Part 1

language: Finnish

KERTOMUKSIA I

Kirj.

Josephine Wettergrund

Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomennettu

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella, 1903.

SISÄLTÖ:

"Kerrankin pitää saada huvitella". Viimeinen yritys. Ensimmäiset hääni. Omituiset vihkiäiset. Oikean aviomiehen esikuva. Ylioppilasmamma. Mitä hattu saattaa maksaa. Eräs juhannus-aatto Bleking'issä. Ensimmäinen ja viimeinen kerta (Kaksi muistelmaa Topeliuksesta).

"KERRANKIN PITÄÄ SAADA HUVITELLA".

Näin juuri huudahti Sofie-Beate täti Vapunpäivänä vuonna kahdeksantoistasataa ja kuusikymmentäkaksi, pannessaan tyytyväisenä pois kassakirjansa, jota hän juuri oli tarkastanut.

Niin kauan on siitä jo kulunut, että minun on pyydettävä lukijaa kulkemaan kravun kulkua, huomauttaen kuitenkin puolustuksekseni, että tällaisella kululla aina on ihana päämäärä: muistojen temppeli; kiiruhtakaamme yhdessä sinne!

Siihen aikaan oli Sofie-Beate täti jo "ijältään vakaantunut", hyvissä voimissa, useimmiten hyvällä tuulella, hiukan mukavuuteen taipuvainen ja jotenkin varakas. Kuten siis näkyy, oli hänellä monta oivallista ominaisuutta ja minun tietääkseni ainoastaan yksi vika: jotenkin pitkälle kehittynyt säästämisen halu, joka tuotti hänelle enemmän harmia, kuin varsinaista iloa, koskapa hän joka päivä sai kokea, että sananparsi: "kun äyriä itarrat, niin taalarin menetät", piti paikkansa.

Kuten sanottu, tuotti hänen säästäväisyytensä hänelle useimmiten vaan harmia, mutta se oli jo muodostunut hänen toiseksi luonnokseen; hän ei voinut päästä siitä.

Siksipä hämmästytti minua vieläkin enemmän hänen riemastunut huudahduksensa: "kerrankin pitää saada huvitella".

Minä, köyhä sukulainen, joka seitsemän vuotta olin oleskellut hänen kodissaan ja sillä ajalla saanut kokea kaikkia niitä mukavuuksia, jotka tavallisesti tulevat sellaisten osaksi, en ihmeekseni voinut käsittää, mitä tämä merkitsi.

Kyllähän kaupungissa oli teaatteriseurue, mutta sitä huvia piti Sofie-Beate täti sekä jumalattomana että sopimattomana, koska pääsylippu maksoi kokonaisen riksin, sen minä varmasti tiesin. Siis täytyi hänen tarkoittaa jotakin muuta.

En uskaltanut kysyä, sillä täti oli minulle niin usein selittänyt, että köyhät tytöt, jotka päällepäätteeksi vielä, olivat uteliaita, pitäisi kerrassaan hävittää maan päältä, ja siis pidin velvollisuutenani vaieta ja odottaa.

"Kuule Saara!" huudahti Sofie-Beate täti, hiljaisella arvokkuudella tyytyväinen hymy huulilla. "Kuule Saara! Mene ja toimita vuokrahevonen ajoneuvoilleen tänne kello kolmeksi iltapäivällä, mutta sinun pitää tietysti ensin kysyä, mitä se maksaa".

Saara, pystynenäinen, vaaleatukkainen "juoksutyttö", näytti yhtä hämmästyneeltä kuin minäkin, mutta hän oli myös liian hyvin kasvatettu uskaltaakseen ilmaista ajatuksiaan muutoin kuin katseilla.

Tyttö poistui ja Sofie-Beate täti kääntyi ystävällisenä minuun, sanoen: "kauppa on luonnistunut näinä viime vuosina erinomaisen hyvin; sinä olet hoitanut sitä jotenkin huolellisesti ja minä olen tyytyväinen sinuun; sentähden lahjoitan sinulle, lapseni, vanhan harmaan kesätakkini, josta voit laittaa itsellesi uuden; samoin myöskin kirjavan pukuni; kun sinä sen käännät, on siinä pukua sinulle neljäksi vuodeksi, ja sitäpaitsi voin ilahduttaa sinua sillä tiedolla, että kesällä matkustamme, muutamiksi päiviksi Tukholmaan tervehtimään Dimberg'iläisiä, joll'aikaa Saara saa hoitaa kauppaa. Sinä olet nuori ja minä vanha, mutta molemmat olemme me työtä tehneet, siis sanon vieläkin kuten äsken: 'kerrankin pitää saada huvitella'."

Että minun elämässäni saattoi olla tällaisia hetkiä sitä minä ikäni ihmettelen. Siksipä teinkin sellaista, jota en ikinäni ollut tehnyt: purskahdin ilon kyyneleisin ja suutelin useampia kertoja tätini kättä.

"No, no, lapsi kulta!" puheli täti hymyillen, "maltahan nyt mielesi! köyhän tytön ei pidä koskaan liian valtavasti ilmaista tunteitaan; se oi sovi hänelle".

