III.

GIORDANO BRUNO.

Giordano Bruno! Aamun uuden ruskot Kentältä Kukkain ilmaa purppuroi. Totuutta lemmit, totuutt' yksin uskot, sun korviis juhlalaulut orjain soi! Sä luulit: uhris uljas, peloton tuhannet hurmaa aatteen ikuisuuteen, sen yhden, sen suuren mi voittava on! Sä kaihoin katsot aikahan uuteen.

Sä katsot yli joukkojen raivoovain ja pappein, jotka kiihdit tulta puihin, et maisten tuskais määrää sä mittaa lain, et kiinny edun, onnen arveluihin. Giordano Bruno! Untasi armasta nää, kuin kulkija kaukaisesta maastaan! Giordano Bruno, ah — ken heräjää! — mut sun tuhkas kohta Tiberihin laastaan.

Giordano Bruno, oi, yhä vieläkin ne vainonsauhut suitsuvat patsahalta, ja Campo di Fiorin liekkeihin totuutta yhä polttavi mahtivalta. Giordano Bruno! Vielä joka kerta, kun aate myydään kultaan, maineeseen, kun Caesareilleen orjat vuotaa verta, näen Campo di Fiorilla sun uudelleen.

Giordano Bruno! Viel' on veli musta, mi kaapuns' alta sinut kiroaa, mi vääryydelle pyytää siunausta ja niinkuin ennen mairii mahtajaa. Giordano Bruno! jalon rovioon kuin muinen kehnot kilvan kantavat puita, ken totta lempi, kanssasi kulkekoon viel' yhä teitä tuskilla pirskoitetuita.

Roomassa, Campo di Fiorilla 1903.

JUMALA-AJATUKSIA.

Sä etsit kirjoista Jumalaa, ja se Jumala on ihan kumma: hän vihastuu, hän rakastaa, hän koston liekkinä leimahtaa; hän isä on ja tuomar' tunnoton: kun rikkoi yksi, hän kosti toisen; hän riisti äidiltä esikoisen; hän siunas nöyrät ja oikeat, hän johti sodassa armeijat; hän syntiä suurta soi anteeks monta, hän tuhosi tuhat viatonta. Hän on halpa ja jalo, hän on pimeys ja valo, hän on hyvän ja pahan summa.

75

74

Mut jos jumala on suur', niin hän ei ole Odin, ei Tor, ei Jehova, Zeus, ei Ammon. Ne on valtoja kauhun ja kammon. Jos Jumala on suuri ja rakkaus, niin rakkaus ei ole viha, ja jos Jumala on hengen puhtaus, niin henki ei ole liha.

Ken Golgatan kummulla anteeks pyys, kun rakkaus ristillä surmattiin, ei Valta hän ollut, ei Ylhäisyys, ei vyötetty miekkahan, mantteliin, ei riistänyt äidiltä esikoista, ei huolinut urhoista, armeijoista, ei ollut hän Jehova suur', ei Odin, Zeus, ei Tor...

1901.

JOULULAULUJA.

1.

Joulu armas on joutununna, joulu-ilta kulta. Himmeli heiluu pöydän yllä, kynttilöiss' on tulta.

Piltti pieni on seimessänsä, uinuu ruusuist' unta. Ilma on kylmä, yö on musta, ikkunoiss' on lunta.

Piltti pienoinen hymyhuuli kuiskii maahan rauhaa. Ulkona vinkuu vinha tuuli, merten aallot pauhaa.

Kuiski rauhoa, piltti pieni, kuiski, kultahapsi, — että sen kuulis suuri luoja, kuulis ihmislapsi!

2.

Ja neitsyt pikku poijuttansa povellensa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä. Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa? Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

1901.

MAAILMAN GOLGATALLA.

Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas he tahtovat heitänsä nostaa. Ja sun valtas ja voimas ja kunnias he tahtovat kullalla ostaa. Ja Jumalan armoa julistain he kulkevat maita ja merta, mut sun armos he mittovat miekoin vain ja tiensä tihkuvat verta.

Ja orjainsa lyömistä tiilistä he pystytit templit ja pylväät, ja kulta- ja hopeahelyillä he peittivät alttarit ylväät. Ja he panivat papit ja tuohukset sun nimeäs vartioimaan, ja kirkon kirot ja autodafet, ja käskivät kellot soimaan.

