Part 7

Olipa lisäksi vielä toinenkin, joka seurasi mukana ja jossa ei vilppiä, ei petosta, ei uskottomuutta ollut. Se oli Reino-poikanen, tuo aina levollinen ja kiltti lapsi, joka jo ajatuksin ja puhein oli mukana sekä siinä, missä tarvittiin että siinä, missä olisi ollut parempi pysyä tieltä poissa. Mutta ellei hän siinä olisi ollut, olisi häntä sittenkin kaivattu. Äidin ainoa, ainoa lohduttaja!

He olivat yläsalongissa. Poikanen seisoi penkillä ja katseli ulos ikkunasta ihmisiä, jotka liikkuivat kannella ja laiturilla. Hän olisi tahtonut olla ulkona, mutta vesi valui virtanaan laivan katoksesta ja ihmiset olivat sateenvarjojen peitossa. Kaupunki oli harmaassa sumussa, talojakaan ei paljon näkynyt. Vallitsi kolea, kolkko sää. Värisytti sekä ruumista että sielua, — sielua varsinkin, joka tunsi olevansa yksinäinen henki maailman kaikkeudessa.

— Miksi näin sataa? — kysyi poika.

— Taivas itkee, — osasi äiti vain vastata.

— Miksi taivas itkee? — uteli lapsi vielä.

— Ihmisten pahuutta, — oli luonnollinen vastaus.

— Mitä Reino on tehnyt pahaa, kun taivas itkee?

— Ei Reino nyt ole mitään pahaa tehnyt. Reino on ollut kiltti tänään.

— Mitäs pahaa äiti on tehnyt?

— Sen vain Jumala tietää.

— Entä Katri? Mitä pahaa Katri on tehnyt? (Katri oli heidän palvelijattarensa).

— Katri itki, kun me lähdimme ulkomaille.

— Mitäs pahaa siinä on?

— Meidän pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon.

Samassa tuli Katri sisään ja sai Reinolta kuulla:

— Katrin pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon, niin lakkaa satamasta.

Salongissa olleet muut matkustajat purskahtivat nauruun. Reino katseli heitä ihmeissään ja peitti ujostellen kasvonsa. Ihmetellen sanoi Katri hänelle hiljakseen:

— Mitä se Reino viisastelee?

Laiva irtaantui jo laiturista ja kääntyi merelle päin. Pian olivat tutut rantaseudut kadonneet näkyvistä ja ulappa levisi eteen harmaana seinänä. Oli tyyni. Laiva kiiti tasaisesti eteenpäin, mutta raukeus vallitsi matkustajissa. Näin eteni matka puoliväliin Suomenlahtea, kun melkein kuin taikaiskusta sade taukosi ja vähän ajan kuluttua alkoi päivä paistaa. Sininen, kirkas taivas alkoi siintää ja aurinko lämmitti niin, että märkä laivan kansi höyrysi.

Syntyi iloa ja vilkkautta matkustajien kesken. Kaikki pukeutuivat istuakseen ulkona nauttimassa meren virkistävästä raikkaudesta. Kun Reinokin vietiin ulos, lausahti hän rikkiviisaasti äidilleen kaikkien kuullen:

— Äiti! Katri alistui nyt nurisematta Jumalan tahtoon ja sade lakkasi.

— Niin, poikani, niin! — sanoi Toini hymyillen ja silitti Reinon päätä sydämellisen riemun kuvastuessa lähellä olevien matkustajien kirkastuneilta kasvoilta. Näiden joukossa oli myöskin muuan vanhahko herra, nähtävästi pappi, joka silloin puhkesi sanoihin:

— Suurimmat totuudet, kauneimmat sanat saamme useimmiten kuulla lasten suusta, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen.

Ja samalla hän kohotti kunnioittavasti hattuaan Toinille.

IX

Dresdenissä Toini asettui asumaan pieneen, mutta ensiluokkaiseen »Familienpensioniin», jossa hän poikansa ja palvelijattarensa kanssa sai käytettäväkseen mukavat parihuoneet ynnä täysihoidon. Toini, joka oli syntynyt ja kasvanut rikkaassa kodissa ja jolla Helsingissäkin vielä oli oma, iso, loistavasti sisustettu huoneistonsa, supistautui nyt näin vähiin ja oli tyytyväinen. Kun he saivat olla terveinä kaikki, elää rauhassa, nauttia siitä, mitä heille elämä siellä soi, niin oli hän kiitollinen.

Usein kiitivät kuitenkin hänen ajatuksensa kotimaahan ja varsinkin ensimmäisinä aikoina hän odotteli kirjeitä äidiltään, joka oli melkein ainoa, joka saattoi tiedoittaa heille yhteisistä asioista. Hänen entiset ystävättärensä kouluajoilta olivat hajaantuneet mikä minnekin. Hillevistä ei voinut olla puhettakaan enää.

Lyhempiä kirjeitä sai Toini äidiltään joka viikko. Kuukauden kuluttua tuli sitten pitempi, josta hän sai kuulla seuraavaa.

