Part 2

Lukretia käyttäytyi hiljaisemmin — kuin vetotaudin vaikutuksesta puristi hän vaan isänsä kättä ja loi samassa katseensa kohti korkeutta.

Fridaa taputti hänen tyytyväinen tätinsä poskelle ja Lukretia hymyili hänelle ystävällisesti, ja niin katosivat matkustajat kohti "kummallisia kohtaloita", kuten kapteenska toivehikkaasti lausui.

"No, kiitos taivaan Herralle!" huudahti kapteeni Mese hyväntahtoisesti, tultuaan takaisin huoneesensa, jossa hän kokonaan lannistuneena painautui sohvankulmaan, kädet lihavan kapteeni-vatsan yli ristissä ja silmät kattoon luotuina.

Frida ei virkkanut mitään, mutta lauleli kahta iloisemmin kokoillessaan ja järjestellessään matkustavaisten jälkiä.

Illalla, tuossa kuuden tienoossa tuli hän enonsa luo kantaen tarjotinta, jolla oli konjakkia, sokeria ja vettä.

"Siunatkoon Jumala sinua, pikku pullukkani, minun ilolintuseni", huudahti eno, jota tämä tavaton näky liikutti melkein kyyneleisin saakka.

Ja kun sitte, todin tuotua, Frida otti kortit esille ja istuutui vanhan enonsa kanssa panemaan "sympatia-patiensia", ei tämän ihastus tahtonut rajoja löytää.

"Frida, lapseni", puheli ukko, "minun täytyy sanoa, ett'en ollenkaan kadu että lähetin mamman ja 'Kretan' matkoille — joskus pitää ihmisen saada iloitakin".

Frida hymyili ja ajatteli itsekseen, että "ihmisellä" eno tarkoitti itseään ja ehkäpä myöskin Fridaa, mutta ei suinkaan tätiä ja "Kretaa".

Niin vieri päivä toisensa, jälkeen hiljaa ja rauhallisesti ja nyt tapahtui se ihme, että kapteeni Mese ensi kerran 31 vuotisen avioelämänsä aikana tunsi itsensä onnelliseksi, varsinkin kun hän tuli rauhoitetuksi eräässä sangen arkaluontoisessa asiassa: Hän sanoi nimittäin Fridalle eräänä iltana juuri kuin totilasi tuoksui hänen nenänsä edessä:

"Kuule, Frida pikkunen! Ethän huoli tehdä tätiä rauhattomaksi, kun hän tulee kotiin, kertomalla enosi viattomasta iltahuvista... tiedäthän, että tätisi hermot....."

"Tiedän, kyllä tiedän", myönsi Frida; "olkaa rauhassa, eno hyvä, asia jää aivan meidän kesken".

"Jumala sinua, siunatkoon, lapsi hyvä, sinulla on hyvä ymmärrys. Eipä siltä, että minä pelkäisin, mutta, näetkös, minä pidän velvollisuutenani poistaa vaimoltani niin monta turhaa rauhattomuuden syytä kuin mahdollista".

Frida tunsi sydämellistä onnea voidessaan omien kahvisokuriensa säästöillä valmistaa vanhalle, hyväntahtoiselle enolleen tuon nautinnon. Ja tämän hiljaisesta onnesta loistavat kasvot palkitsivat runsaasti Fridalle hänen kieltäytymisensä.

Kapteeni Mese rukoili nyt, laskeuduttuaan illalla levolle, ei ainoastaan tavallisen iltarukouksensa, vaan vielä erityisen kylpyrukouksen poissaolevien puolesta. Hän pyysi meidän Herraamme antamaan kylpyvedelle voimaa keventämään ja hajoittamaan äidin ja tyttären raskasta ja sakeaa verta, joka tähän asti oli hänelle tuottanut niin monta katkeraa hetkeä. Ja rukouksen kuulemisen toivossa nukkui hän vanhurskaan unta.

Mutta nyt tahdomme etsiä poissa olevia ja katsoa, miten kohtalo leikittelee heidän suunnitelmainsa ja toiveittensa kanssa. Jätämme siis kapteenin ja Fridan nauttimaan hiljaisesta onnestaan.

II

Oli sunnuntaiaamu. Lukuisat joukot kylpyvieraita käveli, oivallisen rykmenttimusikin ihanien sävelten elähdyttämänä, edestakaisin M:n kylpylaitoksen varjokkaissa puistokäytävissä.

