I.

ANDREAS HOFER.

(Kansajoukon keskessä Passeyrtalin kappelin edustalla 1809.)

On synkkä yö, ja kellot kumahtaa, Ja kansa värjyy kirkon ympärillä.

On synkkä yö, ja kelloin pauhinassa, jotk' uutta vuotta synnyinmaalle soittaa, tää kansa taaskin kääntyy taivaan puoleen, kuin tuhat kertaa ennenkin se kääntyi, — ja kansan kanssa näin ma Herraa huudan:

En tahdo olla Job, en kerskaile ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain. Mut anteeks: itse tiennet parhain Sä, ett' orjan lailla raatoi, synneissäänkin, Tiroolin mies, ja miesnä maan se muokkas, min asuinsijaks sille kerran soit. Ja rypällaihot kun rinteellä puunti ja vilja vihryt kun heilimöi, niin Sulle siitä ansio annettiin, ja Sulle siitä kiitos kannettiin. Ja kun viljan vihreen, mi heilimöi, taas myrsky löi, ja kansa kun pettua söi, ja kun vihamies tuli sadoin kerroin ja turmat nousivat toisinverroin, ja vuoret kun kansan verestä ruskoi, se Sinuun luotti, se Sinuun uskoi.

Oi Herra, Herra, ne onnettomuudet, ne vanhat, ne uudet, mitk' armos yllemme langeta antoi, vaan jotka kansan elin-usko voitti — ne nurkumatta tää kansa kantoi, ja yöstäkin päivä koitti!

En tahdo olla Job, en kerskaile ma, turmanviestein tullen, hurskaudellain. Mut salli mun tutkia yhtä ees: tää kansa on luottanut oikeutees, Sinun oikeutees!

Kun, Herra, oikeudentunnon Sa itse istutit ihmiseen, kun totuuden loit sydämeen ja kunnon, ja vihan sortoon ja vääryyteen, mun täytyy kanssa kansan sorretun — kun väkivalta johtaa maailmaa, kun vääryys, valhe kansain yllä hyrskyy, kun mahdin alta orjain itkut tyrskyy — mun täytyy, Herra, eest' isänmaan ja eestä miljoonain, ei vihamielin mut suorin kielin Sun etees käydä pyytäin, valittain:

Elä anna sen uskon hukkua, sen uskon iki-oikeaan, se on ollut niin kallis, sen puolesta on kansat käynehet kuolemaan! Mut jos sorretun sortua suotkin, jos et autakaan pientä ja orjaa, joka taisteli oikean tähden, niin sorra Sä silloin nuotkin, jotk' oikeuttasi herjaa, ja sorra ne sorretun nähden! niin uskomme jälleen oikeuteen.

En tahdo tutkia teitäsi, en, ja tomuks ma itseni tunnustan, ja isän, lie oikeus lyödäkin lastaan. Mut alle sorron ja vääryyden — kun sorron sorroksi tajuan — minä antau en, se ois Sinun tahtoas vastaan!

Oi anna se jälleen maailmalle se usko suuri ja vakaa, niin ne nousevat jälleen, ne miljoonat, ne jotka nyt maassa makaa, ne nousevat ylväänä, pystyssä päin, ne nousevat myrskynä mylvähtäin...

Ne nousevat kuin Vinkelried nous kerran, kuin nousi Wilhelm Tell, Jeanne d'Arc ja muut, lipussa kansain loistaa oikeus Herran, tuhkasta sorron versoo palmupuut — —

On synkkä yö, ja kellot kumajaa, Tiroolia tuskat ahdistaa. Mun on eessäin kallis työ; mut milloin, milloin ne kellot lyö, jotk' oikeuden aamua soittaa?

1902.

LAIVA MERELLÄ.

Kas laiva seilaa tuoll' ulappaa! Sen silkopinnassa ylväsnä peilaa mastoa ylhää, rautarunkoa, kanuunaa.

Meren vapaan, laajan se alleen sortaa, ja sen kalvon kirkkaan sen keula murtaa. Ja kuohinat alta pisarten miljoonain ne on kulkijan kunniasoittoja vain, ja ne tunnustaa majesteettia laivan ja mastoa ylhää, rautarunkoa, kanuunaa.

