinne halusi Hillevi itse, ja hänen isänsä pääsi näin kaikista kasvatushuolista. He tiesivät kyllä, ettei Hillevi mihinkään luostariin joutuisi, mutta sennimellisessä laitoksessa, koulussa, joka oli luostarin yhteydessä, oli Hillevi saava semmoisen korkeamman kasvatuksen, mikä Ranskassa nuorille tytöille annetaan, kielitaito ja hienot käytöstavat siihen luettuina. Ja tätä Hillevi juuri tavoittelikin.

Ennenkuin Hillevi matkusti Ranskaan, ehti Toini kuitenkin nähdä hänet. Toini oli ennen Herbertiä Reinon kanssa saapunut Suomeen, mutta sittenkin oli heidän tapaamisensa kovin lyhyt. Ja jälleen hämmästytti Hillevi ystävätärtään, ilmestyen hänen eteensä täysin kypsyneenä, pitkänä, solakkana neitosena, joka kauneudessa todellakin haki vertaistaan. Hänen hiuksensa olivat hiukan tummuneet, ja saattoi olla niitä, joita hänen omituinen ulkomuotonsa ei oikein miellyttänyt, mutta tuskin kukaan voi olla huomaamatta, ihmettelemättä häntä. Ja se, joka vain sai puhutella häntä, joutui ehdottomasti hänen viehätysvoimansa lumoihin, sillä hänen puheeseensa ja käytökseensä oli vain lisääntynyt vastustamatonta miellyttäväisyyttä.

Toinista tuntui näin ollen kovin ikävältä erota Hillevistä juuri nyt, kun tämä ikänsäkin puolesta läheni sitä kautta, jossa Toini itse oli koulun ylimmällä luokalla. Nyt olisi heidän keskinäinen ajatus- ja tunne-elämänsäkin ollut vielä läheisempää kuin ennen. Sen huomasi Toini jo lyhyestäkin keskustelusta.

Hilleviä suretti nyt myös tämä hänen lähtönsä Ranskaan, kun hän odottamattaan oli saanut kuulla Herbertin muutosta Helsinkiin. Ja aivan avomielisesti pahoitteli hän sitä, ettei edes saanut nähdä Toinin miestä ennen lähtöään, heillä kun yhdessä oli ollut niin tavattoman hauska silloisilla purjehdusretkillään. Mutta asia oli päätetty eikä sietänyt lykkäystä.

Yhden asian sai Toini salaisuutena vielä kuulla Hilleviltä itseltään. Hillevi näet oikein valitti, ettei hän saanut rauhaa ihailijoiltaan, ja senkin tähden hän oli tyytyväinen päästessään pois Helsingistä. Hänen puheenpartensa näet oli, että hän aikoi ottaa sen, jonka _tahtoi_; kenenkään ei tarvinnut tuppautua hänelle mieheksi. Sen hän muka tahtoi kerran vielä näyttääkin.

— Eikös olekin lapsellista puhetta? — kysyi Hillevi kuitenkin samalla Toinilta. Mutta sillä hän tahtoi vain peittää ajatuksensa, jossa jälleen oli salatarkoitus.

Mutta Toini hymyili sille vain antamatta mitään vastausta. Vuorostaan hän sitten virkkoi Hilleville:

— On hauska nähdä, minkälainen sinä olet Ranskasta palattuasi.

— Sanos muuta, — sanoi Hillevi. — Sitä minä itsekin usein ajattelen.

— Toivon ainakin, — vastasi Toini, — että pysyt yhtä rakastettavana, yhtä kultaisena ystävättärenäni kuin tähän saakka. Ja vielä toivon, ettei koskaan mikään, mikään ruma teko meidän kummankaan puolelta elämässämme tulisi ystävyyttämme himmentämään.

— Sitä toivon minäkin, — sanoi Hillevi, katsoi syvään Toinia silmiin ja suuteli häntä jäähyväisiksi.

Ja Toinista näytti tuo katse taas niin vilpittömältä, niin kauniilta, niin vakuuttavalta, ettei hänen mielestään Hillevin sielussa koskaan voinut mitään petollisuutta piillä. Ja hänen suudelmansa oli uskollisen ystävättären teeskentelemätön teko, joka ei jättänyt vähintäkään epäilyksen siementä Toinin sydämeen.

Hyvästeltyään sitten Toinin äitiä tahtoi Hillevi viimeiseksi nähdä Reinonkin, joka loikoi kätösiään heilutellen vaunussaan huvilan parvekkeella.

— Noin, — sanoi Hillevi, — poikasi sai minulta viimeisen suudelman ja tietää, mitä se merkitsee.

Erään tuttavan rouvan seurassa matkusti Hillevi sitten Parisiin.