Meidän ei tarvitse kauan etsiä vanhoja tuttujamme; korkeuteen pyrkivä, vaaleansininen töyhtö valkoisessa silkkihatussa osoittaa meille kohta kapteenskan ja pari räikeänkeltaista, tyrolilaisesta hatusta liehuvaa nauhanpätkää hänen tyttärensä Lukretian, Heidän rinnallaan käveli nuori, hyvin puettu mies, jonka tavattoman vilkkaat liikkeet heti vetivät huomion puoleensa. Sitäpaitsi oli hänen muukin ulkomuotonsa jotenkin miellyttävä — tukka musta ja kihara, tummat viikset ja kasvoissa sellainen kalpeus, jota ilman yksikään mies ei voi toivoa pääsevänsä romaanisankariksi. Silmissä oli vihriä vivahdus ja se oli jotain erikoisen huomattavaa, sanoi kapteenska. Ruunit, taikka siniset silmät saattaa millä talonpojan tollikalla hyvänsä olla, mutta viheriöitä ei voi tavata muilla kuin "maailman" ihmisillä. Vieraan valkeissa käsissä kimalteli ainoastaan yksi sormus, mutta heti huomasi, että siinä oli timantti. Ja kun tähän nyt vielä lisäät mitä huolellisemman puvun ja jotenkin tottuneen käytöstavan — niin näet edessäsi Lukretian sankarin. Hänen nimensä oli von Stehlen — saksalaista aatelia — arvoltaan kamarijunkkari, virassako oleva vai ei, sitä ei tiedetty.

Kun sanomme "Lukretian sankari", emme silti saa ajatella, että hän olisi oleskellut yksinomaan Lukretian kanssa — ei suinkaan! Hän seurusteli kaikkein naisten kanssa kylpylaitoksessa, niin nuorten kuin vanhainkin, mutta hän seurusteli myöskin Lukretian kanssa ja sitä ei yksikään toinen nuori herra tehnyt; siksi mainitsemme häntä sillä nimellä.

Kapteenskan oikealla puolella käveli eräs naishenkilö, muutaman vuoden yli kolmenkymmenen ijältään ja oli mahtanut noin kymmenkunta vuotta sitten olla kaunotar. Se oli majorska Baumann ja von Stehlen'in serkku.

Mikä kapteenskan sekä monen muunkin silmissä teki nämä henkilöt vieläkin viehättävimmiksi, oli heidän hieman murteellinen ääntämistapansa.

Oli kuhmut jo yli neljäntoista päivän siitä, kuin kapteenska tyttärineen oli tullut M:n kylpylaitokseen, eikä heidän rajattomaksi harmikseen vielä ollut onnistunut herättää vähintäkään huomiota, ei ainakaan edukseen. Heille oltiin tosin kohteliaita; he olivat mukana huvimatkoilla ja muissa huvituksissa, mutta yksikään ei ollut vielä edes puhutellut Lukretiaa — s.t.s. ei yksikään nuorista miehistä — kunnes yht'äkkiä nämä herttaiset ulkomaalaiset ilmaantuivat aivan kuin "korkeudesta".

Jo ensimäisenä päivänä tekeytyi kamarijunkkari tuttavaksi näiden molempain naisten kanssa ja piti kohteliaasti ylhäällä Lukretian päivänvarjoa, tämän noustessa vuokravaunuihin. Ja kun nämä sitte vyöryivät tiehensä, ei mitään voi verrata siihen erinomaiseen hienouteen, jolla herra v. Stehlen naisille hyvästit jätti.

"Nyt, taikka ei koskaan, Lukretia!" oli kapteenska ihastuneena huudahtanut.

"Nyt, nyt! äitiseni", vastasi tytär ja hänen muutoin harmaan kalpeita kasvojansa peitti korea puna.

Toisena päivänä esitteli kamarijunkkari serkkunsa uusille tuttavilleen ja noista kolmesta naisesta tuli eroittamattomat ystävät. Kun muut, kylpyvieraat vaan eivät nähneet, oli kamarijunkkarin katseessa luettavana ilmeinen ihastus Lukretiaan.

"Tietystihän menette tämän iltaisiin tanssiaisiin, armollinen neitini", kysyi v. Stehlen, katsoen pitkään Lukretiaan.

"Minkätähden tietysti?" kysäisi tuo kolmenkymmenen vuotias kaunotar rohkean kiemailevasti, silmiään pyöritellen.

"Sentähden, että juhla sen kautta menettäisi yhden ihanimmista kaunistuksistaan; _minusta_ ainakin...

"Herra panooni — miehelle on alentavaista imarrella!"

"Aivan niin, armollinen neiti. Minäkin inhoan sitä rumaa tapaa ja lahjoitan ainoastaan totuuden jumalattarelle ihailuni. Onko teitä ehkä jo pyydetty kolmanteen valssiin?"

"Ei, ei ole!"

"Tahdotteko lahjoittaa sen minulle — oi älkää kieltäkö, rukoilen teitä! Lupaattehan minulle, oi Lukretia!"

"Jaa", änkytti tämä, hämillään kamarijunkkarin merkitsevästä äänestä, ehkäpä vieläkin enemmän hänen tavastaan nimittää häntä vaan ristimänimeltä.

"Jaa, taivaallinen sana!" toisti kamarijunkkari, lisäten: "naisen huulet pitäisikin olla luodut yksinomaan tätä sanaa varten..."

"Herra kamarijunkkari!"

"Mamseli Lukretia! olkaa vakuutettu siitä, etten ikinä unohda kunnioitusta, jota olen velvollinen naiselle osoittamaan; ainoastaan ensi hetken tunteen harmaus tahtoo väkisinkin pyrkiä oikeuksiinsa".

Lukretia hymyili — anteeksiantavaa hymyä.

