Part 6

— En tiedä, mitä syytä sinulla olisi itkemiseen? Enhän ole mikään poikanulikka, että minun pitäisi olla kotona jo lasten maatapanoaikaan.

— Hyvä Jumala, kuinka tylysti sinä taas puhut! — jatkoi Toini.

— Taas! — koroitti Herbert ääntään.

— Mitä minä sitten olen sinulle tehnyt, kun näin huudat minulle? — kysyi Toini!

— Parasta olisi, ettet kysyisi sitä minulta! — vastasi jälleen Herbert, — niin pääsisin turhista vastauksista.

— Mutta tahtoisin kerrankin tietää, Herbert, miksi kohtelet minua näin? — uteli Toini ja loi jälleen ystävällisen katseen mieheensä. — Olenko sinua jollakin tavalla loukannut? Olenko pahoittanut mieltäsi jollakin rumalla teolla? Kohtelet minua todellakin niin, kuin epäilisit minua suuresta rikoksesta. Sano, Herbert, minulle suoraan, epäiletkö minun olleen uskoton poissaolosi aikana?

Tämä kysymys sai Herbertin tulistumaan. Hän paiskasi vaimolleen vasten silmiä sanat:

— Minua kummastuttaa, ettet jo kauan ole huomannut, ettemme enää sovi yhteen. Välillämme on liian suuri elämänkatsomuksen ero, joka synnyttää vain ikävää erimielisyyttä. Se taas kasvaa päivä päivältä eripuraisuudeksi, ja sen nojalla on meillä mahdollisuus saada avioero, jota minä nyt toivon ja haluan. Diplomaatilla pitää sitäpaitsi olla vaimo, joka osaa hyvin kieliä ja kykenee edustamaan, hänkin. Sinä tiedät, että minä pyrin eteenpäin urallani ja että vielä voin nousta korkeallekin, mutta sinä elät vain lastasi ja kotiasi varten.

— Mutta onhan minun lapseni ja minun kotini myöskin sinun, — vastasi Toini tyynesti. — Ketä varten minun sitten oikeastaan pitäisi elää?

— Tämä on siis turhaa keskustelua, — sanoi silloin Herbert, nousi paikaltaan ja meni tiehensä paiskaten oven voimakkaasti jälkeensä kiinni.

Asia oli nyt siis Toinille selvä. Ja hän huomasi, että Herbert aikoi pysyä päätöksessään. Se nähtävästi ei ollut hetken päähänpisto. Vastusteleminen oli siis turhaa, niin kipeästi, kuin se Toinin sydämeen koskikin. Hän ajatteli tätä asiaa koko yön silmiään ummistamatta, katkerasti ja kauan itkien. Nykyäänhän voi saada helposti avioeron, ja Herbert osaisi kyllä ohjata asiansa haluamaansa ratkaisuun. Hänellä oli kyky kääntää syyt ja vastaväitteet omaksi edukseen, vaikka Toini tiesikin olevansa aivan syytön. Ja jos lisäksi rakkaus toiseen naiseen — niinkuin Toini varmasti päätteli — oli tämän kysymyksen päävipusin, niin hänenkin asiansa vain pahenisi, jos hän asettuisi siinä poikkiteloin. Hän tahtoi siis nytkin olla nöyrä ja alistuvainen, tietäen, että korkeampi valta kerran ratkaisisi hänen asiansa oikeammin kuin Korkein Oikeus, maallinen valta, johon Herbert aikoi juttunsa viedä, nyt luultavasti oli ratkaiseva.

Seuraavinakin päivinä harkitsi Toini itsekseen tätä asiaa, jota hän jo pitkän aikaa sitten oli alkanut pelätä ja joka siis ei tullut enää minäkään yllätyksenä, vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut sen kääntyvän parempaan päin. Muun muassa hän oli tietoinen siitä, että hänen toimeentulonsa oli hyvin turvattu; siinä suhteessa hän sai olla aivan rauhassa. Suurin ilo oli hänellä kuitenkin siitä, että hän saisi pitää poikansa, syytön kun oli mihinkään rikokseen. Reinoa hän sai edelleenkin rakastaa. Poikansa rakkauden hän toivoi tulevaisuudessakin saavansa omistaa täydellisesti, jos hän nyt oli miehensä rakkauden kadottanut, tuon rakkauden, joka ei koskaan millään pakkokeinoilla ollut voitettavissa. Lietsoa sitä uudelleen oli Toinia mahdotonta, jos Herbert kerran oli kylmennyt, vieläpä toiseen naiseen kiintynyt. Tulevaisuus vain oli näyttävä, — ja siitä oli Toini varma, — että Herbert joskus vielä oli antava arvoa hänelle. Silloin ehkä saattoi hän olla voimakkaampi puoli, vaikka hän nyt oli liian heikko käymään häneen suunnattuja voimia vastaan.

Toinikin oli siis päätöksensä tehnyt. Ja siinä hän halusi lujasti pysyä. Hän päätti samalla myös odottaa Hillevin paluuta ja panna hänet koetukselle.