Ja laivan, laivan on valta! Mut malta —

Käy henkäys ilmassa vienoinen, se on Jumalan vapaa tuuli.

Ja meressä pisara pienoinen sen tuulosen kuiskeen kuuli. Ja pisarat sadat sen kuulevat, ja ne miljoonat. Ja värähdys ulappain pintain se on värähdys pisarten rintain.

Ja laiva se kotkana uljasna kiitää, meret laajat tallaa, meret vapaat, laajat ja kummat. Ulapan päällä se leikiten liitää, aaltoset sortuvat allaan, aaltoset taajat ja tummat.

Mut laivahan tuulet tuiskii, ne aaltojen korvahan kuiskii: vapaista merten ja ilmojen ääristä, vapahan, vapahan ylhistä määristä, ett' on vapahan valta, voima Jumalan antama, aateloima...

Ja aallot ne vinhasti värjähtää, ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää, ja meri kuohuu ja kiehuu. Ja pisarat pienoiset, miljoonat ne vaahtivuorina hyrskyilee, ne Syvärit halkovat huimaavat, ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.

Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa, jok' aaltoset alleen sorsi, sen rautaiset liitot ne liikuttaa, ja sen mastot on niinkuin korsi. Ja sen sortaja ylvään ne yltään heittää, ja sen hylkynä pohjaan peittää.

1900.

LAKI.

Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa, löi tulta ja suitsui sauhu, kuin, kuullessa Herran pasuunaa, koko kansan valtasi kauhu — siit' asti kuin Israel siirrettiin pois orjasta vapahaksi, kuin oikeus ohjaks piirrettiin ja laki langettajaksi —

siit' asti se oikeus väkevä on yhä vielä, kuin salama Siinain, ja laki on muuri murtumaton, yli miekkojen, tykkein ja miinain. Siks vielä sen, ken sitä vilpistää, se Herran voimana kostaa, ja sortajan keihäät kilpistää ja sorretun pystyyn nostaa.

1900.

ITÄTUULESSA.

Täm' on isojen vihojen vaikea maa, tämä Suomen ranta rukka, täm' on tuhanten surujen tuttu maa, täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää sen tulevan talven alla.

Vain luojani tiesi ne viljavat veet, ne, joilla sen kostutin juuret, ne hurmevirrat, ne kyyneleet, ja ne hikihelmeni suuret; sadat kerrat jo sentään sen kylmäsi jää, ja sen turmeli valkeat vainon, miks vaalisin kukkaani värjyävää, suon kuolla jo kukkani ainon.

Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, ei jouda se koskaan hukkaan! Niin kallis on kansalle syntymämaa, se on suostunut surujen kukkaan. Minä valvatan vieläkin vienoistain, siks kun mulla sykkivi rinta, ja mä varjelen maatani mairettain, jos henkeni ois sen hinta.

Mit' on kylvänyt runsas rakkauten', se vihanko viimoja horjuis? Se horjuisko valtoja vääryyden, sit' eiköpä totuus torjuis? Käy tänne vain vihan, valheen mies, on turhat sun tahratut kalpas, on tuttuja meillä sun tummat ties, ja portill' on vartio valpas!

Sä päällemme peikot nostaos vain, joka polvulle pankosi ansa, ja hylkiöt kullalla ostaos vain, — jää jäljelle Suomen kansa. Kysy, mit' on sen laki ja oikeus, ja mihin se hintahan myödään, jok' ainoa mies on Vibelius, käs' jäykkänä kirjahan lyödään:

Se on ollut se yksi ja ainoa, joka tuonut on tuskissa hoivon, se on ollut se yksi ja ainoa, johon onnettuudessa toivon. Se on ollut aarteeni arvokkain, sit' ei saa tallata jaloin! Se on annettu armona Jumalain, se on vannottu keisarivaloin!

Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, ja jos hetkeks sen herpoisi valta, kuin Feeniks lintu se nousisi taas ihan turmankin tuhkien alta. Se on Vestani kallis, mi valvonut on mun kansani hengen tulta, se on koskematon, se on kuolematon, voi, ken sitä ryöstäis multa.

Kevättoivon ken Suomesta sammuttais ja kansalta onnen uskon? Ken päivyen taivolta riistää tais ja pilven rannalta ruskon? Mun kansani kevät se kajastaa, se on uskoni varma ja vakaa, ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, se on tuleva talven takaa.