Mut oman valtansa vartiaks he alttarin ylle sun naulaa. Ja ne hymnit Herran kunniaks ne itsellensä he laulaa. Ja kansat on yhtynyt kuoroihin: "Tiet, portit laveiksi luokaat!' Mut kultaristillä alttarin sinä värjyt ja huudat ja huokaat.

Ja mä näen sun surusi kyyneleen läpi juhlasuitsujen sauhun, ja mä kuulen sun äänesi sortuneen yli Kyyrie-eleeson-pauhun: "Oi isäni, miks ylenannoitkaan minut maailman Golgatalle, vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan, ja pilkan ja pistojen alle!"

1900.

VUOSSADAN HAUDALLA.

Jää hyvästi, vuossata oikeus, jo voittaa valhe ja väärä. Jää hyvästi, vuossata vapaus, on suuri sun orjais määrä.

Jää hyvästi, vuossata rehellisyys, jo valmis on valtavaras. Jää hyvästi, vuossata veljellisyys, jo nyt kulta on kunnia paras.

Jää hyvästi, vuossata rakkaus, kas britti kuin buuria halaa! Kun horjahti pienen oikeus, sydän suurten säälistä palaa.

Jää hyvästi, vuossata valistus, sun valonas on järki. Jää hyvästi, vuossata armahdus, sun armos on keihään kärki.

KAY TYÖHÖN.

Olit, vuossata, suureksi syntynyt, oli lahjojas tieto ja taju, mut ei tuoksu sun kummullas kukkaset nyt, vaan kamala kalman haju.

Käy työhön, työmies, uutteraan, käs' veljen käteen liitä! Kaikk', kaikki työhön tarvitaan, ei yhden voimat riitä.

En huoli sun halvasta loistostas, en kurjasta kunniastas. Mä kylmänä seison haudallas, ja katselen kaihoten — lastas!

Käy työhön, työmies, kiireimmin, äl' uuteloita vuota! Äl' usko armo-antimiin, mut omaan voimaas luota!

Käy työhön, työmies, suorin tie on aineen tie — mut malta: on valtaa kaks: yks kullan lie, mut hengen ylivalta!

Ne raukes kätten raadannat, ne vaikeni kuin vaate, mut sun on määrät korkeemmat, on ihanteet ja aate.

Ja ihantees on ihmisyys ja aattees hyvän voitto, ja vapaus ja veljeys ja onnen aamunkoitto.

Käy työhön, kanssas uskallus, ei syitä sulia pelkoon, ja rakkaus ja oikeus sun työtäs ohjaelkoon!

Siis työhön! Työssä luottamus, ei syitä sulla pelkoon, ja yhteis-onnen oikeus sun työtäs siunaelkoon!

1902.

SNÖFRID.

(Viktor Rydberg).

On ilta ja myrsky on raivoissaan, hän kuulevi kuiskeen akkunaltaan: "Gunnar, tule pois, tule leikkihin laineitten! Jos mieles on lämmin, lähde vaan, jos uljuutta pojall' on rinnassaan: tule keinuhun keijuisneitosen! Jos et vilppiä säiky ja harmiakaan, Gunnar, niin soudamme onnesi saarillen."

Se oli Snöfrid. Nähnyt joskus metsän pimennoissa oli hän keijun, kaikkein armaimman, nähnyt sinisilmän loistavan, valko-otsan kultakiharoissa. He rientävät pois ja käsikkäin he yhdessä kulkevat rantaan päin... "Snöfrid, olet kaunis, sä hopeahelmainen!" Nous kuu yli metsien synkeäin, punapalona pilvistä väikähtäin, ja immyt jännitti purjehen, veno riens' yli vaahtojen hyrskyväin. "Snöfrid, me laskemme laineilla, morsiamein!"

Vierell' impi kuulee kuinka tuulet tarinoivat, uneksien kuuta katselee; ympärillään aallot yrmyilee, ympärillään myrskyn viimat soivat.

Nyt tyrskyt keulassa vaahtoaa, yks' niemi korkea kohoaa. "Gunnar, me seulomme kultaa kiiltelevää", noin kääpiöpeikot houkuttaa, ne viittovat vuoren onkamaa: "Tule, poika, onnesi etsintään! Et köyhänä, halpana olla saa! Gunnar, myö sielus, ja sun ovat aarteet nää!"