Äiti ja kanslianeuvos Urpo olivat nyt vihityt. Mitään hääpitoja ei ollut lainkaan ollut. Heidät oli vihitty kotona, ja ainoastaan muutaman todistajan läsnäollessa. Semmoinenhan oli tapa nykyään eikä Mauri — se oli kanslianeuvoksen nimi — suosinut suuria juhlallisuuksia. Eikä se oikeastaan olisi sopinutkaan näin vanhoille ihmisille. Eivätkä he millekään häämatkalle lähteneet; Mauri muutti vain äidin luo ja asui siellä nyt. Tuntui kyllä viihtyisältä taas, mutta ikävä oli Toinia ja Reinoa. Yrjökään ei tulisi enää kauan olemaan kotona. Siten oli kyllä suuri muutos tapahtunut heidän entisessä kodissaan, mutta niin kai oli sallittu. Ja »ihmeelliset ovat Herran tiet». Suokoon Hän vain, että kaikki tulisi käymään hyvin jokaisen onneksi.

Sitten mainitsi äiti, että Mauri oli jättänyt huoneistonsakin. Se oli luonnollista, kun Hillevikin nyt oli naimisissa. Herbert ja hän olivat menneet siviiliavioliittoon, joka sekin nyt on niin muodissa. Mutta tulla vihityksi sillä lailla maistraatissa, sitä ei Toinin äiti, vanhoillinen kun oli, oikein voinut hyväksyä. Hänellähän kuitenkaan ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Seuraakohan Jumalan siunaus semmoista avioliittoa, sitä äiti kuitenkin epäili.

Nyt oli Herbert jälleen ylennyt virassaan ja oli heti vihkimisen jälkeen matkustanut Hillevin kanssa Parisiin. Luultavaa oli, että he siellä asuisivat pitemmän ajan, kun Herbertiä tarvittiin lähetystössämme siellä. Ainakin saisi Hillevi nyt huvitella mielensä mukaan ja elää suurellisesti. Se vika Toinin äidin mielestä Hillevissä oli, että hän tahtoi elää melkein yli varojen, pukeutua hienosti, esiintyä ensimmäisenä pidoissa ja, mikä pahinta, hänellä oli taipumusta uhkapeliin. Tämä suretti kyllä kanslianeuvosta, mutta eihän Hillevi ollut enää hänen valvottavanaan, naimisissa kun nyt oli Herbertin kanssa. Ja Herbert osasi varmaan hoitaa hyvin asiansa niinkuin tähänkin saakka oli tehnyt. Kunnian kukkuloille oli mies nyt nousemaisillaan, ja tuskinpa kukaan saattoi muuta kuin iloita siitä, että maallamme oli niin etevä diplomaatti.

Näin kirjoitti Toinin äiti tyttärelleen lausuen lopuksi toivovansa, ettei Toini tästä kirjeestä löytäisi mitään loukkaavaa itselleen, sillä hän oli äidilleen edelleenkin yhtä rakas kuin ennen ja ettei kukaan ollut Toinin käytöksessä koskaan huomannut mitään moitittavaa, vaikka näin hullusti oli käynytkin, että hän oli joutunut eroon miehestään. Päinvastoin oli hän kuullut pelkkää hyvää aina perästäpäinkin Toinista puhuttavan. Syy kaikkeen oli siis toisaalla, — pääasiallisesti ajan hengessä, ehkäpä myöskin lainsäädännössämme, joka vain edisti avioeroja, kun niitä oli niin helppo saada.

Viimeksi toivoi äiti, että Toini nyt kertoisi tarkkaan elämästään Dresdenissä ja tulisiko hän todellakin viipymään siellä niin kauan kuin lähtiessään oli päättänyt. »Olethan aina rakastanut Suomea ja kotiasi enemmän kuin mitään muuta. Ja onhan sinulla jäljellä, paitsi poikaasi, vanha äitisikin, jolle olet yhtä kallis kuolemaan asti». Näin lopetti Toinin äiti kirjeensä.

Se oli liikuttava kirje lopuksi, ja rivien välistä sai Toini lukea paljon, mikä kaiken lisäksi todisti, että hänelle kotimaassa sittenkin annettiin arvoa. Hän oli suorastaan hävennyt avioerojuttuaan, mutta näki nyt, että hänen maineensa oli puhdas. Hänen tuli yhä parempi olla, ja kiitollisella mielellä hän kävi vastaamaan äitinsä kirjeeseen.