Ma jo auteret armaat siinnossa nään, ja virtojen vuolahat välkyt; kotirantojen koivut on vihreissään, ja mä kuulen jo lintujen helkyt! ja se kansani kevät se kaunis on, sen on siivillä siunaus Herran. Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, — ja se kevät on koittava kerran.

1899.

VÄNRIKKI STOOL.

(Verkkonsa ääressä illan pimetessä.)

Kun mun Suomeni päivä on laskussaan ja tupani tummuvan näyttää, minä mietin eespäin, ma mietin taa, — mut se yks minun mieleni täyttää.

Ma uneksin urhoja uljaita ja miehiä miekkavöitä, minä muistelen Munterit, Maaherrat, ja Stoltein sankaritöitä.

Minä uneksin rivin ryysyisen ja mustan ja vankan kuin muuri, kukin silmä on kylmä kuin kuolema, ja jok' ainoa sydän on suuri!

Ja jos, jos joku heikkona horjahtais ja rikkoen rivit heittäis, niin torpan tyttöset itkisivät, Spelt inhoten silmät peittäis.

Ja mä vaivun mun onneni hurmioon, ei viel' ole aikas ilta! Oman poikani posket ma hehkuvan nään etumaisilta patterilta! — —

Mut ma havahdan onneni haaveista, se oli vain unten lainaa, ne on kuolleet ne Munterit, Maaherrat, ja torpan tyttö on vainaa.

Näen Stolteja muutaman, Speltin myös, min silmät sumeina hohti, mut Suomeni surkean armeijan näen kulkevan pohjaa kohti.

1902.

KEVÄÄLLÄ.

Käy vihantaan oksat koivujen ja kevät saa vihreän vaatteen mut Suomess' on syksy sydänten ja talvi toden ja aatteen.

Jo lämpeni taivas, läksivät jäät, jo aukee aallon syli, mut vihan ja vilpin synkeät säät käy Suomen sydänten yli.

On toukokuu ja kukkain kuu, ja nurmet nuorna hymyy, mut Suomessa otsat punastuu, ja silmä silmää lymyy.

Käy koivujen oksat vihantaan ja kevät saa vihreän vaatteen, mut koittiko Suomelle milloinkaan kevät oikean, toden ja aatteen?

1903.

REVONTULET.

On päivä poissa, ei hohda hanki, ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, ja vait on järvi ja virta vanki, ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa jo taasen taivolla salamoi, ja päivä uusi on alkamassa, ja koittamassa on uusi koi.

Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet jo halki taivahan viskouu! On niinkuin taistoa tulten julmaa tai valomerten tää myrsky ois, kun liekin leiskuvin pohja huimaa, ja päiv' on kirkas ja yö on pois!

Kuin Noan aikoina taivahalle loi luoja kaarensa korkean, ettei hän vastedes vetten alle hukuta kansoja kuolemaan, niin meill' on merkkinä pohjan puolla, kun tulet ilmoissa öiset lyö: ei ole kohtalo Suomen kuolla, vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.

1891.

ZII0N.

Aihe v:lta 586 e.Kr.

Tytär Ziionin kaunis suree niin, sen on suistunut uljas muuri. Laki Herran templissä tallattiin, sen tallasi Baabel suuri.

Tiet, portit Ziionin ikävöi, ken juhlille enää kulkee? Sen palmuinkantajat Baabel löi, sen portteja Baabel sulkee.

Yli yötä hän itkee niin katkeraan sen kaupungin ulkopuolia. He sortivat Ziionin, syntymämaan, tekis itsekin mieli jo kuolla.

Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy; päämiehet on verrattu peuraan, jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy, jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.

Te ohitse käyvät, katsokaa! Tää eikö koske jo teihin, kun pakanat templiä saastuttaa ja kajoo kanteleihin?

He koskevat kansani pyhimpään, kalut kallihit vievät he meiltä, ne jotk' ovat Ziionin yksinään, ja Herra on kieltänyt heiltä.

He ryöstit mun parhaat poikani pois, pojat Ziionin kempit ja korjat; kuin kulta ne poikani puhtoiset ois, ne nyt ovat Baabelin orjat.

