IV.

RIKAS MIES.

Hän ainehen hiekasta hikipäin hopeita ja kultia kaivaa, ei muista hän uurteit' otsallaan, ei muistele vuosia, vaivaa.

Jo ammoin hän unhotti aatteet pois, hän niitä kuin peikkoja lymyy, ja ihanteet häntä inhottaa ja isänmaalle hän hymyy.

Hän on Raamatun kertoma rikas mies — kuin hänkin kait kerta hän kuolee — ja Latsarit portilla värjöttää, ja koirat haavoja nuolee.

Mut joskus on hällä jo päällä maan, juur' kun kiirein hän kultia kaivaa, niin polttava tyhjyys tunnossaan kuin kituis hän helvetin vaivaa.

Ja silloin hän huutavi äitiään, ja hän tuntee tuskan ja surun, ja hetkessä vuoden hän harmentuu, — ja Latsarit saavat murun.

1899.

VIA DOLOROSA.

Kyllyyttä, loistoa — tuskaa ja taistoa.

Konnuutta nurjaa — kostoa hurjaa.

Armoa hiven — tunnettuutta kiven.

Yhteiskunta korja — herra ja orja.

Ylimmät ja halvat — ken nosti kalvat?

Ken nosti kalvat Spartakon tapaan? Milloin kirpos orjan kirot ohimoilta vapaan?

— — Kalpa ja pistin? Spartakot rippuvat surmapuilla ristin —

ERI PELIÄ.

Pois pellolta, minun on mantu ja maat, pois vaolta vapaaherran! Mihin vie tämä peli, te peijakkaat? hovin tuomio tullut on kerran.

Mut torppari tuumii tuskissaan ja inttää hiukan verran: niin että kuka ne kukkimaan sai vainiot vapaaherran?

Niin, minä ne touvot keväin tein, ja kylmillä kynneskelin, ja minä ne syysviljat herroille ve'in, kun parooni hävisi pelin...

1909.

KULLERVO.

Poika kasvateltu kaltoin, ollut orjantöissä Unnon, vaivaeltu, vitsoteltu, tuosta saanut tuiman tunnon.

Ollut, orpo, orjantöissä, vailla hoivaa heimon, taaton, seura sutten Unnon soilla, yksin, isän-, äidinmaaton.

Yks oli veitsi veljeyttä — oi, se särkyi porton pilkkaan! yksi rauta rakkautta — — Tulkoon pilkat Unnon nilkkaan!

Yks oli orjan sisko raukka, surma sorti neidon sorjan — — Tulkoon turma Untamoisen! Syököön surma Unnon orjan!

1908.

OIKEAN VARTIA VALPAS.

Hän huutaa: oikeus antakaa! Hän ärjyy elkein varmoin: vain oikeutt' anoo kansa, maa, ei tyydy alla armoin!

Hän huutaa: herjat, ryövärit, te särvitte kansan verta. Hän pauhaa: peikot, petturit, tilikirjanne tänne kerta!

Kuink' oikeutt' uhmaten kuljettekaan, ma kintereillänne kuljen: on oikeus ohjana kansan, maan, mut mieron tiet minä suljen.

Minä suljen ne kuohut kurjuuden, ja ma kirvoitan, kansa, salpas. Väkivallan ma suistan ja vääryyden, olen kansan vartia valpas!

Salasurmaa sortajan sortaja uus, ja taskuhun työntää markat... Olen oikean vartia valpas, hän huus. Ja tilikirjat on tarkat...

1909.

TUTKIJA.

Päivät rukoeli, palvoi elämältä sanaa varmaa, yöset tuskin tummin valvoi — elo ain' on yhtä harmaa!

Tutki elon arvoitusta, määrää, aihett' ihanteihin, työhön, — yks vain selvis: yö on musta, että päivä päättyy yöhön — —

1909.

PARATIISI.

Astuit uljasn' elon Edentarhaan, poltit polttouhria, intos parhaan, palkkas tieto, että astuit harhaan —

1909.

FIAT JUSTITIA, PEREAT MUNDUS.

Niin, kerran teille ma kostan ja kerran teille ma näytän: ma oikeuden ostan, ja oikeutta käytän!

Ja miss' oli maailman kulmaa, jot' oikeuden ei hurmais huumaus? Ja miss' oli mitä niin julmaa, kuin — vaviskaahan — kuin oikeus?

Niin — pelätkää, te veikot veljeyden, ja varokaa, te raukat rakkauden, ja vaviskaa, te narrit vapauden, on tunti tullut tunnottoman oikeuden!

1909.

SOKRATES TUOMAREILLEEN.

Ateenan miehet! Näinkö tosiaan kuin Anytoksen arvelunne on: mun mielen' tulis kiintää kuolemaan, voi työni saada hengentuomion. Kuin? Teon, aatteen, aikeen valikoisin, jott' elää voisin, häpeän hinnoinkin, Anytos? Niin — ma kuolon näin jo kentill' Amfipoliin!

Ateenan miehet, valiot valtion, jok' isäin teoist' uljaista ylpeilee, maan, missä tiedon, taitehen templit on — Amfipoliissa verta virtailee: mies nuori lehvin vihrein pään koristaa mun rinnallain, kun taistelun helskyy kieli, ei kiinnä kuolo mieltä, mut isänmaa — — Anytos, kautta koiran, mi kevytmieli!

Ateenan miehet! Käskyn jumalain — totuuden, hyvän, kunnon, kansan, maan — ma sydämeeni kunniankäskynä sain. On miehen tapa taistella paikallaan!

Anytos rukka, surman uhkas ei auta. Kentillä Delionin, Amfipoliin Ateenan miesten tuhanten on auennut hauta — Mua isänmaani sortajain kun surmannut ei rauta, ma tyydyn maani mainehikkaan myrkkypikariin!

1909.

HAVATESSA.

Oi miks, oi miks niin vaivoin värähtää tuo ennen unelmissaan ylväs mieli? Miks noin nyt sorasoinnuin särähtää tuo äsken sorja soittojen kieli?

Miks sydämessä syys vain varmentuu, ja kevättoivoin tummuu kajastukset? Miks hivus hieno hiljaan harmentuu, kuin yön ja unhon siintelis ukset?

Oi siks se suru äänen on sortanut, kun kerran kansast' uljaasta unta näin — Oi siks se mure mielen on murtanut, kun haavehista havajan näin — — —

1909.

MIKSI KYSYT?

Oi kuin kulku ihmiskunnan alla aikain on niin kumma: kautta öiden, auringoitten, varjot, valot elon summa.

Oi kuin kulku ihmiskunnan on niin kumma, on niin vaikee: yhtähäll' on riemut rikkaat, kahtahall' on huoli haikee!

Oi kuin elon arvoitukset on niin oudot selvitellä; yks on orja, yks on vapaa, ilo, onni — kellä, kellä?

Miks on yksi ylväs, jalo — Omin ehdoin ottaa, jakaa? Miks on kaksi mieron teillä, alla armoin maassa makaa?

Miks? Niin miksi — tutkit turhaa, selvitellä itse voit sen: ken loi varjot, valon elon, orjan, vapaan? Itse loit sen!

1909.