V

Palattuaan kotimaahan haki Hillevi kohta Toinin käsiinsä. Hänen isänsä tiesi kyllä tyttärensä tulosta ja oli siitä kertonut Toinin äidille, mutta päivä oli jäänyt mainitsematta. Toinin mielestä oli Herbert kuitenkin selvillä tästä asiasta, vaikka hän tekeytyi tietämättömäksi. Tuntuipa Toinista melkein ivalta, kun Herbert eräänä päivänä tuli virastostaan kotiin ilmoittaen Toinille:

— Parhain ystävättäresi on nyt odottamatta saapunut Helsinkiin.

Toinin teki mieli kysyä, oliko Herbert käynyt häntä vastaanottamassa, mutta jätti sen tekemättä. Herbertin iloisesta äänensävystä hän päätti niin tapahtuneen, varsinkin kun hänen miehensä heti huomasi lisätä:

— Näin hänet juuri kadulla.

Ja kun Toini edelleen oli itsepintaisesti vaiti, tokaisi Herbert hermostuneesti:

— Etkö sinä enää iloitsekaan hänen tulostaan?

Silloin Toini vastasi:

— Minä pidän nyt sekä iloni että suruni vain omassa sydämessäni.

Herbert meni sen jälkeen sanaakaan sanomatta ulos. Toini kuuli kuitenkin hänen mennessään kuiskaavan:

— Sietämätön!

Toinin mielestä tuntui, että koko tämä tiedoitus Hillevin tulosta oli Herbertin taholta vain pilkkaa, suoranaista ilkeyttäkin. Mutta tämänkin hän kätki ääneti sydämeensä.

Samana iltana jo tuli Hillevi Toinia tervehtimään. Hän ei ollut malttanut olla heti tulematta katsomaan, kuinka Toini voi ja miltä hän näytti näin pitkän eron jälkeen.

Omituista kyllä ei Herbert sinä iltana voinut olla kotona. Hän oli käskenyt pyytämään anteeksi, jos Hillevi sattuisi tulemaan. Hänellä näet oli sinä iltana kovin tärkeätä tehtävää, vieläpä jokin yhteinen neuvottelu virastossa.

Toini otti mitä sydämellisimmällä tavalla vastaan Hillevin, joka myöskin koetti olla niin rakastettava kuin suinkin. Toini ylisti jälleen Hillevin kauneutta, katseli ja kiitteli hänen aistikasta pukuaan, näytti, sanalla sanoen, yhtä ihastuneelta ystävättäreensä kuin ennenkin. Vieläpä täytyi hänen itsekseen myöntää, että Hillevi nyt oli kukkeimmillaan, ettei ollut lainkaan ihme, jos Herbertkin olisi ollut häneen rakastunut.

Mutta itsestään hän ei saanut Hilleviltä yhtäkään mairittelevaa lausuntoa. Hienotunteisesti kylläkin Hillevi ei tahtonut sanoa, että Toini oli vanhentunut, vaikka sen huomion oli heti tehnyt Toinin nähtyään, mutta paljon, paljon sanoi Hillevi Toinin muuttuneen. Hän ei Hillevin mielestä ollut enää yhtä iloinen, tyytyväinen, avokatseinen, avomielinen kuin ennen. Tulipa Hillevin suusta vihdoin esille sekin, että Toini oli murtuneen näköinen, että näytti kuin kyyneleet olisivat uurtaneet jälkiä hänen poskilleen, jotka ennen olivat niin punaiset ja kauniit, nyt kalpeat ja laihtuneet. Syytä tähän muutokseen ei Hillevi kuitenkaan tiedustellut, sillä hän tiesi sen kyllä itse jo varsin hyvin, vaikka se tuskin liikuttikaan hänen omaatuntoaan, vain hän itse kun oli sillä hetkellä kaikki, toinen ei mitään. Eivät surettaneet häntä toisten surut, kunhan vain hänen oli hyvä olla. Näin oli Toinin entinen pikku ystävätär sisällisesti »kehittynyt» ulkona maailmassa.

Toinin ja Hillevin keskustelu liikkui sitten pääasiallisesti Hillevin kertomuksissa hänen oleskelustaan Ranskassa. Ja ne näyttivät olevan Hillevin mielestä kiintoisin aihe. Mutta Toinillakin oli sydämellään jotakin, jonka hän tahtoi saada esille. Hän alkoikin lopulta puhua vakavasti vakavasta asiasta nähtyään surukseen, että Hillevi kosketteli pinnallisesti, kuin hipaisemalla vain, seikkoja, jotka olivat Toinin mielestä suuria elämän kysymyksiä. Lausuttuaan ihmettelynsä Hilleville siitä maailmankatsomuksesta, mikä ulkomailla, varsinkin Ranskassa, vallitsi tällaisistakin asioista, päätyi hän omaan nykyiseen tilaansa. Eikä hän tahtonut Hilleviltä salata, että sekin oli suuresti muuttunut, että juuri se oli syynä hänen ulkonaiseenkin muutokseensa. Tarkemmin ei hän sitä kuitenkaan selittänyt, koska Hillevi sitä tuskin näytti haluavankaan kuulla. Mutta yhden kysymyksen pyysi hän saada hänelle tehdä. Ja melkein kuin kaataen raskaan kuorman Hillevin eteen Toini lausui vakavalla äänenpainolla:

— Kuulepas, rakkahin Hillevini, sinä parahin ysvättäreni jo nuoruusvuosiltasi asti! Sinä ehkä näet, että paljon on tapahtumaisillaan. Minulla ei ole enää onneani jäljellä. Mutta sinä olet vielä lähelläni. Sanohan nyt! Tuletko aina pysymään samana uskollisena ystävänäni vast'edeskin elämämme loppuun saakka, vaikka mitä minulle tapahtuisikin?

Ja näin kysyessään otti Toini hänet syliinsä, suuteli häntä ja odotti.

Hillevi näytti hämmästyvän ja viivytteli hetkisen vastausta. Vihdoin hän katsahti Toiniin pikaisesti, ja, antamatta suoraa vastausta, kysäisi:

— Miksi kysyt sitä minulta nyt?

— Siksi, että nyt tahdon sen tietää. Näin pitkän erossaolon jälkeen on minulla syytäkin sitä kysyä. Ja sinun vastauksestasi riippuu kaikki. Se on ratkaiseva minulle.

— Tietysti, — vastasi Hillevi ja kietoi käsivartensa Toinin kaulaan. Näytti kuin hän tällä liikkeellä olisi tahtonut peittää kasvonsa Toinin silmiltä. Omatunto kosketti sittenkin Hilleviin. Hän tiesi valehtelevansa. Hän arvasi myös, että Toini huomasi, ettei hän puhunut totta.

Tämä kohtaus liikutti Toinia niin, että hän purskahti itkuun ja itki kauan nojautuen Hillevin olkapäähän.

Hillevi oli tästä niin ymmällään, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän ei saanut sanaakaan suustaan. Lohduttamaan Toinia hän ei kyennyt. Sekin olisi ollut valheellista. Eikä hänellä ollut mitään keinoja selvitellä tätä tilannetta, sillä hän tunsi ja tiesi, että juuri hän itse oli syypää kaikkeen, syypää Toinin suureen suruun, hänen onnettomuuteensa.

Siksi he olivat molemmat kauan vaiti. Hilleville tämä vaitiolo oli vieläkin kiusallisempi kuin Toinille, joka tunsi syyttömyytensä. Toini saattoi rauhallisesti ajatella tätä asiaa. Hän koetti tyynnyttää itseään. Ja tyyntyikin lopulta, kun huomasi, että Hillevi tahtoi päästä lähtemään pois. Hän tunsi sääliä Hilleviä kohtaan ja alkoi ensimmäisenä puhua sanoen:

— No, niin! Jättäkäämme tämä asia! Puhukaamme sitten jostakin muusta.

Mutta mistään muusta ei tahtonut enää syntyä keskustelua.

Siksi Hillevi sanoi:

— Minä huomaan, Toini, että sinä olet kovin hermostunut ja kaipaat lepoa. Ehkä on parasta, että minä nyt lähden.

Ja hän nousi paikaltaan.

Toinikaan ei vastustellut, vaan sanoi:

— Kuinka haluat, Hillevi.

Ja Hillevi lähti vaihdettuaan vielä suudelman vanhan ystävättärensä kanssa.

Mutta heistä molemmista tuntui, kuin näky käsi yhdellä iskulla olisi katkaissut kaikki ystävyyden siteet heidän väliltään.

VI

Taivas alkoi yhä enemmän pimetä Toinilta. Mustia, synkkiä pilviä kasaantui hänen päälleen kasaantumistaan. Eikä ketään hänellä ollut, jonka kanssa hän olisi tahtonut neuvotella. Kenellekään ei hän tahtonut surujaan ilmaista. Hän istui vain allapäin, surumielisenä, pikku Reinon kanssa, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa heidän kodissaan.

Seuraavana päivänä jo Hillevin käynnin jälkeen sai hän vastattavakseen miehensä Korkeimpaan Oikeuteen antaman avioeroanomuksen. Luettuaan sen huomasi Toini, että häntä syytettiin pääasiallisesti eripuraisuudesta.

Eripuraisuudesta! Hänkö, Toini, oli ollut eripurainen? Hän, joka oli ollut hiljainen ja nöyrä, anteeksiantavainen, alistuvainen, valmis vaikka mihin sen puolesta, jota rakasti, uhraamaan henkensäkin ystävänsä puolesta? Oi, hän olisi voinut kuolla kuin karitsa teurastajan veitsi kurkussaan, ääntäkään päästämättä, vain rukoileva, melkeinpä kiitollinen katse sammuvissa silmissään! Jumala, Jumala! Eikö ole mitään oikeutta maailmassa?

