Part 4
Kun vieraat sitten olivat hajaantuneet ja Toini oli jäänyt yksin, meni hän vielä ulos ja lähti hiljakseen kujannetta pitkin kulkemaan rantaan päin. Siellä oli hänellä usein tapana istua uimahuoneen sillalla, miettiä ja haaveksia omia asioitaan. Ja niitä hänellä nyt olikin enemmän kuin hänellä nuorempana oli ollut.
Hän oli ensimmäisen kerran näin pitkän aikaa erossa miehestään. Tosin hänellä oli poikansa mukanaan, ja hän tiesi, missä Herbert oli ja että tämä asui heidän omassa huoneistossaan Berlinissä. Mutta Herbertin poissaolo vaivasi Toinia sittenkin. Oli aina ollut turvallisempi olla hänen läheisyydessään. Ja nyt tämmöisenä suurena juhlailtana kaiherteli kaiho hänen rinnassaan tavallista enemmän. Siihen vaikutti varmaan yökin. Olisi ollut parempi mennä nukkumaan, varsinkin kun yli selkien vielä kantautuva soitto ja laulu kiusoitti mieltä. Mutta hän viipyi sillalla vielä sittenkin mietteissään, toinen kyynärpää kaidepuilla, silmät veden kalvoon suunnattuina, mistä hänen omat kasvonsa häämöittivät vastaan.
Hän muisti nuo paronin sanat, että Reinosta kerran tulisi kenraali. Ja hän muisti oman vastauksensa. Mutta eniten oli hänen mieleensä painunut paronin vastaus, että rauha ihmisten kesken oli mahdoton. Sehän oli jotakin kauheata, jos syvemmälti ajatteli noita sanoja. Olivatko ihmiset todellakin niin viheliäisiä, elämä niin surkeata? Olivathan ihmiset luodut rakastamaan toinen toistansa. Rakastihan hän itsekin, paitsi vanhempiaan, miestään, lastaan, veljeään, Hilleviäkin, ja muita ystäviään ja tuttaviaan. Vai eikö se siis ollut totta? Eikö se ollutkaan rakkautta? Olihan hän itse kyllä joskus vihastunut, mutta sitten jälleen leppynyt ja edelleenkin rakastanut. Ja saattoihan hän rakastaa Herbertiä, vaikka tämä olikin kaukana sillä hetkellä, saattoi hänen uskollisuuteensa täydellisesti luottaa. Eikähän hänen ystävyytensä ja rakkautensa Hilleviinkään ollut pitkän eron jälkeen vähentynyt. Samat tunteet olivat hänessä vielä nytkin. Ja merkillisintä: hän oli saanut uuden, jopa suuren rakkauden kohteen Reinossaan. Hän oli nyt äitinä saanut niin paljon ajattelemisen aihetta, niin suuren edesvastuun, että oikein peloitti, kuinka hän pystyisi kaikki velvollisuutensa kunnollisesti täyttämään. Mutta olihan tämä velvollisuus kaikilla äideillä. Kunnollisestihan se oli kaikkien täytettävä. Mutta täyttivätkö kaikki sen niin, että heidän lapsistaan tuli hyviä ihmisiä? Ainakin olivat Toinin vanhemmat opettaneet lapsiaan tähän suuntaan. Toini muisti sen nyt varsin hyvin ja hän oli kovin kiitollinen, että hän tämmöisen opetuksen oli saanut, juuri nyt, kun hän itse oli äiti, kun hänellä oli oma lapsensa. »Hyvä Jumala, kuinka suuri, suuri onkaan äidin tehtävä!» huokasi Toini. Ja sitten hän vielä lisäsi itsekseen: »Siksipä kaikki, vielä vanhat miehetkin, niin suurella rakkaudella aina muistelevat äitiään!»
Näissä mietteissä Toini lähti pois sillalta. Vesillä liikkui vieläkin veneitä, kuului airojen kolinaa ja läiskettä, soitto ja laulukaan eivät olleet tauonneet, tuskinpa taukosivatkaan koko sinä yönä. Huvilan keittiön portailla istuskeli yhä palvelusväkikin.
Jossakin kivien välisessä lätäkössä kurnutti sammakko, ja kuhankeittäjä lensi tien ylitse hyvin matalalta päästäen ensin omituisen pulputtavan äänen, mutta muuttaen sen sitten sähinäksi: »kuha kiehuu, kuha kiehuu». Ja yölepakkokin kierteli siipiään räpytellen nopeasti, kääntyen sinne tänne, huvilan ympärillä. Yötär oli kuitenkin jo kääntynyt toiselle kyljelleen. Idässä alkoi kohta näkyä kellertävä sarastus. Oli aika mennä sisään.
Ja Toini meni nukkumaan.