"Rakas lapseni, ainoa tyttäreni!" huudahti kapteenska onnellisesti hymyillen, kun he yhdessä olivat saapuneet sievänlaiseen asuntoonsa, jonka he kylpykaudekseen olivat vuokranneet: "täytyy tunnustaa, että toiveeni saada nähdä sinut onnellisena jalon miehen rinnalla yhä enemmän valkenevat; v. Stehlen'in kohteliaisuudet muuttuvat yhä merkitsevimmiksi, ja ihmisen pitäisi olla tavattoman vaatimattoman, ollakseen niissä huomaamatta syvällisempää tunnetta... Tule syliini, lapseni! Onneasi on lisäävä se tieto, että äitisi antaa sinulle siunauksensa".

"Mutta, äiti", huomautti Lukretia, ja katsoi haaveksivasti ulos akkunasta, "_uskallanko_ todellakin uskoa..."

"Uskallat, lapseni, uskallat... luota äitiisi, joka on nähnyt maailmaa enemmän kuin sinä."

Tähän viisaaseen huomautukseen ei Lukretialla ollut mitään sanomista ja senvuoksi asettui hän sohvan nurkkaan aikoen rauhassa vaipua suloisiin tulevaisuuden unelmiin.

"No, mitäs nyt, 'teidän pikku armonne'", puheli kapteenska leikillään. "Sinä et saa unohtaa tämän iltasia tanssiaisia, joissa sinun on esiinnyttävä niin eduksesi, kuin mahdollista — sinä pukeudut valkoiseen pukuusi ja panet ruiskukan tukkaasi".

"Mutta äiti — kaulani ja käsivarteni?"

"Siveä tyttö ei paljasta kaulaansa eikä puolta selkäänsä, yhtä vähän kuin hän kulkee paljain käsivarsinkaan; se on siveyden tunteelle kerrassaan vastenmielistä. Sillä aikaa, kuin sinä olet ollut kävelemässä, olen minä korjannut sinun valkoisen pukusi; siinä on nyt korkea kaulus ja pitkät, väljät hiat, jotka erittäin hyvin sopivat villapukuun. Sitäpaitsi panet sinä minun jalokivillä koristetun rintaneulani, ainoan autuaan äitivainajani perinnön, sekä briljanttikellosi olipa hyvä asia, ettei isäsi äitivainaja ennättänyt sitäkin hukata — ja saapa sitte nähdä, kuka voi kilpailla kanssasi. Lyönpä vetoa, että v. Stehlen tanssii ensimmäisen valssin sinun kanssasi.

"Ei, äiti, sitä hän ei tee; hän on pyytänyt minua kolmanteen valssiin.

"Todellakin! kylläpä olinkin yksinkertainen, kun luulin ettei hän ymmärtäisi olla varovaisempi. Kun asiata oikeen ajattelen, niin olisikin hän sen kautta asettanut sinut liian alttiiksi puheille. — 'Tytön maine on kuin kiilloitettu teräs — hengitä sille ja se tummenee'. Mitä olenkaan aina sanonut? hän on mallikelpoinen nuori mies. Mutta sinun on välttämättömästi saatava tanssiaisiin kukkia rintaasi. Kukat vaan ovat täällä niin mahdottoman kalliita ja kassamme alkaa olla pelottavassa kunnossa — näin leveästi eläminen maksaa... mutta ei nyt auta; keskitielle ei voi pysähtyä, kaikkein vähimmin nyt — täytyy kotona sitte säästää kaksin verroin. Mesellä esim. on tapana aina istua piippu hampaissa — joka ei ole eduksi hänen terveydelleenkään, vielä vähemmin minun akkunaverhoilleni; hänen täytyy tottua pois siitä rumasta tavasta."

"Kylläpä äiti on kerrassaan mallikelpoinen talouden järjestämisessä", sanoi Lukretia ihaillen.

"Ainakin tyydytän mieltäni sillä ajatuksella, että koetan olla niinkuin toisetkin", vastasi kapteenska kainosti, lisäten: "seuraa minun esimerkkiäni, tyttäreni, ja puolisosi on kerran kiittävä sinua".

Samassa koputti joku ovelle. Kapteenska kiiruhti avaamaan. Siellä oli lähetti, joka toi Lukretialle erinomaisen kauniin kukkavihkoa sekä kirjelapun, johon oli kirjoitettu seuraava:

"Voittekohan antaa anteeksi rohkeuteni, rakastettava neiti Lukretia, ja jos voitte, niin osoitukseksi siitä, pitäkää näitä kukkia tämän illan tanssiaisissa.

En uskalla sanoa enempää. — Yksi pyyntö pitää minun kuitenkin lausua teille; unohtakaa nämä kukat, jos ne eivät teitä miellytä, mutta sitä valssia, jonka olette luvanneet, älkää unohtako, pyytää teitä kunnioittava ihailijanne

Arvid v. Stehlen."

"Nyt on hetki tullut" — puheli juhlallisena kapteenska, joka ei seisoaltaan saattanut kestää niitä ilon tunteita, jotka hänet tällä hetkellä valtasivat, vaan hiljaa vaipuen sohvan nurkkaan, avasi sylinsä tyttärelleen, joka riemuhuudahduksilla vaipui siihen.