III

Herbert ja Toini olivat siis jälleen Helsingissä. Vuoden he asuivat Toinin äidin talossa saatuaan käytettäväkseen toisen puolen yläkerrosta. Mutta sitten he vuokrasivat itselleen oman huoneiston, joka oli lähempänä Herbertin virastoa. Hän selitti tämän välttämättömäksi voidakseen käydä siellä työskentelemässä ikäisinkin tarvitsematta kuluttaa aikaa pitkään matkaan.

Toinin tyytyväisyys heidän elämäänsä oli tähän saakka ollut suuri. Vähitellen alkoi kuitenkin heidän rauhalliseen kotiinsa hiipiä aivan selittämätön tunnelma. Oli kuin nurkissa olisi piileskellyt jotakin salaperäistä, verhojen poimuissa joku pieni ilkeä haltija, menninkäiset öisin maleksineet vuoteiden ja huonekalujen alla. Tuntui kuin kieli olisi vähitellen kangistunut, ääni tyrehtynyt asukkailta. Jopa näytti siltä, ettei Herbert oikein viihtynyt kotonaan, jätti herttaisen Toininsa Reinon ja heitä tervehtimässä käyvien tuttavien seuraan, hänellä itsellään kun oli työtä kovin paljon ja hänen kun täytyi välttämättä, virkansakin puolesta, olla miehisessä seurassa, pidoissa ja illatsuissa. Toini alkoi näin jäädä unhotuksiin, tulla syrjäytetyksi, ihan jo avioelämässäänkin laiminlyödyksi.

Se tuntui Toinista kovin kummalliselta. Mutta hän ajatteli, että kai niin piti olla, kai oli elämä semmoista muuallakin, sillä eihän hän itse ollut antanut vähintäkään aihetta miehensä kylmenemiseen. Eiväthän tietenkään tunteet voineet olla yhtä lämpimät, oikeastaan yhtä kuumat, tuliset kuin yhdessäolon ensiaikoina. Jos hän itse oli säilyttänyt miestään kohtaan samat hellät suhteet kuin ennen, niin oli varmasti miehet luotu toisenlaisiksi. Ei siis mahtanut olla syytä tätä asiaa sen enemmän ajatella, saatikka paheksua.

Puhua näistä asioista kenenkään kanssa ei sopinut, ei maksanut vaivaa. Äidin mieltä surettaa tämmöisillä seikoilla ei Toini lainkaan tahtonut. Ja Herbertille hän ei tahtonut antaa kaukaisintakaan aavistusta näistä ajatuksistaan. Minkä hän kärsi, sen hän tahtoi kärsiä yksin, kenenkään tietämättä. Ja sen hän teki toivossa, että aika vielä saattoi kääntää kaikki parempaan päin. Raskaimpina hetkinään hän rukoili Jumalaa, että Hän auttaisi, että Hän pelastaisi heidät pahasta, estäisi heidän väliensä rikkoutumisen, mikä olisi ollut kauheinta, mitä voi ajatella.

Ja tätä ajatellessaan hän sulki silmänsä, ja kyynel tipahti luomien lomitse hänen ryntäilleen.

Näiden näkymättömien huolien lisäksi tuli Toinille kevätpuoleen vielä uusi suru. Herbert sairastui reumaattiseen kuumeeseen, joka tuotti hänelle paljon tuskia. Tauti vaati pitkäaikaista hoitoa, ja päälle päätteeksi neuvoi lääkäri, että Herbertin oli kesän tultua matkustettava johonkin kylpypaikkaan ulkomaille terveyttään edelleen hoitamaan ja virkistymään. Joko Teplitz tahi Aix-les-Bains oli lääkärin mielestä tässä tapauksessa suositeltava.

Toinille oli tullut raskas kausi elämässä. Miksi rankaisi Jumala häntä tämmöisillä suruilla? Hän uhrasi kaikki ruumiilliset voimansa, sydämensä koko hellyyden miehensä hoitoon ja huolenpitoon tämän sairauden aikana. Ja olihan hänen rukouksensa kuultu, kun Herbert taas pääsi jalkeille, mutta kuitenkin oli hän joksikin aikaa kadottava hänet tuon ulkomaamatkan tähden. Itse hän ei nyt voinut seurata mukana eikä se ollut tarpeellistakaan, kun muuan Herbertin virkatovereista oli aikeissa lähteä samalle matkalle.

He olivat tarkoitukseensa valinneet Aix-les-Bains'in Savoie'ssa, Ranskassa, tuon maailman kuulun kylpypaikkojen helmen, jossa suuret diplomaatit tavallisesti käyvät virkistäytymässä valtiollisten selkkausten sattuessa, käyttäen silloin usein tekosyynä terveyden hoitamista. Tämähän oli siinäkin suhteessa hyvin sopiva Herbertille, joka jo oli diplomaattisella uralla ja oli suunnannut katseensa sen huipuille.