Ennenkuin meni asianajajan luo kirjoituttamaan vastausta tahtoi Toini kuitenkin tavata miehensä. Kahdesta asiasta piti hänen saada Herbertiltä selvyyttä. Silloin olisi hän selvillä kaikesta muustakin.

Herbert oli sinä päivänä taas kauan poissa. Hän oli ilmoittanut, ettei tulisi päivälliseksikään kotiin. Tulisi siis ikävä ilta monessa suhteessa. Toini arvasi, että Herbert tiesi tuon avioeroanomuksen saapumisesta Toinille ja että hänen miehensä ehkä senkin tähden pysyi poissa kotoa välttääkseen ikävää yhteentörmäystä. Itsekin hän tätä pelkäsi, mutta odotti miehensä tuloa sittenkin saadakseen asian yhä likemmäksi päätöstään.

Herbertin tultua kysyi Toini:

— Saanko puhua kanssasi muutaman sanan?

— Mistä niin? — kysyi Herbert lyhyesti.

Toini selitti saaneensa avioeroanomuksen ja lausui:

— Pari kysymystä vain ennenkuin siihen vastaan. Ensimmäinen on: Aiotko mennä uusiin naimisiin?

— Aion, — vastasi Herbert.

— Hillevin kanssa siis? — kysyi Toini sykki sydämin.

— Niin, tuli jälleen lyhyt vastaus.

— Siinä kohden suostun siis heti, sai Toini sanotuksi. — Hillevihän on ollut parhain ystäväni tähän saakka. Hänen hyväkseen uhraan siis kaikki, kaikki. Mutta yhdellä ehdolla, ja se on se toinen kysymys.

— Mikä se on? — kysyi Herbert.

— Se on se, — nyyhkytti Toini, — että minä saan pitää poikamme.

— Suostun, — vastasi Herbert jälleen kylmästi kuin jossakin virallisessa kuulustelussa.

Ja hän nousi paikaltaan pitäen heidän keskustelunsa päättyneenä.

Toini ei voinut enää hillitä itseään. Hänkin nousi, juoksi pois huoneesta ja heittäytyi salissa kasvoilleen sohvatyynyyn, jonka kasteli märäksi kauan vuotavalla kyynelvirralla.

Eniten hän itki elämän viheliäisyyttä maan päällä, vilppiä ja petosta siinä olennossa, jota sanotaan ihmiseksi. Ja hän rupesi jälleen miettimään rakkauden ja ystävyyden keskinäistä suhdetta ja niiden sisäistä arvoa. Mitä on se rakkaus, jonka puolesta mies näin uhraa vaimonsa, isä lapsensa, heittäen heidät luotaan kuin joutavan, kuluneen esineen? Mitä on se ystävyys, joka vain oman, itsekkään intohimonsa tähden riistää toiselta sen, mikä tälle on kallista, tahraten pyhimmät tunteet, katkaisten hellät sydämensiteet kuin mitättömän nuoranpätkän? Eikö siis mitään pyhää ole enää ihmisessä? Onko Jumalan kuva hänestä jo kokonaan kadonnut? Vai onko Jumala itse luomastaan maailmasta kuollut?

Toini tunsi todellakin nyt olevansa kaikkien hylkäämä. Mieheltään hän ei enää tarvinnut mitään selityksiä, — lohdutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Jäljellä oli vielä hänen äitinsä. Mitä hän sanoo? Tämä oli hänellekin varmaan suuri yllätys, sillä eihän hänen kanssaan ollut koskaan ollut mitään puhetta Toinin ja Herbertin »eripuraisuudesta». Ei ollut Toini itse ainakaan hiiskunut siitä mitään eikä ollut äiti kertaakaan hiiskunut semmoisesta keltään toiseltakaan kuulleensa. Mitä oli hän siis sanova?

Mutta mitä oli Hillevi ensin sanova tämän viimeisen tapauksen jälkeen, josta hän varmaan heti oli saanut tiedon Herbertiltä. Miltä näytti hän nyt viimeisen kohtauksensa jälkeen Toinin kanssa? Se oli kiintoisa kohta. Nyt, jos koskaan, piti kaikki tulla ilmi. Tekosyillä, verukkeilla, kiertelyillä ei ollut enää tilaa missään.

Hillevi parka! Semmoinenko siis oli hänen uskollinen, vilpitön ystävyytensä, josta Toini oli näin kauan uskollisesti pitänyt kiinni?

Seuraavana päivänä sai Toini Hilleviltä kirjeen. Hillevi siis ei itse enää ilennyt näyttäytyä Toinille.

Hillevi kirjoitti:

»Rakkahin Toini!

