Part 8

"Tämähän se nyt on, vaikk'ei siltä näytä ajattelin hymyillen itsekseni —" ja niin oli ensimmäinen kummankinpuolinen ihmettely ohi. Puhelimme sitte vaunujen ratinan meitä toisinaan keskeyttäessä Visbyn kauneudesta, jonka kaikki olimme nähneet, runoilija viimeksi, sekä Tukholman ihmeellisestä kehityksestä, varsinkin rakennuksiin ja istutuksiin nähden, joita olimme ajaessammekin tilaisuudessa vilahdukselta näkemään sekä lopuksi Skansenista, "jonka suhteen", sanoi runoilija, "olen oikeen lapsellisen utelias. Kerran, monta vuotta sitten olin siellä", lisäsi hän, "eikä siellä silloin ollut muuta merkillistä kuin kauniinlainen näköala, mutta muuten se muistaakseni oli kolea kivikkomäki, jolle oli vaikea nousta, ja joka tuntui hyvin vähän houkuttelevalta. Ja nythän kuuluu tuhansittain ihmisiä tunkeilevan siellä vanhan ystäväni uuden luomistyön porteilla?"

"Useampia tuhansia", huomautimme me, "varsinkin sunnuntaisin, jolloin Skansenin kaikki viehättäväisyydet ovat nähtävinä. Arkipäivinä, ainakin aamupuolella, _voipi_ siellä saada olla jotenkin rauhassa. Mutta illan tullen alkaa sinne virrata ihmisiä tiheissä parvissa kuin hyttysiä, ja yhtä vilkkaita myös kuin ne. Ei yhdelläkään huvipaikoistamme ole niin suurta vetovoimaa kuin Skansenilla, vaikka huvitukset siellä ovatkin vallan viattomia".

Pian olimme Eläintarhan alueella, jossa syksyinen luonto nyt, samoin kuin tuona muistorikkaana päivänä kaksikymmentäyksi vuotta sitten, komeili surumielisenä kauniissa puvussaan, mutta jossa nyt, kiitos siitä ystävien vaiteliaisuudelle, hänen tulonsa suhteen ei ollut tunkeilevia ihmisjoukkoja vanhusta seuraamassa ja katselemassa, kuten muussa tapauksessa varmasti olisi ollut.

Puitten värivivahdus ei kuitenkaan nyt ollut yhtä pitkälle kehittynyt kuin silloin. Viheriä väri oli vielä vallitsevana, ja vaan siellä täällä loisti joku punakeltainen lehti ikäänkuin kultainen koriste tuossa liikkuvassa puvussa. Mutta nythän olikin vasta 7 päivä Syyskuuta ja tuo unohtumaton juhla Hasselbackenilla 29 päivä, melkein neljännesvuosisata sitten.

Mutta kirkkaana loisti aurinko nyt kuten silloinkin, ja valoisa oli runoilijan katsekin nähdessään kaikkea kaunista — mutta se oli kuin ilta-auringon valoa, joka kohta oli laskeutuva, mutta joka silloin olikin ehkä kaikkein kaunein.

Juuri kuin vaunumme pysähtyivät Skansenin portilla, kajahtivat Håsjötornin kellot tervehdykseksi soimaan, ja kun tulimme aitauksen sisäpuolelle, seisoi siellä syvään kumartaen tämän taikamaailman luoja _Artur Hazelius_.

Kaunista oli katsella noita kahta kansan ystävää, jotka kumpikin omalla alallaan olivat niin paljon sen kohottamiseksi tehneet, ja jotka tässä nyt toisensa tapasivat.

Ruhtinaat ottavat vieraitaan vastaan komeissa linnoissaan, jotka toiset ihmiset ovat heille rakentaneet, ja valtakunnissa, joihin kohtalo on heidät herroiksi määrännyt — ja siitä ei ole mitään sanomista. Artur Hazelius vastaanotti omatekoisessa ihmemaailmassaan yhden hengen ruhtinaista, joka, kuten Hazeliuskin, koko sielullaan oli antautunut elämän tehtäväänsä ja käyttänyt siihen kaikki voimansa — niin tästä voisi _paljonkin_ sanoa, jos vaan kykyä olisi. Minä voin vaan vakuuttaa, että näin todella oli.