Tämmöiset henkilöt ovat kuitenkin liian harvat luomaan eloa ja vilkkautta tuohon ihanaan, Mont Révard'in juurella sijaitsevaan kylpypaikkaan. Kaikista valtakunnista, jopa muista maanosistakin, niinkuin etelä-Amerikasta, silloin kun siellä on talvi, tulvii sinne, parhaasta päästä touko- ja lokakuun välisenä aikana, pienempääkin väkeä, vaikka raha siellä sittenkin on määrääjänä. Ja kun Parisin-Rooman pikajuna kulkee juuri Aix-les-Bains'in kautta, niin vetää tämä kulkutie sinne lakkaamatta joukoittain matkailijoitakin, lyhytaikaisia kesävieraita ihailemaan tämän »helmen» kauneutta.

Herbertillä oli pääasiana terveytensä hoito, ja ettei häntä tarvitsisi kantotuolissa kantaa kylvyistä kotiin, niinkuin Aix-les-Bains'issä on tapana tehdä suurissa, vuorenrinteellä olevissa hotelleissa asuville kylpyvieraille, hän oli matkatovereineen ottanut huoneen hotelli Richmondista aivan vastapäätä kylpylaitosta. Lähellä sitä oli myöskin _La source des deux reines_, jossa hän aamuisin kävi kivennäisvettä juomassa. Siellä istuskeli muuten päivemmällä, Parisin postin tuloaikaan, koko se hienosto, joka antoi suurimman loiston sille paikalle päivän aikaan ja iltaisin _Le grand cerclelle_ ja _Villa des fleurs’ille_, noille suurenmoisille rakennuksille, joissa teatterit, konsertti- ja pelisalit sijaitsevat. Herbert oli näin ollen joutunut ihan tuon suuren maailman, puoleensa vetävän elämänvirran pääpyörteeseen. Sitä hän ei ollut ennen nähnyt ja siksi hän oli tänne pyrkinytkin.

Hänen kylpykautensa oli edistynyt hyvin. Hän saattoi olla tyytyväinen saavuttamiinsa tuloksiin. Loppuajan, viimeisen viikon, hän tahtoi käyttää nähtävyyksien katselemiseen. Niiden joukossa oli myös _Lac du Bourget_, pitkä soikea järvi, jonka toisella rannalla sijaitsee kahdeksansadan vuoden vanha luostari _Abbaye de Hautecombe_. Se sisältää kaikenlaisia harvinaisuuksia, muun muassa entisten Savoie'n hallitsijoiden hautoja. Voi sanoa, että kaikki Aixles-Bains'issä kävijät tekivät sinne pyhiinvaelluksia, varsinkin kun samalla saivat tehdä miellyttävän laivamatkan tuota kaunista järveä pitkin, jonka toisella rannalla kohosi jyrkkä, rotkojen halkaisema vuorenrinne. Kauniina, kirkkaana päivänä olikin näky hurmaava. Hienonhieno sinertävä huntu lepäsi yli maiseman, tyynen järven pinnan kiiltäessä niin, että silmiä huikaisi. Laivassa istuessa ja vastakkaiselle rannalle katsoessa näki vielä jyrkemmän kallionkupeen, ja siellä, aivan veden rajassa, rautatien, jota pitkin, harva se tunti, kiiti, kuin kahleistaan irtipäässyt hurjimus, juna joko pohjoiseen tahi etelään. Päästäkseen tuolle laivamatkalle oli ajettava alas _Le grand port'iin_, suureen satamaan. Ja sinne oli nyt eräänä päivänä Herbertkin tullut.

Kun hän sitten nousi laivan kannelle ja tunkeutui istujien editse etsien itselleen istumapaikkaa, niin hän ällistyi sanomattomasti kuullessaan tutun äänen ranskaksi sanovan kovaa: — »Hyvää päivää, herra Hursti!» — hänen nimensä lausuttuna selvällä suomen kielellä. Ja sitten hän vielä enemmän hämmästyi, kun katsahti lausujaan päin ja näki edessään hymyilevän Hillevin, joka jo ojensi hänelle kätensä ja purskahti iloiseen nauruun. Tämä tapaaminen oli niin odottamaton, että heidän ensimmäiset sanansa olivat melkein vain ilon huudahduksia lyhyiden kysymysten ja vastausten muodossa.