XII
Juhannuksen jälkeen kului Toinilta kesä kaikessa hiljaisuudessa vanhempiensa ja poikansa parissa. Se oli oikeata »dolce far niente'a», tyhjäntoimittamista, jos semmoiseksi voi sanoa äidin kävelyä lapsenvaunuineen huvilan puistikossa ja pitkin meren hiekkarantaa sekä hänen itsensä että lapsen virkistykseksi. Toinille siitä oli lisäksi huviakin, niinkuin nuorille äideille aina heidän seuratessaan päivä päivältä pienokaisensa kehitystä, kunnes niiden suusta ensimmäisen lepertelyn keskeltä muodostuu sanaa tapaileva äänne: mäm — mäm —mäm—mäm—mäm, — äidin mitä suurimmaksi iloksi, josta tietysti mummo ja isoisä heti ovat osallisiksi päästettävät. Ja kun lapsi lisäksi ihmettelee puitten oksien vipajamista ja itse kirkaisee, kun kuulee pääskysten vinkaisevan, niiden nuolena kiitäessä vaunujen yli, niin oi, kuinka sillä on erinomainen havaintokyky ja kuinka siitä tulee kovin viisas lapsi.
Se on äidin iloa, hänen sydämensä hiljaista riemua ja sitä olisi synti kadehtia. Elämässä on hänellä kyllä vielä paljon, paljon pettymyksiä.
Tämän huvinsa ohessa oli Toinilla mielessään vielä toinen asia: Herbertin tulo Saksasta kotimaahan. Mutta siihen oli vielä pitkälti aikaa, aina elokuuhun asti. Eikä silloinkaan hänen lomansa tulisi olemaan pitkä. Toini kirjoitti sen vuoksi Hilleville ja pyysi häntä tulemaan heidän luokseen saaristoon. Siellä hän saisi olla kesän loppuun tahi ainakin siksi, kunnes Toini miehensä kanssa palaisi Berliniin.
Hillevi kirjoitti Toinille hyvin ihastuneen vastauksen. Hänen isänsä loma päättyisi puolivälissä heinäkuuta ja silloin hän saisi isän mukana palata Helsinkiin. Mitään hauskempaa kesänviettoa kuin Toinin seurassa ei hän olisi koskaan voinut itselleen toivoakaan. Hän oikein tuskaili odottaessaan sitä hetkeä, jolloin sai lähteä matkalle parhaimman ystävättärensä, Toinin luo. Miltä he molemmat nyt näyttivät, minkälainen oli heidän jälleentapaamisensa oleva ja, varsinkin, minkälainen oli tuo suloinen pikku »otus», jonka hän aikoi »syödä»? Semmoinen oli Hillevin hurmiossa kirjoitetun kirjeen pääsisällys.
Mutta yhtä utelias oli Toinikin odottaessaan Hillevin saapumista. Sikäli kun aika läheni, hänen uteliaisuutensa kasvoi. Kaikesta päättäen oli Hillevissä tapahtunut jonkinlainen »sisällinen vapautuminen». Ja se se kiinnitti eniten Toinin mieltä. Vuodessa, parissa voi tällä kehitysasteella olevassa, varsinkin Hillevin luontoisessa tytössä, olla huomattavissa melkoinen muutos. Mihinkä suuntaan? Juuri sitä oli hauska nähdä.
Toini oli laivarannassa Hilleviä vastassa ja näki jo kaukaa itselleen nenäliinaa huiskutettavan. Pian hän huomasi vieraansa, jonka heti tunsi kuparinruskeista kiehkuroista ja muutenkin omituisesta ulkonäöstä, vaikka tyttö nyt olikin melkein päätään pitempi kuin heidän viimeksi tavatessaan. Mutta saman verran ainakin oli Toinin mielestä Hillevin viehkeys lisääntynyt, kun hän laiturilla sai ystävätärtään halailla. Toini saattoi tuskin hellittää silmiään Hillevistä, ja aivan kuin hyökyaalto tulvasi uusi, suuri ystävyyden tunne hänen sydämeensä. Se oli harvinainen psyykillinen ilmiö, joka ainakin näennäisesti oli sen kohteessa synnyttänyt vastaavan vaikutuksen.
Nytkin oli tuon ystävyyden heijastus Hillevin puolelta yhtä suuri kuin ennen. Käsitysten he riensivät konsuli Karpin huvilaan, joka ei ollutkaan kaukana laivalaiturista, ja kun Hillevi oli Toinin vanhempia tervehtinyt, niin oli hänen ensimmäinen tehtävänsä käydä katsomassa Reinoa, joka oli jäänyt lapsenhoitajattaren huostaan vaunuunsa nukkumaan.
— Älä vain syö Reinoa niinkuin uhkasit tehdä, — suottaili Toini heidän lähestyessään lasta.
Mutta vähällä oli niin käydä, ja Hillevin täytyi saada ottaa syliinsä poika, joka sillä välin oli herännyt. Kiltti lapsi vain hymyili ja alkoi leikitellä Hillevin kuparikutreilla.
— Kas, se ihailee niitä yhtä paljon kuin minä, — sanoi Toini.
— Ja minä rakastan poikaasi yhtä paljon kuin sen äitiä, — sanoi Hillevi.
— Onkos Reino mielestäsi isänsä näköinen? — oli Toinin kysymys.