"En minä ole köyhä, täti", huudahtin ylen onnellisena, "minä olen rikas, sillä saanhan kerran nähdä maailmaa, oi miten onnellinen olen!"

"Vai niin, vai niin! No, Saara, mitä Bollman sanoi?"

"Hänellä oli kaksi hevosta, sanoi hän, ja toinen niistä oli erinomainen, sanoi hän, mutta se olisi maksanut kolme riksiä, sanoi hän, ja toinen hevonen oli vähän 'niin ja näin', sanoi hän, mutta se maksoi vaan yhden riksin, sanoi hän....."

"Siinä tapauksessa otat hevosen, joka on vähän 'niin ja näin'; se erinomainen sopii rikkaille ihmisille. Kun me sitte olemme matkustaneet, saat sinä, Saara, pukeutua ja mennä kävelemään, sillä sinunkin pitää tietää, että tänään on Vapunpäivä!"

Saara niiasi ja meni keittiöön ja minä perästä, niin pian kuin suinkin pääsin.

"Mamselli!" puheli Saara lyöden käsiään yhteen, Jumala varjelkoon mamsellia tulemasta kipeäksi! en ole eläissäni moista nähnyt! hevonen ja vaunut, ihan kuin oikealle herrasväelle, ja puoti kiinni".

"Ja kesällä matkustamme me Tukholmaan", sanoin minä pienimmittäkään valmistuksitta, saadakseni sitä enemmän nauttia Saaran hämmästyksestä.

"No Herran nimessä!" huusi Saara ja pudotti varomattomasti kenkäharjan laattiaan: sekä jatkoi puhettaan kuiskaten: "ostakaa sitte jo surupuku samalla, sillä oi mamselli elä vuotta umpeen!"

Iltapäivä koitui todellakin ja ajoneuvot saapuivat myöskin, vaikka minä olin pitänyt kumpaakin melkein mahdottomana.

Tosin ei hevonen, enemmän kuin kärryt taikka kyytipoikakaan olleet parasta lajia, mutta enhän minä ollut tottunut suuria vaatimaan ja sen vuoksi kipusin, sydän ilosta sykkivänä, istumaan Sofie-Beate tädin viereen, joka itse ajoi ja asetti kyytipojan istumaan taakse.

Joukko juhlapukuista yleisöä kulki pitkin katuja, kiiruhtaen kaupungin portille mennäkseen maalle nauttimaan kevät-ilmasta. Me ohjasimme myöskin kulkumme samaan suuntaan aikomuksessa ajaa läpi suuren torin, jota koristi pumppukaivo.

Kaikki luonnistui hyvin siksi kunnes lähenimme kaivoa, mutta silloin tuli hevonen kuin hulluksi. Se painoi päänsä alas ja alkoi kulkea hitaasti, mutta varmasti tuon onnettoman kaivon ympäri; siinä ei auttanut piiskan lyönnit eikä ohjaksista nykimiset enemmän kuin suunkaan matskutukset, päinvastoin jouduttivat ne vaan sen kulkua. Siinä me nyt ajoimme hurraavan ihmisjoukon pilkkana lukemattomia kertoja kaivon ympäri, jonka tädin luulon mukaan täytyi olla noidutun, voidakseen saada aikaan sellaista vaikutusta. Minä itkin ja Sofie-Beate täti kiroili (häpeän melkein sitä sanoa, mutta totta se on) ja kyytipoika, senkin nauta, nauroi hillittömimmin kaikista.

"Ptruu, ptruu!" huusi hän vihdoinkin, saadessaan hiukkasen nauruaan pidätetyksi, "hi, hi, hi, ho, ho, ho, sanoinhan minä isännälle, ett'ei se onnistuisi, hi, hi, hi!"

"Mikä ei onnistuisi, sinä senkin aasi?" huusi Sofie-Beate täti, joka nyt oli menettänyt kokonaan kärsivällisyytensä.

"Niin katsokaas, hi, hi, hi, tätä hevosta ei käytetä ollenkaan kyydissä, sillä parin vuoden ajan on se vaan käyttänyt ruoppauslaitoksen konetta, joten se on tottunut käymään aina ympyrässä, mutta 'koitetaanhan kumminkin', sanoi isäntä, 'saahan siitä riksin kumminkin', hän sanoi, 'ho, ho, ho!'

"Ja nyt viimeinkin hyppäsi pojan lurjus alas, talutti suitsista hevosen pois kaivon, tuon viekottelijan luota ja kysyi, kun naurun hihitykseltään sai valtaa, taluttaisiko hän kaupunginportille saakka, 'sillä sitten se kyllä menisi', tuumiskeli hän.

"Mutta me olimme saaneet tarpeeksemme. Täti oli niin vihainen ja niinä niin pahoillani, ett'emme muuta toivoneet, kuin pääsevämme kotiin. Mitä hyötyä olisi sitäpaitsi ollut, vaikka olisimme kauemmaksikin menneet. Vähän matkaa kaupungista oli Vapunpäivän kunniaksi pystytetty kukkaisriuku ja tietysti tämä hevos-aasi heti olisi pitänyt sitä ruoppauskoneena ja alkanut samanlaisen kiertokulun sen ympäri, yleisön sanomattomaksi huviksi.