Hillevi oivalsi kuitenkin heti, että hänen oli esitettävä matkatoverinsa, vieressään istuva nuori neiti Herbertille. Tämä neiti, selitti Hillevi, oli hänen koulutoverinsa Lisette Barodet, joka oli kotoisin pienestä Chambéryn kaupungista, missä Hillevi, koulun päätettyään, nyt toverinsa luona vieraili. Sieltä oli vain parinkymmenen minuutin matka Aixles-Bains'iin, ja neidit olivat lähteneet nyt tälle pienelle huvimatkalle, jolla Herbert tapasi Hillevin. Näille molemmille tuli tästä huvimatkasta siis paljon enemmän, kuin mitä he koskaan olivat voineet uneksiakaan, varsinkin koska neiti Lisette Barodet oli noita iloisia, aina puheliaita ranskattaria, jotka ensi hetkestä luontevalla, vapaalla käytöstavallaan karkoittavat kauas kaiken painostavan jäykkyyden. Näistä kolmesta tuli siis mitä iloisin matkaseurue, joka tunsi, ettei tämä huvimatka ollut heidän viimeisensä.

Hillevillä oli heti »kohtalo» huulillaan.

— Etkös muista, Lisette, — sanoi hän toverilleen, — kuinka aina olen puhunut kohtalosta? Tässä taas näet, mitä suuria ihmeitä se voi meille tehdä. Yhtäkkiä putoaa kuin taivaasta syliini vanha, hyvä ystävä.

Ja sitten hän selitti vielä, että tämä juuri oli se herra, jonka kanssa tanssimaansa valssia hän ei koskaan unhoita, samoin kuin ei myöskään heidän yhteisiä purjehdusretkiään Suomen saaristossa.

Siitä sitten riitti heille keskustelun aihetta pitkin matkaa, kunnes he saapuivat tuohon vanhaan luostariin. Sen katseleminen jäi tältä iloiselta seurueelta nyt kuitenkin koko lailla pintapuoliseksi. He katselivat enemmän toisiaan puhelun käydessä ristiin rastiin, sanojen sadellessa milloin minnekin, niinkuin ranskalaisilla, tuolla vilkkaalla kansalla, on tapana puhua, syvemmän sisällyksen jäädessä usein syrjään, jopa joutuessa iloittelun, tyhjänpäiväisen leikinlaskun peittoon.

Luostarissa Hillevi ja Herbert yht'äkkiä muistivat erään asian: oli lähetettävä näköalakortti Toinille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti ja kaikki kolme panivat nimensä tervehdyksen alle, myöskin Lisette Barodet. Yhteinen ilo hämmensi kaikki ajatukset. Ei kellekään siinä silmänräpäyksessä johtunut mieleen, minkä vaikutuksen näiden nimien yhdistelmä saattoi aikaansaada tervehdyskortin vastaanottajassa. Kun omat tunteet kuohuilivat ylimpänä, niin unhottuivat parhaimmankin ystävättären, oman puolisonkin mielessä mahdollisesti syntyneet ajatukset, jotka ehkä juuri sillä hetkellä olivat pitkällä matkalla huolestuneina, epäilyksiä, pahoja aavistuksia täynnä.

Kun tämä seurue palasi takaisin lähtöpaikkaansa, niin oli sillä valmiina päätös, että kaikkien kolmen oli uudelleen tavattava seuraavanakin päivänä Aix-les-Bains'issä. Lähemmin laadittaisiin ohjelma sitten, mutta sen pääsisällyksenä oli yhteinen huvittelu.

Seuraavana päivänä tulikin Hillevi yksin. Hän ilmoitti kuitenkin neiti Barodet'n tulevan illemmällä, jolloin kuunneltaisiin konserttia ja samalla koeteltaisiin onnea _la dowze_-pelissä _Grand cercle'ssä_. Sen pelin tunsivat he jo molemmat. Ja varsinkin sanoi Hillevi voittaneensa hyvin usein. Nyt, päivällä, päättivät he hammasrataa ajaa ylös Mont-Révard'ille, josta kirkkaalla säällä, niinkuin nyt sattui olemaan, saattoi nähdä Mont-Blanc'in huipun.

Hillevi oli haltioissaan. Hän oli onnellinen taas. Hän oli täydessä vapaudessa, ulkomailla, kaukana omaisista, kaukana »pahoilta» silmiltä. Istuessaan likitysten Herbertin kanssa hän tunsi olevansa kuin tämän oma. Ja hänen omasta pyynnöstään he alkoivat sinutella toisiaan. Sekin lisäsi tuttavallisuutta heidän välilleen. Ei tarvinnut puhua vertauskuvin, salatarkoituksin, vaan sai sanoa ajatuksensa suoraan.

— Katsos, Herbert, kuinka paljon cyclamen kukkia tuolla kosteassa rotkossa kasvaa! — sanoi Hillevi, osoittaen toisella kädellään ulos junan ikkunasta ja laskien toisen kätensä Herbertin polvelle.

— Minä ihailen niitä. Ne ovat tavattoman veikeitä oikullisissa asennoissaan, — ilmaisi niistä Herbert mielipiteensä.