Lankean polvilleni eteesi, sillä olen varma, että jo tiedät kaikki. Mutta tiedän myöskin, että annat minulle anteeksi, eikö niin, kun saat kuulla, että olen mielettömästi rakastunut mieheesi niinkuin hänkin vakuuttaa olevansa minuun. — Olet kentiesi aavistanut, että olen ollut Herbertiin mieltynyt melkein jo lapsuuteni vuosilta asti, — siitä lähtien, kun tanssin ensimmäisen valssin hänen kanssaan vanhempiesi kotona. Sitten minä kadehdin sinua, kun sinä sait hänet, nuori sydämeni oli aivan murtunut. En tietänyt, jaksaisinko enää elääkään. Sen tähden olin sitten niin tyytyväinen, kun pääsin pois Ranskaan, sillä toivoin haavani siellä paranevan. — Tämä kuulostaa varmaan hyvin uskomattomalta, mutta kaikki on totta, mitä sanon. — Sitten kävi niin, että näin Herbertin jälleen Aix-les-Bains'issä, ja silloin, niin, silloin leimahti liekki uudelleen sydämessäni. Me huomasimme rakastavamme toisiamme. Ja kun hän ilmaisi minulle, ettei ollutkaan löytänyt onneaan sinun kanssasi, niin luulin minä, että minulla oli oikeus tulla hänen vaimokseen, varsinkin kun kotiin tultuani näin, että sinäkin tunsit olevasi onneton. Tiesin sitä paitsi, ettei uhraus minun puoleltani johtaisi suotuisaan tulokseen sinun hyväksesi, pikemmin päinvastoin.

Tämän selityksen jälkeen toivon, että ymmärrät minua oikein ja annat minulle anteeksi, jos olen tuottanut sinulle surua. Toivon samalla myöskin, että saan olla ystävättäresi niinkuin ennen ja että me molemmat pelkäämättä, sankarillisesti otamme vastaan sen, minkä _kohtalo_ meille elämässä suo.

Sinun oma Hillevisi».

Sana »kohtalo» oli alleviivattu. Järjellä ja omallatunnolla ei siis ollut tässä mitään tekemistä Hillevin taholla.

Asia oli siis selvä. Toini oli päättänyt olla vastustamatta avioeroanomusta, toisin sanoen, päättänyt ilman muuta luovuttaa Herbertin Hilleville, »parhaimmalle ystävättärelleen».

Se oli hänestä sydäntä särkevää, mutta muu ei auttanut. Hänen täytyi tehdä niin. Hänen mielestään Jumala tahtoi koetella häntä tällä suurella kärsimyksellä.

Seuraavana päivänä hän päätti mennä puhumaan tästä asiasta äidilleen.

VII

Viimeisinä aikoina, näinä Toinille surullisina viikkoina, ei konsulinrouva Karppi ollut usein käynyt tyttärensä luona. Se ihmetytti Toinia kovin. Mutta muuta syytä ei hän siihen löytänyt kuin sen, että hän itsekin tähän aikaan harvoin näyttäytyi äidilleen, sillä hän ei tahtonut omalla murheellaan, ei edes alakuloisella ulkomuodollaan surettaa äitiään.

Nyt, kun Hillevi oli palannut kotiin, oli asianlaita toisin, varsinkin viimeisten suurten tapahtumain jälkeen. Nyt tunsi Toini suorastaan velvollisuudekseen mennä äitinsä luo. Ja hän tahtoi ehtiä sinne ennenkuin kanslianeuvos Urvon kautta salaisuus olisi tullut äidin tietoon.

Toini tiesi hyvin, että kanslianeuvos Urpo usein kävi hänen äitinsä luona, välistä vietti siellä koko illankin. Mutta olivathan molemmat leskiä ja lisäksi heillä oli paljon yhteistä vielä niiltä ajoilta, jolloin kanslianeuvos selvitti isävainajan pesän, jääden senkin jälkeen kaikkien liikeasioiden ylivalvojaksi.

Raskasta oli Toinin kuitenkin nyt mennä vanhaan lapsuuden kotiinsa tämmöinen asia sydämellään. Näin hän ei ollut koskaan luullut käyvän. Mitä olisikaan isä nyt sanonut, jos olisi elänyt? Hän oli naittanut ainoan tyttärensä, mitä parhaimmassa uskossa ja hyvin paljon toivoen. Etevän, arvokkaan ja kunnollisen miehen oli hän Toinille hankkinut. Tuo kesä Baden-Badenissa oli ollut niin kaunis, niin lämmin, niin valoisa tulevaisuuteenkin nähden, että isä ja äiti saattoivat vain iloita siitä.

Isä oli nyt kuollut. Ehkä oli hyväkin, että hän oli päässyt näkemästä näitä surkeita seurauksia, näitä ikäviä aikoja. Mutta äiti? Hän oli jäljellä. Häntä oli kovin sääli. Vaikka hän ei vielä aivan vanha ollutkaan, vieläpä näytti hyvinkin nuorekkaalta ja reippaalta, niin olisi ollut hyvä, jos hän eläessään olisi säästynyt osallistumasta tyttärensä onnettomuuteen.