— On, on, on, — huudahti Hillevi intomielisesti ja painoi huuliaan pojan poskia vasten.
Hän sillä teolla aivan kuin ilmaisi, mitä hänen sydämessään liikkui.
— Sinä siis muistat Herbertin niin hyvin? — jatkoi Toini hymähtäen.
Hillevi vastasi hiukan kierrellen:
— Minäkö koskaan unhottaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?
Ja siitä siirtyi heidän keskustelunsa edelleen vanhoihin, rakkaisiin muistoihin. Yhdessä he aina kävelivät puistossa, istuskelivat meren rannalla, kävivät uimassa ja sateisina päivinä viettivät aikansa loikomalla kumpikin lepotuolissaan huvilan parvekkeella, kädessään joku kiintoisa romaani tahi aikakausikirja.
Toini luki mieluimmin kotimaista kirjallisuutta, ennen kaikkea »Välskärin kertomuksia». Hän ei lakannut koskaan ihailemasta sen herttaista tyyliä, tekijän mielikuvitusta, niitä laajoja näköaloja, joita hän kuin taikasauvalla, romanttisen, kiintoisan juonen ohessa, aukaisi lukijalle, loi elämää kaikkeen, mihin vain kajosi.
Hillevi taas istui joku ranskalainen romaani kädessään. Hän suosi niitä ilmeisesti kovin, vaikka melkein arkuussyistä selitti, että on ollut puhe hänen lähettämisestään, ehkä jo vuoden perästä, johonkin ranskalaiseen luostarikouluun ja että hänen sen vuoksi oli perin pohjin opittava ranskaa. Tähän lisäsi hän kuitenkin vielä, että pohjoismaiset romaanit, varsinkin norjalaiset, olivat hyvin »sumuisia».
Tätä arvostelua Toini kovin ihmetteli, mutta eniten kuitenkin sitä, että Hillevi niin nuorella iällä jo tässäkin suhteessa oli näin pitkälle kehittynyt. Hän tunsi kyllä entuudestaan Hillevin älykkyyden ja huomasi sitä hänessä nyt vieläkin suuremmassa määrässä. Mutta eniten silmiinpistävää oli Hillevin käytöksen tavaton taipuisuus, joka oli aivan erikoinen luonteen piirre hänessä. Hän saattoi aina, milloin tahtoi, olla niin moitteettoman miellyttävä, ettei kenelläkään ollut mitään muistuttamista häntä vastaan. Hän voi eräissä asioissa olla paljon vilpittömämpi kuin ennen, mutta toisinaan taas näytti kuin hänessä jotakin olisi mennyt lukkoon, salpautunut läpitunkemattoman muurin taakse, jonne ei kellään ollut pääsyä. Ja kieltämättä hän tämän tähden oli vieläkin kiintoisampi kuin muuten, sillä tämä ikäänkuin kiihoitti yhä enemmän ottamaan selkoa tästä ongelmasta. Kuka tietää, eikö tämäkin puoli Hillevissä lisännyt Toinin ystävyyttä häneen, niin omituiselta kuin se kuulostaakin. Pitäähän näet paikkansa sekin väite, että äärimmäisyydet koskettavat toisiansa. Todellakin psykolooginen ongelma tämäkin, joka kuitenkin sai ratkaisunsa vuosien perästä.
Kolmatta viikkoa kului näin Toinin ja Hillevin seurustellessa enimmäkseen kahden kesken konsulin huvilassa. Tähän liittyi myös odotus, joka vei heitä päivä päivältä lähemmäksi Herbertin tuloa. Kumpainen ystävättäristä innokkaammin sitä odotti, oli vaikea sanoa sydämiin näkemättä. Mutta että halu nähdä Herbertiä oli Hillevillä ainakin yhtä suuri kuin Toinin uteliaisuus olla syrjästä katsojana noiden kahden tavatessa toisensa, siitä ei ollut epäilystä sen jälkeen, mitä Toini tämän odotusajan kuluessa oli Hilleviltä kuullut. »Minäkö koskaan unhoittaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?!» — nehän olivat jo sanoja, jotka, vaikkapa ollakseen vain kohteliaisuus, ilmaisivat enemmän kuin mitä lienee ollut tarkoitus. Eikä Toini puolestaan näitä sanoja tuonnempanakaan unhoittanut.
* * * * *
Elokuussa tuli sitten Herbert Berlinistä ja hänen mukanaan sai elämä konsulin huvilassa jälleen toisen leiman. »Miranda» oli uudelleen maalattu — Yrjökin oli käynyt sillä jo purjehtimassa — ja nyt joutui se vielä ahkerampaan käytäntöön. Tavallisesti oli Toinikin purjehdusmatkoilla, mutta hänen syystä tahi toisesta esteellisenä ollessaan liikkui Herbert ulapalla Hillevi seurassaan. Tätä oli Hillevi juuri odottanutkin.
