II.

SANKARI.

Ruoska norja, kulta kiiltävä, korja — — herra herja, vouti julkee — Alla ikehen orja tietä kolkkoa kulkee.

Sydän nuori, sydän uljas kuin vuori sykki lempeä synnyinmaahan, sotisopahan suori — elon uhrata saahan?

Nousi kerran, sorti sortajaherran. — Veri rinnan rakkahan juoksi. Eli sankarin verran, kaatui kansansa vuoksi.

1909.

SÄVELEITÄ.

(Erään Suomen koulun vihkijäisiin).

Soi soinnut suuret halki laaksoin, lehtoin, ja äänet ilmassa kajahuu. Ne vierii vienoisina yllä kehtoin, ja hymyyn herää ruususuu. Ne värähtävät vanhan kammioihin, ja silmä himmee kirkkaaks saa, ja sairas herkee onnenunelmoihin, ja orja selän köyryn oientaa.

Mik' on se sävelhely hellä, hurma, se aamunkoiton armas leyhkäys? Mik' on se rajutuuli, turma, surma, mik' on se merten vimma, myrskähdys? Se sävel, joka elon auvot soiden yrmyillen uhkaa tulta, salamaa — mik' on se laulu kumma Kullervoiden? Oi kuunnelkaa, oi kuunnelkaal

Se kell' on sydän suuri, hyvä, hellä, hän riemastuupi, laulut kuullessaan, hän sankariks saa suureks — mutta kellä miel' halpa on, hän raukka vaviskaan! Se sävel, joll' on maailmassa voima suurin, mi heikonkin ja orvonkin uljaaks loi, mi siteet, salvat taittoi, murti muurin, se kehnon korviin turman uhkaa soi.

Laps Suomen, ollos suuri, hyvä, hellä, niin soitot armaat kuulla saat! Saat sydämen, jok' osaa sykähdellä, kasvanet varmat, voimakkaat. Ja kun se sävel tekoihin kutsuu ja työhön, käy silloin tietäs uljain päin! Et huku niinkuin halpa unhon yöhön, vaan nouset aina aamun välkähtäin.

New-York kesällä 1904.

EESTÄ VAPAAN KANSANVALLAN.

Muistan ajan, entisajan, muistan kansan kauniin, urheen, kuinka sykki suuret syämet kesken turman, kesken murheen,

Muistan kuinka vuorten lailla vyöryi ylle onnettuudet, muistan ruoskan, sorron ruoskan, iskuin jälkeen iskut uudet.

Kuinka kansaa vainovalta raastoi korppikotkan tapaan. Muistan kuinka kahlett' orjan kiinnitettiin kaulaan vapaan.

Muistan kuinka sorto painaa ikeeseensä kansan niskaa, — mutta muistan, kuinka kansa ylväsnä sen yltään viskaa!

Muistan ajan, entisajan, kuinka kukki kansan kunto, kuinka Suomen sorron sorti Suomen uljas yhteistunto.

* * *

Näitä muistan — unelmissain väikkyy kaunis kansakunta, kansa kallis, kansa yksi! Miks on kaikki kaunis — unta?

Nousee päivä suosta surun, koittaa kevät kansan vapaan, — mutta veljet veljiänsä raastaa korppikotkan tapaan.

Vasta sirut Suomen sammon kootaan korjuun uljain innoin, — maksettiinko aarre ainut kenties liian halvoin hinnoin?

Suistuu vallat väärän, valheen ilman verta, ilman kalpaa, — miks' on kansan kaikkivalta suurin valta — pientä, halpaa?

Miks, kun rannat rakkaat hohtaa oman onnen säihkees' ihan, — miks, oi miksi kansan kalliin otsat varjoo säihke vihan?

Miks nään kansan sankarmieltä yksin talvein tummain aikaan, — minne kevään vapaan kohtain mielet vapaat, suuret saikaan?

Miss' on suoja Suomen sammon, rivit sankat yksin rinnoin? Maksettiinko aarre ainut kenties liian halvoin hinnoin?

* * *

Oi, — nyt vast' on vapaudelleen kansa vaivat, uhrit velkaa! Siksi työhön joukoin tulkaa, tahdoin, tarmoin kilpaelkaa!

Työhön, eestä yksi kaikkein, sortoon veljesvihan hallan! Eestä ihmisoikeuden, eestä vapaan kansanvallan!

Työhön eespäin! mielin urhein mailla aatteen, mailla aineen! Ettei koskaan kansa vapaa sortuis alle orjan maineen.

Että kodit korkeneisi pienet, suuret Suomen muuriks, että heikot, halvat nousis yhteistunnoin ylväiks, suuriks!

Siks, oi siks on vaivat tarvis, siks on vielä uhrit velkaa. Siks nyt työhön tahdoin, tarmoin, innoin uljain kilpaelkaa!

1908.

PAKKASTOIVEITA.

Tää syksy on sairas aika, elo kuoloa kohti riutuen käy. On taivas harmaa, maa märkänä alla, — ja kalsaita kasvoja kaikkialla, ei tuskin kirkasta katsetta näy! On kuin kävis nuorikin alla päin ja velttona henkisi huuruja maan ja valittaisi, vaivaisen hymyssä suu — mut jos tulis tammikuu, ja pakkanen paukkuaisi!

Jos pakkanen paukkuis vimmoin, puris terveeks poskipään! Lois otsihin innon ruusut, ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään, joka uomassaan ei sulkuja väistele ensinkään, käy eespäin vaan, meri ääretön määränä matkallaan!

Jos pakkanen paukkuis vimmoin, ja jäätelis pois lian tympeän tään, joka täyttää maan ja tarttuu kulkijameen, impehen, poikaseen ja vanhukseen, ja kulkevi näin kodin kammioon ja lasten leikintälattiaan ja tahrii pienoisen poikakullan ja vienoisen viattoman tyttökullan.

Jos poistelis lian ja saastaisuuden ja lois ajan uuden! Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis hangille kirkkahille, ja rohkean immen ja nuorukaisen poskille punerville!

Silloin, kun päivyen säihkeessä kilpaisi silmien säihkyt, hankien hohdossa tuntehen puhtoisuus, silloin, kun päilyisi nuorna ja tuoresna poskella verten ja rinnoissa riemujen ruusut, — silloin, silloin säilyisi Suomelle vastaisuus.