Part 2

Konsuli Karppi oli kevään tultua päättänyt tehdä matkan ulkomaille, ja viisaana liikemiehenä hän ymmärsi yhdistää siihen sekä hyödyn että huvin. Hänen itsensä ja hänen vaimonsa piti hoitaa terveyttään, ja hänen tyttärensä Toinin oli saatava nähdä suurta maailmaa, levätä ja huvitella koululukujen päätyttyä. Omien asioittensa vuoksi hän suunnitteli matkan käymään Hampurin ja Berlinin kautta, ja terveydenhoitopaikaksi tuli lääkärin neuvosta ihana Baden-Baden Schwarzwaldin liepeillä. Sinne siis pääsi nyt Toini.

Kirkkaana, heleänä, aurinkoisena päivänä kuhisi väkeä »Ariadnen» kupeella laivarannassa. Väli- ja yläkansi olivat täynnä matkapukuisia, kukitettuja lähtijöitä, ja laiturilla oli saattajoita vielä tiheämmässä. Viimeisiä sanoja vaihdettiin molemmin puolin melkein huutaen, kun höyry kovalla, äkäisellä kohinallaan jo vaati pikaista lähtöä. Kapteenikin jo oli komentosillalla ja antoi lähtömääräyksiään.

Saattajien joukossa oli myöskin pikku Hillevi, joka oli tuonut ruusunsa Toinille ja nyt seisoi rannalla alakuloisena, nenäliina kädessään. Hänkin vaihtoi vielä jäähyväisiä Toinin kanssa, joka kaiteeseen nojaten seisoi välikannella vanhempiensa keskellä. Enemmän kuin heidän sanansa puhuivat kuitenkin molempien ystävättärien katseet, joissa he aivan kuin näkivät toinen toisensa sydämen kuvastuvan. Ja kun laiva sitten vähitellen loittoni rannasta, niin kesti nenäliinojen huiskutusta kauan, kauan, kunnes »Ariadne» alkoi kääntyä »Luodon» taakse ja vauhtiaan lisäten suuntasi kulkunsa Suomenlinnan sivuitse »Harmajaa» ja päämääräänsä kohti.

Ystävättäret olivat siis moneksi viikoksi joutuneet eroon toisistaan ja jääneet ajatuksissaan muistelemaan toisiaan, luvattuaan kuitenkin silloin tällöin kirjoittaa toisilleen.

Ennenkuin konsuli perheineen saapui Baden-Badeniin, kävi hän yksin Berlinistä käsin Hampurissa, jätettyään perheensä pariksi päiväksi Berliniin katselemaan sen nähtävyyksiä. Näin sai Toini, paitsi Tiergartenia ja Siegesalleeta, nähdä keisarillisen palatsin ja Berlinin rikkaat museot, sai nähdä suurkaupungin elämää ja vilinää, sai haihduttaa vähän niitä ajatuksia, jotka olivat seuranneet häntä laivamatkalla Itämeren yli. Ja näitä ajatuksia haihdutti kohta vielä lopullinen matka Keski-Saksan läpi Baden-Badeniin.

Vuorokauden asui konsuli perheineen siellä suuressa hotellissa, mutta koska hän itsekin tahtoi levätä ja kammosi hotellielämää, niin haki hän asuntoa yksityishuvilasta. Semmoisen hän onnekseen sattuikin löytämään vuorenrinteeltä, huvilan, jonka nimi oli »Mon bijou» ja jota ympäröivät kukkivat omenapuut ja tuoksuvat akaasiat. Ja kun huvilan toisesta kerroksesta, joka kokonaan joutui heidän käytettäväkseen, oli kaunis näköala, ja huvilan omistaja, entinen ravintoloitsija, antoi heille hyvän täysihoidonkin, niin oli konsuli tavattoman tyytyväinen, eikä hänen perheensäkään sen parempaa kesäpaikkaa kaivannut.

Tästä huvilasta ei muutoin ollut pitkä matka »Trinkhalle'en», jossa joka aamu oli käytävä kivennäisvesiä juomassa, eikä paljon etäämmällä ollut Friedrichsbad, jossa kylvyt oli otettava. Ja kun lisäksi Conversationshaus, jossa päivällä sai viettää aikansa sanomalehtiä lukemalla ja iltaisin tanssimalla, oli samojen matkojen varrella, niin oli siinä kaikki, mitä semmoinen henkilö kuin konsuli Karppi tarvitsi itseään ja perhettään varten.

Tavallinen kylpyvieraiden kävelypaikka oli kuuluisa »Lichtenthaler allee», jossa olivat kesän hellettä heikentävät Springbrunnen ja harmaavesinen, kapea Oosjoki. Siellä kävelykujanteessa tapasivat aina tuttavat toisensa, siellä toinen toistaan ihailtiin tahi arvosteltiin ankarasti, varsinkin naiset pukujaan. Siellä n.s. »venäläisten puun» varjossa oli kuuluisa kirjailija Ivan Turgenjev monena kesänä istuskellut, jopa sieltä saanut »Savua»-nimisen romaaninsa aiheen ja osaksi varmaan sen kirjoittanut siinä talossa, jonka seinässä hänen muistokseen on laatta, johon on merkitty hänen täällä aina asuneen. Mutta varmaan monesta muustakin kuuluisasta henkilöstä tietäisi Lichtenthaler allee kertoa, sillä Baden-Baden oli aikoinaan ranskalaisten ja englantilaisten hyvin suosima kylpypaikka.