Herbertin ja Hillevin tapaaminen oli ollut hyvin »virallinen», mikä ihmetytti Toinia kovin. Mutta hän oli siinä huomaavinaan eräänlaista diplomatiaa varsinkin Hillevin taholta. Ystävättären hieno äly näyttäytyi tässäkin täydessä loistossaan. Hillevi tahtoi tietysti ensin tarkastaa Herbertin suhtautumista häneen ja sitten tutkia tämän, Toinin ja hänen itsensä välistä suhdetta. Viisaasti kuin valtiomies vetäytyi Hillevi usein syrjään, mutta kun häntä pyydettiin mukaan, niin seurasi hän kiitollisena ja iloisena — kolmantena tahi neljäntenä henkilönä. Näin hän sai herätetyksi luottamusta itseään kohtaan, ja kun Toini lähetti hänet kahden kesken Herbertin kanssa purjehtimaan, niin oli Hillevin sisäinen riemu tavaton. Toinin uskollinen luonne ei nähnyt siinä mitään pahaa, vieläpä hän iloitsi siitä, että näin saattoi tuottaa iloa ja huvitusta molemmille. Ja Herbert taas puolestaan oli vaimoaan kohtaan sama herttainen aviomies kuin ennen. Se yhteinen arvostelu oli kuitenkin aviopuolisoilla, että Hillevi jo koko lailla keimaili, etenkin kun hän tiesi olevansa huomattu ja arvostelun kohteena. Mutta tarvittaissa taas hän osasi peittää tämän puolen mitä miellyttävimpään viehkeyteen.
Näin ollen piti Toini melkein velvollisuutenaan antaa vieraansa, »parhaimman ystävättärensä», huvitella Herbertin kanssa kahdenkeskisillä purjehdusmatkoilla, jotka usein kestivät tuntikausia. Kovan tuulen vallitessa Toini vähän pelkäsikin lähteä kauas merelle. Hillevi sitä vastoin istui veneessä aivan hurmaantuneena, kun alahanka kallistui milt'ei veden pinnan alle ja vesi siinä kohisi ja kiehui, kokka nousi korkealle keikkuen laineiden harjoilla, ja kuohua räiskyi niin, että vaatteetkin kastuivat. Hän aivan hihkasi ilosta kohottautuen silloin suoraksi seisomaan ylähankaa vastaan ja ponnistaen jalkojaan ilakoiden penkkiä vasten. Ruskeat, kuparinväriset kiharat liehuivat ympäri hänen päätänsä pieksäen poskia, ja säkenöivät gasellin silmät olivat kuin naulatut kiinni perämiehen kasvoihin. Ihmekö siis, että tämäkin mielellään katseli tuota rohkeata, omituista olentoa, joka pelkäämättä oli uskonut henkensä hänen haltuunsa myrskyisellä merellä.
— Ettekö ollenkaan pelkää? — kysyi Herbert.
— Pelkäisinkö teidän istuessanne peräsimessä?! — oli Hillevin vastaus.
— Mikäs ihmeellinen perämies minä sitten olisin? — naurahti Herbert.
— Olette vain. Kun luotan teihin, niin ei voi mitään onnettomuutta tapahtua, — vakuutti tyttö.
— Sepä kummallista! Miksi sitten niin luotatte minuun?
— En tiedä. En voi vastata siihen. Tunnen vain, että elämäni on teidän käsissänne, — selitti Hillevi.
— Vielä omituisempaa. Mutta jos erehdytte? — uteli Herbert.
— En, siinä asiassa minä en erehdy, — vahvisti Hillevi sanansa.
— Mutta jos purjehdimme kumoon? — jatkoi Herbert.
— Silloin hukumme yhdessä, — vastasi Hillevi melkein ihastuen.
— Eikö teidän henkenne sitten ole sen enemmän arvoinen — omasta mielestänne? — oli uusi kysymys.
— Ei, ei nyt täällä purjeveneessä, — melkein hätäillen tulivat sanat Hillevin suusta.
— Entäs minun henkeni, eikö silläkään nyt teidän mielestänne ole mitään arvoa? — intti Herbert edelleen.
— Oi, älkää kysykö! — oli Hillevin surulliselta kajahtava vastaus. Ja hänen kasvoilleen tuli surumielinen ilme.
Herbert sen johdosta hymyili ja sanoi:
— Minä koetan viedä meidät molemmat onnellisesti maihin.
— Meidät molemmat! — tehosti Hillevi ja hänen äänessään oli rauhallinen, ihan onnekas sävy. Ja sen lisäksi hän loi perämieheen ihastuttavan kiitollisen katseen.
Hetkisen kuluttua Herbert jatkoi:
— Mutta ajatelkaas, että purjehtisimme elämän merellä. Mikäs käsitys teillä silloin olisi tästä samasta asiasta?
— Ihan sama kuin nytkin, — vastasi Hillevi aivan kuin edeltäpäin olisi valmistautunut semmoiseen kysymykseen ja vastaukseen.