Hänestä tuntui niin hyvältä saada lukea äitinsä rakasta kirjettä, katsella noita tuttuja kirjaimia ja sanoja, jotka muistuttivat hänelle niin paljosta, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Hänen oli tietysti usein ikävä äitiään tässä vapaaehtoisessa maanpaossaan, mutta siitä huolimatta oli hän alkanut viihtyä Dresdenissä hyvin. Se oli kaunis kaupunki, jonka läpi Elbe virtasi, luoden nähtävyyksiä joka taholle. Ihan keskikaupungillakin oli n.s. Brühlscheterrasse, jossa saattoi istua tuntikausia ja katsella liikennettä virralla ja kaduilla. Mutta Dresdenissä oli vielä paljon arvokkaampaakin nähtävää, nimittäin sikäläiset museot. Yhden ainoan taulun takia kannatti jo matkustaa Dresdeniin; se oli maailman kuulun italialaisen maalarin Rafaelin sixtiniläinen Madonna, Neitsyt Maria Kristuslapsi sylissään. Se taulu oli aivan yksin eräässä nurkkahuoneessa, ja sen edessä saattoi istua tuntikausia, niinkuin Toini usein tekikin. Sen vaikutusta oli aivan mahdoton kuvata. Se oli nähtävä, jos tahtoi saada aavistuksen semmoisesta yliluonnollisesta, jumalallisesta katseesta, joka, samalla kun se painaa ihmisen kumartumaan maahan, nostaa hänen sielunsa taivaallisiin korkeuksiin. Ja sen maalauksen värit! »Vaikka en olekaan asiantuntija», kirjoitti Toini, »niin aavistan, että ne on siihen sivellyt taiteilija, jolla ei ole monta vertaistaan».

Olisi ollut paljon muutakin kerrottavana Dresdenin taidekokoelmista ja taide-elämästä, teattereista varsinkin, mutta se oli aivan mahdotonta. Toini selitti siis vain, että hän oli hyvin tyytyväinen asuntoonsa, ruokaan siinä täysihoitolassa, jossa asui, mutta erittäinkin talon emäntään, joka oli sivistynyt, miellyttävä nainen, monessa suhteessa yhtä herttainen kuin hänen äitinsä, niin että hän oli aivan kuin kotonaan. Reinosta piti rouva Müller — se oli rouvan nimi — tavattoman paljon. Ja yhdessä rouva Müllerin kanssa liikkui Toini kaupungilla, kävi ostoksilla ja kirkossa, sillä rouva Müller oli, niinkuin saksalaiset yleensä, uskonnollismielinen luterilainen. Kaiken tämän perusteella alkoivat Toinin pahimmat surut vähitellen haihtua ja elämä kulkea tyyntä, tasaista kulkuaan. Senpä vuoksi ei äidinkään tarvinnut olla huolissaan hänen ja Reinon tähden, vaan saattoivat he kaikki elää toivossa, että aika kuluisi pian ja he vuoden perästä ehkä jo olisivat kotona. Talven tahtoivat he olla Dresdenissä kesällä matkustaakseen johonkin kylpypaikkaan Saksassa. Loppukesän halusi hän olla heidän rakkaassa saaristohuvilassaan, nauttia siellä taas elokuun kuutamoilloista ja muusta hyvästä, mitä armas kotimaa saattoi tarjota.

Seuraava aika olikin sitten yhtämittaista levon aikaa Toinille Dresdenissä. Eikä mitään huolestuttavaa kuulunut kotimaastakaan. Oli tullut kuin tyyni sää suurten myrskyjen jälkeen. Loittonivat kaikki ikävät tapahtumat verhoutuen vähitellen ajan sovittavan vaipan peittoon. Varsinkin vaikutti siihen Reinon kasvaminen ja henkinen kehittyminen. Ilman häntä olisi Toinin ollut paljon raskaampi elää. Mutta nyt, nyt oli Reino hänelle kaikki kaikessa vieläkin enemmän kuin ennen.

X

Saman ajan, minkä Toini oleskeli Dresdenissä, asui Hillevi Ranskassa. Sattuipa vielä niin omituisesti, että Hillevikin palasi Herbertin mukana vähäksi aikaa Suomeen silloin, kun Toini jälleen muutti kotimaahan.

Kanslianeuvos Urvon kautta oli Toinin tietoon kyllä tullut minkä mitäkin Hillevistä, mutta pääasiallisesti semmoista, joka ei lainkaan kiinnostanut entisen ystävättären mieltä, pikemmin päin vastoin. Toini sai kuulla, että Hillevi oleskeli talvet Parisissa, kevätkaudet Rivieralla etupäässä Nizzassa, josta muutamassa minuutissa pääsi Monte Carloon, ja kesäkuukaudet Trouville nimisessä kuuluisassa merikylpylässä Kanaalin rannalla, — aina siellä, missä Ranskan, ehkäpä koko maailman hienosto milloinkin oleskeli. Ja kun Herbertin oli oltava mukana jossakin, missä hänen taitoaan ja kykyään tarvittiin, niin halusi Hillevi seurata häntä, mutta vain omia tarkoituksiaan varten. Etenkin houkutteli häntä Monte Carlo, missä hän sai tyydyttää pelihimoaan kaikenlaisten onnenetsijäin ja hetkellisten pohattojen parissa.