Samana päivänä kirjoitti kapteenska miehelleen näin kuuluvan kirjeen:

"Ihmettele minua, Fabian! Olen päässyt toiveitteni perille. Mies — en puhu nyt tarkemmin hänen ominaisuuksistaan, mainitsen vaan lyhyesti — siis: mies, sanan ihanimmassa, juhlallisimmassa merkityksessä, on iskenyt silmänsä tyttäreemme, ainoaan lapseemme, ja on pyytänyt häntä avio — (p—u vieköön, mies parka! äänteli kapteeni Fabian, kesken lukuaan, lisäten äänellä, joka ilmaisi rajatonta hämmästystä: onko se mahdollista?) niin kuului jatko kirjeessä — s.t.s.: _sydämmessään_ on hän häntä pyytänyt, sillä hänen huulensa eivät sitä vielä ole lausuneet. Mutta minä olen äiti, olen tarkkanäköinen ja katsos, kallis Fabianini, tässä seuraa kirje, jonka tuo verraton ihminen tänään — mitä ihanimman kukkaiskimpun kanssa — Lukretialle lähetti ... ymmärrätkö kukkaiskieltä, pikku Mese? Ah, on ainakin kerran ollut aika, jolloin sitäkin ymmärsit...

Tuleva vävymme on aatelismies ja kamariherra — hänen nimensä on v. Stehlen. Eikö sinustakin, pikku Mese, ole sointua siinä nimessä? Hän on rikas — sen ilmaisee koko hänen esiintymisensä ja sitäpaitsi hän sekä serkkunsa, minun erinomainen ystäväni — majorska Baumann — ovat ulkomaalaista syntyperää.

Kyllä luulen, Mese hyvä, että matkakassamme riittää, mutta aivan varmasti en sitä voi sanoa. Kun joutuu korkeasukuisten seuraan, ei auta esiintyä köyhän vänrikin vaimona. Parasta on siis, että varustaudut lähettämään noin 50 riksiä lisää, minulle. Jos tuon ne koskemattomana kotiin, niin sitä parempi; joll'ei, rakas Mese, niin toivon, että sinä kohta saat korjata sadon siitä kylvöstä, jonka minä, sinun toimelias vaimosi, olen hyvään maahan kylvänyt.

Viimeistään kolmen viikon kuluttua näet meidät luonasi; tietysti tulee v. Stehlen ehkäpä myöskin majorska mukaan. Sano Fridalle, että hän kiillottaa sinisen vierashuoneen, panee sinne puhtaat akkunaverhot ja laittaa sen kaikinpuolin kuntoon. Heidän pitää muuttaa makuuhuoneestamme piikojen huoneeseen, jotta majorska saa paikan ja piiat saavat maata kyökissä.

Niin, Mese, yhdy minun kanssani rukoilemaan tyttärellemme onnea ja myönnä yhtähyvin nyt kuin vastakin, ett'ei yksikään viisaudessa ja selvänäköisyydessä voita Sinun hellää vaimoasi

Serafia Meseä."

Kapteeni Fabian sekä "rukoili että myönsi". Hän ei nyt enään epäillyt minuuttiakaan tuon iloisen ilmoituksen todenperäisyyttä. Hän muisti, kuinka hän itse, sen vuoksi vaan, että kerran nuoruudessaan oli ojan reunalta taittanut "lemmikin" ja antanut sen Serafialle, oli tullut sidotuksi häneen koko elämäkseen. Serafia oli nimittäin tuossa tuokiossa heittäytynyt hänen kaulaansa huudahtaen: "sinä jalo mies, ymmärrän aikeesi ja olen omasi ijankaikkisesti!" ja tämän vaan yhden ainoan kukan vuoksi — mitä kaikkea, voikaan siis se odottaa, joka ymmärtämättömyydessään on lähettänyt kokonaisen kukkaisvihkon ja sen mukana vielä kirjeen?

Kapteeni oli kuin seitsemännessä taivaassa. Hän meni heti laatikolleen ja otti sieltä seteleissä, mitä hänen "vaatimaton" vaimonsa oli palkkiokseen pyytänyt — ei mikään palkkio ollut liian suuri siitä, että saisi Lukretian tulevaisuuden turvatuksi, sekä pääsisi kodissa kuulemasta hänen ainaista ininäänsä. (Velvollisuuden tunnosta asetamme tämän asian toiselle sijalle, vaikka olemme melkein vakuutetut siitä, että kapteeni asetti sen ensimäiselle).

Ja nyt kirjoitti puolestaan kapteeni:

"Hellä vaimoni!

No, Jumala olkoon kiitetty! Joll'et pahastu, niin täytyy sanoani, ett'en koskaan olisi uskaltanut toivoa sitä onnea, että pikku "Kreta" tulisi kotiin kihlattuna. Jumala lasta siunatkoon! Mutta se täytyy minun sanoa, ett'ei yksikään ole profeetta omalla maallaan...