— Minä olen ihan rakastunut niihin, — jatkoi Hillevi. — Ja ajatteles! Niitä käytetään täällä hajuvesiin, ihojauheisiin ja saippuoihin. Meille Suomeen tuotuina ne eivät kuitenkaan tuoksu ollenkaan.

Eräässä radan käänteessä he mykistyivät ja jäivät ihailemaan kaupunkia ja sen ympäristöä, joka levisi laajana heidän silmiensä eteen vaipuen yhä syvemmälle kuta korkeammalle juna kiipesi. He eivät malttaneet pysyä istuallaan, vaan nousivat seisomaan ikkunan eteen. Aivan kuin tiedottomasti kiersi Herbert siinä käsivartensa Hillevin vyötäisten ympäri. Ja kuin näköalasta ihastuneena huudahti Hillevi:

— Aaah!

Mutta samalla hän loi pitkän, hurmaantuneen katseen Herbertiin ja istuutui sitten raukeana penkille. Hetken kuluttua hän sanoi:

— Muistatkos, Herbert, kun tapasit minut sieltä rannalta itkemästä, silloin lähtöpäivän aattona?

— Kuinka en sitä muistaisi? Säälin sinua silloin kovin, — vastasi Herbert.

— Ihanko totta? — kysyi taas Hillevi. Mutta melkein yhteen jatkoon hän kysyi vielä, aivan kuin se koittaakseen pois sen asian, mutta samalla tunkeutuakseen syvemmälle Herbertin sieluun:

— Mitenkähän Toini nyt jaksaa?

Herbert hämmästyi ja naurahti.

— Onko hän vielä onnellinen? Oletteko te onnelliset? — kysyi silloin Hillevi.

— Sitä sinun on kysyttävä Toinilta itseltään, — oli Herbertin vastaus.

— Mutta miltä sinusta tuntuu? Luuletko hänen olevan onnellisen? — intti Hillevi aivan häikäilemättä.

— Välistä ehkä, välistä ei, — selitti taas Herbert.

— Sinä olet aina diplomaatti, — sanoi Hillevi nyt. Ja hänen äänessään oli melkein iloinen sävy. Enempää hän ei halunnutkaan tietää. Jos tuo vastaus piti paikkansa, niin merkitsi se jo hyvin paljon.

Herbert pyysi Hillevin syömään päivällistä kanssaan hotelli Richmondiin, missä hän asui. Päivällisen jälkeen piti heidän tavata konsertissa neiti Barodet, joka siihen mennessä aikoi saapua Chambérysta Aix-les-Bains'iin.

Jo päivällisillä herätti Hillevin ulkomuoto tavatonta huomiota. Ja vieläkin enemmän iltakonsertissa ja pelipöydän ääressä. Ranskalaiset, jotka ihailevat tällaisia harvinaisia kaunottaria, vaikka semmoisia saavatkin paljon nähdä, eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta. Päivällispöydässä oli tiedetty kuiskata, että Hillevi oli Suomesta, ja se antoi aihetta mairitteleviin lausuntoihin maastamme ja kansastamme.

— Ja kuinka ihmeen aistikkaasti hän on pukeutunut! — kuiskasi joku,

— _Une vraie parisienne!_ (Oikea parisitar!) huomautti toinen.

Hillevi oli pukeutunut _terra-cotta_-väriseen, avokaulaiseen iltapukuun, joka todellakin ansaitsi ihailua. Itse hän oli hyvin tyytyväinen herättämäänsä huomioon, mutta myöskin Herbert otti imartelusta osansa, sekä omalta kohdaltaan, että sen vuoksi, että oli näin huomatun naisen seurassa.

»_Grand cerclen_» suuressa salissa tapasivat he sitten konsertin aikana neiti Lisette Barodet’n, joka myöskin, vihertävässä iltapuvussaan, oli miellyttävä. Kaikesta saattoi päättää, miksi juuri hänestä ja Hillevistä oli tullut niin hyvät ystävät. Tässä yhdisti nähtävästi juuri sama elämänkatsomus kaksi naista toisiinsa. Elämä oli arvalla ratkaistava. Siltä oli otettava, mitä suinkin irti sai. Ja kaikki oli käytettävä niin, että olisi hauska elää. Siinä joutavanpäiväisen olemassaolon päämäärä.

Herbert oli kyllä ennenkin seisonut pelipöydän ääressä, mutta enimmäkseen olivat hänen pöydälle panemansa _louis'dorit_ [ranskal. kultaraha, 20 frangia] yht'äkkiä kadonneet croupier'n [pelipankissa henkilö, joka kerää pelaajien panokset ja maksaa voitot] haravan nykäiseminä aivankuin näkymättömän hengen poispuhaltamina. Konsertin väliajalla hän seurasi nyt kuitenkin pelihaluisten neitien mukana katselemaan _à la boule_ peliä.