Ja Yrjö? Hänkin näkisi sisarensa haaksirikon. Hänhän alkoi jo lähetä miehen ikää ja oli juuri pääsemässä opintomatkalleen ulkomaille. Mahtoikohan häneenkin tämä Toinin asia koskea kipeästi? Tämmöinen avioerojuttu ihan hävetti Toinia, mutta olivathan ihmisten mielipiteet viime aikoina paljon muuttuneet siinäkin suhteessa, niin että sitä monet pitivät melkein luonnollisena asiana, elleivät mies ja vaimo sopineet yhteen. Mutta erota pelkän eripuraisuuden tähden, — se oli jo jotakin semmoista niin kuin koirat tappelevat luupalasta. Luulikohan Yrjö sisarensa ja tämän miehen elämää jotenkin tämmöiseksi?

Jospa kukaan olisi tietänyt, kuinka vaikeata Toinin oli mennä äitinsä luo? Mutta hänen oli mentävä ennemmin tahi myöhemmin.

Kun hän tuli sinne, oli kanslianeuvos Urpo siellä. Oli kuitenkin jo mahdotonta kääntyä takaisin, vaikka Toini olisi tahtonut tavata äitinsä kahden kesken, puhella hänen kanssaan tuottavasti, käsi kädessä.

Mutta kun Toini ilmestyi huoneen ovelle, niin nousi hänen äitinsä ylös ja melkein juoksi häntä vastaan avosylin. Tämä tavallisuudesta poikkeava tapa aivan hämmästytti Toinia sitäkin enemmän, kun äiti lisäksi heti suuteli häntä. Samoin oli kanslianeuvos noussut paikaltaan ja astui Toinia vastaan puristamaan hänen kättänsä.

Tästä arvasi Toini heti, ettei hänen »salaisuutensa» ollutkaan enää salaisuus hänen äidilleen eikä siis kanslianeuvoksellekaan. Ja tämä otaksuminen saikin heti vahvistuksen Toinin äidin sanoista:

— Minä tiedän kyllä jo kaikki.

Tämä oli siis myötätunnon osoitus Toinille, tuo lämmin vastaanotto. Se oli samalla kuin surunvalitus. Mutta mistä johtui tuo omituinen hilpeys noissa molemmissa vastaanottajissa. Se jäi Toinille vielä arvoitukseksi. Ja se ihmetytti häntä kovin.

Aluksi huomasi Toini, että häntä tahdottiin kaikella tavoin lohduttaa. Asiahan oli kovin ikävä, mutta semmoistahan tapahtuu tähän maailman aikaan hyvin usein. Erehdykset näissä asioissa ovat aina mahdollisia eikä niitä voi koskaan välttää. Avioliitto on kuin arpapeliä. Voi saada voiton, mutta useimmiten tulee tyhjä arpa. Pitää vain osata suhtautua tähän peliin kylmäverisesti.

Tämä oli kyllä kanslianeuvoksen selitystä, mutta konsulin rouva kuunteli sitä »kylmäverisesti» sittenkin. Sekä Toini että hänen äitinsä muistivat, että kanslianeuvos oli saanut tyhjän arvan Hillevin äidin naituaan ja että tämä selitys varmaan viittasi siihen, mutta Toinia ihmetytti kuitenkin hänen äitinsä omituinen, aivan outo välinpitämättömyys tällä kertaa, äiti kun ennen aina kaikkia kohtaan oli osoittanut harvinaista, ihan silmiinpistävää, lämmintä myötätuntoa. Ja tämä ihan kauhistutti Toinia. Hän luuli varmasti jo kadottaneensa oman hellän äitinsä rakkauden ja tunsi itsensä melkein jo syylliseksi omaan onnettomuuteensa.

Mutta sitten kääntyi puhe vähitellen toisaanne. Tuli puhe äidin omasta asemasta, hänen yksinäisyydestään, varsinkin kun Yrjö piakkoin tulisi matkustamaan Englantiin. Ja sitten liittyi tähän vielä kanslianeuvos Urpokin, hänen likeinen suhteensa heidän asioihinsa ja hänenkin yksinäisyytensä elämässä, yht'äkkiä sai Toini sitten kuulla äitinsä ilmoittavan:

— Toini rakas! Minulla on sinulle uutinen kerrottavana.

— Niin, — sanoi vain kanslianeuvos.

Toinin sydän sykki niin, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän alkoi jo aavistaa ja odotti ääneti, hämmästyneenä.

— Me aiomme solmia avioliiton nyt, me kaksi, — sanoi Toinin äiti, istuutui kanslianeuvoksen viereen ja otti häntä kädestä.

— Niin, — sanoi taas kanslianeuvos ja taputti Toinin äitiä kädelle.

Toini ei tietänyt ensin mitä tehdä. Hänen sydämensä oli niin kukkurallaan surua entisestään, ja nyt se oli jo valua yli äänensä. Hänen oli melkein mahdoton pidättää kyyneleitään, mutta hän nousi, meni suutelemaan äitiään ja puristi vuorostaan kanslianeuvoksen kättä.