"En puhu sanaakaan tämän muistorikkaan Vapunpäivän loppuun vietosta. Siten käy, kun valitsee hevosen, joka on 'niin ja näin', erinomaisen sijasta. Tädin täytyi maksaa hevonen, sillä Bollman uhkasi vetää hänet oikeuteen ja vaikka täti siellä olisi voittanutkin, olisi se maksanut hänelle enemmän kuin yhden riksin.

"Tähän lopetan kertomukseni meidän vähäisestä seikkailustamme, joka, samalla kun se kuvaa täti Sofie-Beaten säästäväisyyttä, on johdantona meidän piakkoin tapahtuvaan Tukholmanmatkaamme, jonka tässä myöskin aion lyhyesti kuvata.

"Valkenipa todellakin päivä, jolloin meillä oli kaikki valmiina Tukholman matkaa varten; ei ollut muuta kuin astua laivaan.

"Täti oli kauan tuuminut, minkä paikan laivassa ottaisi, etusalongin vaiko kansipaikan, mutta päätti viimeinkin tyytyä jälkimäiseen, koska koko matka ei kestäisi kuin vuorokauden ja päivällä kuitenkin oltaisiin kannella. Ja yöllä — no hyvä Jumala, olihan nyt kesäkuu, ja sitäpaitsi turvautui täti vanhaan lammasnahkaturkkiin ja minun mitätön olentoni saisi kääriytyä yöviittaan.

"Mutta jos sataa?" huomautin minä epäillen.

"No, juuri kuin nyt ei voisi sietää muutamia vesipisaroita", lohdutteli täti, "ja paitsi sitä", lisäsi hän, "kyllä aurinko ne seuraavana päivänä kuivaa".

"Mutta joll'ei aurinko paistaisikaan", tuumiskelin minä.

"Silloin on pilvessä", selitti täti kuivasti, "ja oli miten oli, ei sinulla ole oikeutta arvostella meidän Herramme ilmoja. Joll'et ole tyytyväinen, niin jää kotiin".

Äärettömän hauska, oli minusta lähdön hetki: maallekäytävän pois-ottaminen, edestakaisin juokseminen kannella, huuto, propellin liike, matkustajat, jotka, nenäliinojaan huiskuttaen hyvästiä heittivät, kaikki ihastutti minua. Ei vähinkään kaipauksen tunne häirinnyt onneani, sillä Saara seisoi rannalla eräällä lautakasalla naurussa suin ja samoin myös pari tyttö-tuttavaani. Tulisinhan pian takaisin. Kaikki oli niin aurinkoista! Toisten huiskutukset houkuttelivat minuakin koettamaan tehdä samoin, ja varomattomasti vedin minä taskustani suuren kotikutoisen nenäliinani, muistamatta ollenkaan, että täti oli sen sisään käärinyt ison, kaksinkertaisen voileivän, ja kas! ensimmäisellä huiskauksella lensi voileipä korkealle ilmaan, jakaantui siellä kahtia sekä putosi puolisko kummankin ystävättäreni päälle — voiko oikeudenmukaisemmasti jakaa?

Saara tosin jäi ilman, mutta nauroi siitä huolimatta yhtä herttaisesti, ja katupojat, jotka tapellen koettivat saada muistomerkkiä minun ensimmäisestä merimatkastani, säestivät häntä innokkaasti.

Yö tuli ja oli jotenkin kylmä, vaikka olikin kesäkuu; meri aaltosi aika lailla. Täti kääriytyi lammasnahkaturkkiinsa ja minä yöviittaani, ajatellen tädin mielilausetta: "kerrankin pitää saada huvitella", ja sitte asetuimme etukannelle, jossa matkustajani tavarat olivat meille vähäisenä suojana merituulta vastaan.

Täti lepäsi jotenkin mukavasti muutamalla hamppusäkillä ja minä istuin erään lähelläni kuorsaavan smålantilaisen ruoka-arkulla. Vastapäätä tätiä torkkui eräs matami kahden munakorin välissä.

Merenkäynti yhä koveni ja täti alkoi tuntea meritaudin enteitä, joka pani hänet tuumimaan, että eiköhän kuitenkin velvollisuus olisi vaatinut ottamaan etusalonkipaikkaa, mutta pian lohdutti häntä kuitenkin se ajatus, että nytkin oli säästynyt muutama riksi ja ett'ei kukaan Tukholmassa voisi hänestä huomata, että hän oli kannella matkustanut.

Kesken tuota, taistelua velvollisuuden ja meritaudin välillä tuli iso aalto ja teki käänteen asiassa, heittäen tädin hamppusäkeiltä suoraapäätä matamin suureen munakoriin, joka tämän jälkeen näytti suurelta munakokkeliastialta.