Ikäänkuin ei tässä toinenkin voisi kertoa uutisia, vieläpä iloisiakin uutisia; melkein olin sanoa naima-uutisia minäkin, mutta koska en vielä ole nähnyt sitä paperille painettuna, niin olen vaiti siihen asti.

Höristä nyt korviasi — (Hyvä Jumala, pikku Serafia! unohdin aivan, että sinä aina tahdot kuulla hienoa, kieltä — ajattele sen vuoksi, ett'ei tuota lausetta ole sanottukaan). Kuuntele, pikku Serafia, kuuntele, sanon minä, sitä ihmeellistä uutista, joka minulla on sinulle kerrottavana.

Noin neljätoista päivää sitten, kun minä paraillaan loikoilin sohvallani ja lueskelin Aftonbladet'ia, kuulin vaunuilla ajettavan kujaa pitkin. Kukahan ajaja lienee, ajattelin ja kohottausin hieman. Se on eräs vieras herra, eno, sanoi Frida, joka istui akkunan ääressä. Ja samassa vieras astui sisään.

Mies oli aika kaunis, kuuletkos mamma, ja kunnon mies sitäpaitsi. Frida toi _totia_ — eihän voi antaa vieraan istua ihan kuivilla suinkaan — ja siitä sukeuduimme keskusteluun.

Hän sanoi olevansa luutnantti Roos, ja kyllääntyneensä sotilaana oloon rauhan aikana ja koska hänellä jo lapsuudestaan saakka on ollut halua maanviljelykseen sekä oli hoitanut isänsä tilaa — suuri Rörsta on tilan nimi — olisi hän halukas ottamaan pienemmän tilan arennille, saadakseen itselleen sopivaa ja huvittaa tointa. (Ei hänen olisi pakko sitä ottaa, eikä sitä tarvitse, sillä hän on rikas kuin kummitus, tuo kunnon sielu).

Nyt on asia niin siunatun onnellisella kannalla, katsos, Serafia kultani! että minun pieni — tarkoitan meidän — enkelini, — meidän pieni tilamme häntä erityisesti miellyttää — "erinomaisen luonnonkauneutensa vuoksi" — sanoi hän. "Mutta miksi ei luutnantti osta itselleen tilaa", kysäsin minä.

Siksi, vastasi hän, että jos ostaisin, tahtoisin oikein _suuren_, (kuuletkos, mamma — oikein suuren!) tilan, mutta, minä olen vielä siksi nuori, ett'en tahdo sitoa itseäni mihinkään määrättyyn paikkaan. Mutta ottaa joku tila pariksi vuodeksi arennille, sitä haluan. Minulle on kerrottu, että kapteeni, voidakseen nauttia parin vuoden ajan tarpeellista lepoa, olisi halukas antamaan arennille Ekholman; jos niin on, tahtoisin mielelläni tietää arentihinnan — en minä tingi.

Minusta nuorukainen näytti oikein herttaiselta.

"No, ottakaa se 1500:sta", sanoin minä, mutta samalla minua oikein puistatti, ajatellessani, että hän mahdollisesti olisikin kieltäytynyt, sillä olihan tuo jotenkin runsaasti pyydetty.

"Asia on päätetty", sanoi hän, ja ojensi minulle kätensä.

Niin, paras Serafiani, sanon suoraan, ett'en koskaan olisi uskaltanut tätä tehdä, joll'en olisi sinulta kuullut ainakin sataa kertaa, ett'en kelpaa maanviljelijäksi, enemmän kuin — no en tahdo loukata sinua, ystäväni; muistathan sen kyllä itsekin. Nyt meillä siis on määrätty vuotuinen tulo, eikä sinun tarvitse harmitella minun kelpaamattomuuttani, pikku mamma (tietysti sinulla on ollut oikein, muutoinhan et olisi harmitellutkaan). Monesti olet sinä lausunut sen toivomuksen, että kun joku hupakko arenteeraisi Ekholman ja maksaisi siitä 1200 riksiä olisi tuo siunattu asia; nyt tarjoaa viisas ihminen 1000 bankoa [banko = 1,5 riksiä] — siis ajattelen täyttäneeni toivomuksesi.

Ja nyt toiseen uutiseen. Luutnantti, jolla tietysti joka päivä on asiaa tänne, alkaa katsella pikku Fridaa silmäyksillä, jotka panevat minun luulemaan, että hän haluaisi saada Fridankin arentiinsa kuuluvaksi. — Väliin minä Fridaa, tuota sydänkäpyistä, siitä härnään, kun luutnantti on ajanut tiehensä ja silloin punehtuu hän kuin tulpaani ja vastaa, "voi sitä enoa, kun on paha!" —

Mutta Roos on oivallinen mies — tahtoo maksaa koko ensi vuoden arennin etukäteen, "rahat pöytään", kuten sanotaan — ja varjelkoon, minulla tietysti, ei ole mitään sitä vastaan, hi, hi, hi!

Olen hiukan rauhaton siksi, kunnes kuulen, mitä sinä asiasta ajattelet.