Siellä nyt istui eräänä päivänä konsuli Karppi perheineen. Tapahtuuhan ihmeitä vielä paljon maailmassa, mutta tuskin oli kovin suuri ihme, että heidän eteensä yht'äkkiä ilmestyi asianajaja Herbert Hursti, joka Parisin kautta saapui tänne »virkistysmatkalle».

Ilo oli tietysti suuri näiden oman maan tuttavien tavatessa toisensa aivan odottamatta, niinkuin molemmin puolin vakuuteltiin väärinkäsitysten välttämiseksi. Ja tietysti selitettiin samaan tapaan, missä asuttiin, missä ruokailtiin, kuinka voitiin, kuinka kylvyt vaikuttivat, kuinka viihdyttiin j.n.e. Lopputuloksena oli kuitenkin, että nyt oli tavattava joka päivä ja varsinkin oli yhdessä tehtävä huvimatkoja kaikkiin ihaniin ympäristöpaikkoihin, joita siellä niin lukuisasti kuului olevan. Eikä siinä asiassa kukaan ollut eri mieltä, vaan olivat kaikki päinvastoin ihastuneet tähän ehdotukseen.

Ihastuneimmat olivat sittenkin Herbert Hursti ja Toini. Kujanteesta kotia kohti kulkiessa he kävelivät edellä, konsuli Karppi rouvineen perässä. Edellisen parin keskustelu oli vilkasta niinkuin nuorten ainakin, vanhempien oli tyynempää, tasaisempaa, ehkäpä hiljaisempaakin. Edellisten sanat sinkoilivat kuin räjähtäneen raketin säkenet, jälkimmäisten taas merkitsivät enemmän, jäipä paljon lausumattakin äänettömyyden peittoon, aivan arvailun ja hämärän tulkinnan varaan, melkein vain puoleksi syntyneiksi ajatuksiksi. Vanhemmat tunsivat hyvin, että nämä ajatusten katkelmat koskivat edelläkulkevaa nuorta paria, mutta mahdollisesti aavistivat myöskin nuoret, mitä heidän selkänsä takana ajateltiin ja puhuttiin. Ettei se ollut panettelua, siitä he saattoivat olla varmat.

Tästä päivästä lähtien oli tuskin sitä tilaisuutta, jossa nämä neljä henkilöä eivät olisi olleet yhdessä. Juomahallissa aamuisin tapasivat toisensa ainakin konsuli ja asianajaja Hursti, mutta päiväkonserttiin saapuivat melkein säännöllisesti myöskin konsulin rouva ja Toini. Kylpytunnit ja levähdyshetket olivat kullakin omansa, mutta niiden väliin sovittivat he aina ajomatkansa katsellakseen seudun kauniita näköaloja. Eivät jääneet näkemättä Friesenberg ja Friedrichshöhe, ei itse Lichtenthal, ei Yburg, ei Murgtalin linna Eberstein, ei sievä sisälampi Waldsee, ei Altes Schloss, vanha linna, jonka tornin katolta oli laaja näköala, eikä Echo, tuo kaikukäytävä, jonka päässä on samanniminen, siivekästä naista esittävä kuvapatsas, oikea taideteos. Ja näihin paikkoihin, niin pitkälle kuin pääsi, he ajoivat aina neljän hengen istuttavissa vaunuissa, vanhat perällä, nuoret heitä vastassa etuistuimella.

Tästä päättäen he olivat jo kuin samaa perhettä. Ja näillä matkoilla, joka päivä yhdessä, Herbert Hursti tuli yhä läheisemmäksi konsuli Karpin perheelle. Hän oli kuin heidän oma poikansa, jota he alkoivat rakastaa. Hänen käsiinsä he uskoivat tyttärensä Toininkin, kun eivät itse jaksaneet tahi halunneet mennä katsomaan tanssia Conversationshaus'in tavattoman kauniiseen ja kauniisti sisustettuun Louis XIII saliin. Ja hän, Herbert Hursti, tuli kuin kotiinsa heidän asuntoonsa, tuohon sievään »Mon bijou» huvilaan, joka todellakin oli nimensä arvoinen koru.

Siellä, kukkivien omenapuitten ja tuoksuavien akaasioitten siimeksessä, kypsyi Toinin ja Herbertin rakkaus. Ja myöskin Toinin vanhempien mielessä siellä oli jo kypsynyt ajatus, että nämä kaksi voivat kuulua toisilleen. Herbert oli heistä mitä sopivin mies Toinille. Ja kun Toini näytti olevan kovin kiintynyt Herbertiin, niin ei heille suinkaan olisi äkkiyllätys, jos Herbert jonakin päivänä pyytäisi heidän tytärtään vaimokseen.