Siellä, etelä-Ranskassa, tapasi Hillevi entisen luostarikoulutoverinsa, Lisette Barodet'n, ja ystävyys heidän välillään sai uudet muodot. Neiti Barodet oli alkanut viettää iloista elämää hänkin ja oli jo luisunut kaltevalla pinnalla cocotiksi, liehinaiseksi, jota elätti muuan lääkäri Nizzassa. Ja kun Lisette Barodet liikutteli melkoisia summia ja pukeutui Parisin viimeisen muodin mukaan, niin oli hänellä ja Hillevillä paljon yhtymäkohtia. He alkoivat olla toistensa välttämättömiä seuralaisia kaikkialla, missä sentapainen _demimonde'in_ vuolas virta leveimpänä juoksi. Vuoden, parin kuluttua huomasi Herbert jo, kenen hän oli vaimokseen ottanut.

* * * * *

Toini oli jo palannut Saksasta. Saaristossakin oli hän jo loppukesän viettänyt ja muuttanut Helsinkiin.

Eräänä päivänä kävellessään Esplanaadilla hän jo kaukaa näki tavattoman räikeästi, mutta hienosti pukeutuneen nuoren naisen tulevan häntä vastaan. Tuon naisen ulkomuoto herätti hänen huomiotaan ja hän tunsi paikalla Hillevin. Kaikki näkyivät kääntyvän katselemaan häntä, ja harva oli, joka ei tietänyt, että se oli rouva Hursti. »Oikea parisitar», sanoi joku. Toiset nauroivat mainiten sanan »variksenpelätin». Suomen oloihin Hillevi oli liian oudosti pukeutunut, mutta saattoipa sanoa, että hyvä maku oli saanut väistyä halun tieltä herättää vain huomiota. Tämä tarkoitus olikin ehdottomasti saavutettu, tässä tapauksessa ja tällä kertaa sillä seurauksella, että Toini yht'äkkiä kääntyi takaisin ja poikkesi syrjäkadulle.

Toinin mieli oli käynyt alakuloiseksi. Hän oikein häpesi entistä ystävätärtään eikä tahtonut kohdata häntä kadulla. Lisäksi Toini pelkäsi jonkinlaista mielenosoitusta Hillevin puolelta, vaikka omalla teollaan juuri olisi semmoisen mielenosoituksen aikaansaanut, jos Hillevi olisi sattunut näkemään hänet. Ja vihdoin Toini tahtoi nähdä, tulisiko Hillevi ehkä häntä kotoa tapaamaan, sillä isältään tämä oli varmasti jo kuullut Toinin palanneen Saksasta.

Nämä ajatukset välähtivät salamana Toinin päässä, kun hän huomasi Hillevin, ja hän oli iloinen, että hänen temppunsa onnistui näin hyvin. Mutta samalla ajatteli hän myös, kuinka surkeata oli, että kaksi vanhaa hyvää ystävää, jotka olivat vuosikausia rakastaneet toisiaan, oli joutunut semmoiseen tilaan, et karttoivat toisiansa kadullakin. Se oli Toinista suorastaan mieltämasentavaa.

Aivan odottamatta oli Toinille, kotiin palattuaan, jälleen tullut jännittävä aika. Hän ei tietänyt, miten päästä tapaamasta Hilleviä, mutta toiselta puolen tiesi hän myös, ettei voinut pitää oviaan suljettuina, jos semmoinen odottamaton asia tapahtuisi, että Hillevi tahtoisi tavata häntä. Ja vielä mahdottomampi oli hänen estää Herbertiä tapaamasta Reinoa, sillä hänellä oli lain mukainen oikeus saada joskus nähdä poikansa, — tosin ei Toinin luona eikä edes hänen läsnäollessaan, mutta mielellään ei Toini tahtonut lähettää Reinoa Herbertin ja Hillevin luo.

Oli Toinille kuitenkin suuri yllätys, kun Herbert Toinin äidin kautta pyysi lupaa saada tulla tervehtimään Reinoa, jota hän ei kertaakaan ollut nähnyt erottuaan Toinista. Hän siis pyysi saada tulla Toinin luo! Kysymys oli näin ollen kovin arkaluontoinen. Toinin sydän alkoi rajusti sykkiä. Hänen entinen miehensä, joka oli hakenut eron hänestä, halusi tulla hänen luokseen, tahtoi vielä nähdä entisen vaimonsa. Se oli jo kovin hämmästyttävää.

Miten oli asia järjestettävä?

Oli yksi keino. Toini päätti itse olla kotoa poissa. Hänen äitinsä sai olla Reinon kanssa isää vastaan ottamassa. Se saattoi kyllä näyttää kovin rumalta, ehkäpä sydämettömältäkin, mutta Toini ei voinut, hän ei voinut menetellä toisin. Ei siinä ollut vihamielisyyden tunnetta, vaan jonkinlainen voittamaton, selittämätön vastahakoisuus, joka synnytti hänessä kovan sisäisen taistelun.