He polttavat ihon mun pojiltan', ne jauhavat Baabelin viljaa, ja Juudan neitsyet suruissaan heit' itkeskelee hiljaa.

Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois? Joko silmät liinalla peittäis? Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois, ja rannat raukat heittäis?

Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon, mut ei raukene rakkaus laisin: käten' oikea ennen unhottukoon, kuin, Ziion, sun unhottaisin!

Yli yötä mä valvon sun nousentaas, ja mä huudan sen Herran puoleen, jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, — hän on katsova kansan huoleen.

Ja silloin on Ziionin loppuva yö, kun sana saapuvi kerran, ja se sana kuin tuomion leimaus lyö, ja se sana on itse Herran:

On Baabel suuri ja mahtava maa, sen viinaa pakanat juovat, siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa, ja suruja sillen tuovat...

Mut Ziionin tyttären kyyneleet minä pyyhin pois ja sen haavat, ja sen hipiät, huolista mustenneet, taas rieskanvalkeiksi saavat!

1900

SIMSON.

(Filistealaisten juhlapäivällisissä.)

Ja joko sinä, Herra, nyt hyljäsit sen, jota kätesi kerran johti? Ja joko sinun apusi uupunut lie, ja joko tämä tie nyt on surman tie, jota kaihoten kuljen kohti?

Niin tulkaa nyt sitten ja langetkaa surun vuoret mun ylleni juuri, ja kukkulat kaikki kaatukaa! Ei kaada ne urhon kunniaa, hän on sortuissansakin suuri!

Ah, sadat sinun vitsas ja vasanas minä kantanut oisin ja kansa, — mut yhdestä varjele, vakainen, ja elä suo orjana sortua sen, joka vapaa on sukujansa!

Elä anna sen mataa matona maan, elä kerjätä kulkijanna! Elä salli suuta sen suljettaa, elä salli sen niskaa poljettaa, sen ennen murtua anna!

Oi ei, sen suuta ei suljeta, ei, joka suussaan ei siedä salpaa, ja sen otsaa ei polteta, ei, ei, ei! ja ei sitä kahleissa kanneta, ei, jok' on kantanut Jumalan kalpaa.

Minä tunnen mun voimani valveuneen, sinä, Herra, nyt ole minun muurin'! Kuka Juudan johtajan horjuttaa? Ei vapaa orjana kuolla saa, hän on surmansa hetkellä suurin!

(Hän tarttuu pilareihin.)

1903.

JISREELIN VANHIMMAT.

(Kuningas Ahabin historiasta.)

Jisreelin raati on huolissaan, se on sortunut suureen vaivaan: on saapunut käsky kuninkaan, ja se saapui kuin salama taivaan:

"Todistus väärä valmistakaa te Nabobia vastaan, ett' on hän herjannut Jumalaa ja kironnut kuningastaan.

Valamiehiksi kelmiä tuokaa kaks, niin Nabob ulos viekää, ja todistettuna herjaajaks hänet herjana hengiltä lyökää!"

Sana ankara on. Kuka neuvon ties? He vait ovat, lohdutonna. Yks lausui: "Nabob on kunnon mies, ken herjasi hänt' oli konna."

Mut toinen nous: "Mua kuulkaahan, varo, Jisreel, mielesi malta! Tosin käsky on väärä kuninkaan, mut Herran on esivalta!"

Niin horjuvi raati Jisreelin, oli tunto ja oikeus turhaa; esivalta kun kerran on käskenyt, niin se vannoo väärin ja murhaa.

Suurkelmiä päättivät hankkia kaks, niin Nabob ulos viedään, ja todistettuna herjaajaks hän herjana hengiltä lyödään.

Te tiedätte sitten sen historian. Teki Jisreel synnin raskaan; ja oikeutt' ei polkemaan saa käydä kuningaskaan.

Näet Jumalan mies tuli Ahabin luo: "Näin kuuluvi käsky Herran: missä koirat nyt Nabobin verta juo, ne sun veres särpivät kerran!"

1903.

SUOMEN LAULU.

Tule, laulamme laulua Suomenmaan, tule, laulamme raikkahin rinnoin! Koko kansa nyt käykösi soittelemaan, sitä kannelta kuulua koittelemaan, jota Väinämö soitti jo innoin!