Ajatteles, hellä vaimoni, jos Fridasta todellakin tulisi hyvinvoipa rouva Roos — Roos ei tosin ole aatelismies, niinkuin meidän vävymme, mutta hänellä on sen sijaan rahaa kuin roskaa. Niin, silloin minäkin mielestäni kerran olisin ollut "viisas ja selvänäköinen", sillä, jos olisin kieltäytynyt arenteeraamasta, olisi Roos matkustanut tipotiehensä, emmekä koskaan olisi hänestä sen enempää kuullut. Se asia on yhtä varma, kuin että minä olen sinun uskollinen puolisosi

Fabian Mese.

P.S. Tervetulemasta kotiin, niin monta kuin teitä tulleekin. Kaikki on oleva kuten toivotte, vakuuttaa Frida. —

Käsillä on vasikka ja kaikki, Jumalan kiitos, on hyvin täällä kotona.

Sama."

Fridalla oli hirveä kiire. Huonekaluihin piti panna päällykset, sänky vaatteet tuulettaa ja puistella, lattiat pestä ja liinavaatteet saada silitetyiksi ja korjuuseen. Kaikesta oli Fridan huoli pidettävä, autettava, miks'emme sanoisi kokonaankin tehtävä.

Neljän päivän perästä odotettiin "kylpyvieraita" kotiin, kamarijunkkari ja majorska niihin luettuina. —

Uusi kirje oli tullut, jossa ilmoitettiin, että nyt oli asia melkein kuin päätetty, v. Stehlen eli lausunut sanoja, jotka olivat, niin painavia ja sitovia, että hänen, voidakseen olla niitä täyttämättä, täytyisi olla oikean roiston mutta kaikkea muuta hän oli, tuumaili kapteenska — siis saatiin Ekholmassa odottaa, paitsi itseään emäntää ja ylenmäärin onnellista morsianta, myöskin tuota kaikille miehille malliksi kelpaavaa olentoa, —

Fridan suureksi virkistykseksi koitti vihdoinkin sunnuntai. Nyt sai hän levähtää edellisten päiväin äärettömästä touhuamisesta.

Oli iltapäivä ja kapteeni Fabianin kuorsaamiset kaikuivat huonoissa. Siinä loikoili hän, nukkuvan viattomuuden kuvana, sanomalehti nenällään, hienona viittauksena elämänhaluisille kärpäsille ja hyttysille, pysymään kunnioittavan matkan päässä nukkuvasta.

Kello kävi viidettä ja Frida järjesteli paruillaan kahvipöytää. Kirkkaaksi puhdistettu kahvipannu loisti kuin aurinko, tuo voi nyt olla hiukan liioiteltua... mutta kaikessa tapauksessa loisti se sangen viehättävästi valkealla liinalla ja tuoreitten kukkien rinnalla. Paremmat kupit oli sunnuntain kunniaksi otettu esille ja kaikkityyni oli niin herttaisen kodikasta.

Kuului kavioiden kopsetta ja kohta nousi Fridan poskille ruusut, punaisemmat, kuin ne, mitkä hän pöydälle oli asettanut... ymmärrätkö, nuori lukijattareni, hänen punastumisensa? Sen parempi, jos ymmärrät; olet silloin oppinut tuntemaan, mitä elämässä on ihaninta: rakkauden voiman.

Joku tarttui varovasti oveen — mutta kapteeni Fabian ei herännyt — ja Fridan edessä seisoi juuri se, jota hän oli ajatellut — Hjalmar Roos. —

Tulijan ystävälliseen "hyvään päivään vastasi Frida vaan herttaisella päännyökkäyksellä, sekä vieden sormensa huulilleen varoitti hän tervetullutta vierastaan hiljaisuuteen, osoittaen nukkuvaa.

"Ahaa!" kuiskasi Hjalmar, samalla kuin iloinen hymy levisi hänen kauniille avomielisille kasvoilleen.

"Ehkä saan pyytää luutnanttia vierashuoneeseen", puheli Frida; "eno herää kyllä kohta".

Maatkoon niin kauan kuin ikinä haluaa, tuumi mielessään luutnantti seuratessaan tuota somaa tyttöä pieneen, erittäin sievään, kukilla koristettuun huoneeseen, jossa vähäinen sohva nurkassa tarjosi suloisen leposijan. Auringon säteet leikittelivät iloisesti kukilla ja lehdillä; pääskynen viserteli ulkona avonaisen akkunan edessä. Koko huone oli kuin rakkauden temppeli. —

Eikä sieltä Amoria puuttunutkaan. Hän ampuili rohkeasti nuoliaan suoraan molempien rakastavaisten sydämmiin, jotka noloina istuivat sohvassa ja vastoin tavallisuutta, eivät löytäneet mitään puheenaihetta.

Kumpikin tunsi mielessään, että nyt tai ei koskaan oli ratkaiseva hetki käsissä.

"Ei", äännähti vihdoin luutnantti, nousten ripeästi istualtaan ja puristi käteensä sievän pienen kätösen, joka leikitteli sohvan koristeiden kanssa, "mun täytyy puhua, ett'ei sydämmeni pakahtuisi; sano, hyvä, kallis Frida, voitko rakastaa minua?"

Kainona, mutta iloisesti katsoi Frida pitkää, solakkaa nuorukaista edessään.