Toini käsitti nyt, mistä tuo äskeinen hilpeys johtui hänen astuessaan huoneeseen, mutta iloa tämä uutinen ei hänessä synnyttänyt. Päinvastoin hänen teki melkein mieli paeta heti pois vanhasta lapsuuden kodistaan. Hän ei saanut vieläkään mitään sanotuksi, joka olisi herättänyt vilkkaampaa keskustelua heidän välillään. Sen vuoksi alkoi kanslianeuvos kosketella toista asiaa, jonka hän otaksui muun lisäksi painostavan Toinia, asiaa, josta Toini itse oli hyvinkin selvillä ja joka ei häntä lainkaan huolestuttanut. Se oli hänen vastainen toimeentulonsa, hänen elämänsä aineellinen puoli. Ja kun sitä kosketteli myöskin hänen äitinsä, niin se jo loukkasi Toinia.

Minä tiedän sen kyllä eikä se minua sureta, — sanoi hän. — Älkäämme puhuko siitä!

Oli aivan mahdotonta saada iloista tunnelmaa syntymään. Se pahoitti yhtä paljon Toinia kuin hänen äitiään ja kanslianeuvosta, nämä kun käsittivät asian niin, ettei Toini hyväksynyt heidän avioliittopäätöstään. Toini puolestaan oli pahoillaan siitä, että käytöksellään loukkasi heitä, vaikk'ei se suinkaan ollut hänen tarkoituksensa. Hänen maljansa oli kuitenkin niin täysi, että hänen täytyi päästä täältä pois kotiinsa. Hän syytti Reinon olevan vähän huonovointisen ja nousi lähteäkseen. Hän tunsi olevansa epäkohtelias ja pyysi anteeksi hyvästellessään äitiään ja hänen tulevaa miestään, omaa tulevaa isintimäänsä!

Jumala! Jumala!

Äitikin siis! Hänen oma, hellä, rakas äitinsä, jota hän aina oli kunnioittanut! Olivatko nuo »vanhukset» todellakin rakastuneet toisiinsa? Tämmöisiäkö asioita tuo »rakkaus» voi aikaansaada? Näinkö vielä vanhemmallakin iällä voi unhoittaa henkilön, jota on rakastanut ja kunnioittanut, jonka kanssa on vuosikymmeniä yhdessä elänyt, jonka on kyyneleillä vain parisen vuotta sitten hautaan saattanut? Leski, jo mummo, ja tytär, joka on pakahtua kyyneleihin, kuolla surusta, kun hänen miehensä on ollut uskoton ja päättänyt ottaa avioeron mennäkseen naimisiin vaimonsa parhaimman ystävättären kanssa! Voiko ajatella sen traagillisempaa elämänkohtaloa?!

Jumala! Jumala!

Hoiperrellen palasi Toini kotiinsa. Hän riisuutui nopeasti, juoksi pikku poikansa luokse ja lankesi kädet ristissä polvilleen hänen vuoteensa eteen, mutta raukesi pitkälleen lattialle.

Hänen maljansa oli täysi.

VIII

Mitä oli Toinin nyt tehtävä?

Oli vain yksi ainoa keino: matkustaa poikansa kanssa ulkomaille.

Herbert tietenkään ei tahtonut enää asua kotona. Hillevi oli kaupungissa nyt. Hänen kanssaan seurusteli Herbert, milloin voi, kunnes Korkeimman Oikeuden päätös oli tullut. Pian oli sitten valmis Tuomiokapitulinkin antama erokirja. Ja sen jälkeen vihittäisiin Herbert ja Hillevi varmaan hyvin pian.

Eikä luultavasti kestäisi kauan, ennenkuin Toinin äiti ja kanslianeuvos Urpo viettäisivät häitään. Ne olivat ehkä vieläkin lähempänä. Ettei näissä tarvitsisi olla läsnä, — edellisistä ei voinut olla puhettakaan, — päätti Toini niin pian kuin suinkin suoriutua matkalle. Dresdeniin aikoi hän lähteä poikansa ja yhden palvelijattaren seurassa viipyäkseen siellä vuoden tahi kaksi.

Äidistä hän saattoi näyttää kovasydämiseltä, kun näin poistui aivan tahallaan. Mutta hän ei voinut, ei voinut parhaimmallakaan tahdolla jäädä. Elämä oli hänestä niin raskasta, semmoinen painostava ilmapiiri vallitsi hänen ympärillään, semmoinen kammo hänen sydämessään, että hänen täytyi saada haihduttaa suruaan ulkomailla, levätä, virkistäytyä vieraissa oloissa. Kotimaa tuntui kuin karkoittavan hänet pois helmastaan.