Toini oli lisäksi kuullut, että Herbert yksin pyrki hänen luokseen. Hän oli tullut Helsinkiin Parisista, jossa nyt oli virassa, muutaman viikon virkamatkalle, ja, ihmeellistä kyllä, Hillevikin oli hennonut jättää rakastamansa »suuren maailman». Kaikesta päättäen ei hän kuitenkaan halunnut tavata entistä ystävätärtään. Siinä suhteessa siis oli Toinin sydämen myrsky vähemmän ankara hänen päättäessään Herbertin tulosta hänen kotiinsa.

Herbertille oli suuri yllätys, kun hän tuli ja näki Toinin äidin emäntänä Toinin sijasta. Koskipa se häneen niin, että hän »näytti alakuloiselta», niinkuin Toini äidiltään perästäpäin kuuli. Ja kun Toini sitten vielä sai kuulla, että Herbert poistuessaan oli lausunut hartaan toivomuksen, että saisi toistamiseen tulla Toinin ollessa kotona, niin herätti tämä alakuloisen mielialan Toinissakin. Oli kuin jokin hermosäie olisi revähtänyt hänessä, jokin kaukainen, hyvin kaukainen soittimen kieli olisi hiljaa helähtänyt jossakin hänen sydämensä sopessa.

Toini ei hennonut evätä tätä Herbertin pyyntöä. Varsinkin koski häneen, kun Reino juoksi häntä vastaan ja kertoi:

— Äiti! Täällä kävi semmoinen pitkä, hieno herra, joka otti Reinon polvelleen, näytti suurta, kaunista kultasormustaan, jossa oli iso kimalteleva kivi, ja sanoi olevansa Reinon isä.

— Hyvä on, kultaseni, — sai Toini silloin vain sanotuksi, ja poistui toiseen huoneeseen pyyhkimään kyyneleitä silmistään.

Nämä lapsen sanat raatelivat Toinin sydäntä niin, ettei hän pitkään aikaan voinut selvittää ajatuksiaan. Tämmöinen tilanne tuntui hänestä kauhealta. Ei koskaan hän ollut tullut ajatelleeksikaan, minkä vaikutuksen avioero, tämmöinen kuin hänen, saattoi tehdä hänen lapseensa tämän alkaessa ymmärtää, mitä elämä on. Hän alkoi epäillä, oliko tehnyt oikein myöntyessään avioeroon. Eikä olisi pitänyt päästää Herbertiä tapaamaan Reinoa, mutta sitäkään hän ei voinut kieltää. Joskus vielä oli Reinolle selitettävä, miksei hänen isänsä asunut kotonaan, kerran vielä koko avioeroasia, ja tämä kaikki oli oleva raskas, raskas tehtävä, ellei Jumala ehtisi korjata häntä, Toinia, pois elämästä. Taas oli tullut uusia kärsimyksiä, uusia omantunnon vaivoja Toinille.

Nyt piti siis Herbertin vielä saada tulla. Hän sai kaikesta huolimatta lupauksen, että Toinikin silloin olisi kotona. Päivä ja hetki oli määrätty.

Toini istui valmiina vierassalissaan, kun eteisen kello helähti. Oli kuin virallinen vastaanotto ylhäisen henkilön talossa. Palvelijatar ilmoitti tulijan.

Herbert melkein syöksyi sisään, Toinin eteen, tarttui hänelle ojennettuun käteen ja painoi sitä kauan vasten huuliaan. Toinin viittauksesta hän istuutui sitten viereiseen nojatuoliin ja lausui kiitoksensa siitä, että Toinikin tällä kertaa oli kotona. Hän oli usein muistellut Toinia, oli ajatellut poikaansa, ja varsinkin oli hän iloinen, että Reino oli jäänyt niin hyviin käsiin kuin Toinin.

Toini oli antanut määräyksen, että Reino tämän »herran» tultua heti laskettaisiin sisään, sillä hänhän oli Herbertin käynnin oikea kohde. Samassa juoksikin poikanen sisään, asettui rohkeasti Herbertin eteen ja paukahutti kumartaessaan pienet jalkasensa yhteen. Herbert otti hänet heti polvelleen ja suuteli häntä otsalle. Ihmettelynsä lausui hän sitten Toinille, kuinka siististi ja aistikkaasti Reino oli puettu. Reinolla oli näet yllään ruskea samettipuku pienine valkoisine liiveineen ja hän näytti todellakin suloiselta polkkatukan reunustaessa kauniisti hänen kasvojaan, joista loistivat suuret, ruskeat, viisaat silmät.

Oli liikuttavaa nähdä, kuinka hyvin Reino viihtyi isänsä sylissä. Ja Toini puolestaan oli tyytyväinen, että poikanen näin oli kuin puheen välittäjänä, keskuksena, jonka ympärillä se saattoi liikkua pysähtymättä, tilanteen käymättä tukalaksi tahi vähemmin suotavain aiheiden joutumatta koskettelun alaisiksi. Kaikella oli todellakin jonkinlainen viileä, virallinen leima tunteiden jäädessä tukahduksiin, jos ne olisivat pyrkineet purkautumaan sanoihin, saamaan lämpimämmän sävyn. Toini osasi kyllä hillitä itseään, mutta tuntui kuin Herbert olisi halunnut osoittaa, mikä mieliala hänessä nyt vallitsi.