Herbert oli aivan yllätetty. Tämä oli niin hienoa »flirttiä» hänen mielestään, niin nasevat olivat vastaukset, että hän harvoin oli kuullut tämmöisiä paljon vanhemmiltakaan neitosilta. Ja kaikki kävi niin luontevasti, niin teeskentelemättömästi, että hänen itsensä oli vaikea keksiä jatkoa heidän keskustelulleen. Se oli hänelle vieläkin vaikeampaa, kun hän huomasi, että Hillevi katsoi häneen, istui ja odotti.
Melkein kuin ajatuksissaan sanoi vihdoin Herbert kiinnittäessään purjeen köyttä:
— Se asia täytyy jättää tulevaisuuden huomaan.
— Miten kohtalo määrää, — liitti siihen vielä Hillevi ihan kuin syvissä mietteissä hänkin.
Tämmöinen keskustelu, jossa oli puoleksi salattu sivutarkoitus, tuntui Herbertistä hyvin kiintoisalta, vaikka vähän vaaralliselta noin nuoren tytön kanssa. Nytkin hän ajatteli itsekseen:
— Se tyttö lyö, totta totisesti, meitä sormille nasevilla vastauksillaan.
Kun aikaa jo oli paljon kulunut ja tuuli tuntui kiihtyvän, käänsi Herbert veneen ja sanoi:
— No, nyt minä vien teidät maihin, vaikka vastoin tahtoannekin.
— Niin ei teidän tarvitse koskaan tehdä, — ampui Hillevi vieläkin paljon merkitsevän nuolensa.
Ja laitamyötäistä kiiti »Miranda» huimaavaa vauhtia kohti huvilan uimahuonelaituria. Siellä rannassa, puitten suojassa, odotti Toini lapsenvaunuineen miehensä ja Hillevin paluuta. Hän oli ollut hiukan huolissaan heidän tähtensä kovan tuulen vuoksi, mutta kysyi vain:
— Onko ollut hauska?
— Tavattomasti, — vastasi Hillevi Herbertin jäätyä purjevenettään lepokuntoon panemaan.
Kun Herbert tuli vaimonsa luo, niin tämä sanoi:
— No, toitpas Hillevin onnellisesti maihin.
Oli kuin Toini olisi kuullut miehensä Hilleville veneessä lausumat sanat, ja sekä Hillevin että Herbertin täytyi oikein naurahtaa tälle omituiselle yhteensattumalle, oikeinpa vilkaisivat salavihkaa toisiinsa.
— Ei se kuitenkaan niin vaarallista ollut, — lohdutti Herbert vaimoaan.
— Ei niin vaaratontakaan, lausui melkein ivaillen Hillevi ja hänen poskensa alkoivat hehkua.
He menivät sisään, sillä päivällisaika läheni.
* * * * *
Illemmällä heikkeni tuuli melkoisesti, ja oli odotettavissa elokuun kuutamo, sillä taivas oli melkein pilvetön. Ainoastaan muutamia pilvensuikaleita näkyi irtirepeytyneinä eksyneen sinne tänne sinilaelle ikäänkuin todisteeksi tuulen kadonneesta voimasta.
Päivät käytti Hillevi näin Herbertin seurassa, illat hän »uhrasi» kokonaan Toinille, istuskelemalla silloin hänen kanssaan kuutamossa meren rannalla. Tuulisella säällä oli lapsi sisällä muutenkin, ja Herbert sekä konsuli rouvineen lukivat päivän sanomalehtiä. Varsinkin käytti Herbert iltansa ulkomaiden sanomalehtien valtiollisten artikkelien lukemiseen pysyäkseen loma-aikanaankin niiden perusteella kaikkien tapausten tasolla.
Toinin ja Hillevin lempipaikka oli raitojen muodostama lehtimaja, jonka aukeamasta oli merelle päin laaja näköala. Korituoleissaan he siellä saivat rauhassa istuskella ja katsella kauas ulapalle, josta heitä kohti kulki läikkyvien laineiden poikki kuun hopeainen, kimmeltävä silta. Myöhemmin syttyi iltatähtikin, vielä kelmeänä vilkuttaen vaalealta elokuun taivaalta. Kaikesta huolimatta alkoi jo olla alakuloista syystunnelmaa ilmassa. Kesän raukeus oli mennyt, kuhilaat pelloilla todistivat viljan olevan leikatun ja vielä keltaisena nuokkuva kevätkylvö, joka paikoitellen oli lakoon painunut, odotteli särisevää konetta tahi viikatetta tullakseen korjatuksi. Kypsyneisyyttä alkoi näkyä kaikkialla, ja ajatus siirtyi aikaan, joka masentaa mielen ennustaen kaiken katoavaisuutta.
Myöskin Toinissa ja Hillevissä alkoi kesän loppu herättää alakuloisuutta, varsinkin koska he tiesivät, että heidän oli erottava pitkäksi aikaa. Olihan Herbertin perheineen jälleen palattava Berliniin, Hillevin jäätävä Helsinkiin. Tätä alakuloisuutta lisäsi vielä se, että molempien ystävättärien väliset siteet kesän kuluessa olivat vahvistuneet. Kaikki näytti niin ruusuiselta ja kauniilta molempien silmissä, eikä mikään ollut tullut himmentämään heidän suhdettaan toisiinsa.