Kun tämä sitten tapahtuikin, niin oli yllätys suurempi Toinin taholla. Sillä vaikka Herbert hyvin tiesikin jo voittaneensa Toinin sydämen, niin teki hän loppurynnäkön kuin diplomaatti ainakin tunnustelemalla ensin maaperää Toinin vanhemmilta. Ja vieläpä, kun hän heidänkin suostumuksestaan oli varma, antoi hän Toinin isän selvittää ratkaisun ja esittää hänen pyyntönsä Toinille aivan kuin hän siten olisi ollut varmempi Toinin myöntävästä vastauksesta. Mutta samalla tämä tapa oli kuin hienotunteinen kunnianosoitus ja arvonanto konsulille ja hänen rouvalleen, joiden mielet hän itse tahtoi täydellisesti voittaa puolelleen voittaakseen samalla myöskin mahdollisimman paljon muita etuja.

Näin ollen ei ollut kumma, että Toinista itsestään vähän tuntui kuin hänet olisi naitettu hänen tietämättään. Siksipä hän myöhemmin, kun jo jonkin aikaa oli ollut kihloissa, leikillään sanoi sulhaselleen: »Sinä sait minut ihan ilman minun suostumustani». Mutta vaikka Toini näin hieman hämmästynyt olikin, hän oli kuitenkin kovin iloinen ja tyytyväinen. Baden-Baden oli hänen elämänsä suurimpia muistoja.

Siellä hän sai sulhaseltaan kihlasormuksen, jonka tämä Toinin kanssa yhdessä kävi valitsemassa eräästä niistä monista hohtokivi- ja kultasepänliikkeistä, joilla oli loistavat myymälänsä teatteritorin varrella ja joihin ulkomaalaiset kylpyvieraat joka kesä jättivät suuria summia. Iso hohtokivi ja rubiini oli siinä sormuksessa, joka sen jälkeen kiilteli Toinin sormessa.

Se oli näkyvä ja kaunis muisto Toinille Baden-Badenista. Mutta koska maailman ilo aina on vaillinainen, niin suretti Toiniakin yksi asia: hän oli tyyten unhoittanut pikku ystävättärensä Suomessa, herttaisen Hillevinsä. Alussa hän oli kyllä lähettänyt Hilleville kuvakortteja, joissa oli näköaloja Baden-Badenista, ja niiden mukana lämpimiä terveisiä. Ja itsekin hän oli saanut kirjeellisiä terveisiä Hilleviltä. Mutta vähitellen harveni kirjekorttien vaihto. Kihlauksestaan hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, sillä Herbert ja Toini olivat päättäneet pitää toistaiseksi sen asian salassa, kunnes Herbertin siirtyminen diplomaattiselle alalle tulisi ratkaistuksi.

Tuo unohdus sittenkin painoi Toinin sydäntä, ja kuta enemmän »Ariadne» taas läheni Suomen rantaa, sitä vaikeammalta tuntui Toinista tavata ystävätärtään. Hänestä aivan tuntui kuin hän olisi tehnyt rikoksen, pettänyt pikku Hillevin. Mutta sehän oli elämän menoa, se.

Herbert palasi asioittensa tähden muita aikaisemmin Helsinkiin. Konsuli Karpin oli kestettävä kylpykautensa loppuun. Ja hänen kanssaan oli loppuun asti tietysti myöskin hänen perheensä.

Mutta heistä ei elämä siellä tuntunut enää samalta. Jonkinlainen tyhjyys, elämän raukeus tuntui heissä kesänkin käännyttyä toiselle kyljelleen. Hedelmät olivat etelämmässä tosin jo kypsyneet ja niiden nauttimisaika alkoi jo Baden-Badenissakin. Mutta kukapa suomalainen ei sittenkin lopulta kaipaisi kylmään Pohjolaansa kaikista Etelän tarjoamista antimista huolimatta.

VI

Palattuaan kotimaahan konsuli Karppi asettui perheineen loppukesäksi asumaan Helsingin läntisessä saaristossa olevaan huvilaansa, josta hän päivittäin, jos niin halusi, saattoi rannikkolaivoilla päästä kaupunkiin ja käväistä konttorissaan. Ja lämpiminä kesinä oli perheellä tapana viipyä huvilassaan kappaleen matkaa syyskuutakin nauttien siellä meren virkistävästä ja vahvistavasta ilmasta sekä korjaten mahdollisesti jo kypsyneet omenansa ja päärynänsä. Kaikki marjahillonsa talven varalle keitti konsulin rouva jo siellä, viini- ja karviaismarjoja ynnä vadelmia kun myöskin kasvoi paljon heidän omassa puutarhassaan. Konsulin rouva oli todellakin mallikelpoinen perheenemäntä ja toimitti nämä asiat kaikki itse, vaikka varakas olikin. Ja siinä ohessa oli Toininkin opittava samat asiat ollakseen hänkin, kerran naimisiin jouduttuaan, yhtä mallikelpoinen äiti ja emäntä.

