V.

VANHA MÖKKI.

Kun sinut muistan, niin jo värähtää sielussain omituinen onnen soitto, järvellä aallot armaat läikkyää, ja pihamaalla perhot väikkyää, ja kallioilla hehkuu aamun koitto.

Ja aamuruskon säihke kirkastuu, ja mökistäni saapi kultalinna, min pihall' leikkii prinssi hymysuu, ja kuningatar kaunis kumartuu sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.

Ja min' oon hohtolinnan prinssinen, ja kuningatar se on äitikulta. Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken? Ja sois mun nähdä välkyn silmien, tuon välkyn äidinrakkauden tulta!

Oi, sinne kotopirtin hämäriin, ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle, joss' äidin silmä valvois nukuksiin! — Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn', ja isä, äiti viety mullan alle.

TOIVIORETKI.

Me kuljemme kirkkotiellä, kun aamu on kirkkainnansa, kun kaikki on hiljaa siellä, ja kun poikessa viel' on kansa.

Me siirrymme hautausmaalle, siell' lemuu ruusujen tuokse, ja istumme pihlajan alle tuon vanhan ristin luokse.

Ja kuolemanristin juureen ma vaivun elohon omaan, ma haivun onneen suureen ja kaihoon sanattomaan.

Ja mist' on riemuni siellä? Ma sylihin lastani suljen. Ja mist' olen murhemieliä? Ma isäni haudalla kuljen.

Z. TOPELIUKSELLE.

(Kuolinsanoman tultua).

Kuningassurussansa ihanteen maailma seisoo nyt, ja runotarten kansa on harsoin peittäynyt. Ja aatteiden impein on silmät kyynelin välkkyelleet, ja kauneuden impein on kaipiolaulut helkkyelleet, ja ääressä paarien verhotuiden on kuoro impien itkusuiden, rakkauden impein.

Ja oksalla ylimmällä nyt Sylvia siipehen painaa pään, on kaihomieli hällä, hän kaipaa ystävätään. Ja kukkaset Suomen on murheissa mielin, kun hoitaja kuoli, ja kesäyöt Suomen on kuin olis niidenkin väikyssä huoli. Ja tuhanten rantojen partahilla on kuin olis mielillä murheisilla siniveet Suomen.

Mut urhoin vuosisadat kiitostas kantaa maineistaan, ja Suomen vuoksein radat vapaista laineistaan. Ja nuorien kiitos on kiitos suurista aattehista, ja pienoisten kiitos on kiitos riemuista puhtoisista. Ja ääressä paarien kallihitten soi suista satojen, tuhansitten kansasi kiitos.

JUHANI AHO.

(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).

Sä ethän paho, Juhani Aho, kun piirsimme tuohon kuvan? Ei palstan täytteeks, mut miehen näytteeks, ja pyysimmehän me luvan.

Niin — näytteeks miehen, mi kansan tiehen loi viitat katajasta. On oksat suuret, ja huimat juuret; ne viitat on viittoja vasta!

Ne siintävät julki, ja ne suoraan kulki päin korpea, suota ja selkää; on määrämme loitos, lie raskas se koitos — mut eksymist' emme pelkää,

kun viitat on vankat, ja vartiot sankat, ja tulet kukkuloilla. Jos herpoisi työkin, ja jos yltäisi yökin — me jatkamme aamun koilla!