Matami tuli raivoihinsa ja vakuutti, että jokikinen muna on maksettava, sillä hän oli viemässä niitä Tukholmaan myytäviksi eikä suinkaan ollut aikonut niitä sellaisten matkustavaisten makuu-alusiksi, jotka muka olivat olevinaan herrasväkeä, vaikka olivat niin saitoja, ett'eivät raatsineet ottaa parempaa paikkaa, vaan tunkeutuivat kannelle köyhien raukkojen sijoille, ja jos hänelle vaan ei annettaisi maksua tavarastaan, tiesi hän kyllä, Jumalan kiitos, että maassa oli olemassa laki ja oikeus j.n.e.

Täti pani kyllä vastaan ja väitti, että ilmat ja tuulet ovat meidän Herramme määrättävissä ja koskapa hän aallon lähetti, oli täti syytön.

"Mutta koskapa", huomautti matami harmissaan, "meidän Herraamme nyt ei voi vetää oikeuteen munien särkymisestä, manuutan minä mamsellin, ja hävetä hänen pitää, ja maksaa pitää hänen myöskin, niin varmasti, kuin minun nimeni on Österlundska".

Tämä vähäinen tapahtuma päättyi siten, että tädin piti munista maksaa juuri niin paljon, kuin hän oli säästänyt ottamalla kansipaikan, ja että hän sitäpaitsi sai lammasnahkaturkkinsa päällystetyksi jotenkin haitallisella ja kerrassaan hyödyttömällä munavernissalla, puhumattakaan ottelusta Österlundskan kanssa.

Mutta — "kerrankin pitää saada huvitella".

Meidän huvimatkamme päämäärän, Dimberg'in herrasväen laita oli se, että täti nuoruudessaan oli oleskellut pari vuotta heillä, kun he asuivat meidän pikkukaupungissamme, ja nyt oli täti monena vuotena ostanut heille kaikenlaisia ruokatavaroita, huvi, joka kyllä vei häneltä aikaa sekä tuotti paljon vaivaa, mutta josta hän kuitenkaan ei muutaman suloisten nuoruuden unelmani tähden, jotka koskivat patrooni Dimberg'in veljeä, tahtonut kieltäytyä.

Palkaksi kaikesta vaivastaan sai täti ainoastaan yhä uudistettuja vakuutuksia Dimberg'in herrasväen "ijäisestä kiitollisuudesta", sekä hartaita kutsuja jonakin kesänä käymään Tukholmassa.

Ja nyt oli se hetki tullut.

Seuraavan päivän iltapuolella me nimittäin nousimme maalle Ritariholman luona, jossa patrooni Dimberg itse oli meitä vastassa niin hienoilla ajopeleillä, että minä ajattelin, ett'eivät vaunut, jotka veivät Eliaan ylös taivaaseen, suinkaan voineet olla muhkeammat.

Siksipä istuinkin, täynnä kunnioitusta, aivan äärimmäisellä vaunutyynyn laidalla, jossa luullakseni ainoastaan jonkun ihmeen kautta voin pysyä; hämmästyksestä ja ihastuksesta sykki sydämmeni, nähdessäni noita monia pitkiä katuja ja komeita taloja.

Vihdoinkin olimme perillä.

Rouva Dimberg, kokonaan silkkiin puettuna, oli itse herttaisuus, ja samoin hänen kaksi tytärtään, paria vuotta vanhemmat kuin minä, mutta hekin niin perin hienot sekä käytöksessään että vaatteissaan, että minä ensikerran eläissäni aloin hävetä ruudullista villapukuani, jonka omistaminen vielä muutama viikko sitten teki minut niin onnelliseksi. Ja kun he sitte päivän pitkään puhelivat oopperoista, tanssiaisista, musiikista ja taiteesta, kekseliäästi tuoden esille minun tietämättömyyteni ja oman tietoisuutensa näissä asioissa, tunsin minä olevani niin typerä ja onneton, että teki mieleni itkeä. Olin mielestäni kuin villi-ihminen Etelämeren saarilta ja toivoin olevani kotona omassa puodissamme. Siellä kelpasin minäkin johonkin; mittasin ja punnitsin ryyniä, nuuskaa ja korintteja kuin vikkelä puotilainen ainakin, siellä hallitsin minä sekä kirjoja että kassaa, mutta mitä tuo kaikki auttoi minua täällä? En uskaltanut mainitakaan avujani kun kirjallisuuden, teaatterin sekä taidemaalausten arvostelut olivat yleisenä puheen-aineena. Olin aivan onneton ja muistelin — Saaraa. Mutta jos minä olin tyytymätön, oli täti sitä ihastuneempi. Eläissään oi häntä ja hänen monia oivallisia ominaisuuksiaan kukaan ollut niin suuressa määrin kehunut kuin näinä päivinä rouva Dimberg.

Valittu ruoka ja kaikenmoiset muut mukavuudet ilahuttivat myöskin tätiä, joka oi koskaan kieltäytynyt nauttimasta, kunhan muut vaan pitivät huolen kustannuksista.