Hillevin isä oli saanut kesälomansa heinä- ja elokuun ajaksi. Vaimonsa ja tyttärensä oli kanslianeuvos Urpo jo kesäkuussa sijoittanut erääseen Vääksyn kanavan varrella olevaan lehdissä ilmoitettuun täysihoitolaan, ja sinne matkusti hän loma-ajakseen itsekin. Rouva Urpo tahtoi näet olla vapaana kaikista taloushuolista ja tämähän oli hänenluontoiselleen naiselle mukavin tapa. Huoletonta elämää sai siellä viettää Hillevikin virkistyäkseen, ja itse käytti kanslianeuvos, samassa tarkoituksessa, aikansa lempiurheiluunsa: kalastamiseen läheisissä vesistöissä.

Näin ollen eivät Toini ja Hillevi voineet tavata toisiansa ennenkuin syyskuussa. Ja silloin olivat koulut jo alkaneet.

Hiljainen, »kuollut» kesäinen Helsinki oli yhtäkkiä muuttanut muotoaan. Sensijaan, että Esplanaadilla oli liikkunut joku kotoinen, veltto virkamies tahi muitten asioita hoitava varatuomari, jotakuinkin laiha salkku kainalossaan, joku välttämätön kauppa-apulainen, joku pienipalkkainen konttorineiti tahi puhtaaksikirjoittajatar, ylimalkaan vain joku ylemmän viransijainen, mies tahi nainen, niin kuhisi siellä nyt, varsinkin oikealla kävelytunnilla, koulujen opettajia, koululaisia, tunnettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, sotilaita ja siviilejä, sapeliherroja ja valkotakkisia, kaikkia niitä, joita olemme tottuneet omassa, rakkaassa pääkaupungissamme ulkomaalaisten matkailijoitten ohessa näkemään.

Vilahdukselta näki siellä joskus myös asianajaja Hurstin. Mutta hänellä tuntui olevan kova kiire. Jos joku olisi ymmärtänyt seurata hänen jälkiään saaristolaivojen lähtöaikana, niin olisi hän nähnyt Herbert Hurstin usein rientävän »Västra Skärgårdeniin», jossa hän matkusti morsiantaan tapaamaan konsuli Karpin perheen huvilaan. Mutta koska kihlausta ei vielä ollut julaistu, niin ei kellään ollut aavistusta mistään. Konsuli Karpin lainopillisena avustajana asianajaja Hursti matkusti sinne tietysti vain liikeasioissa.

Mutta kohta alkoikin sitten syyskuussa sadeaika, ja konsulin perhe muutti kaupunkiin. Pitkän ajan jälkeen saivat Toini ja Hillevi taas tavata toisensa.

Toinin sydän ei ollut vähääkään kylmennyt hänen pientä ystävätärtään kohtaan. Mutta sittenkin oli hänen vähän niinkuin paha olla. Hänen herkkä omatuntonsa ikäänkuin syytteli häntä, ettei hän ollut ollut aivan avomielinen Hilleviä kohtaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän olisi vannonut ikuista rakkautta Hilleville, ja nyt hän ei ollut edes sanallakaan maininnut, mitä oli tapahtunut. Hän oli tyttöseltä salannut kihlauksensa kuin jonkin pahanteon, vaikka hänellä siihen olikin täysi oikeus. Tämä soimaus oli niin luonteenomaista vilpittömälle, uskolliselle Toinille, mutta monesta muusta se saattoi näyttää ihan naurettavalta, varsinkin kun oli kysymyksessä sellainen pikku tyttö kuin Hillevi.

Toinin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta oli todellakin harvinaisen kaunis. Hän oli usein ajatellut itsekseen, mahtoiko lainkaan olla semmoista ystävyyttä, naisten välistä ystävyyttä, joka kestäisi jonkun miehen taholta tulevia houkutuksia vastaan, siis ystävyyttä, joka voittaisi rakkauden. Ystävyys oli hänen mielestään jalo tunne, jaloin kaikista, kun sitä vastoin rakkaus oli mitä itsekkäin, mitä häikäilemättömin tunne, tunne, joka ei välittänyt mistään esteistä, ei mistään keinoista päästäkseen tarkoitustensa perille. »Oi, kuinka kaunis onkaan epäitsekäs, uhrautuva, kaikki antava ystävyys, suora, vilpitön ystävyys!» Näin huokaili Toini itsekseen. Ja nyt, nyt oli hänen ihanteensa luhistunut!

Kuinka olikaan hänen paha olla, kun hänen nyt oli tavattava Hillevi!

Mutta hänen oli korjattava tämä asia siten, että hän ilmaisisi salaisuutensa Hilleville, ennenkuin muut vieraat saisivat sen tietää. Ja hän tahtoi tehdä sen päivää ennen, kuin uutinen hänen kihlauksestaan tulisi sanomalehtiin. Hän neuvotteli siitä sulhasensa kanssa ja sai tältä suostumuksen, vieläpä herttaisen hymyilyn ja suukkosenkin. Oli kuin Herbert olisi tahtonut sanoa:

— Kylläpä, armaani, vielä olet lapsellinen.