Se laulu on uskoa, toivoa täys, se on tenhona taisteloihin! Ken vihamies kansalle surmaa suo, hänet laulumme taika jo hurmaa tuo, hänet laulaen sorramme soihin!

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.

Siirryn linnani summiin suojiin, astun hyllyjen huimain taa, katselen Suomeni suuriin luojiin, kuuntelen, kuinka ne lohduttaa: tulkate tänne, pajarit tuhmat, maatani väellä valloittamaan, täällä on uskot, täällä on uhmat, täältä, täältä me ammutaan!

Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa, suojassas ei surua lain: huoleti tähtään töittesi takaa, Kanteletarten, Kalevalain. Siin' on Suomeni seinähirret tuimat, tuhannenvuotiaat, siin' on taistoimme tenhovirret, voittolaulumme voimakkaat.

Katsos velhojen suuret sarjat, näetkös noitien armeijaa! Niill' on hiittenkin kaadettu karjat, lyöty Louhea, Pohjolaa. Tääll' on turmihin tappaviinkin, tääll' on taikoja tuhansiin, tääll' on käärmeitten pistoksiinkin, pahansuopainkin panemiin.

Tuoss' on kieleni tutkijajoukot, urhot uutterat, seppelepäät. Kiertivät korvet, kahlasit loukot, tunsivat tundrat ja Vienan jäät. Etsivät yhteen heimoni suuren, liittivät siskot siskoksiin, juuttivat syvähän tammen juuren, latvan työnsivät taivosiin.

Sinis suruissa suurimmissain silmäni toivoa välkähtää, kunis pirtissä pienoisissain laulut heimoni helkähtää. Niiss' on Suomeni seinähirret tuimat, tuhannenvuotiaat, niiss' on taistoimme tenhovirret, voittolaulumme voimakkaat.

1900.

LAULU ISÄNMAALLE.

(Vanhaan ja uuteen tapaan.)

Minä lemmin mun maatani mairettain, ja ma kiinnyn sen mantuun ja multaan, ja en minä pois tätä vaihtais vain en hopeaan, en kultaan.

Mut Suomen soita ma lemmi en, en rahkasammalta tuota, ja jos joku pelloksi perkais sen, niin en minä surisi suota.

Minä lemmin laihoa laineilevaa ja vainiolla viljaa, ja kaurankukkaa kalseaa minä lemmin niinkuin liljaa.

Mut hallaa hyistä en lemmi ma lain, joka viljat välin surmaa. Minä lemmin Suomen onnea vain, mut en minä lemmi turmaa.

Ja mä lemmin sen onnesta taistelijaa ja taistajan orpolasta, mut taistoa suurta, rohkeaa, ja taistoa kunniakasta!

Minä lemmin poikia potria maan, ja impeä uljasta, sorjaa. Ja ma lemmin Suomea vapaata vaan, mut en minä lemmi orjaa!

1901.

NYT VALITKAA!

Nyt valitkaa! Joko lepo ja yö, tai taisto ja työ.

Nyt valitkaa! Joko toivottuus tai se usko uus, se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on, joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on: Kuolematon.

Nyt valitkaa! Joko orjan kieli ja orjan mieli ja orjan omatunto, tai Suomen kieli ja Suomen mieli ja Suomen tunto ja kunto.

Nyt valitkaa! Joko kulta ja kullan kunniaa, tai isänmaa!

1900.

TE JALOKIVI LOKAAN POLKEKAA.

Te jalokivi lokaan polkekaa ja kulta puhdas tuleen tuomitkaatte, te korppein lailla kohta kirkukaa, kun kerran otsan uljaan nähdä saatte! Te madot maan, te salaa ryömielkää ja kilvoin käykää puremaan, jos ken vain seista tohti jalallaan, ja kyille näyttää, ettei surmaa pelkää.

1905.

LUKANUS KIDUTETTUNA.

Omituisen surullisen maineen on Rooman kirjallisuudessa saanut runoilija, stoalainen filosoofi M. Annaeus Lukanus. Siihen Viktor Rydbergin runoelmaan, Lukanus marterad, jonka käännöksen alempana julkaisemme, olkoon seuraavassa selitykseksi mainittuna muutama sana, koska runon sisällystä muuten on vaikea ymmärtää.