Ja ilmat inkuu ja salamoi, Ja vastahan hyrskyt hirveät soi. "Gunnar, ne on julmat joukkiot Utgärdin!" Ja torvet ja liput ja säilät soi, väkivaltaa ne kiljuen kunnioi, min Midgård on kietonut kahleihin. "Myös sielusi meille, niin muisto loi, Gunnar, nimes loistavaks aikoihin kaukaisiin!"

Tuli lahti, loistossa kuutamon, siell' aalto on uupunut lepohon. "Gunnar", niin vietteli ään, "tule lahdellen! Tääll' lehdon helmassa mökki on, tääll' uskollisuus on horjumaton, tule, löydät kaislan niin rauhaisen sylin vienon ja kullan kainalon, Gunnar, elos kankaan ma lemmellä kirjailen!"

Mut korkeena nousi keulassa Snöfrid: "Paremp' on urhon jalo köyhyys, kuin lepo kurja ääressä kullan.

Paremp' on pilkattu hyvälle kuolo, kuin maine, voittama itsekkyyden. Paremp' on halaus vaaran kuin rauhan. Mun jos valitset, valitset myrskyn.

Sillä raskaan sankar'-elon runot kuuluu: miekkaa kantaa turmaks peikkoin, verens' antaa eestä heikkoin, valitust' ei, vaivaa vainen, taisto toivoton ja kuolo unhoksiin.

Siin' on elon tosi sankarmaine. Ellös mieli onnen saarihin!" Sitten sumuun katos keijukin. Yksin jäi hän aaltoin hurjain humuun.

* * *

Gunnar! Poika! Mont' on tietä, kunnes aukee hauta; sun jos ties on taistelijan tie, koetusten, tuskain tuimain kautta epäilyksen sumuun sun se vie. Yksin, vertyin kamppailla hän saa, ken taistoon läksi puolesta tään maailman pieninten, ja min ehti taivasta lähemmäksi, raskaamp' yhä kulku on askelen.

Vaan jos, poika, uskolliseks elos unelmille jäät, niin joskus keiju kohtaa taas, vie sun vielä metsään leikkisille, laulaa sulle lohtulauluas, avaa sulle tarhat, joill' on lapsuuskukkain tuokse, kun sa taisteluista palannet Idanurmikolle, nornain luokse, joill' on elon taulut kultaiset.

1903.

BERTRAN DE BORN.

(Ludvig Uhland.)

Kalliolla sauhut suitsee Autafortin raunion. Eessä tuiman kuninkaansa linnan herra kahleiss' on: "Sainkos sun, mi miekoin, lauluin kiihdit kansat kapinaan, joka lapset viekottelit isän sanaa uhmaamaan?

Seisot siinä sä, mi kerskuit sankarsielus oivaltain, ettet koskaan henkes voimaa käytä muuta puolet vain? Nyt ei puolet sulle riitä, koko henkes tarpeen ois, että linnas jälleen nostais, kahlerautas katkois pois!"

"Niinkuin lausut, kuninkaani, eessäs on Bertran de Born, hän, min laulust' yltyi liekkiin Perigord ja Ventadorn, hän, mi piikki pistäväinen silmiss' oli valtiaan, min vuoks Sunkin lapses kantoi vihaa isän, kuninkaan.

Tyttös saliss' ylvääss' istui morsianna herttuan, lähettini silloin hälle lauloi minun lauluan', lauloi minun ikävistäin immen kerran ylpeilleen, kunnes valui morsiusvaulat kyyneleitä tulvilleen.

Varjoss' alla öljypuiden parhain poikas uneksuu, kun hän kuulee sankarlaulun, havauupi, hurmautuu. Sukkelaan on ratsu valmis, ja ma kannoin lippuaan, kun hän sortui Montfortilla surmannuoli rinnassaan.

Verin helmaani hän vaipui; ei se teräs ollut, oi — ei, mut sinun kiroukses hälle kuoloon tuskat toi. Mielii vielä kätees käydä, mut on välill' ulappaa; kun ei sinun kättäs yllä, minun silloin puristaa.

Siit' on, kuin nyt Autafortin, multa voimat murtuneet; murtui kaikki, murtui puolet, särkyi kielet, kanteleet. Käden voit nyt kahlein kiertää, kun on henki hervoton; surulauluun yhteen vain se vielä kerran noussut on."

Vaipuu otsa valtaherran: "Poikani sä viettelit, tyttäreni syämen hurmoit, minunkin nyt liikutit. Salli käden kättä puistaa, kautta kuolleen ystäväs! Kahleet pois! Ma tuulahduksen tunsin sinun hengestäs."