"No, Jumala sinua sen vuoksi siunatkoon", huudahti nuorukainen, joka vallan oikein ymmärsi Fridan katseen. "Sinulle yksin koko maailmassa haluan sanoa sen, mikä nyt monta päivää on pyörinyt kielelläni: onko ihan totta, että tahdot tulla minun omaksi, suloiseksi vaimokseni?"

"Tahdon, Hjalmar, sen Jumala tietää, jos sinä vaan voit tyytyä tällaiseen vähäpätöiseen tyttöön, kuin minä olen".

"Sellaisena juuri kuin olet, olet minulle äärettömän kallis; en tahdo sinua toisenlaiseksi. En tiedä, osaatko lukea ranskaa, taikka soitella sonaatteja, enkä siitä välitäkään; mutta sen olen nähnyt, että sinä olet yksinkertainen ja naisellinen, kodin hyvä enkeli ja sellaista minä juuri haen".

"Minulla ei myöskään ole _mitään omaisuutta_", tunnusti Frida surumielisenä.

"Sinullako!" huudahti Hjalmar — "sinullako, jolla on sydän kirkkaampi, kuin miljoonan omistajain kassakirstut — taivas silmissä ja tuo ruusujen runsaus sitte!"

Onnellisena painoi hän huulensa juuri noille ruusuille.

"Onkos moista ennen nähty", lausui samassa joku hyväntahtoisesti, herättäen siten nuoret todellisuuteen. Fabian eno, tuo kunnon sielu, siellä noin puheli, sekä lisäsi vielä: "eipä ihme, jos vanhan kahvi saa jäähtyä, kun nuoret täällä ilojuomaa maistelevat. Muutoin — Jumala teitä, lapseni, siunatkoon; tunnen, että liittonne on solmittu soveliaalla hetkellä ja sen minä sanon sinulle Roos, että rikaslahjaisempaa tyttöä et koskaan voisi saada, niin köyhä kuin Frida onkin. Hän on ollut minulle monta kertaa lohtuna, kuin muutoin olisi ollut pimeää vanhuksen ympärillä".

Frida kiersi kätensä ukon kaulaan.

"Eikös totta, Hjalmar, että enon pitää hyvin, hyvin usein käydä luonamme; hän on oleva meidän rakkain vieraamme ja minä pidän paremmin vaaria tehtävistäni: kahvi ei saa päästä jäähtymään".

"Älä vaan liikoja lupaa!" puheli leikillään ylen onnellinen sulho, sormellaan uhaten suloista morsiantaan.

"Niin, niin, minä kaiketi saan lohduttaa itseäni katselemalla teidän onneanne", hymyili eno. "Mutta tulkaa nyt, sillä minä en ole niin taikauskoinen, että luottaisin n.s. kauneuskahvin vaikutukseen ja juon sentähden kahvini edes _hiukan_ lämpimänä".

(Jos nyt jonkun säntillisen lukijan taikka lukijattaren — viimeksimainittuja pelkäämme eniten — mielestä edelläkerrottu kosinta, asianomaisten lyhyeen tuttavuuteen nähden, olisi tapahtunut liian pikaisesti, niin myönnämme, että hänellä kyllä saattaa olla oikein; mutta puolustukseksemme tahdomme mainita kaksi seikkaa, nim., ensiksikin, että nuoruus harvoin punnitsee kauan; toiseksi, että tilan ahtaus ei myönnä asteettain kohoavan tunteen kuvausta; näettekös, kun viidelle arkille pitää saada mahtumaan neljä niin suurenmoista tapausta, kuin kaksi rakkausjuttua, kylpymatka, tilan arenteeraaminen, niin ei mitenkään voi vaatia asioista seikkaperäisempää kuvausta. Olkoon, tämä sanottu puolustukseksemme oikeaan aikaan).

Tänä iltana nautti Fabian eno totia, joka vaikutti häneen niin ennen kuulumattoman rohkaisevasti, että hän, kun viimeinkin nousi ojentaakseen Roos'ille kätensä jäähyväisiksi, lausui: "Nyt saa Serafia tulla milloin tahansa, minä en häntä pelkää!"

Mutta että erehtyväinen ihminen maailmassa ei vielä kertaakaan ole puhunut ylvästelevästi, saamatta siitä rangaistusta, on totuus, josta kapteeni Fabianin piti vielä varmemmasti tulla vakuutetuksi. —

Palaamme nyt kylpyvieraittemme luo.

Kolme päivää ennen Mesen perheen lähtöä M:n kylpylaitoksesta, oli kamarijunkkari vihdoinkin kosinut ja saanut Lukretian ensimäisen suutelon, jonka saatuaan väristys ehdottomasti oli käynyt läpi hänen ruumiinsa ja hän vienyt molemmat kätensä kasvoilleen.

"Miksi noin teet, rakkaani", oli morsian luonnollisestikin kysäissyt.

"En jaksa kantaa onneani", änkytti kamarijunkkari.

"Sellainen vaatimattomuus ei ole jäävä palkitsematta!" oli morsian hyväntahtoisesti vastannut ja nyt oli hän vuorostaan suudellut sulhoaan. —

"Katsos lapsia", huomautti kapteenska, autuaasti hymyillen, kaataessaan teetä vieraalleen, majorska Baumannille.