Lopuksi tuli sittenkin yksi kysymys esille, kysymys, jota Toini ei ollut enää odottanut. Arkaillen lausui Herbert:

— Uskaltaisinko kysyä, eikö Hillevikin saisi tulla tervehtimään entistä »parasta ystävätärtään»?

Toini joutui aivan ymmälle, ei tietänyt oikein, mitä vastata, ja oli pitkän aikaa vaiti. Toini mietti. Jos hän kieltäytyisi Hilleviä vastaanottamasta, niin näyttäisi hän sekä liian kovasydämiseltä ja ankaralta että myöskin epäkohteliaalta äitinsä toista miestä, Hillevin isää kohtaan. Herbert pelasti hänet kuitenkin pulasta lausumalla yht'äkkiä:

— Olisin kovin iloinen, jos Hillevi jälleen joutuisi parhaimman ystävättärensä hyvän vaikutuksen alaiseksi.

Nämä sanat ilmaisivat niin paljon, Herbertin katse oli niin rukoileva, että Toinikin silloin sai yht’äkkiä esille vastauksen:

— Tietysti Hillevi saa tulla, jos hän itse sitä haluaa.

Toini tehosti sanaa »itse».

Herbert oli hyvä parlamentääri, mutta Toinikin omasta mielestään luuli olevansa hyvä diplomaatti antaessaan tuon vastauksen.

Silloin Herbert jatkoi:

— Olisinko uskaltanut tuoda esille tämän pyynnön, ellei se olisi ollut Hillevin hartain toivomus.

— Siinä tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan, — vastasi Toini.

Herbert kiitti tästä suuresta myötätunnon osoituksesta, nousi tyytyväisenä paikaltaan ja hyvästellessään suuteli Toinia jälleen kädelle ja Reinoa poskelle.

Toini jäi mykkänä seisomaan paikalleen ja katseli, kuinka Herbert, ryhdiltään yhtä komeana kuin ennen, poistui eteiseen. Mutta yhden huomion ehti Toini tehdä Herbertin käynnin aikana. Hänen tukkansa oli entistään lyhyemmäksi leikattu ja luultavasti syystä, että ohimoiden kohdalla kiilsi jo muutamia hopeaisia hiuskarvojen sänkiä.

Kesti kuitenkin pari päivää, ennen kuin Hillevi soitti Toinille ja itse kysyi — viitaten Toinin Herbertille antamaan lupaukseen, — milloin Toini voisi ottaa hänet vastaan. Hän sanoi olevansa niin iloinen, niin iloinen, jos pian saisi tavata Toinin, hänellä kun oli niin tavattoman paljon kerrottavaa Toinille.

Yhteisen sopimuksen mukaan sai Hillevi tulla jo samana iltana ja yksin, ilman miestään.

Toini oli kyllä odottanut saavansa nähdä jotakin samanlaista kuin tuonnoin nähdessään Hillevin kaukaa kadulla, mutta nyt astui hänen eteensä nainen, joka oli puettu kuin varietee-laulajatar, vieläpä äärimmäisyyksiin menevän viimeisimmän muodin mukaan. Tuntui melkein siltä kuin Hillevi olisi tahtonut näyttää, mitä kaikkea Parisissa voidaan aikaansaada. Mutta entisestä, suloisesta Hillevistä oli tuskin rahtustakaan jäljellä, tuosta herttaisesta tytöstä, jota Toini oli melkein jumaloinut. Kaikki kauniit muistot olivat kuin poispyyhityt, ja Toini oli vähällä ruveta itkemään, niin surullisen vaikutuksen teki Hillevi nyt häneen.

Mutta vielä raskaammalta tuntui Toinista havaita, kuinka kauas he olivat joutuneet toisistaan, kun he olivat alkaneet keskustella toistensa kanssa. Hillevin ajatukset olivat etupäässä kiintyneet pukuihin, huvituksiin ja — miehiin. Parisin kuuluisat ompelijattaret ja suuret, loisteliaat liiketalot hän tunsi oivallisesti. Ah, Parisin Suuri Ooppera! Oh, Parisin komeat ravintolat! Ah, Parisin Moulin rouge, Cabaret du ciel, Cabaret de l'enfer ja monen monet muut yölliset huvittelupaikat! Ja sitten Riviera, Nizza, Monaco! Kuka niitä kaikkia jaksoi luetella? Ne piti kunkin itsensä nähdä.

— Miks'et tule Ranskaan? — kysäisi Hillevi.

Toini vain hymähti.