Mutta lapsihan elämän koulussa Toini vielä olikin, vaikka pian täytti kahdeksantoista vuotta. Jos hän nyt yhden ihanteen luulikin kadottaneensa, niin oli hänen puhtaalla sydämellään niitä vielä monta jäljellä. Ja elämä kangasti edelleen kauniina hänen edessään.

Kaikesta huolimatta oli ihastus molemmin puolin suuri, kun Toini nyt ensimmäisen kerran soitti Hilleville, ilmoitti tulleensa kaupunkiin ja pyysi Hilleviä luokseen. Hänellä oli niin paljon, paljon kerrottavana matkaltaan.

— Sinä olet yhä parhain ystävättäreni, — oli viimeinen Hilleviä lohduttava ja häntä itseään rauhoittava lause, jonka Toini sanoi sulkiessaan puhelimen.

Oli iltapäivä, kun Hillevi saapui Toinin luo. Halailulla, suutelolla otti hän Hillevin vastaan, ja käsitysten he kulkivat Toinin huoneeseen, jossa tuo suuri salaisuus oli kerrottava, taakka huojennettava Toinin sydämeltä.

Kaikki asiat tietysti kerrottiin perin pohjin, kesänvietto molemmilla tahoilla alusta alkaen. Suuret asiat tulivat ilmi vasta lopulla. Hillevikin viivytteli kysymystään, vaikka hänen uteliaisuutensa olikin suuri.

— Etkö ole vielä nähnyt asianajajaa? — tuli vihdoin kuin arkaillen hänen huuliltaan.

— Kyllä, — vastasi Toini. — Hän on välistä käynyt luonamme huvilassamme.

Hillevi punastui.

— Niinkuin tiedät, — jatkoi Toini, — hän on isäni lainopillinen neuvonantaja.

Tämä selitys oli älykkäästä Hillevistä jo vähän niinkuin liikaa. Ja kun Toini, aivan kuin vielä lykätäkseen tuonnemmaksi vaikean, ratkaisevan hetken, syleili Hilleviä ja jälleen alkoi ihastuneena puhua, kuinka tämä kesän kuluessa oli kasvanut ja käynyt yhä suloisemmaksi, niin lisäsi tämä vain tyttösen epäluuloa. Hänestä tuntui tuossa selityksessä, tuossa Toinin käytöksessä selvästi jo palaneen käryä.

Hän katsoi ihmetellen ja kauan Toiniin, mutta ei lausunut sanaakaan.

Tämä katse suorastaan pakoitti Toinin jatkamaan.

— Ajatteles, rakkahin Hillevi, että Herbert Hursti aivan odottamatta saapui myöskin Baden-Badeniin.

Hillevi punastui taaskin, mutta sai kuitenkin sanotuksi tukahtuvalla äänellä:

— Etkä sinä ole kirjoittanut siitä minulle mitään!

Toini tunsi pistoksen sydämessään ja lausui melkein yhtä raskaalla äänen painolla:

— En — valitettavasti, kultaseni.

Yhtäkkiä paukahti kuin ukkonen kysymys Hillevin huulilta:

— Sinä olet kihloissa hänen kanssaan?

— Arvasit oikein, — sai Toini sanotuksi ja puristi jälleen Hilleviä rintaansa vasten.

Mutta Hillevi hypähti pois hänen käsistään ja kuiskasi pahastuneena:

— Etkä sitä ole minulle ennen sanonut!

Toini tavoitteli Hilleviä ja jatkoi:

— Mutta sinä, kultaseni, olet nyt ensimmäinen, paitsi vanhempiani, joka sen tiedät.

Tämä lohdutukseksi aiottu selitys, jolla Toini aivan kuin tahtoi asettaa Hillevin muitten ystävättäriensä edelle, kaikkien vieraitten yläpuolelle, ei kuitenkaan Hilleviä tyydyttänyt. Hän poistui ikkunan luo ja kääntyi selin Toiniin.

— Mikä sinun on? — sanoi Toini. — Rakastanhan minä sinua kuitenkin yhtä paljon kuin ennen. Tule, suutele minua, Hillevi!

Mutta Hillevi ei hievahtanut paikaltaan.

Silloin nousi Toini, meni Hillevin luo ja yritti kääntää hänen kasvojaan itseensä päin. Hillevi rimpuili kuitenkin vastaan, ja nyt huomasi Toini, että hänen poskensa olivat märät. Hillevi itki.

— Rakas, pikku ystäväni! Miksi sinä itket? — kysyi Toini.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — toisteli silloin Hillevi.

— Mutta sanohan toki, miksi olet näin onneton?! Enhän minä liene sinulle mitään pahaa tehnyt? — lisäsi Toini ja kiersi jälleen käsivartensa Hillevin vyötäisille.

Hillevi ei vain vastannut mitään.

— Vakuutan sinulle, — jatkoi Toini vielä, — että olet paras ystäväni aina edelleenkin ja että aina vastaisuudessakin tulemme tapaamaan toisemme niinkuin tähän asti.

Mutta Hillevi pudisti vain päätään.

— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Toinin ei auttanut muu kuin jättää hänet rauhaan sanomalla:

— Niinkuin sitten tahdot! Näen, että haluat rikkoa välimme.