Lukanus eli ja kirjoitti keisari Neeron aikana ja hänen pääteoksensa on kymmenosainen historiallinen runo kansalaissodista. Ystäväinsä suositusten avulla oli hän jo aikaisin päässyt tyrannin ystävyyteen. Tälle hän kirjoitti ylistyslauluja, ja jo mainitun, kansalaissotia käsittelevän teoksensa omisti hän Neerolle seuraavin mairittelevin sanoin: »Jos semmoiset jättiläistaistelut olivat tarpeen, jotta Neero kerran pääsisi hallitsemaan, niin emme, jumal'auta, tahdo valittaa: sellaisesta hinnasta saatoimme mielihyvällä kestää kaikki kauhutyöt ja rikokset.»

Mutta se suuri suosio, jota Lukanus saavutti Roomassa, lukiessaan kansalle runojansa, sai Neeron kateelliseksi, tämän "taiteilijakeisarin", joka itsekin luuli olevansa suuri runoilija. Hän kielsi Lukanuksen julkisesti esittämästä runojansa. Tästä alkoi riita ystäväin välillä ja Lukanuksen historian varsinainen tragediia.

Lukanus rupesi puheissa ja kirjoituksissa herjaamaan Neeroa ja hänen suosikeitaan ja yhtyi viimein Neeroa vastaan solmittuun salaliittoon. Se tuli ilmi. Lukanus kielsi kauvan syyllisyyttään, mutta kun Neero oli luvannut armahtaa hänet, tunnusti hän, vieläpä ilmiantoi, paitsi useita kumppaneitaan, oman äitinsäkin. Tällä luonnottomalla teollaan tahtoi hän uudelleen päästä äidinmurhaaja-tyrannin suosioon! Neero tuomitsi hänet kuolemaan, ja stoalaisen filosoofin kylmällä tyyneydellä hän kidutuspenkillä avasi valtasuonensa ja, lausuen säkeitä omista runoistansa, kuoli.

Viktor Rydbergin runoelma — yksi hänen mestarituotteitaan — kuvaa Lukanuksen sieluntilaa hänen kuolinhetkellään.

LUKANUS KIDUTETTUNA.

(Hän laulaa pyövelien piinatessa.)

Sen eestä kuolla, mill' on arvo elämän, on kaunis kuolo, leikki maratooninen. Mut kuolia Neeron pyövelien lyömänä ja jälkimaineeks saada: "Neeron ystävä", on kuoloa kovempi — on oma häpeä, mi vie!' ei haihdu, vaikka tuskat taittavat mun lauluni ja eloni langan pois.

Ken ehtinyt on rantamalle Haadeksen, kuin toiseks elon tie nyt hälle näyttäyy! Ma luulin kerran, ett' on suurta uskaltaa Caesarin eessä laulaa Kaaton taistelut puolesta esi-isäin vapaavaltion, min vapaus ies vain ol' orjain harteilla. Se halpaa oli! Oisin kuullut sydäntäin ja laulun tehnyt koruttoman, vimmatun ja laulanut sen epätoivon lapsillen: Päin orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan vapautenne eestä, lapset Spartakon! Päin, orjat, veljeni! Päin taistoon, kuolemaan eest' ihmisyyden vapaavaltion! Jos laulunpalkaks sainkin ristinkuoleman? Sen eestä kuolla, mull' on arvo elämän, on kaunis kuolo, leikki maratooninen.

Nyt pyövelien pihtein tahtiin vain ma voin ja tuskain rytmeihin mun vihan' lennättää ja inhon' sidotun ja ylenkatsehen päin likaa, jota maailma sanoo puhtahaks, päin maailman suuruutta, jok' alhaist' on. Ja niin mun lauluni ens vapaushetkenään, kahleistaan vasta kirvonneena, vaijentuu, kun rintani, mi valheen ilmass' ahdistui, atleetinvoimin nousten ulos lennättää liekeissään vyöryin kantelosta sydämen, juur' kuin se kätkee, harmin kohtaan itseäin, kun runottaren' itse kiedoin kahleisiin.