Me kävimme, mikäli ennätimme katselemassa huvilinnoja, kirkkoja ja museoita, olimme myöskin kaksi kertaa oopperassa kuulemassa "Mykkää" ja "Normaa", mutta kummallakin kerralla oli vain patroona Dimberg meidän mukanamme, joka seikka enensi ainakin minun huviani, sillä tyttärien seura ei minua oikein miellyttänyt. Rouva Dimberg'iä vaivasi usein päänkivistys, joka varsinkin näytäntöiltoina oli tavallista vaikeampi, seikka, joka tuotti hänelle suurta mieliharmia, koska "se esti häntä olemasta suloisen Sofie-Beaten seurassa". Samoin olivat tyttäretkin harmissaan etteivät voineet seurata meitä, koska kuuluivat erääseen lauluseuraan, jolla juuri silloin sattui olemaan harjoituksensa.

Silloin tuli "onnettomuuden" päivä, kuten minä sitä puolestani kutsuin; rouva Dimberg aikoi näet panna suloisen Sofie-Beatensa kunniaksi toimeen "yksinkertaiset kutsut" kauniilla maatilallaan ja näyttää kokoontuneille ystävilleen, mikä aarre hänellä oli vieraanaan.

Mutta tällä kertaa sattui olemaan Sofie-Beate tädin vuoro saada päänkivistys ja onnettomuudeksi juuri niin myöhään, että oli mahdotonta enää saada kutsua peruutetuksi.

Liikuttavaa oli nähdä rouva Dimbergin tuskaa, kun hänen täytyi ilman tätiä ja minua matkustaa vieraitaan vastaanottamaan. Luonnollisesti jäin minäkin kotiin.

Mutta asia ei ollut autettavissa ja rouva Dimberg tyttärineen matkusti. Hänen miehensä oli jo ennemmin mennyt sinne.

Sofie-Beate täti nukkui heti kohta, joka muuten oli aivan tavatonta silloin kuin hänen päätänsä kivisti, ja oli, ihme kyllä, herättyään aivan terve, sekä päätti pukeutua ja ajaa raitiovaunuissa niin pitkälle kuin pääsi sekä kulkea loppumatkan Dimberg'in huvilaan jalkaisin, hämmästyttääkseen tuota rakasta Augustaa, joka tädin tähden oli nähnyt niin paljon vaivaa ja kustannuksia. Augusta saisi nähdä, että täti kyllä ymmärsi antaa arvoa hänen kohteliaisuudelleen. Minua huokasutti; me pukeuduimme ja läksimme.

Saavuttuamme paikalle, näimme matkan päästä nuorison kisailevan vihannalla niityllä ja koko joukon vanhempaa väkeä katselevan heidän leikkiään.

Me menimme ensin sisään järjestämään hiukan pukujamme, ennenkuin tuo yllätyksen hetki joutuisi.

Samassa kuulimme sisähuoneesta rouva Dimberg'in naurusta väräjävällä äänellä kertovan vierailleen, jotenkin kuuluvasti:

"Todellakin, rakkaat ystäväni, kuka olisi saattanut uskoa, että tuo vanha ihminen lähtisi herttaisesta maaseutukaupungista pääkaupunkiin huvittelemaan sekä utelemaan asioita, joita hän ei sinä ilmoisna ikinä tule käsittämään. Oopperaan ei minulla ollut rohkeutta seurata häntä, sillä pelkäsin että hän kaikkea nähdessään ja kuullessaan ihmetellen! läimäyttäisi kätensä yhteen kuin mikäkin kyökkipiika. Eivät tytötkään uskaltaneet lähteä sen hölmön kanssa, joka hänellä on mukanaan. Adolf parka sai olla uhrina, mutta minä sanoin hänelle, että hänen täytyi ajatella kuinka paljon oli säästetty tuon ihmisen ostoksien kautta ja harjoittaa kärsivällisyyttään. Ja sitäpaitsi ei kukaan voi näyttäytyä heidän seurassaan jo yksistään heidän pukujensa vuoksi. Tädillä itsellään on hattu kuin mehiläispesä ja tyttöletukasta en huoli puhuakaan".

"Hyvä Jumala, millainen vahinko", puheli eräs toinen sammaltavalla äänellä, "ett'emme tänään saaneet nähdä noita ihme-eläimiä!"

"Niin, olisin mielelläni suonut teille sen ilon, ystäväni", puuttui puheeseen rouva Dimberg, "sillä eipä tosiaankaan usein saa moista nähdä. Mutta tuo ihminen, niin sanottu 'täti', on nyt kahdeksana päivänä kulkenut ympäri kuin hyrrä, paikasta toiseen ja saanut nähdä yhtä ja toista ja siitäpä johtunee nyt tuo hänen päänkivistyksensäkin. Alussa huvitti hän minua; hänen kömpelöt liikkeensä ja epähieno käytöksensä muistuttivat minusta naaraskarhua, mutta nyt olen jo aivan väsynyt häneen ja odottelen vaan, koska hän älyää lähteä matkoihinsa".

"Taivas kuitenkin, kuinka utelias olisin näkemään sinun naaraskarhusi", puheli taaskin äskeinen naurava ääni, "en tiedä mitä maksaisin, saadakseni nähdä hänet".