Pöydän ympärillä oli jo monta riviä pelaajia, niiden joukossa huomattava määrä pitkiä, laihoja miss'ejä, pincenez nenällään ja posket hermostumisesta punottavina. Kuului vain croupier'n huutoja: »_Faites vos jeux, messieurs! — Rien ne va plus! — Le sept_!» [Tehkää panoksenne, herrat! — Ei lisää enää! — Seitsemän!]

— Minäpä panen nyt vielä seitoselle, — sanoi Hillevi ja heitti 20-frangin kultarahan sille numerolle. Minä ajattelen erästä seikkaa. Jos voitan, niin se toteutuu.

Hetken kuluttua kuului taas _croupier'n_ huuto: — _Le sept_.

Ja Hillevi korjasi 140 frangia. Hän oli siis voittanut 120 frangia ja omansa takaisin. Hän oli tavattoman iloinen.

— Se toteutuu! Se toteutuu! — sanoi hän ja katsoi Herbertiä merkitsevästi silmiin. Tämä saattoi melkein jo arvata, mitä Hillevi oli ajatellut.

— Ja konsertin jälkeen pyydän minä nyt teidät molemmat ravintolaan, — lisäsi hän.

— Se on minun saatava tehdä, —vastusti Herbert, — Se on aina miehen tehtävä.

Ja niin he tekivätkin sen jälkeen, kun olivat vaihtelevalla onnella jonkin aikaa ottaneet osaa _à la boule_-peliin. Ravintolassa taas tuli puheeksi seuraavien päivien ohjelma. Se tuli ratkaistuksi sillä perusteella, että Hillevi ja neiti Barodet jo aiemmin olivat päättäneet käydä Chamonix'ssa. Hillevin piti näet ehdottomasti saada nähdä koko tuo suurenmoinen alppiluonto, jonka keskuksena on Mont-Blanc. Ja sitä tietä päätti nyt myöskin Herbert palata Genèveen ja sieltä kotimaahan molempien matkatoveriensa taas matkustaessa takaisin Chambéry'hin. Tämä suunnitelma tuotti mitä suurinta tyydytystä heille kaikille.

Ja unhottumattomaksi elämykseksi tämä matka heille jäikin, sillä yksikään heistä ei ollut noita jylhiä, päätä huimaavia vuoriratoja ennen kulkenut. Toinen toistaan kauniimmat, hymyilevät maisemat avautuivat heidän eteensä. Tuolla alhaalla vihannoiva, auringon valaisema laakso siroine majoineen, tuolla värikkäissä puvuissaan työskentelevät tahi laumojaan vuorien rinteillä paimentavat asujaimet, tuolla syviksi rotkoiksi ja onkaloiksi lohkeilleet kallionkupeet, joita myöten siellä täällä syöksyi alas koskena kohiseva vuorivirta, tuolla edessä pohjattoman kuilun poikki rakennettu korkea, kapea silta, jonka yli junan oli kuljettava hiljaa kiivetessään lumirajaa kohti, ja tuolla vihdoin nuo ikuisen lumen ja jään peittämät jättiläiset, ryntäillään sulamattomiksi meriksi hyytyneet aallokot, huiput joko kimmeltävinä kultaisessa päivänpaisteessa, tahi hohtavina hehkuvassa ruskossa auringon painuessa mailleen taikka myös verhoutuneina sakeaan sumuun ja lumituiskuun, joka eksyttää niiden korkeuksia uhmaavan uhkarohkean ihmisen, vieläpä usein syösten ja haudaten hänet uumeniinsa, joista ei häntä koskaan kukaan löydä.

Chamonix'ssa sai tämä kolmihenkinen seurue sitten nähdä itse tuon »valkoisen vuoren» melkein kuin käden ulottuvilta. Mutta sittenkin se sai heidät masentavana pysymään huomattavan välimatkan päässä, katselemaan sitä kaukoputkella laakson vastaiselta Brévent-vuoren rinteeltä, jossa oli juuri tämmöisiä ihailijoita varten sievä kahvila. Täältä oli moni muukin tuota peloittavaa jättiläistä ihmetellyt, muun muassa kuuluisa englantilainen taidefilosofi Ruskin, jonka muistoksi siellä oli hänen nimeään kantava kivi.