Kesti hetkinen äänettömyyttä.

— Olen kadottanut kaikki, — sanoi Hillevi vihdoin. — Anna minun mennä kotiin!

Toinilla ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen mennä. Hän toivoi asian toiste selviävän. Ja hän, Toini, pyysi Hilleviltä anteeksi.

— Anteeksi sitten! — sanoi myöskin Hillevi hiljaa, — jos olen ollut tuhma, — lisäsi hän vielä hetkisen kuluttua.

Ja hän läksi pois aivan kuin suuren surun murtamana, pää painuksissa.

Kun Hillevi näin oli mennyt, istui Toini kauan mietteissään. Hän alkoi todellakin ajatella, että Hillevi sittenkin, kaikesta huolimatta, oli rakastunut Herbertiin. Mitä muuta saattoivat merkitä nuo sanat, että hän oli »kadottanut kaikki», vaikka Toini oli vakuuttanut ystävyytensä häntä kohtaan pysyvän edelleenkin samanlaisena.

Se oli niin uskomatonta, niin uskomatonta, että Toinin ajatukset menivät aivan sekaisin. Hän päätti siis vain odottaa, mitä nyt seuraisi, kun kihlauksesta oli pikku-uutinen huomispäivän lehdissä.

Tämä uutinen olikin useimmille mitä suurin yllätys. Kukkia tulvi Toinille lakkaamatta, ja kaikki talon tuttavat alkoivat käydä onnittelulla hänen ja hänen vanhempiensa luona. Tapahtuma oli melkein yleisenä puheenaiheena kaupungissa. Rikkaan konsuli Karpin tytär kihloissa asianajaja Herbert Hurstin kanssa! Se oli jo jotakin.

Samoihin aikoihin levisi myöskin tieto siitä, että Herbert Hursti oli siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ahaa! Siinä oli tulevaisuuden mies, josta vielä paljon puhuttaisiin. Miehestä, tuosta »komeasta miehestä», puhuttiin jo silloinkin paljon.

Ja Hillevi?

Kuultuaan tämän kaiken hän päätti vain nöyrästi alistua. Nuorena ei auttanut muu. Pienet, mutta viisaat aivot antoivat hänelle voimaa ja rohkeutta. Kuka tiesi, mihin kohtalo häntä valmisti, mitä hänen osakseen vielä maailmassa lankeaisi, jahka hänen aikansa tuli. Ja hän oli varma siitä, että onnen aika kerran hänellekin koittaisi.

Järkevästi ajateltua oli siis, että hänkin tahtoi lähettää kukkia ystävättärelleen ja sovittaa ruman tekonsa, kun Toiniin oli syyttä pahastunut. Ja jospa hän olisi aavistanut, kuinka iloinen Toini oli tästä huomaavaisuudesta, joka todellakin kuin yhdellä iskulla pyyhki pois pahan mielen hänen sydämestään. Ja kun Hillevi sitten vielä, vanhempiensa kehoituksesta, itse meni Toinia onnittelemaan, niin saattoi hän todellakin olla varma siitä, että Toini edelleenkin oli hänen paras ystävättärensä, vilpitön, avomielinen, uskollinen ystävänsä. Semmoisen kadottaminen olisi Hilleville ollut korvaamaton vahinko, ja hän tunsi, että hänen oli pidettävä kiinni tästä ystävättärestä. Hän tunsi sen toisestakin syystä, äänestä, joka salaisena soi hänen sydämessään, mutta jonka hän toistaiseksi kätki sinne niin syvälle, ettei sitä kuullut kukaan, ei kukaan.

VII

Tämän jälkeen olivat Toinin ja Hillevin välit taas yhtä hyvät kuin ennen. Tavallaan ne olivat vielä paremmatkin, sillä Hillevi kävi Toinin luona hänen kihlausaikanaan hyvin usein. Varsinkin oli Hillevi tyytyväinen, kun sai olla siellä samalla kertaa kuin Toinin sulhanen. Näyttipä melkein siltä, kuin hän semmoisia tilaisuuksia olisi varta vasten tavoitellutkin. Eikä hän tuntunut arkailevan, että mahdollisesti häiritsisi läsnäolollaan kihlautuneita ystäviään. Se saattoi näyttää jonkinlaiselta hienotunteisuuden puutteelta, jonka voi panna hänen nuoruutensa laskuun, mutta saattoi olla muutakin, esimerkiksi halua nähdä, kuulla, valvoa, oppia, — ehkäpä pääasiallisesti saada nähdä Herbert Hurstia, jota hän kaikessa hiljaisuudessa ihaili. Mutta kärsikö hän itse puolestaan nähdessään ystävättärensä ja tämän sulhasen hellät välit, sen hän visusti koki salata. Ulkonaisesti ei hän sitä vähimmälläkään tavalla päästänyt näkyviin. Päinvastoin oli hän aivan kuin iloitsevinaan heidän onnestaan. Huvittipa häntä kovin keskustelu, joka koski häitä, aikaa, milloin ja miten ne tapahtuisivat, kaikki vähimmätkin valmistelut niihin häihin, joissa hän varmasti tiesi saavansa olla mukana. Oli todellakin ihan kuin hän olisi ollut Herbert Hurstin toinen morsian.