"Sen huvin saatte aivan ilmaiseksi, sillä minä en ole vielä alkanut näytellä itseäni rahan edestä", puuttui puheesen täti, astuen varmoin askelin huoneesen, jossa rouvat päästivät pahan parahduksen ja Dimbergin rouvan täytyi hakea turvaa tuolin selkämyksestä, jott'ei pyörtyisi.

"Ja mitä erityisesti sinuun, Augusta, tulee", jatkoi täti, kääntyen häneen, "olen tullut tänne heittämään hyvästiä sekä kiittämään siitä ihmistuntemuksesta, jonka sinun kauttasi olen saavuttanut, sekä rauhoittamaan sinua sillä tiedolla, että vielä tänä iltana aion poistua sinun vierasvaraisesta kodistasi. Naaraskarhu ei oikeen viihdy ketunluolassa".

"Jos vielä tahdot tervehtiä 'uhriasi' — näet, kuinka olen kohtelias kun käytän sinun omia sukkeluuksiasi — niin sano hänelle, että olen pahoillani niistä monista askelista, joita hänen on meidän tähtemme pitänyt ottaa, mutta rauhoitan mieltäni sillä tiedolla, että minä hänen tähtensä olon saanut kulkea kaksinverroin; mutta ole hyvä ja lisää vielä, että nyt olen väsynyt, ja tanssikoon naaraskarhu tästälähtein kenen pillin mukaan hyvänsä, niin ei se ainakaan ole oleva teidän".

Ja ylpeänä, niinkuin oli tullutkin, poistui täti huoneesta minun seuraamanani.

Vietettyämme yömme ravintolassa, astuimme aamulla laivaan, joka kuletti meitä kotia kohti. — Mutta Sofie-Beate täti oli äkeissään ja minä muistelin huoaten hänen elämänhaluista huudahtustaan: "kerrankin pitää saada huvitella".

Pidän velvollisuutenani mainita, että meillä paluumatkalla oli hyttipaikka ja että täti ylipäänsä on tullut minulle paljon ystävällisemmäksi kuin ennen. Ehkä hän oli tehnyt terveellisiä vertailuja. Kaikessa tapauksessa asun ennen tätini kuin kaiken maailman Dimberg'ien luona, joita kuitenkaan en tahdo tuomita, sillä juuri heidän viekkautensa kautta olen oppinut pitämään arvossa nykyistä kotiani. Tiedän myöskin, että täti — Jumala hänen päivänsä pitentäköön! — on testamentissaan määrännyt minulle hyvän perinnön, ja jos jolloinkin se henkilö, jota ajattelen, tulee ja kosii minua, niin en kieltäydy, sillä silloin ajattelen niinkuin täti:

"Kerrankin pitää saada huvitella".

Älköön vaan minun ystäväni saattako perinnöksi saatua mielilausettani häpeään!

VIIMEINEN YRITYS.

I

"Ei, tämä ei kelpaa ollenkaan! jotain on tehtävä Lukretian tulevaisuuden turvaamiseksi ja koska sinulla, niin isä kuin oletkin, ei ole ainoatakaan viisasta neuvoa, niin täytynee minun sellainen keksiä: neuvo, jonka tuntee äidin sydämmestä lähteneeksi..."

Näin jutteli rouva Serafia Mese miehelleen, kapteeni Fabian Meselle, joka, patalakki vasemman korvan yli vedettynä ja piippu suussa, loikoili sohvallaan ja lueskeli lehdistä valtiollisia uutisia.

"No" — jatkoi rouva — kun hänen miehensä ei heti kohta saanut vastanneeksi, "etkö sinä kuule, mitä sanon?"

"Vai niin — suo anteeksi ystäväni! — niin, kuulenhan minä; minusta oli kuin olisit sinä sanonut, että sinulla oli eräs ajatus..."

"No niin juuri — minulla oli todellakin muuan ajatus — vieläpä suuremmoinen ajatus päällepäätteeksi — joka koskee, kuten kuulit, tytärtämme, ainoata lastamme, Lukretiaa, ja minä arvaan, että se siis sinuakin huvittaa!"

"Epäilemättä!" huokasi mies käärien kokoon sanomalehtensä, jonka lukemiseen hän ei enää uskaltanut aikaansa käyttää — "no, mikä tuo ajatus sitten on?"

"Tyttäremme, paras Mese, on nähnyt jo kolmekymmentä kevättä katoavan ajan virtaan".

"Hs! — ystäväni — itsehän olet sanonut, ett'emme koskaan....."

"Muille ihmisille, Mese kulta, muille ihmisille pitää hänen ikänsä pysyä salaisuutena — itseltämme emme tietysti, ikävä kyllä, saata salata, ett'ei hän enään ole elämänsä keväässä sekä että hän vielä ei ole elämän kumppania itselleen valinnut..."

"Ei suinkaan, sen uskon minä vallan hyvin! Sitä hänen olisi ollut jokseenkin vaikea tehdä, sillä..."

"Mese! ei mitään loukkauksia — Lukretia ei ole tyttö, joka itseään tarjoilee; hän tuntee liian suurta kunnioitusta sitä nimeä kohtaan, jonka hänen äitinsä ihmeteltävällä selvänäköisyydellä hänelle antoi. Mutta jos hän olisi tahtonut, katsos Mese, jos hän vaan olisi tahtonut!"