"Kuinka ikävää, oma Arvidini, että vasta kuukauden kuluttua voit tulla meille", valitteli morsian, rakkaasti nojaten "onnelliseen" sulhaseensa. "Ah, kuinka tulen laskemaan jokaisen tunninkin!"

"Entä minä sitte! Mutta minun _täytyy_ välttämättömästi puhua isäni kanssa. Tosin olen äitini puolelta tavallaan riippumatoin, mutta en halulla vastusta isääni. Sitäpaitsi on minun annettava määräyksiä tilani hoidosta, sen tilan, joka kerran on tervehtivä sinua valtiaanaan".

"Mikä sen tilan nimi on, kallis Arvid. Pelkään, että minä, joka en osaa vieraita kieliä, tuskin osaan sitä lausuakaan".

"Nirgendswo [ei missään], enkelini", hymyili sulhanen.

"Jumalani, niin muhkea nimi! Nirgendswo — Nirgendswo! Osaanko lausua, rakkaani?"

"Oivallisesti. Mutta kuules, Lukretia, minulla, olisi pieni ehdotus......."

"Oi, sano se minulle!"

"Mitä sanoisit, jos paremmin toisiamme muistaaksemme, vaihtaisimme kelloja siksi, kunnes taas tavataan".

"Oi, jumalallinen ajatus! mutta, kallis Arvidini, jos sattuisi joku onnettomuus sinun kellollesi, tiedänhän, että se on paljoa kalliimpi kuin minun".

"Älä siitä puhukaan, Lukretiani! Sinulla on valta vaikka hävittää se, jos sellainen oikku päähäsi pälkähtäisi".

"Kuinka auliisti toiselta ja kuinka häijysti toiselta puolen — sinä et tunne pohjolan naisia, Arvid, eivät he ole oikkuisia, vaan lempeitä ja tasaisia luonteeltaan kuin tämän ajanmittarin naksutus".

Samalla Lukretia otti briljanttikoristeisen kellonsa, joka paksuista kultavitjoista riippui hänen kaulassaan, pani sen sulhonsa kaulaan, ottaen itselleen tämän kellon.

"Ota myöskin tämä sormus", kuiskasi sulhanen, vetäen ennen mainitsemamme timanttisormuksen sormestaan — "yhtä oikea, kuin on tämä timantti on rakkauteni sinuun......."

Lukretia vuodatti liikutuksen kyyneleitä ja tuumi mielessään, voiko taivaassa tuntea itseään onnellisemmaksi, kuin hän nyt.

Vasta myöhään illalla poistui kamarijunkkari serkkuineen kapteenskan ja hänen tyttärensä luota. Oli päätetty, että majorska seuraisi heitä Ekholmaan ja viipyisi siellä siksi, kunnes sulhanen saapuisi.

Mitä suloisimpiin unelmiin vaipuneena, heräsivät äiti ja tytär vasta myöhään seuraavana aamuna. Hämmästyksekseen huomasivat he, että kello oli jo 10. Pää tuntui kumman raskaalta.

"Jumalani, mamma, mitä tämä on! mehän olomme aivan maanneet yli ajan".

"Niinpä todellakin! katsos, lapseni, mielenliikutukset eilen... ajattelen, että hän mahtoi olla rauhaton, kun emme olleet ulkona aamulla. Mutta asiasta toiseen, Lukretia! ethän liene ollut niin yksinkertainen, että olisit hänelle puhunut meidän varoistamme... huomasitko minun sukkeluuttani eilen, kun annoin sadanriksin setelin aivan kuin sattumalta olla esillä — otapas se, lapseni, ja korjaa pois, ota se 'pikku armoni', sittemmin saat sellaisia käsitellä kyllä kymmenittäin — ah, kerrankin olin viisas, kun päätin lähteä tälle kylpymatkalle".

"Missä se seteli on, mamma?" kysyi Lukretia, joka sill'aikaa oli sitä peilipöydältä etsinyt.

"Se on neulalautasella, lapseni".

"Ei ole, mamma!"

"On kyllä, on varmaan, mutta sinä olet, kuten sanotaan 'naimasokea' minun 'pikku armoni'."

Nyt nousi kapteenskakin etsimään — mutta turhaan — se oli poissa ja sen mukana jalokivirintaneula, pari kultaisia korvarenkaita — hopeiset kynttiläjalat — oli selvää, että varkaus oli tapahtunut.

Kapteenska ryntäsi piirongilleen katsomaan, oliko lompakko paikallaan. — Oli kyllä, mutta — tyhjänä.

Hän kiiruhti vaatekaapille. Molemmat, hänen sekä Lukretian silkkileningit olivat poissa, kaikki, kaikki oli poissa!

Samassa syöksähti siivoojatar sisälle ja kertoi, että se komea herra ja rouva, jotka eilen olivat kapteenskan luona, ovat yöllä karanneet, varastettuaan kaikilta tuttaviltaan ja että nimismies ja kolme poliisia on paraillaan heitä takaa ajamassa...