Varsinkin valitti Hillevi nyt kuolettavaa kaihoa. Tämän hän kohdisti taaskin viisaasti Toiniin, vaikka hänen mieltymyksensä Toinin mieheen oli sen perussyy. Tämä tunne oli saanut hänessä nyt valtavan voiman ja tyttö raukka oli välistä menehtyä taakkansa alle, etenkin siitä syystä, ettei hänellä ollut vähintäkään mahdollisuutta huojentaa sitä edes puhumalla siitä jonkun kanssa. Hänen oli kannettava sydämensä tuskat ypö yksin, salassa kaikilta, ettei niitä pidettäisi lapsellisina houreina, jollaisia ne todella olivatkin. Ei kukaan niitä voinut ottaa vakavalta kannalta, kaikkein vähiten Toini, mutta ei myöskään Herbert, vaikka hän saattoikin hyvin aavistaa, että Hillevi oli kiintynyt häneen. Oli siis vain alistuttava nöyrästi, nöyrästi »kohtalon» tahtoon. Mutta ei mikään sittenkään estänyt toivossa elämästä. Ja se oli ainoa valokohta tässä hänen aikaisessa, suuressa murheessaan.
Usein Hillevi itsekseen ajatteli, että olikohan koko maailmassa ketään, joka näin nuorena olisi kärsinyt niinkuin hän. Ja jos oli, niin mitä se raukka teki? Lopettiko hän päivänsä, niinkuin moni vanhempi rakkaudesta kärsivä tekee? Mutta paitsi hänen nuoruuttaan oli tässä vielä olemassa se traagillinen ristiriita, että hän oli kiintynyt ystävättärensä, parhaimman suojelusenkelinsä, joksi hän välistä Toinia nimitti, mieheen. Eikä mitään, mitään keinoa ollut päästä tästä kauheasta tilanteesta.
Olisi ollut melkein parempi, ettei Toini olisi kutsunutkaan häntä luoksensa saaristoon. Ja jos Tomi olisi tämän tietänyt, niin olisi hän varmasti syvästi katunut tätä tekoaan, joka kuitenkin oli mitä suurinta kohteliaisuutta, mitä suurin ystävyyden ja rakkauden merkki. Ja kaikesta huolimatta oli tämä kesä hänelle mitä muistorikkain, hänen elämässään niitä tapauksia, jotka, samoin kuin hänen ensimmäinen valssinsa Toinin kodissa, painuivat ainiaaksi hänen mieleensä.
Ihmekö siis, että Hillevin oli raskasta matkustaa pois konsulin saaristo-huvilasta. Mutta sen täytyi tapahtua, kun hänen äitinsä palasi kotiin ja koulut aloittivat jälleen toimintansa.
Myöhään viimeisenä iltana ennen lähtöään ja jo sanottuaan hyvää yötä kaikille, pujahti Hillevi yksin ulos puistoon, josta hiipi alas rantaan. Oli jo melkoisen pimeä. Erästä syrjäpolkua onnistui hänen huomaamatta päästä hietarannalle, missä oli muutamia korkeita korituoleja, joissa voi istua suojassa joko auringolta tahi tuulelta. Semmoiseen hän painautui piiloon ja vaipui pää käsien välissä, kyynärpäät polvia vasten aivan kuin mietteisiinsä. Mutta hetken kuluttua alkoi sieltä kuulua syvää huokailua, joka muuttui nopeaksi nyyhkytykseksi. Hillevi tahtoi siellä yksinäisyydessä huojentaa suruaan ja itki hiljaista, hillitöntä itkua.
— Kuka siellä itkee? — kuuli hän yht'äkkiä tutun äänen vähän matkan päästä.
Mutta hän ei vastannut, pidätti vain itkuaan ja henkeään. Ja jäi istumaan paikalleen.
— Kuka siellä on? — kysyi vielä sama ääni, jo lähempää.
Silloin hyppäsi Hillevi korituolistaan ja alkoi juosta pois.
— Hillevi! Hillevi! — kuului taas sama ääni. Ja hänen perässään harppasivat pitkät miehenaskeleet. — Älkää juosko pois! Odottakaa vähän! — kuului melkein kuiskauksena hänen jäljessään.
Hillevi pysähtyi. Herbert saavutti hänet ja tarttui hänen käteensä.
— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Herbert kummastellen.
Mutta nopeasti nosti Hillevi hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä.
— Kiitos hauskoista purjehdusretkistä, joita en unhoita koskaan, — kuiskasi Hillevi ja sanoi vielä: — Hyvästi!
Samassa tempautui hän irti Herbertistä ja juoksi päätietä myöten ylös huvilaan. Ja Herbert lähti toista polkua kiertäen myöskin sisälle huoneeseensa.