"No, mitä sitte?" kysyi Mese viattomasti.

"En minä puhu nyt asiasta enempää, Mese hyvä, sinä ehkä et kuitenkaan minua ymmärtäisi — ah! koska oletkaan sinä ymmärtänyt hellää, uskollista puolisoasi?"

"Älä itke nyt taas, rakas Serafia, silloin alkaa se 'kova päänkivistys' ja sinä tulet niin tuskaiseksi — — sinulle tulee niin vaikea olo, piti minun sanoa", oikasi Meso, kun hän huomasi "hellän, uskollisen vaimonsa" tähtäilevän häntä silmäyksillä, jotka jo yhdenneljättä vuotta olivat häntä kiusanneet. "Tuo suuri ajatuksesi, aarteeni! Sallippas minunkin nyt kuulla se!"

"Mese", kysyi rouva, ojentaen kätensä kuin vannottaen miestänsä kohti, "tahdotko nähdä lapsesi onnellisena?"

"Tahdon kyllä, sen tietää Jumala", myönsi mies, "kunhan se vaan ei tule liikoja maksamaan".

Hänellä oli salainen aavistus siitä, että kassa oli vaarassa.

"No, entäpä sitte, sinä raakalainen!" huudahti rouva harmissaan. "Sinun pitäisi uhrata vaikka sydänveresikin sen asian vuoksi".

"Niinpä kyllä, rakas Serafia, niinpä kyllä! mutta se ajatus, se ajatus?"

"Lukretiamme istuu täällä maalla kätkössä, kuin kaino viola-kukkanen metsäruusupensaan alla. Kukaan ei näe, ei huomaa häntä. Jos tätä tulee jatkumaan, pudottaa hän lehtensä ja maailma ei saa tietää häntä koskaan ollenkaan ja se olisi kuitenkin vahinko. On todellakin jo aika hänen päästä vähän ulos maailmaan. Siis, Mese hyvä! toivon, että ajattelet, kuten minäkin, että matka johonkin tunnettuun kylpypaikkaan merenrannalla tekisi hänelle hyvää ja....."

"En p — vieköön minä sitä huomaa ollenkaan tarpeelliseksi!" huudahti äärimmäisyyksiin harmistuneena kapteeni, ajatellessaan kaikkia niitä kustannuksia, joita, sellainen matka tuottaisi. "Tarkoitan", jatkoi hän, "että nykyajan naiset ovat hulluja: merenrannalla asuvien mieli palaa sisämaahan ja sisämaassa asuvat haluavat merenrannalle, ja kun kaikki käy ympäri, niin ei näillä matkoilla terveyttä etsitäkään, vaan miestä".

"No, entäpä sitte, Mese hyvä, vaikka niinkin olisi — onko siinä sitte mitään pahaa? Onko mitään kummeksittavaa siinä, että nainen, itse onnellisissa naimisissa, toivoo tyttärelleenkin yhtä onnellista kohtaloa — minun mielestäni pitäisi sen ajatuksen, Mese hyvä, päinvastoin mairitella sinunkin mieltäsi..."

Nyt oli rouva sula rakkaus, kuten aina ennenkin silloin, kun tapahtui se ihme, että 'Mese hyvä' kiivastui. Hän tiesi, että tällaiset kohtaukset aina jättävät jälkeensä heikkouden, jota hän osasi käyttää hyväkseen tuoden tahtonsa selvästi näkyviin. Senpätähden huomasi hän edulliseksi tärkeissä tilaisuuksissa saada sävyisän miehensä kiivastumaan.

Emme huoli tarkemmin ottaa selkoa millä tavoin Serafia rouva edelleen asiaansa ajoi, mutta varmaa vaan on, että iltapäivällä, kun kapteeni niityillään kuljeskeli, äiti ja tytär jo olivat täydessä hommassa miettien millaisia matkapukuja tarvittaisiin.

Käytämme tilaisuutta hyväksemme ja tarkastamme hiukan lähemmin tuota "kainoa violakukkaa", joka nyt piti asetuttaman näytteille maailman kukkaisryhmään.

Mamseli Lukretia Mese on, kuten näemme, kalpeanharmaa, laiha tyttö, kasvultaan jotenkin lipputangon tapainen. Pari luonnottoman suurta, pellavankeltaista kiharaa kiemurtelee romantillisesti kummankin korvan takaa alas kaulalle, jota varovaisesti peittää korkea kotikutoisen puvun kaulus. Silmät harhailevat surumielisesti ympäri silloin, kuin eivät katso vihaisesti, joka sekin toisinaan sattuu, ja ainoa, joka muistuttaa violan kukasta, ovat huulet, jotka näyttävät lainanneen siltä värinsä. Tässä kuva Lukretiasta, joka tosin ei ole kovin kaunis, mutta ikävä kyllä todenmukainen kuin kunnon valokuva, johon ei muuta voi lisätä, kuin että hansikkaat, joita. Lukretia käyttää, ovat N:o 8 3/4 ja että suutari vakuuttaa kärsivänsä jokaisesta kenkäparista, jonka hän tekee Lukretialle samasta hinnasta kuin muille, 50 äyrin vahingon.