Näköni himmenee, en enää laulaa voi; mut kuule, laulaja, mi tulet jälkeeni! Sydämet kaihoovat sä laula viihdyksiin, mut laululles myös poltinrauta käteen suo, mi lihaan kurjuuden sen merkit kärventää! Se pyövel'toimi lemmentointa on lapsille inhan maan, lie kahle pukunaan, senaatin tooga tai diadeemi Caesarin.

Sä histrioonit [näyttelijä] heitä helyharppuineen ja Lesbia, Delia, Lydia, Chloris, Corydon; mut sinä, laula sinä uljain päin kuin Natsaretin kansainlaulaja, julista valtaa, jossa pienin ensinn' on, ett' orjain silmiin maat Astrean kajastais, oikeuden Rooma käske rakentaa häpeän Rooman muurein raunioon; kuin Natsaretin kansainlaulaja sä tyynnä palkaks ota pilkka, kuolema!

On orja, Stoan viisas lausui niin, ken itseään ja kohtaloons' ei hallitse. Ma orja olin; ah, nyt myöhään vapaaks sain, ja sielun' ulos hengitän näin huudahtain: Päin, vapaa laulaja, päin, eespäin, sotilas eest' ihmisyyden! Kautta hädän, tuskien eespäin ja riemuin kuole kilvelles!

1905.

PARI PÄIVÄKIRJANLEHTEÄ.

— — — Akkunani alla on Petöfi-tér, Pestin kaunis rantapromenaadi. Sileällä asfaltilla kuhisee sadottain tuhansittain pääkaupungin iltapäiväyleisöä. Toisia istuu viheriöillä tuoleilla, jotka pitkissä riveissä halkaisevat käytävää, tai seinustalla, kukkas-aitojen rajoittamissa kujanteissa pikku pöytien ääressä jutellen ja virvoituksia nautiskellen. Sähkövaunut suhahtelevat edes takaisin. Mustasilmäiset kukkatytöt tarjoovat viehkeästi hymyillen kaunista tavaraansa; kastanjain lemu virtaa huoneeseen. — Tässähän on ihan mahdoton mitään kirjoittaa. Petöfi-térin reunalta leviää eteeni mahtava Tonava lukemattomine valkeine laivoineen, jotka väkevässä virrassa pyrkivät rannasta toiseen; Tonavan vastaisella rannalla Budan erinomaisen ihanat terassit, ylimpänä kukkulalla suuri kuninkaallinen linna. Ilma on paahtavan lämmin. Aurinko on kohta painumassa Budan vuorien taakse; rannoilta, sekä tältä että tuolta puolen, kuuluu tshimbolan säveleitä. —

Ei, minä lähden ulos, ulos tähän lämpöiseen ja autereiseen, mutta sanomattoman suloiseen iltaan ja yöhön! Minä menen Budan terasseille.

En voisi, jos tahtoisinkin, kuvata näitä ruusuteitä vuoren rinteellä, näitä poimuttelevia, hiljaisia lehtokujia, noita jyrkkiä porraskäytäviä, joita pitkin tuuheiden kastanjain alla voipi painua kukkakammioihin, taidetekoisiin viheriöihin pensassaleihin, istahtaa sinne piiloon ja ainoastaan lehtien välistä nähdä aitansa Tonavan tuhannet tulet ja Pestin kirjavana tähtimerenä edessään.

Oikealla korkea Gellért hegy, huipullaan harmaa turkkilaisaikainen linnoitus. Mutta lyhyen hämärän jälkeen ovat ääriviivat hävinneet, ja tummaa taivasta vastaan kohoaa ilmoihin vain vuori tuikkivia valoja unkarilaisten magnaattien huviloista ja puutarhoista.

Vasemmalla Margitin saari, lämpöisine lähteineen, ihanine istutuksineen; edempänä yllä ja alla, silmänkantamattomiin, mahtava, levoton tulivyö — Tonava kesäyön pimeässä.