* * * * *
Seuraavana päivänä matkustivat kaikki kaupunkiin, konsuli perheineen saattamaan Toinia, Herbertiä ja pikku Reinoa, Hillevi taas kotiinsa. Mutta saattajien joukossa oli hän nyt tälläkin kertaa sydän varmasti vieläkin raskaampana kuin Toinin ja Herbertin lähtiessä häämatkalleen. Mutta hän jäi edelleenkin vahvaan uskoonsa, että »kohtalo» joskus oli muuttava elämän hänen edukseen. Tätä uskoa vahvisti Herbertin kädenpuristus, kun hän sanoi:
— Näkemiin! Toivon, että Hillevi tulee käymään luonamme Berlinissä.
Samoin lohdutti Hilleviä Toinikin, jolle Herbert oli avomielisesti kertonut Hillevin itkeneen rannalla myöhään edellisenä iltana. He säälittelivät keskenään tyttöraukkaa ja olivat kovin liikutetut hänen ystävyydestään ja rakkaudestaan.
Herbert tiesi kuitenkin paremmin, mitä asia oikeastaan koski, mutta siitä puolesta ei hän kuitenkaan puhunut vaimolleen mitään.
Ihmissydän on kerta kaikkiaan mitä merkillisin, salaperäisin kapine.
II
I
Toinin elämä Berlinissä oli alkanut käydä entistä latuaan. Päivät oli hän enimmäkseen kotona lapsensa kanssa hänen miehensä säännöllisesti hoitaessa virkatehtäviään. Iltaisin hän kävi milloin teattereissa, milloin oli kutsuissa tuttavien luona, joita heille oli vähitellen lisääntynyt Herbertin saksalaisista ystäväpiireistä. Ja täten oli heidän itsensäkin vuorostaan pantava toimeen vastakutsuja tuttavilleen. Tämä seurustelu oli kuitenkin verraten pakollista eikä tuottanut Toinille suurta huvia. Sydämen ihmisenä, luonteeltaan hiljaisena ja sävyisänä, hän kaipasi läheistä ystävyyttä, mutta sitä ei täällä suuressa maailmassa ottanut syntyäkseen saksalaisesta »gemütlichkeitista» huolimatta. Sen vuoksi Toini edelleenkin ylläpiti ahkeraa kirjeenvaihtoa kotimaassa olevien sukulaistensa ja tuttaviensa kanssa.
Näin kuluivat kuukaudet jouluun, jonka he luonnollisesti viettivät Berlinissä. Toini muisteli kaivaten joulunviettoa vanhempiensa kodissa, varsinkin kun oli saanut sieltä iloisen kirjeen, joka todisti vanhempien voivan hyvin ja joulutunnelman olleen täydellisen. Toisena joulupäivänä oli Hillevikin vanhempiensa kanssa ollut siellä, ja kun Yrjö oli kutsunut luokseen muutamia tovereitaan, niin olivat nuoret tanssineet, ja kaikilla oli ollut kovin hauska. Myöskin Hillevi ilmaisi kirjeessään Toinille tyytyväisyytensä, että oli saanut olla Toinin vanhassa kodissa, mutta lopuksi hän lisäsi, etteivät nämä tanssiaiset olleet »samat kuin silloin, ymmärräthän?» Ja Toini ymmärsi kyllä hyvin, että hän tarkoitti ensimmäistä valssiaan Herbertin kanssa, noita tanssiaisia, joita hän ei näyttänyt koskaan voivan unhoittaa.
Tammikuun lopulla tuli Toinille kuitenkin ikäviä uutisia kotimaasta. Hänen isänsä oli sairastunut influenssaan, ja tästä kehittyi keuhkokuume, josta päivittäin alkoi tulla yhä huolestuttavampia tietoja. Konsulin henki häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ja viikon kuluttua tulikin se surullinen sanoma, että hänen päivänsä olivat päättyneet.
Lähinnä herätti tämä tapaus suurta surua konsuli Karpin omassa perheessä, mutta myöskin koko kaupungissa otettiin siihen osaa sen huomattavan aseman vuoksi, mikä hänellä sekä liikemiehenä että ihmisenä oli Suomen sisä- ja ulkomaan kauppaelämässä. Konsulin kuolema aiheutti aluksi melkoisen mullistuksen hänen kodissaan, vaikka tiedettiinkin, etteivät hänen asiansa antaneet vähintäkään aihetta huoliin. Mutta pesä oli tavattoman suuri ja kuka ryhtyisi sen selvittäjäksi.
Vainajan vävy oli heti selvillä asiasta. Kanslianeuvos Urpo, etevä, arvossa pidetty henkilö, oli hänen mielestään sopivin, ja tehtävä joutuikin hänen käsiinsä. Herbert itse oli kiinni virassaan, ja kanslianeuvos Urpo oli nyt Karpin perheen läheinen tuttava, sen hyvä ystävä. Leskelle oli hän mitä parhain tuki, lohduttaja huolissa, valoisien toiveiden antaja.