Kun nyt vielä ottaa huomioon, ett'ei hänen luonteensa ollut kaikkein lempeintä laatua ja varallisuus jotenkin sama kuin nolla, niin on vaikeata tietää, kumpaako enemmän ihmetellä, kapteenskanko toivorikasta luonnetta, joka luotti kylpymatkan onnellisiin tuloksiin, vaiko sitä, että hänen sävyisä miehensä lopullisesti antoi suostumuksensa matkustamiseen.

Kapteeni Mesen talossa oleskeli — ja oli jo useampia vuosia oleskellut — hänen sisarensa tytär, joka, ollen orpo ja köyhä, oli otettu taloon "omaksi lapseksi"...

Synti olisi sanoa, että kapteenska ja Lukretia kohtelivat tätä nuorta tyttöä pahoin, mutta väärin olisi toiselta puolen taas sanoa heidän kohtelevan häntä hyvin. Hän oli jonkunmoisena palvelushenkenä kodissa, työmuurahainen, joka hoiti koko taloa ja siis kylläkin paikkansa täytti. Kun perhe oli omin joukoin koolla, sai hän aina olla sisässä, mutta jos sattui vieraita tulemaan, varsinkin nuoria herroja, ei häntä suinkaan käsketty sisästä pois, kaukana siitä, mutta hänelle neuvottiin niin paljon taloustoimia, että hän harvoin, tuskinpa koskaan, ennätti tulla sisään.

Frida Main, se oli tytön nimi, oli pienenläntä, jotenkin sievä olento, melkein kaikessa serkkunsa suora vastakohta. Iloinen ja hyvä, punaposkinen ja hienohipiäinen, solakka kasvultaan ja miellyttävä kun oli, saavutti hän heti kaikkien suosion. Täyttämänsä 19 vuotta ympäröivät sitäpaitsi hänen olentonsa tuolla nuoruuden sädekehällä, joka vaikuttaa, että tuskin huomaakaan, ovatko piirteet säännölliset taikka ei.

Varmaa vaan on, että kun näki Fridan tummansiniset, veitikkamaiset silmät, hohtavan valkoiset hampaat ja — ennen kaikkea — ihastuttavan kuopan poskipäissä ja leuassa ei toivonut häntä toisenlaiseksi kuin hän oli.

Niinpä Fabian kapteenistakin — niin isä kuin olikin — näytti Frida kaunottarelta Lukretian rinnalla, mutta ainoan kerran kun hän huomaamatta mainitsi tästä vaimolleen, huudahti tämä olkapäitään kohottaen:

"Rakas Mese! sinulla sitte ei ole kauneuden aistia ollenkaan! Fridan n.s. kauneus Lukretian rinnalla on kuin pionin, verrattuna valkoiseen liljaan, mutta ethän sinä sellaista ymmärrä". —

Nyt sai Frida työtä ylen määrin. Kaikki Lukretian vaatteet olivat käännettävät, mikä nurin, mikä ylösalasin ja uusia piti sitäpaitsi tehtämän. Hameita piti tärkätä, kauluksia ja kalvostimia silittää, pitsejä virkata — niin, Jumala tiennee, mitä kaikkea olikaan tehtävä! Ja sitäpaitsi piti Fridan lainata Lukretialle enemmän kuin puolet vaatevarastostaan — kaikki mitä Lukretia suinkin voi käyttää otettiin kerran kaikkiaan sanoen: "toivon, että sallit minun tämän ottaa, pikku Frida?"

Ja Frida salli. Hän teki kaiken voitavansa saadakseen tätinsä ja Lukretian lähtemään niin pian kuin suinkin.

Vihdoinkin koitti tuo suuri päivä. Kolme kapsäkkiä, neljä kantohihnaa, hattu- ja myssykotelot täyttivät ajoneuvot niin, että matkustajille itselleen tuskin sijaa jäi. Lopultakin saatiin heidät sullotuiksi tavaroittensa väliin, josta kapteenska vielä viimeksi puheli piioilleen, jotka ylen määrin iloissaan seisoivat katsomassa hänen lähtöään: "hyvästi nyt, lapseni! toivon, että tottelette kapteenia ja Frida mamsellia. Tiedätte kyllä, että hän järjestää ja asettaa kaikki, niinkuin itsekin tekisin....."

"Jaa-a; jollei hän asettaisi paremmin", virnisteli karja-Hiitta kääntyen sisäpiikaan päin, — "niin häpeä tämän talon perisi, sanon minä".

"Ja nyt, oma kallis Fabianini, hyvästi — sylelle vaimoasi!"

"Kallis Fabianini" oli kuin otus ansassa rimpuilehti ja rimpuilehti, ett'ei kiivas syleily häntä kokonaan tukehduttaisi ja vahingoittumattomana onnistuikin hänen päästä irti sitte kuin hänen vaimonsa tunteenpurkaukset asettuivat, mutta ei myöskään minuuttiakaan aikasempaan.... 'Kaikella on aikansa', sanoo Salomo.