Alhaalla laaksossa kiemurteli pieni Arve-joki, jäsen toiselta rannalta kohosi jyrkkänä seinämänä se vuorten jono, jonka selkää pitkin kulkee Ranskan ja Italian välinen raja, ja jonka korkein kohta juuri on Mont-Blanc. Mikä valon ja värien vaihtelu tässä jyrkässä seinämässä! Alempana paikoin tummaa, paikoin vaaleamman vihreää metsää, mutta tuossa jo harmaata kiviröykkiötä, tuossa kuin valuva kosken kuohu, mutta jäätyneenä heijastuen milloin vihertävänä, milloin sinertävänä, tuossa synkkä rotko tahi musta, korkea kivi, terävä kuin piikki, tuossa sitten jo ikuisen lumen raja, josta laakson asukkaille hengenvaaralliset vyöryt lohkeilevat, ja yhä ylempänä, yhä häikäisevän valkoisempina kuhmuraiset, kyttyräiset harjanteet valtiaanaan horjumattomalla valtaistuimellaan aina ja aina vain Mont-Blanc. Minne hyvänsä katse kulki ja harhaili, aina se lopulta sittenkin näki edessään tuon saman jättiläishahmon.

Täällä sanat kaikilta melkein tyrehtyivät, luonnon valtava suuruus mykistytti kerkeimmänkin kielen. Vasta lähtöhetkellä, asemalla, heräsivät tunteet, höltyivät hermot, siirtyivät ajatukset entisiin jokapäiväisiin asioihin. Oli kuin kaikki olisi alkanut sielussakin laskeutua alaspäin sitä mukaa kuin juna varovasti vieri rataa alas, kummallakin puolellaan taas toisenlaisia kauniita näköaloja Genèveen päin kuljettaessa, sinne, jossa Herbertin oli erottava Hillevistä ja neiti Barodet’sta.

Hyvästellessä kohtasi Herbertiä Hillevin pitkä, kysyvä ja surumielinen katse. Ja kun Herbert piti Hillevin kättä omassaan, niin he ymmärsivät toinen toisensa paremmin kuin äänin ja sanoin.

— Mehän tapaamme kohta toisemme Helsingissä jälleen? — kysyi Herbert.

— Muutaman kuukauden kuluttua, — vastasi Hillevi vakavasti, — pitkän, pitkän kuukauden kuluttua.

— Ajatus lyhentää ajan, — liitti siihen Herbert.

— Ja kirjeet, — jos saan kirjoittaa? — kysyi Hillevi varovasti.

— Tietysti. Vieläpä pyydän sitä sinulta, — lohdutti Herbert.

— Minä kyllä tiedän oikean tien, — oli Hillevin jo iloisempi loppulause.

Kädenpuristus ja syvä katse vielä.

Ja Hillevi riensi toiselle laiturille, jonne neiti Barodet jo oli mennyt ennen häntä — ymmärtäen toverinsa asian.

He palasivat Chambéry'hin, ja Herbert matkusti Helsinkiä kohti — Toinin luo.

IV

Toini oli alussa, Herbertin ollessa Aix-les-Bains'issä, saanut mieheltään kirjeitä aina muutaman päivän kuluttua. Ja niistä ei Toini saanut minkäänlaista aihetta epäilyksiin. Mutta sitten tuli tuo yhteinen kortti Abbaye de Hautecombe'sta, ja se oli tavallaan kohtalokas Hilleville, Herbertille ja Toinille. Sillä kirjeet, jotka Toini sen jälkeen sai mieheltään ja Hilleviltä, todistivat, etteivät he olleet suoria, vaan että heidän puoleltaan paljon oli jätetty kertomatta. Sen saattoi Toini usein lukea rivien välistä. Hänelle oli ollut ehkä vielä suurempi yllätys kuin Herbertille, että Hillevikin oli tullut Aix-les-Bains'iin, sillä siitä matkasta hän ei ollut mitään kuullut Hillevin isältä yhtä vähän kuin siitäkään, että Hillevillä oli koulutoveri Chambéryssa, jonka luokse hän olisi ollut aikeissa matkustaa. Oliko siis tuo matka tapahtunut isän tietämättä vai oliko se kokonaan tekaistu juttu asian oikean laidan salaamiseksi? Siinä ensimmäinen ikävä vaikutus. Mutta sitä ei Toini yrittänytkään hälventää hankkimalla selvyyttä tähän asiaan kanslianeuvos Urvolta. Sitä ei hänen omatuntonsa sallinut. Hänestä tuommoinen menettely tuntui kovin halpamaiselta. Ja hän piti koko asian omana salaisuutenaan.

Mutta kun Herbert sitten, matkansa tähden Chamonix'hin, viivähti pari päivää yli ajan, jonka oli kotiatuloaan varten aiemmin määrännyt, niin silloin alkoivat Toinin epäilykset vahvistua. Hän sai kirjeistä kyllä tietää, että tuo tuntematon Lisette Barodet oli heidän seurassaan, mutta se ei tuottanut huojennusta hänelle. Senvuoksi hän kovin levottomin mielin odottikin miehensä kotiinpaluuta.