− Sinun pitää elää! — huudahti Hillevi! — Mitä hyötyä siitä on, että ihminen mätänee jo eläessään? Elämähän on annettu ihmiselle elettäväksi eikä siksi, että hän surmaisi sen, tappaisi surulla elämän ilon. Sinähän olet vapaa nyt. Saat tehdä mitä tahdot. Ja koko maailma on avoinna sinulle.

Toini kuunteli vain, huo'ahti ja pudisti päätään.

Hillevi jatkoi:

— Täällähän muutenkin kuolee viluun, täällä Pohjolassa. Miehetkin täällä ovat niin kylmiä, että alkaa värisyttää jo heitä ajatellessaan, saatikka sitten kun heidät näkee. Näkisitpä jonkun tulisen etelämaalaisen, varsinkin Monte Carlossa _roulette-_ tahi _chemin de fer_-pöydän ääressä! Siellä on kauneutta, rikkautta, rakkautta. Eikä rahaa säälitä. Yhdellä panoksella voi voittaa tahi menettää kokonaisen omaisuuden. Jos hullusti käy, niin kuula otsaan vain, ei muuta. Samoin, jos rakkaus tahi kauneus on pannut mieheltä tahi naiselta pään pyörälle. Siinä on jotakin, jonka vuoksi kannattaa elää tahi uhrata elämänsä ja kuolla. Niin pitää sinunkin elää, Toini!

Mutta Toini sai surumielisen ilmeen kasvoihinsa ja lausui vakavasti:

— Ei, rakas Hillevi, minä olen onnellinen niissä oloissa, missä nyt elän.

— Niinkö? — ihmetteli Hillevi.

— Ihan totta, — jatkoi Toini. — Ja minä olisin vieläkin onnellisempi, jos tietäisin sinunkin tuntevan samaa kuin minä, sinun entinen ystävättäresi!

— Sinä, Toini, et ole luotu tätä maailmaa varten, — tokaisi Hillevi.

— Hyvin mahdollista, — osasi Toini vain siihen sanoa. — Omatuntoni ei kuitenkaan sallisi minun elää toisin kuin elän.

— Pyh! — naurahti Hillevi. — Omatunto? Mitä minä sillä teen?

— Se on kuitenkin Jumalan ääni ihmisessä, — sanoi Toini pontevasti ja katsoi ihmetellen Hilleviin.

Hillevi nousi paikaltaan. Hän ei tahtonut enää jatkaa.

— Ei, mutta, — sanoi hän, — pitäähän minun saada nähdä Reinokin. Olin kokonaan unhoittanut, että minulla oli hänelle vähän tuomisia.

Toini kävi hakemassa poikansa, ja Hillevi nouti eteisestä sinne jättämänsä suklaalaatikon, jonka sitten antoi Reinolle.

Hillevi lausui ihastuksensa nähdessään pojan ja tahtoi suudella häntä poskelle. Mutta Reino käänsi päänsä toisaanne ja jäi kuin kivettyneenä, laatikko kädessään, tuijottamaan Hilleviin. Hillevi nauroi sille ja Toininkin täytyi naurahtaa, niin kummalliselta Reinon käytös näytti.

— Reino ei ole ennen nähnyt noin kaunista pukua, − selitti Toini puolustaakseen poikaansa.

Mutta sitten Hillevillä ei ollut enää aikaa viipyä. Hänen oli lähdettävä, mutta hän uhkasi vielä käydä jäähyväisillä Herbertin kanssa, ennenkuin he noin viikon kuluttua jälleen matkustaisivat Parisiin.

Kun Hillevi oli mennyt, tuli Reino äitinsä luo ja kysyi, katsoen häntä silmiin:

— Äiti! Oliko se riikinkukko?

Toini ei voinut taaskaan olla naurahtamatta poikansa lystikkäälle huomautukselle, mutta sanoi:

— Tuo vieras täti oli ulkomailta. Minä avaan sinulle laatikon, niin saat maistaa hänen tuomaansa suklaata.

Mutta Reino jäi edelleen mietteisiinsä.

Mietteisiinsä vaipui sitten myöskin Toini. Ja mitä hän mietti, siitä hän ei olisi tahtonut kellekään puhua. Hänen pettymyksensä oli niin suuri, koski niin hänen sydämeensä, ihan runteli häntä niin, ettei hän voinut muuta kuin vähän väliä huokailla. Voiko elämä, maailma yksin noin muuttaa ihmisen, ellei hänessä itsessään jo ole itua, joka kehittyy semmoiseksi, jouduttuaan sille otolliseen maaperään? Ei, vastasi hänen sisäinen äänensä. Pikku Hillevistä ei olisi tullut tuommoinen, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen eikä olisi joutunut huonoon seuraan. Hän ei ole yksin syypää onnettomuuteensa. Hänelle on paljon, paljon anteeksi annettava.