Kävelimme sitten hitaasti tietä pitkin, kunnes tulimme Taalain ja Bleking'in tuville; näitten sekä ulkoasu että sisustus viehätti suuresti todenmukaisuudellaan runoilijaa. "Rakastavaiset" y.m. vahakuvat seisoivat kummulla silloin kuten nytkin ja olivat vähällä "pettää" runoilijan, niinkuin olivat tehneet monelle muulle, mutta muuttuivat kuitenkin pian siksi, mitä todellisuudessa olivat: taiteen luomia, mutta "oikeita" sellaisia.

"Olen kutsunut", sanoi Hazelius, "omat ajoneuvoni tänne, ja näen niiden juuri saapuvan. Kävisi kovin väsyttäväksi jalan kulkea katselemassa kaikkia minun valtakuntani ihmeitä. Sitäpaitsi", lisäsi hän hymyillen, "on minun pienellä hevosellani jonkunmoinen oikeus tulla huomatuksi, perin suomalainen kun on..."

Samassa kuului nopeaa ja säännöllistä kavioiden kopsetta ja pieni, vilkas punaruuni juoksija, "Urho" nimeltä, seisahtui tottuneen ajajansa johtamana pienine rattailleen aivan lähellemme.

Kolme henkeä, varsinkin jos olivat ystäviä, niihin kuitenkin mahtui, ja herrat kohteliaisuudesta sekä myös ikäni vuoksi ehdottivat minua yhdeksi niistä. Että runoilija, niissä ajaisi, oli tietysti selvä asia. Mutta minun ehdotukseni, että runoilija tyttärineen ja tohtori Hazelius isäntänä ja oppaana ajaisivat ja me toiset seuraisimme hiljakseen heitä, voitti, sillä helppo oli heitä seuratakin, kun he alituiseen pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat alas rattailta katselemaan noita kummallisia tupia ja muita merkillisyyksiä, jotka me jo niin monesti ennen olimme nähneet

Sydämmetöntä olisi ollut erottaa vaikka vähäksikin aikaa tytärtä rakastetusta isästään, joka alituiseen oli hänen hellän huolenpitonsa esineenä. "Onkohan papan takin napit ylös asti kiinni? Älkää ottako, pappa hyvä, hansikasta kädestänne; muistakaa että olemme ylhäällä vuoristossa! Nyt käärimme suuren takinkauluksen käsivarsien ympärille, niin ei niitäkään palella". Vielä molemmin puolinen ystävällinen ja toisiaan ymmärtävä katse ja, sitte ajamaan.

Svedenborg'in huvimajaan ja Laxbro'in tuvalle kävelimme me toiset perässä. Ensinmainitun edustalla seisoi runoilija kauan vaipuneena ajatuksiinsa, joita ei kukaan häirinnyt. Luulimme käsittävämme hänen hiljaiset mietteensä. Näillä molemmilla suuruuksilla, vainajalla ja vielä elossa olevalla, oli yksi sävel yhteinen: kumpikin rakasti kaikkea salaperäistä ja ihmeellistä, tavallisille mielille käsittämätöntä. Tämä se varmaan nytkin hyväili runoilijan korvaa kuin eolin harpun säveleet, hänen katsellessaan sitä rakennusta, jossa kerran tuo kuuluisa henkien näkijä oli asustanut, ja joka oli saanut olla äänettömänä todistajana niihin moniin ihmeellisiin kohtauksiin, joita näkijällä oli korkeamman maailman henkien kanssa, maailman, jossa nämä kaksi sukulaissielua ehkä piankin saisivat toisensa tavata.

Varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei Topeliusta kukaan huolellisemmin hoitaisi matkalla kuin hänen oppaansa — ja ehkä hiukan väsyneinäkin, aloimme me toiset jo astua takaisin odottaaksemme runoilijaa sitten tanssilavan luona, jossa hänen oli määrä levähtää ja katsella erästä Skansenin tyttöjen esittämää tanssia.

Tänään oli Skansenilla tavattoman vähän ihmisiä, ja siellä vallitsi melkein juhlallinen hiljaisuus. Ei paljon muuta ääntä kuulunut, kuin tuulen hiljaista suhinaa puiden latvoissa ja silloin tällöin jokunen pian katoava ääni ylhäältä eläinmaailmasta.

Istuuduimme odotellessamme eräälle sohvalle kanavan vierellä, jossa vesilinnut leikkivät perhe-elämää. Tässä olikin oikein kodikasta, vaikk'ei sattunut olemaan kuin muutamia ankkoja, jotka alhaalla uiskentelivat ja aina vähän päästä suuntasivat kulkunsa meitä kohden, tehden tunnetulla, tavallaan kunniaa. Mutta varjelkoon: ankat ja pari painovapauden edustajaa — tahtoisinpa tietää mitkä paremmin sopisivat yhteen? Me nyökytimme päätä vanhoille tutuillemme ja päätimme istua tässä, kunnes kuulisimme rattaiden tulevan.

Oliko tuo nyt sama Topelius, joka tuli takaisin? Hänen silmänsä loistivat, huulensa hymyilivät ja koko hänen olentonsa näytti nuorentuneelta, kun hän astuessaan alas rattailta ojensi meille molemmat kätensä ja sanoi suuresti ihmettelevänsä ja iloitsevansa kaikesta, mitä oli nähnyt; sanoipa että tämä kaikki oli hänestä kerrassaan ihmetyö. "Kunpa", sanoi hän, "Ruotsin kansa oikeen oivaltaisi, mikä mies _tohtori Hazelius_ heille on, joka heille säilyttää heidän entiset muistonsa ja samalla joka päivä valmistaa heille uusia ja puhtaita iloja". Erittäin ihana oli hänestä ollut näköala Håsjö'n tornista, josta hän kauan ja ihastuneena oli seutua katsellut ja sanonut, että tuskin yhdelläkään Europan suurkaupungeista sellaista olisi näyttää.

Sitte saapui hän vihdoinkin tanssilavalle, jossa Skansenin tytöt omituisissa puvuissa ja laivaston musiikin soittaessa tanssivat kauniita tanssejaan, joita hän huomattavalla ihastuksella seurasi; nyt oli tänne jo kokoontunut noin parikymmentä muutakin henkilöä, jotka uteliaina Topeliusta katselivat ja ihmettelivät, mitä tämä ilo keskellä päivää tarkoittaa, sillä tanssi kuului varsinaisesti iltapäivän ohjelmaan. Siinä ihmeteltiin, kuiskailtiin ja arvaeltiin, sen näki selvästi, mutta, vaikka he kuvan mukaan luulivatkin suuren vieraan tuntevansa, ei yksikään tunkeutunut sen piirin sisäpuolelle, jossa Topelius ja hänen seurueensa istui.

Ja nyt oli siis tämänpäiväinen näytäntö lopussa, ja runoilija valmistautui lähtemään, mutta astui sitä ennen kuitenkin tyttöjen luo, ojensi heille kätensä ja kiitti heitä sydämmellisesti siitä huvista, jonka olivat hänelle valmistaneet. Tyttöjen iloisesta ja kunnioittavasta niiauksesta näki, että he tiesivät kenelle olivat tanssineet, ja että tämä tanssi nyt sai heidänkin silmissään suuremman merkityksen kuin ennen.

Kunniavieras oli juuri poistumaisillaan tanssilavalta, paluumatkalle lähteäkseen, kun lähistöön asetettu soittokunta alkoi voimakkaasti ja juhlallisesti puhaltaa "Porilaisten marssia", jota kuullessa runoilijan nähtävästi liikutus valtasi, ja hän pysähtyi hetkiseksi, sitten taas hiljaisesti kulkeakseen eteenpäin.