Toinia ja Herbertiä tämä vain huvitti. Pahakseen sitä he eivät lainkaan panneet, tuskinpa paljon välittivät Hillevin kyselyistäkään, jotka eivät koskaan kuitenkaan olleet nenäkkäitä. Joskus he ihan ihmettelivät Hillevin älykkäitä neuvoja, hänen pieniä viittauksiaan asioihin, joita he itse eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.

Yksi asia kuitenkin suretti Hilleviä kovin, ja se oli se, että hän tiesi Toinin ja Herbertin, ehkä jo häittensä jälkeen, muuttavan pois maasta — ainakin joksikin aikaa. Oli näet puhe, että Herbert saisi toimen lähetystössämme Berlinissä.

— Sitten en saa nähdä teitä pitkään aikaan, — huoahti Hillevi siitä asiasta puhuttaessa.

— Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, ennenkuin se voi tapahtua, — lohdutti Herbert Hursti.

— Kestää varmaan vielä useita kuukausia, ennenkuin vietämme häitäkään, — tyynnytti häntä Toini — ja jos muutamme joskus sinne, niin saat sinä, Hillevi, tulla Berliniin meitä tervehtimään.

— Niin, minä toivon, että »kohtalo» vie meidät kerran yhteen.

Kohtalo! Herbertin ja Toinin täytyi oikein hymyillä tälle rikkiviisaalle lauseelle, vaikka näkivätkin, että nuo sanat olivat vakavasti tarkoitetut ja lähteneet tytön sydämen pohjasta.

Merkillisintä Hillevin käytöksessä tähän aikaan oli, ettei hän, samalla kun osoitti suurta kiintymystä ystävättäreensä, vähimmälläkään tavalla tämän läsnä ollessa eikä muutoinkaan Herbert Hurstille näyttänyt, että häntä itseään oli loukattu, saatikka yritti loukata häntä. Päinvastoin hän, Hillevi, osoitti mitä suurinta kunnioitusta Herbertiä kohtaan tahtoen pysyä kaikkein parhaimmissa väleissä hänenkin kanssaan. Tässä Hillevin menettelyssä oli täysin kypsyneen, kaikkia asianhaaroja perin juurin harkitsevan naisen arvostelua, — kyky, joka oli suorastaan ihmeteltävä. Ja tämä kaikki todisti, että Hillevi oli harvinainen ihmisalku henkisesti, varhaisvanha sanan täydessä merkityksessä. Mihin suuntaan hänen luonteensa ominaisuudet tulisivat kehittymään, sen oli tulevaisuus osoittava.

Koulussa oli Hillevi etevä oppilas. Varsinkin olivat vieraat kielet hänen vahva puolensa. Kotonaan hän sai äidiltään käytännöllisesti oppia ranskaa, ja huvikseen puhui sitä Hillevin kanssa välistä Herbert Hurstikin. Ja tämä tuotti nyt tytölle suurta tyydytystä, sillä siinä suhteessa oli Toini hänestä jäljellä. Oli kuin Hillevi näin olisi ollut Herbertiä lähempänä kuin tämän oma morsian, vaikka Toini sen verran kuitenkin tietopuolisesti taisi ranskankieltä, että ymmärsi, mitä hänen läsnäollessaan puhuttiin. Saksankieltä sen sijaan osasi Toini paremmin kuin Hillevi.

Siirtyminen diplomaattiselle alalle tuotti Herbertille alussa paljon puuhaa, jopa siinä määrin, että hänen käyntinsä morsiamensa luona supistuivat määrättyihin päiviin ja hetkiin. Sitä mukaa harvenivat Hillevinkin käynnit Toinin luona syyslukukauden edistyessä ja lukujen lisääntyessä. Syksy oli näin ollen Toinille monessa suhteessa ikävä.

Herbert Hursti myi hänkin vuorostaan asianajotoimistonsa ja ahersi sen tehtyään ahkerasti virastossaan. Hän oli niitä miehiä, jotka tahtovat perin pohjin tutustua alaansa hankkiakseen siihen kuuluvissa asioissa syvälliset tiedot. Ja luottamuksella hänelle uskottiinkin tärkeitä asioita, semminkin koska hänen oli valmistauduttava mahdollisimman pian muuttamaan Berliniin.

Toinin vanhemmat seurasivat mielenkiinnolla tulevan vävynsä pyrkimyksiä ja tekivät kaiken, mitä varakkaat vanhemmat voivat tehdä, laittaakseen tyttärelleen runsaat kapiot. Huoneistoa ei heidän Helsingissä tarvinnut nuorelle parille sisustaa, mutta varoja ei tullut puuttumaan siihen tarkoitukseen Berlinissä.