Vuoripenkereeltä, villien viiniköynnösten verhoomasta tunnelista helähtää mustalaissoitto. Viulun ja tshimbolan äänet ratkeevat vuoroin haikeaan, vaikertavaan kaipuuseen, tukahtuvat melkein äänettömään värähdykseen, kuohahtavat hurjaan, tuliseen riemuun. Unkarin mustalaisen soitto on kerrassaan ihmeellistä. Ja mustalaisen on soitossa mukana koko sielu ja ruumis. Hänen silmänsä säihkyvät, tai on niissä ääretön kaiho, tai näkyy hänen jäsentensä liikkeissä villi, hillitsemätön voima, joka pelottaa. En ole milloinkaan kuvitellut musiikkia näin lumoavaksi. Ja ajatellessani tällä hetkellä eurooppalaista konserttisoittajaa, tuntuu minusta, kuin näkisin loistavan taidekukan luonnollisen ruusun rinnalla.

* * * * *

On suloinen aamupäivä. Petöfi-tér vilisee mustanaan kävelijöitä — mustanaan tai valkoisenaan: mustat tukat, mustat silmät, lumivalkoiset leningit.

Olemme juhlamatkalla, toivioretkellä. Matkamme määränä on vaatimaton kivirakennus Koronahercsegin varrella, Unkarin kansallisvapauden kallis muistopaikka.

Se oli tämä kahvila, jossa Petöfi yöllä maaliskuun 15 päivää vastaan 1848 kirjoitti Unkarin kansallislaulun, tuon mahtavimman, hurmaavimman vapaudenlaulun, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Leveästä marmoripöydästä on lohjennut palanen. Yksi nuorukaisista oli siihen iskenyt miekallaan...

Täältä lähdettiin aamusella yliopiston pihalle. Siinä oli Jókaikin mukana. Petöfille nostettiin tuoli, ja sen päältä hän, kansajoukon riemuitessa, toisten itkiessä innolla lausui "Talpra magyar'insa". Kirjapainossa sen nuorukaiset omin käsin latoivat, kohta se kierii kaupungilla tuhansissa kappaleissa — Unkarin painovapauden esikoisena.

Sinä päivänä se alkoi.

Istun marmoripöydän ääreen. Mutta minun korvissani kaikuu »Ylös, magyar!" myrskynä tuhansista suista; näen kokonaiset maisemat punertavan verta, kallista nuorukaisverta, vuodatettua isänmaan puolesta; näen Szaladnan hirmuiset päivät, Aradin jalot uhrit, jakson sanomattoman suuria kärsimyksiä — ja Unkarin vapauden!

Tahtoisin suudella tuota kylmää kiveä! Mutta ymmärtäisikö minua poikajoukko viereisen pöydän ääressä?...

Mustuneesta alkuperäisestä kappaleesta, joka riippuu seinällä kultaisissa kehyksissä, erotan vielä kunkin värssyn loppusäkeet:

Magyarien Jumalalle vannokaa: Orjuuteen ei enää taivu tämä maa!

Budapest 2/8 1902.

PIENI TYTTÖ PIHLAJAN ALLA.

Ruoho vihree pihlajan alla, pieni tyttö ruohossa leikkii, mun tyttön' on niinkuin kukka.

Päivä loistaa kukkien teriin, sirkka laulaa säteissä päivän, sirkka laulaa lystiksensä, mun tyttön' on pieni sirkka.

Sinikelloja, neilikoita, alkemilloja, apiloita, — mikäs sin' olet, sinikello, lemmenkukka? Isän kukka! Mun tyttön' on isän kukka!

Pikku tyttö pihlajan alla, Suomen suvella pihlajan alla, poimios paljo ilojen kukkia, ilojen kukat kuolee! Kerran poimit surujen kukkia, tyttöni, suurien surujen kukkia, — pihlajan oksilta lehdet lentää, Suomen suvi kuolee!

1903.

SINÄ SANOIT...

Sinä sanoit: jo ohi on varmaan suviaamut ja vienoiset veet! Sinä näit vain taivahan harmaan ja ne suuret pisareet, —

ne veet, joita syys luo ilmiin elon kuolohon vihkiessään, ja ne veet jotka nousevat silmiin, kun on orpo ja yksinään — —

Oi niin, oi niin, sinä vieno, sinä kallis ystävyt, nyt kyllä on tummana tieno, kuin kaikk' ois häipynyt!

Mut me talveksi tarhat luodaan suvimuistoista synnyinmaan — Ja kun kerran se kevät suodaan, ah, kuinka me riemuitaan!

Atlantilla 1903.