Että nuo toisetkin Skansenilla kävijät, joista äsken mainitsimme, nyt olivat saaneet tietää, kenelle juhlittiin, näkyi selvästi heidän syvää kunnioitusta ilmaisevasta tervehdyksestään, kun Topelius kulki heidän sivuksensa; tavallisella ystävällisellä tavallaan vastasi hän heidän tervehdykseensä, lempeissä kasvoissaan vieläkin ikäänkuin heijastus niistä vaihtelevista tyytyväisyyden ja ilon tunteista, joita hän tänä aamupäivänä niin runsaasti oli saanut kokea. "Miltä tuntuu", kysyin hiljaa hänen tyttäreltään, "kun on sellainen isä, kuin teillä, niin rakastettu, kunnioitettu ja jalo?"

"Ah", vastasi tämä yhtä hiljaan, "jospa ihmiset näkisivät hänet kotona omaisten keskuudessa, niin pitäisivät he häntä vieläkin jalompana. Ei ole ketään hänen kaltaistansa!"

Olimme lähellä uloskäytävää; pyysin saada sanoa heille kaikille hyvästi, koska minun oli mentävä nyt toisaalle. Tuntui niin kummalliselta, kun Topelius kauniisti hymyillen ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Kiitoksia seurastanne, Lea, tänäpäivänä — ja monta, monta vuotta sitten! Ehkä vielä kerran tapaamme toisemme; joll'ei niin on muistojen silta varma yhtymäpaikka. Siellä tavataan".

Hetkinen vielä, ja koko seurue oli ulkopuolella isoa aitausta, jonka sisäpuolelle minä olin jäänyt ja katselin sieltä, kuinka he asettuivat vaunuihin, ja kuinka Topelius heittäessään hyvästiä tohtori Hazeliukselle, veti hänet luokseen ja suuteli poskelle.

Pois vierivät sitte vaunut, ja Skansenin hallitsija seisoi paikallaan ja katseli eteneviä hattu kädessä — ja minä kaiho mielessä.

Vähän aikaa tämän jälkeen luettiin sanomalehdistä runoilijan kahdeksankymmenvuotisesta riemujuhlasta Helsingissä ja kuinka hän kokosi viimeisetkin voimansa ilahduttaakseen läsnäolollaan juhlan toimeenpanijoita; vavistuksella silloin kysyi itseltään: "Kuinka kauan hän enään saanee viipyä joukossamme?"

Silloin saapui Maaliskuun 12 päivänä 1898 sanoma hänen kuolemastaan, ei tosin odottamattomasti, mutta kuitenkin suurta surua herättäen. Surtiin kuollutta kuningasta — hengen valtakunnassa.

Ja miten valtasikaan meidät hänen sanansa kuolinvuoteella: _"Olen saanut anteeksi!"_

Niin, suuruus hän oli, mutta ihminen kuitenkin, vieläpä nöyrä ihminen, muutoin, emme häntä niin paljoa olisi rakastaneet, kuin nyt teimme. Mutta vaikka mitkä muut synnit hyvänsä hänen omaatuntoansa olisivat painaneet, niin kirjallisuuden alalla tehtyjä ne eivät ainakaan voineet olla. Kaikilla toisilla runoilijoillamme, suurimmillakin, on ollut joku aika — tavallisesti nuoruuden — jona heidän runoissaan on ollut kevyt, joll'ei suorastaan huonekaan henki; Topeliuksella yksin ei sitä ole ollut, Ensimmäisestä hetkestä kirjailijana ollessaan viimeiseen saakka oli hän puhdas, puhdas ja viaton, kuin ne lasten sydämmet, joihin hän ilolla kylvi rikkaan henkensä siemeniä.

Onko koskaan enään ja _milloin_ hänen vertaistaan tuleva?