Häät oli sen sijaan ajateltu pitää loistavat. Kaikki arvasivat sen, mutta ainoastaan Toinin vanhemmat tunsivat toistaiseksi suunnitelman. Toini itsekään ei tietänyt muuta, kuin että hänen isänsä ja äitinsä eivät suosineet nykyaikaisia vihkimistapoja, kaikista vähiten noita naurettavia temppuja, joita sanotaan siviilivihkimiseksi ja jotka ovat vailla kaikkea juhlallisuutta, mikä ylentäisi mieltä, muistuttaisi solmitun liiton pyhyydestä, sen vakavuudesta, sen horjumattomuudesta koko elämän iäksi. Perhe oli heidän mielestään vielä yhteiskunnan pohja ja perustus. Kunnollisten isien ja äitien oli luotava tämä perustus, jonka pohjalla lapset olivat siveellisesti kasvatettavat hyviksi kansalaisiksi, lujiksi tu'iksi, vankaksi turvaksi kaikkia vaaroja vastaan, suojamuuriksi ainaisiksi ajoiksi rakkaalle isänmaallemme.

VIII

Helsingin Vanha kirkko oli juhlallisesti koristeltu. Alttari oli täynnään valkoisia syreenejä, ja pylväiden ympäri oli kierretty köynnöksiä, joihin oli kiinnitetty kauniita, heleitä kukkia. Kutsutut juhlavieraat täyttivät penkit, sinivalkoisilla olkanauhoilla varustettujen marsalkkojen ohjatessa heitä paikoilleen. Lähinnä alttaria istuivat omaiset ja kaikki, joilla, tavalla tahi toisella, oli tekemistä häämenojen kanssa. Mitä Helsingillä oli kauneinta tarjottavana, oli täällä läsnä: naiset valkoisissa, ruusunpunaisissa tahi vaaleansinisissä häävaatteissaan, kukkia hiuksissa ja rinnassa, herrat hännystakissa, valkoinen ruusuke kaulassa, kukkanen napinlävessä ja arvonmerkkejä rinnassa kenellä sellaisia oli. Sanalla sanoen: silmänlumetta juhlatunnelmaa ylentämässä!

Alkoi sitten urkujen soitto, kohisi kaunis häämarssi Wagnerin »Lohengrin» oopperasta. Morsiamen talutti sisään, äidin seuraamana, isä, joka alttarin lähellä jätti tyttärensä vastaan tulleen sulhasen vietäväksi aivan alttarin viereen, jonka sisällä piispa asettui vihittävien eteen. Kuusi paria morsiusneitoja ja sulhaspoikia oli samalla käynyt paikoilleen kummallekin puolen alttaria, ja juhlallinen vihkimistoimitus alkoi.

Jo morsiamen ja hänen saattueensa astuessa käytävää pitkin alttaria kohti, kuului ihastuksen humahdus kirkossa. Ja nyt, kun kaikki olivat paikoillaan, kurottuivat vieraitten kaulat, yleisö oli pelkkänä silmänä ja korvana. »Kuinka suloinen morsian onkaan! Kuinka komea sulhanen!» saattoi kuulla hiljaisena kuiskeena. Ja »kokonaista kaksitoista morsiusneitoa ja sulhaspoikaa!» lisäsi joku. »Yhtä monta kuin apostoleja oli», jatkoi kolmas. Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei pääkaupungissa usein oltu tämmöisiä häitä nähty.

Ne olivat todellakin vielä vanhan ajan häät, jotka ylensivät ihmismielen kohti korkeutta, niinkuin konsuli ja hänen vaimonsa olivat toivoneet. Eikä kumma, että monen silmässä kiilsi kyynel, ilon kyynel, jonka vain se, mikä elämässä on kaunista, suurta, pyhää, jaloa, ja mikä ihmissydäntä, syvästi tuntevaa sydäntä liikuttaa, voi synnyttää, kun sitä vastoin se, mikä on rumaa, alhaista, pientä vain kuolettaa tunteet, masentaa mielen, koventaa katseenkin. Ihmekö siis, että piispan lausuman siunauksen jälkeen läsnäolijoittenkin sydämistä puhkesivat vastavihitylle nuorelle parille mitä lämpimimmät onnentoivotukset heidän uudelle elämäntaipaleelleen.

Urkujen soidessa tyhjeni kirkko, sillä varsinaiset onnittelut tapahtuivat konsulin talossa, jonne pitkä jono ajoneuvoja nyt kulki kaikkien niiden, jotka eivät saaneet olla kirkossa mukana, ihmetellessä tätä loistavaa kulkuetta. Etupäässä ajoivat tietysti sulhanen ja morsian, konsulin perheen seuratessa heitä. Ja sitten jatkui kymmenittäin autoja, joista näkyi tunnettuja oman maan henkilöitä, mutta myöskin paljon häihin kutsuttuja ulkomaalaisia. Helsinkiläisten joukosta vilahti myöskin Hillevin kaunis pää kuparinvärisine kiharoineen. Nyt hän oli isänsä ja äitinsä seurassa, sillä Toinin ja Hillevin äiditkin olivat näet Toinin kihlausaikana tutustuneet toisiinsa ja molemmat perheet olivat alkaneet seurustella keskenään. Siten näiden kahden ystävättären väliset siteet olivat entisestään yhä lujittuneet.