Rakkaus riennätti asiainmenoa niin, että pesän jakokin ennen Toinin lähtöä tuli nopeasti suoritetuksi. Herbert oli tässä asiassa hyvin vaatimaton, suostuvainen melkein kaikkeen, olisipa voinut sanoa häntä melkein jalomieliseksikin. Jos Toini olisi ollut vähänkin syyllinen, olisi Herbert voinut vaatia ehkä paljonkin rikkaan konsulivainajan pesästä, mutta nyt oli asianlaita päinvastainen. Entisenä asianajajana hän tiesi sen varsin hyvin ja koska hänellä oli sekä omat varansa että virkansa, niin tyytyi hän mahdollisimman vähään. Ovelana miehenä tiesi hän kuitenkin, että mahdollisesti oli hänen osalleen vastaisuudessa vielä jotakin tuleva, kun kanslianeuvos saisi Toinin äidin, hän itse taas kanslianeuvoksen tyttären tämän ensimmäisestä avioliitosta. Siinä oli omituinen sukulaisuussuhde, ehkä hyvinkin pulmallinen perintökysymys tulevaisuudessa.

Mutta kuka sitä nyt ajatteli?! Rakkaus, tuo voimakas vipusin, ponnahutti kaikki oman mielensä mukaan. Järki oli silloin hyvin kaukana, kaukana nuorista, mutta vanhemmatkin oli se oikullisena kuin ainakin kietonut nuottaansa, aivan kuin hämähäkki kietoo surisevan kärpäsen seittiinsä.

Kun Toini meni jäähyväisille äitinsä luo, niin oli hän suorastaan liikutettu äitinsä hellyydestä. Kanslianeuvos ei nyt ollut siellä ja häntä vastaan tuulahti kaukaisen lapsuuden ajan herttaisuus ja lämpö. Yrjökin istui hetkisen heidän seurassaan. Ja kun Toini sattumalta puhui isästään katsellessaan isän kuvaa seinällä, niin pillahti hänen äitinsä itkemään. Mitä Toini lieneekin silloin ajatellut äitinsä uudesta avioliitosta, niin tekivät nämä äidin kyyneleet hyvän vaikutuksen. Hän oli heti valmis anteeksi antamaan äitinsä teon, varsinkin kun tämä sitten alkoi niin kauniisti, suorastaan ylistellen puhua miesvainajastaan. Oliko ehkä sittenkin kanslianeuvos Urpo hänelle vain vanhuuden tuki, seurakumppani, kun hänen lapsensa, molemmat, olisivat kaukana hänestä. Voihan hän nyt saada Toininkin ja Reinon luokseen, jos niin tahtoi, mutta toista oli sittenkin oma mies. Voivathan hekin, Toini varsinkin, jälleen joutua pois, ja silloin olisi äiti taas ollut yksin. Näin koetti Toini tulkita äitinsä ajatukset, kääntää kaikki parhain päin.

Äidin suhteesta tulevaan mieheensä oli Toinin vaikea mitään päätellä. Hän toivoi heille kaikkea parasta, mutta ei voinut torjua luotaan ajatusta, että aineelliset edut olivat olleet määräävinä kanslianeuvoksen taholta. Ei niin, ettei hänen äidillään olisi vielä ollut kaikkia hyvän, vieläpä miellyttävänkin puolison avuja, mutta sydämestään ei Toini voinut antaa hyväksymistään äitinsä avioliitolle. Olipa hänen melkein sääli äitiään.

Lisäksi tuntui Toinista loukkaavaltakin, että juuri Hillevin isä tulisi hänen isintimäkseen. Hänestä tuntui kuin tähän sukulaisuuteen aina jäisi jotakin särähtelevää, rikkinäistä, semmoista, jota ei siitä koskaan saisi poistetuksi. Siinä oli jotakin samantapaista kuin haljenneessa kristallimaljakossa, jota ei koskaan saa korjatuksi. Halkeama tulisi siinä aina näkymään. Niin oli käynyt hänen ja Hillevin välisen ystävyyden, näin surulliselta tuntui äidin uuden avioliiton johdosta syntynyt tilanne.

Eikö elämässä sitten koskaan ole mitään ehjää, mitään kestävää ihmisten välillä, ei edes vanhempien ja heidän lastensa välillä?

* * * * *

Oli sateinen päivä, kun Toini poikansa ja palvelijattarensa kanssa ajoi laivarantaan. Hän oli itse pyytänyt, ettei kukaan tulisi heitä saattamaan. Oli virka-aika ja kanslianeuvoksen sattui olemaan vaikea päästä irti toimestaan. Äiti taas oli saanut noidannuolen selkäänsä ja hänen oli vaikea liikkua. Sattui Toinin mielestä siis hyvin siinäkin suhteessa, että sai lähteä näin huomaamatta.

Kuinka erilainen olikaan tämä lähtö nyt häämatkalle lähtöön verrattuna! Silloin valoista ja ystäviä saattamassa, nyt itki taivaskin eikä yhtään saattajaa! Oli, oli sittenkin yksi: — hyvä omatunto. Ja se seurasi mukanakin aina, aina perille asti.