Pesän selvitys vei paljon aikaa. Kanslianeuvos Urpo tuli näin ollen melkein päivittäin, usein omien virkatehtäviensä kustannuksella, oleskelemaan rouva Karpin seurassa. Ja siten he oppivat hyvin tuntemaan toisensa, paremmin tietysti kuin jonkun tunnin yhdessä olon aikana muitten vieraitten parissa. Eipä siis ihme, että rouva Karppi antoi mitä suurinta tunnustusta arvovaltaiselle kanslianeuvokselle, jolle hän jäi suureen kiitollisuuden velkaan tästä työläästä, loistavasti suoritetusta tehtävästä. Vieläpä syrjäisetkin, jotka tiesivät, mitä semmoinen pesänselvitys merkitsee ilmaisivat konsulin leskelle kunnioittavan ihmettelynsä onnitellen häntä tästä loppusuorituksesta. Ja kun kanslianeuvos lisäksi järjesti liikkeen hoidon niin, että kaikki kävi vanhaa, tasaista latuaan, niin jäivät leskelle huolettomat päivät, huolettomat siinä mielessä, että hänen vain oli odotettava, kunnes hänen poikansa oli saanut isänsä toimen jatkamiseen vaadittavan kasvatuksen ja kelpoisuuden. Siihen kului kuitenkin vielä vuosia, ja kanslianeuvos jäi asiain ylivalvojaksi.
Mutta sitten sattui kanslianeuvos Urvonkin talossa tapaus, joka siellä johti elämän toiselle tolalle. Hänen puolisonsa sai kevätpuoleen pahalaatuisen kurkkutaudin, anginan, joka kävi hyvin pitkäaikaiseksi ja lopulta johti kuolemaan. Hillevi, hänen ainoa tyttärensä, jonka kasvatusta äiti pääasiallisesti oli ohjannut oman mielensä mukaiseen suuntaan, jäi näin äidillistä hoitoa vaille. Onneksi hän oli kuitenkin jo siinä iässä, että saattoi, kun isänsä neuvoja noudatti, kulkea koko lailla turvallisesti tulevaisuutta kohti, varsinkin kun ei varojakaan puuttunut. Tähän liittyi nyt vielä se etu, että Hillevi sai Toinin äidiltä sitä moraalistakin tukea, jota hänellä ei ollut äitinsäkään eläessä. Vahinko vain, että tämä tuki, ollakseen oikein tehoisa, tuli nyt jo liian myöhään.
Paljon oli siis lyhyessä ajassa muuttunut näissä molemmissa perheissä. Kohtalo, tuo Hillevin aina mainitsema kohtalo, oli heille näyttänyt, mitä se aivan odottamatta ja vastoin ihmisten tahtoa voi aikaansaada. Ja ehkä ensimmäisen kerran elämässään tuli Hillevi ajatelleeksi, miksi hän — ja hänen kanssaan moni muu — karttaa ja pelkää »Jumala»-sanaa, vaikka juuri ihmisten kohtalot ovat Jumalan käsissä. Näin omituisella tavalla näyttäytyy siis Jumalan pelko hänen luomissaan järjellisissä olennoissa. Oli suorastaan ihmeellistä, että äidin kuolema herätti tuossa älykkäässä lapsessa tämmöisen ajatuksen, huolimatta hänen muuten niin pinnallisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta varmasti se olikin vain jonkinlaista älyn leikittelyä. Kohtalo, kohtalo — sille eivät ihmiset hymyilleet, mutta Jumalaa tuskin uskalsi lastenkaan kesken mainita saamatta osakseen pitkää, merkitsevää katsetta. Ajatella häntä kyllä saattoi, mutta lausua hänen nimeään, se tuntui, lievästi sanoen, omituiselta maallisissa piireissä. Hillevillä oli nyt kuitenkin kerta kaikkiaan se sisäinen aavistus, että jokin korkeampi voima, olipa sen nimi Jumala, kohtalo tahi mikä tahansa, ohjasi ihmisten maallista kulkua, ja siitä riippui, kävikö ihmisen hyvin tahi pahoin. Hän ei ollut näistä asioista koskaan kenenkään kanssa puhunut, mutta sellainen oli hänen vakaumuksensa, vieläpä senkin uskonnonopetuksen nojalla, minkä hän koulussa oli saanut. Hän oli kyllä huomannut, muun muassa, Toinin uskonnollisen hartauden, mutta oli myöskin kuullut monen toverinsa puhuvan, ettei ihminen ole muuta kuin sieluton tomumaja, jolla ei ole muuta arvoa kuin joutua matojen syötäväksi ja että ihminen siis itse saa ohjata elämänsä miten tahtoo. Mutta hänen oma käsityskantansa tyydytti häntä enemmän, sillä kohtaloon-uskoja sai luottaa siihen, että ihmisen elämä oli edeltäpäin määrätty ja että sai lykätä kaiken kohtalon syyksi, jos kävi hullustikin. Siksipä ei Hillevi nytkään kovin paljon äitiään surrut. Hänen kuolemansa oli kohtalon määräämä. Saadapa vain nähdä, mitä kohtalo oli hänelle itselleen elämässä määrännyt!