Ajatellessaan vielä Hillevin käyntiä ja heidän keskusteluaan Toinia ihmetytti, että Hillevi enimmäkseen vain puhui itsestään ja välinpitämättömänä kuunteli Toinin puhetta Reinon terveydestä, hänen kasvatuksestaan ja tulevaisuudestaan. Mutta merkillisintä oli, ettei hän miehestään kertonut muuta kuin että tämä kohdakkoin tulisi matkustamaan Genèveenkin ja että hän itse saisi seurata sinne mukana. Oliko tuo Herbertistä vaikeneminen eräänlaista hienotunteisuutta Toinia kohtaan. Sitä ei Toini voinut uskoa, kun Herbert itse jo oli käynyt hänen luonaan; siihen oli varmasti toinen, syvempi syy. Hillevi oli nähtävästi jo käynyt välinpitämättömäksi miestään kohtaan, koska kaikenlaiset muut vieraat ulkomaalaiset olivat etualalla hänen aivoissaan. Toini alkoi nyt hyvin käsittää Herbertin nykyisen suhtautumisen häneen, Toiniin.

Toini tietysti teki vastavierailun Hillevin luo, mutta ainoastaan Herbert kävi seuraavina päivinä, aivan joka päivä, Toinin luona poikaansa tervehtimässä. Hillevi oli tietysti huomannut, ettei hänellä itsellään ja Toinilla ollut enää mitään yhteistä, suorastaan ei mitään. He olivat välinpitämättömiä toisilleen kaikissa asioissa.

Mutta merkillisintä Toinista oli, ettei Herbertkään puhunut mitään Hillevistä. Lisäksi ihmetytti Toinia sekin, että Herbertillä nyt oli niin paljon aikaa käydä hänen luonaan, vieläpä, että hän tuntui viihtyvän Toinin seurassa hyvin, tuntuipa melkein kaipaavan häntä. Heillä oli nyt paljon puhuttavaa keskenään, ja he sopivat paremmin kuin ennen yhteen ajatustavassakin. He sitä melkein ihmettelivät itsekin, vaikkeivät sitä toisilleen ilmaisseet. Ja aina kun Herbert lähti, sai Toini häneltä lämpimän suudelman kädelleen.

Päivää ennen lähtöään ulkomaille tuli Herbert Hillevi mukanaan jäähyväisille Toinin luo. Hillevin piti nähtävästi vielä näyttää Toinille matkapukunsakin. Se oli todellakin ihmeteltävä, harmaa puku, joka somisti Hilleviä niin, ettei Toini voinut muuta kuin kehua sitä.

Tämä vierailu oli tavallista lyhempi. Reinon oli jälleen tultava hyvästelynään »vieraita». He eivät näyttäneet enää erikoisesti kiinnostavan häntä. Olivat hänen mielestään varmaan jo käyneet tarpeeksi usein talossa.

Toini saattoi heitä eteiseen.

Siellä sanoi Hillevi vielä:

— Tule mukaan, Toini, tule!

— Niin. Lähde, Toini, mukaamme! — lisäsi Herbert hiukan tuntehikkaalla äänenpainolla. — Eihän tiedä, milloin jälleen tapaamme toisemme.

— Ei sitä tiedä, minne kohtalo meidät lopulta vie, — liitti siihen vielä Hillevi.

Hänellä oli »kohtalo» jälleen huulillaan.

Toini pudisti vastaukseksi vain päätään. Hillevi pyörähti samassa edeltä ulos eteisestä Herbertin jäädessä silmänräpäykseksi jälkeen.

Silloin otti Herbert vielä Toinin käden omaansa, puristi sitä sydämellisesti ja painoi melkein intohimoisesti huuliaan vasten. Ja viimeiseksi hän sanoi:

— Kuinka herttainen sinä sittenkin olet, Toini!

Ja hän katosi vaimonsa jäljessä.

Nyt käsitti Toini täydellisesti, että Herbert oli onneton Hillevin kanssa. Itse hän oli saanut Herbertiltä tunnustuksen, jommoista hän tuskin olisi odottanutkaan, ja hänen povessaan risteilivät säälin, mielihyvän ja kiitollisuuden tunteet. Kaikkien kärsimysten jälkeen kallistui voitto sittenkin hänen puoleensa.

XI

Helpotuksen huokaus pääsi Toinilta Hillevin lähdettyä, niin masentavan vaikutuksen oli tämä hänen entinen »paras ystävättärensä» häneen tehnyt. Mutta vasta pitemmän ajan kuluttua hän tunsi vapautuneensa kuin painajaisesta näiden muistojen haihduttua hänen mielestään. Olipa Toinin ensi aikoina, Hillevin ja Herbertin lähdön jälkeen, vaikea mennä tervehtimään äitiänsä ja hänen miestänsä, sillä hän tahtoi välttää puhelua Hillevistä, jonka hän arvasi tehneen epäedullisen vaikutuksen ainakin Toinin äitiin ja luultavasti myös omaan isäänsä. Toini tiesi näet kanslianeuvos Urvon olevan oikeamielisen, vakavaluontoisen miehen, joka ei hyväksynyt kevytmielistä elämää, vaikka hänen osalleen olikin langennut tämmöinen suru hänen ainoasta tyttärestään.