Toinin aavistukset näyttäytyivätkin oikeiksi. Herbert ei ollut lainkaan enää entisensä tapainen. Hän oli kovin hermostunut käytökseltään, mutta, salaten asian oikean laidan, selitti sen johtuvan kylvyistä, jotka olivat olleet kovin rasittavat, ja laiminlyödystä työajasta, jonka johdosta hänellä muka oli paljon jäljelle jäänyttä työtä. Ja tämä hermostuneisuus puhkesi sitten viatonta Toinia vastaan, jonka kuorma tuli entistä raskaammaksi.

Kaikki siis ei ollut nyt niinkuin olla piti. Mutta pahinta oli, että Herbertin välinpitämättömyys vaimoaan kohtaan yhä kasvoi ja että hän laiminlöi vaimoaan siinä määrin, että tästä välistä tuntui, kuin Herbert suorastaan olisi halveksinut häntä. Siitä taas johtui, että kyyneleet usein täyttivät nöyrästi kärsivän Toinin silmät, mutta sen sijaan, että hän olisi saanut sääliä osakseen, suututti itku vain hänen miestään, joka silloin jätti hänet yksin suruineen, koska muka ei sietänyt nähdä naisten turhanpäiten itkevän. Ja silloin poistui Herbert tavallisesti pitkäksi aikaa, etsien toverien seuraa ja viettäen heidän kanssaan iltansa jossakin ravintolassa.

Joku valoisampi hetki heidän välillään tuli vain, jos Herbert sattui puhumaan Hillevistä. Silloin Toini huomasi paikalla, että Herbertin katse kirkastui, ja aivan kuin olisi jonkin uutisen tietänyt hän lausui iloisena Toinille:

— Mitä sinä suret? Muutaman viikon kuluttua saat varmaan jo parhaimman ystävättäresi jälleen kotiin.

Hillevi oli — hyvin viisaasti kyllä — kirjoittanut tästä paluustaan Toinillekin, mutta tämmöisistä pikku seikoista ja vihjauksista alkoi Toini aavistaa, että Herbertkin oikotietä sai tietoja Hilleviltä. Heidän kotiinsa ei niitä Herbertin nimelle tullut, mutta niitä saattoi tulla varmassa postissa ulkoasiainministeriöön. Tätä Toinin arvelua vahvisti vielä sekin seikka, että Herbert istuskeli siellä nytkin tavallista kauemmin, luultavasti kirjoitellen siellä vastauskirjeitään. Omituinen salaperäisyys kaikissa asioissa näytti siis verhoavan Herbertin toimia.

Herbert oli kokonaan muuttunut, sen huomasi Toini hyvin. Ja ääretön suru ahdisti hänen mieltään. Omasta pojastansakaan ei isä enää paljon välittänyt.

Mutta Toinille oli Reino vielä ainoa ja suuri lohdutus tässä surussa, jonka hän oli päättänyt yksin kantaa, ypö yksin.

Tätä kauheata asiaa ajatteli Toini usein pääsemättä mihinkään selvyyteen. Saattoiko se todellakin olla mahdollista? Saattoiko Hillevi olla niin petollinen? Saattoiko hänen miehensä nyt jo, ainoastaan muutaman vuoden kuluttua, kyllästyä häneen, käydä niin tylyksi, että välistä loukkasikin häntä kovilla, melkein raaoilla sanoilla?

Tämä vaivasi, aivan kiusasi Toinia niin, että hän tahtoi kaikin keinoin päästä tästä asiasta selvyyteen niin pian kuin suinkin. Olihan varmuus sittenkin parempi kuin epävarmuus, kun ei enää mitään toivon pilkettä näkynyt. Ja eihän ollut syytä antaa Herbertin kohdella häntä hänen naisellista arvoaan alentavalla tavalla. Pitihän hänen itsensäkin kerran saada puolustautua mahdollisia epäluuloja vastaan. Hän päätti siis käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen.

Semmoinen tulikin eräänä iltana, kun Herbert palasi tavallista myöhemmin kotiin toveripäivällisiltä. Toini oli istunut ja odotellut häntä juuri siinä tarkoituksessa, että saisi mieheltään selvän vastauksen. Mutta hän oli itkenyt, ja hänen poskensa olivat kyynelistä märät, kun Herbert astui huoneeseen. Tämä harmitti Herbertiä ja hän tiuskasi:

— Miksi sinä täällä näin myöhään istut? Ja vielä olet itkenytkin.

Toini vastasi lempeästi kuin aina:

— Kotonanihan minä vain istun. Ja minkä minä sille voin, että olen itkenyt?

Mutta tämä alistuvainen äänen sävy suututti Herbertiä vielä enemmän: