Part 6

"Ja sitten taisteli hän kovan taistelun omassa sydämmessään ruveten tämän jälkeen yhä enemmän välttämään rakastettuansa. Mutta eräänä iltana johti kohtalo kuitenkin heidän tiensä yhteen ja silloin tuli ylioppilas lausuneeksi sanoja, joita tyttö ei jaksanut vastustaa. Hän lupasi ylioppilaalle sydämmensä eikä tullut sinä hetkenä ajatelleeksi suurta eroitusta heidän yhteiskunnallisessa asemassaan. Ja vähän aikaa olivat he onnelliset. — Mutta ei yhdenkään vieraan pitänyt saada tietää heidän liitostaan, ennenkuin ylioppilas voisi ottaa tytön vaimokseen. Pikkukaupungissa on kuitenkin mahdotonta pitää sellaisia asioita pitempää aikaa salassa, ja nuori tyttö kuuli hyvin usein, että toverit pilkkasivat ylioppilasta hänen vaalinsa vuoksi. Hän kuuli myöskin, että ylioppilas ei kieltänyt eikä myöntänyt asian todenperäisyyttä, mutta hän oli nöyrä ja ajatteli, ett'ei hänellä ollut oikeutta muuta odottaakaan. Niin — siten kuluivat vuodet; ylioppilas tuli yhä oppineemmaksi ja joutui aina hienompiin ja hienompiin seuroihin, joten hänellä oli aina vähemmän aikaa seurustella tytön kanssa, joka kaikessa muussa pysyi entisellään paitsi rakkaudessaan, joka sitä mukaa kasvot, kuin toisen laimeni. Lopulta ruvettiin yhä yleisemmästi puhumaan, että muuan nuori professorin tytär olisi rakastunut ylioppilaasen, sekä ett'ei tämäkään ollut välinpitämätön tytön suhteen... silloin, tiedättekö, oli sääli tuota köyhää tyttöä, jonka sydän oli senkaltainen, ett'ei sitä voinut antaa pois kuin kerran elämässä. Hän hymyili päivällä — sillä, hän oli nöyryytensä ohella myöskin ylpeä — ja itki yöllä ja kului pitkä aika, ennenkuin hän kykeni mitään päättämään. Mutta vihdoinkin eräänä aamuna piirsi hän kokoon kirjeen, joka suinkaan ei ollut malliksi kelpaava, sen voitte uskoa, mutta meidän Herramme edessä luulen sen kelvanneen, sillä siinä vapautti hän nuorukaisen tämän antamista lupauksista, koska nuorukainen itse oli liian rehellinen niitä peruuttaakseen sekä lausui ylioppilaalle suoraan, että tätä päätöstä oli hänen ollut vaikea tehdä, mutta ett'ei mikään voima maailmassa nyt enään voisi sitä muuttaa.

"Täten lykkäsi hän luotaan sen, jota enin maailmassa rakasti — tehdäkseen hänet onnelliseksi, nähdäkseen hänet oloissa, joihin hän soveltui, sanalla sanoen: väistyäkseen pois hänen tieltään".

"Ottiko _hän_ vastaan sen uhrauksen?" kuulin eilisen kevytmielisen ihailijani kysyvän.

"Otti, ja siinä teki hän oikeen".

"Ei koskaan! hän menetteli epämiehuullisesti, pelkurimaisesti, minä..."

"Vaiti, poika! älkääkä tuomitko — omaa isäänne, sillä sitä en minä kärsi, joka häntä kerran rakastin..."

Seurasi pitkä hiljaisuus.

Vihdoin lausui mamma syvään huoaten:

"Ja nyt varmaan te, Hedman, käsitätte, minkä vuoksi teistä pidän... minkä tähden katson itselläni olevan jonkunmoisen oikeuden teihin, jolle minä olen toimittanut äidin, jota ei teidän tarvitse hävetä — olisi voinut käydä niinkin, että minä sellaisena, kuin tässä nyt istun, olisin ollut äitinänne, joll'en paremmin olisi asiaa ymmärtänyt".

"Hyvä, rakas mamma — jos minulla ei olisi omaa kunnon äitiäni, niin enpä tiedä ketä muuta tahtoisin sillä nimellä mainita kuin juuri sinua!"

"Kohtalo on määrännyt minun olemaan aina vaan _toisessa sijassa_! Mutta nähkääs, poikani, tuo nuoruuden unelma on minulle maksanut enemmän, kuin te ymmärrättekään... ei mummo tyhjän vuoksi varjostin silmillä kulje... onko tarkoituksenne antaa Liinan uneksia kuten minäkin, herätäkseen myöskin samalla lailla. Eikö mielestänne mummon tekemä uhraus isän onneksi ansaitse hiukan kiitollisuutta pojaltakin? Tahdotteko heretä kokonaan ajattelemasta Liinaa, vaiko sanoa jäähyväiset mummolle ainaiseksi".

Seurasi taaskin hetkisen äänettömyys, jonka jälkeen kysytty vastasi:

"Tuossa käteni vakuudeksi, että minäkin kykenen jotain uhraamaan. Kevytmielinen saatan kyllä, jumal' avit' olla, mutta häijy en, ja kun nyt näen, kuinka syvästi sydän _voipi_ haavoittua, niin en suinkaan tahdo olla sellaiseen syypää".

"Kiitoksia, kunnon poika! Nyt uskon voivani luottaa sanaanne. Ja nyt vielä yksi asia: ei sanaakaan tästä isällenne! Hänen tulisi mielensä pahaksi, jos tietäisi, mitä minä niin monien vuosien kuluessa olen saanut tuntea. Ei _kukaan_ sitä tiedä muut, kuin meidän Herramme yksin, jota ei voi nenästä vetää. Ja pahin taival on jo sitäpaitsi kulettu. Suurimpana lohdutuksenani on ollut se, että olen saanut rakastaa ja hyödyttää sitä nuorisoa, jonka joukkoon isännekin aikoinaan kuului... ylioppilaat ovat olleet minun ensimmäisenä ja tulevat myös jäämään viimeiseksi rakkaudekseni. Ja jos teistä nyt, nuori ystäväni, tulee kunnon mies, niin ei mummo ole elänyt turhaan".

Kuulin vielä voimakkaan käden lyönnin ja sitte "mamman" tavallisella rivakalla äänellään lausuvan:

"Kas niin, nyt kuulenkin jo ihmisiä tulevan tänne. Marssikaa te nyt vaan edellä, kyllä minä sitten tulen jälkeenpäin täältä",

Ovi avautui ja sulkeutui jälleen; muutama raskas huokaus ja syvältä sydämmestä lähtevä "ho, hoo" olivat ainoana osoitteena, kuinka vaikea vanhuksen oli ollut menneisyyttä kosketella.

Pian avautui alakerran saliin johtava ovi ja "ylioppilasmamma" meni taaskin toimitelemaan tavallisia jokapäiväisiä askareitaan, eikä mikään hänessä vieraalle ilmaissut, että tuon tasaisen ja rauhallisen pinnan alla sykki sydän, jossa todellisen rakkauden taivaallinen voima oli saanut vaikuttaa sen, ett'ei se "omaansa etsinyt".

* * * * *

Useita vuosia tämän jälkeen sairastuin äkkiä ollessani eräällä huvimatkalla maan eteläosassa. Lähetettiin hakemaan kaupungin lääkäriä, jonka heti tunsin — Hedmaniksi; hän oli nyt keski-ikäinen, kunnon mies, jolla oli paljon työtä ja vakaantunut maine. Parantuessani puhelimme muun muassa "ylioppilasmammasta", jonka ansioita hän suuresti ylisti.

"Hän on ollut meidän perheellemme" — niillä sanoilla lopetti hän — "mitä hellin äidillinen ystävä. Ja kun minun isäni leskimiehenä ja jo jotenkin ijällisenä täytyi matkustaa tuohon vanhaan yliopistokaupunkiin leikattavaksi, sai hän hoitoa ylioppilasmamman kodissa ja hänen sylissään isä henkensäkin heitti".

Sydämmeni lämpeni ajatellessani keskustelua, jonka kerran 'ylioppilasmamman' talossa väliseinän takaa olin kuullut.

"Ja kun minä menin naimisiin, laittoi hän koko kotimme kuntoon".

"Onko tohtorin rouva ehkä joku... ylioppilasmamman sukulainen?" kysyin epäröiden.

"Ei, hän on eräs neiti v. B." vastasi tohtori, silmissä haaveileva ilme, joka saattoi minut ajattelemaan, että Liinan nuorekas olento tällä hetkellä muistui tohtorin mieleen.

"Entä ylioppilasmamma itse?"

"Hän on jo monta vuotta nukkunut vanhan yliopistokaupungin uudella hautausmaalla — isäni vieressä".

MITÄ HATTU SAATTAA MAKSAA.

Tuskin voi löytyä hauskempaa leikkipaikkaa kuin pormestarin pihamaa, varsinkin siihen aikaan jolloin iso päärynäpuu sen keskellä oli hedelmiä täynnä. Pitkä rivi aittarakennuksia tarjosi erinomaisia piilopaikkoja ja iso pimeä katos oli palkonkina, josta espanjalaisnaiset (koulutytöt, pitkä palmikko niskassa, kapeissa bombasiini-hameissa irtonaisine housunlahkeineen sekä joku piikojen esiliina poimuiltuna viitaksi) kuuntelivat serenaadia, jota heille, sydämmensä pohjasta mölisten, piti ritari Astolfo — apteekkarin pisamanaamainen Ville ruosteinen halstari rinnallaan ja silmät sinne tänne mulkoillen.

Ja kun leikkeihin väsyttiin oli hauska hetkiseksi juosta pihakamariin vanhan Regina mamsellin luo, joka kolmekymmentäkolme vuotta oli ollut taloudenhoitajattarena pormestarin vanhemmilla ja istui nyt kärttyisenä ja pelättynä vanhanaikuisen pöytänsä ääressä sukkaa neuloen, niin että myssynpitsit tahtia löivät heiluessaan sangallisia silmälasia vasten.

Me lapset emme mitenkään voineet ajatella mamsellin koskaan olleen toisenlaisen, ja jos joku meille olisi sanonut, että hän myssynpitseineen ja sangallisine silmäsineen oli maailmaan tullutkin, niin olisimme melkein olleet valmiit sitä uskomaan.

Emme me hänestä suinkaan pitäneet, mutta meitä huvitti härnätä häntä, ja sitä olikin hyvin helppo tehdä, mutta, vaikea jättää tekemättä. Talon poika, neljätoista vuotias Henrikki, oli jo kauan sitten ilmaissut meille mamsellin arimman puolen, jota me lasten tavallisella ajattelemattomuudella ja epähienoudella emme suinkaan jättäneet koettelematta.

"Emmekö menisi Reginan luo tänään?" ehdoitti joku meistä eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kokoonnuttuamme tavalliselle leikkipaikallemme.

"Niin, suututtamaan hänet oikeen aika lailla, sillä hän on silloin niin ihmeen hullunkurinen", huudettiin kuorossa.

"Mutta meidän pitää ensin ovella kuunnella, onko hän ennestään vihainen, silloin emme uskalla mennä, sisälle", tuumaili Henrikki.

Kuusi, seitsemän rasavilliä sipsutti nyt etehiseen. Vapiseva, mutta kimeä ääni kuului selvästi huoneesta:

"— ja varjele meitä Jumala maailman viettelyksiltä, perkeleen hirmuisilta juonilta ja pahasta rutosta, joka pimeissä liikkuu — — — (etkös sinä sen tollo kuule, että kahvi kiehuu yli) — amen!"

"Sen sai pikku Stiina keskellä aamurukousta", nauroi Henrikki. "Mutta ääni kuuluu kuitenkin siltä, kuin mummo ei olisi kaikkein pahimmalla päällään; kyllä me uskallamme sisään mennä".

Jäykkänä ja suoraselkäisenä istui mummo vielä 70 vuotisena, mutta kasvoista puuttui lempeys, joka on vanhuuden paras kaunistus.

"Hyvää huomenta, Regina mamselli!" tervehdimme me.

"Hyvää huomenta, kananpojat! Nyt jo lennossa. Niinkuin ei päivä riittäisi leikkimiseen mukamas. Kauheat ajat! Toista oli minun lapsuudessani".

"Eikö Regina mamselli sitte koskaan leikkinyt?"

"Leikin, sitten kun ensin olin tehnyt tehtäväni".

"Olemmehan mekin tehtävämme tehneet", huomautti eräs nenäkäs tyttö, joka oli tunkeutunut etumaiseksi.

"Minkä sitten? syöneet kylläiseksenne, sen kyllä uskon", tuumaili vanhus pilkallisesti.

"Sen olemme tehneetkin — mutta sitä ei Regina mamselli varmaankaan ole tehnyt", arveli tyttö.

"Mutta nyt aion sen tehdä, ja siksi saat _sinä_ mennä matkoihisi. Minä en pidä nenäkkäistä lapsista. Pane kahvi tuohon, Stiina!"

"Älkää nyt huoliko, hyvä Regina", pyyteli Henrikki, "antakaa Annan olla täällä; hänhän on vielä niin pieni!"

"Pieni töissä, mutta sanoissaan suuri", putisi Regina mamselli, jolla oli muistossa joukko sananparsia. "Minun lapsuudessani neuvottiin olemaan kohteliaita vanhoille ihmisille, mutta — toiset ajat, toiset tavat".

"Onko totta, Regina mamselli, että lasten ennen piti _seisoa_ ruokapöydässä?" kysäsi joku, johtaakseen puhetta toiselle tolalle.

"Niinkuin palavat kynttilät", vakuutti mamselli leppeämmästi. "Ja onneton se, joka pöydässä uskalsi puhua isän tai äidin luvatta; hän sai aterian jälkeen kunnon selkäsaunan. Nuorna vitsa väännettävä, niin siitä kalu tulee".

"En minä vaan olisi tahtonut silloin elää", sanoi muuan yksitoistavuotias häikäilemättä.

"Ennätät tuota vielä nytkin", tuumaili Regina mamselli, "mutta jos silloin olisit elänyt, olisi sinusta ihminen tullut".

"Onko se totta", kyseli Henrikki edelleen, "että isoisä kerran piti päivälliset itse kuninkaalle, ja että Regina yksinään piti huolen kaikesta keittiössä, vieläpä tarjoilikin sisässä?"

"Oh, hoo — kauniisti tehty! Tarjoilemaan en olisi mennyt, vaikka olisin ennättänytkin. Mutta jokikisen palasen laitoin itse, sillä armollisella rouvalla oli tapana sanoa: 'kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa'. Ja autuas kuningas — Jumala hänen sieluansa siunatkoon! — söi ypö yksin kokonaisen pyyn ja nuoleksi vielä sormensakin jälkeenpäin".

"Se ei kuulunut hyviin tapoihin", kuiskasi Henrikki naapurilleen.

"Ja", jatkoi mummo välittämättä huomautuksesta, "kuningas oli sitäpaitsi suvainnut kysyä armolliselta rouvalta, mistä hän oli saanut keittäjänsä, jonka rinnalla kuninkaan oma keittäjä oli vain tyhjänpäiväinen sohraaja".

"No, sitten sai Regina mamselli varmaan tulla sisään 'niiaamaan' kuninkaalle?" kysäsi joku toinen joukosta.

"Minut käskettiin suureen saliin, mutta minä menin vaan etehiseen", vastasi mamselli hiukan kainostellen.

"Kuningas oli kaiketi niin kohtelias, että tuli itse ulos", arveli Henrikki katsoen veitikkamaisesti toisiin.

"Aivan niin, nuori ystäväni. Hieno ihminen on aina hieno. Joku moukka ei suinkaan olisi sitä tehnyt. Mutta kuningas oli sangen armollinen, taputti minua olalle ja sanoi toivovansa hoviinsakin samanlaista apu-ihmistä".

"Voipas kuitenkin, kun Regina mamselli on puhellut kuninkaankin kanssa", sanoi muuan joukosta ollen suuresti ihmettelevinään, "on se sentään vähän kummallista!"

"Ei ole koiraa karvoihin katsomista", neuvoi Regina mamselli. "Minä ehkä olisin sen pyyn tähden päässyt vaikka hoviinkin, jos olisin tahtonut luopua isäntäväestäni, mutta — ennen aikaan ei ollut tapana muutella talosta taloon".

"Ei ollutkaan", myönsi joku joukosta viattomasti, "äiti on kertonut eräästä piiasta, joka oli ollut samassa talossa neljäkymmentä vuotta".

"Piiasta!" toisti Regina mamselli äänellä, joka sai meidät peräytymään ainakin kyynärän verran. "Varjelkoon Jumala, kyllä ymmärrän, mutta minä olinkin mamselli, tiedä se, jo ennenkuin sinun äitiäsi olikaan, vieläpä mamselli, joka vie voiton teistä kaikista, senkin kananpojat, jotka olette vaan synnynnäisiä mamsellia. Mutta minä olen _kruunattu_ mamselli, nähkääs, ja olen rehellisesti ansainnut arvonimeni ja maksanut siitä enemmän, kuin te voitte käsittääkään — ja tuoss' on ovi teille jok'ikiselle! Ja sinä Henrikki saat vielä vastata työstäsi, jahka äitisi tulee kotiin, siitä voit olla varma. Hyi semmoista joukkoa! mutta niinhän se on: omena ei putoa kauas puusta".

"Muista nyt, Stiina, että jos tuo kärpäsjoukko vielä kerran uskaltaa tulla tänne, niin lyö heitä niin että maassa matelehtavat, kyllä minä siitä vastaan pormestarinnalle".

* * * * *

"Kruunattu mamselli" — se lause sietänee hiukan tarkempaa selitystä, ja sitä varten täytyy meidän siirtyä noin kymmenkunta vuotta ajassa takaperin eli siihen aikaan, jolloin pormestarin vanhemmat — varakas maanviljelijä perhe — juuri olivat pitäneet päivälliset Hänen Majesteetilleen, kun tämä oli huvittelemassa metsästysmatkoilla.

Regina mamselli oli siihen aikaan rivakka neljäkymmenvuotias nainen — ei mamselli — jota "armollinen rouva" piti suuressa arvossa, ja joka ei ulkomuotonsakaan puolesta hullumpia ollut, ei ainakaan Haglundan kapteenista, jolla oli tapana syksyiltoina käydä korttia pelaamassa Vårdsnäs'in perheen (Reginan isäntäväen) ja lippumies Ryning'in kanssa. Molempia näitä vanhoja poikia miellyttivät suuresti Reginan laittamat siistit, vaikka isäntäväen käskystä, sangen yksinkertaiset illalliset, ja ennenkuin he illalla läksivät kotiinsa, kävivät he mielellään keittiössä piippujansa sytyttelemässä. Niin, eivätpä he pitäneet sopimattomana joskus taputtaa tuota ravakkaa Reginaa olallekin ja kiittää häntä vaivoista, mutta leuan alle ei yksikään olisi uskaltanut häntä koskea, sillä silloin olisi parta nähnyt kyytinsä ja ehkäpä silmät myös, sillä Regina oli sekä kunniallinen että äkäinen tyttö. Silloin kuin nuo merkilliset päivälliset pidettiin, oli Regina ollut talossa 20 vuotta, monen suureksi ihmeeksi, koska yleensä tiedettiin armollisen rouvan olevan hyvin säästäväisen.

Noin pari päivää kuninkaalle pidettyjen päivällisten jälkeen istuivat Vårdsnäs'in armollinen herra ja rouva puhellen keskenään onnistuneista pidoistaan.

"On välttämätöntä, ystäväni, että nyt olet aulis Reginaa kohtaan ja annat hänelle kunnollisen lahjan", neuvoi perheen isä.

"Kunnioitanhan minä häntä", vastasi armollinen rouva karttaen ja sormillaan pöytään naputellen.

"Niin no, se on selvä se, mutta voit sinä antaa hänelle jotain muutakin, esim. jonkun hopeaesineen".

"Hänellähän _on jo_ ennestään hopeainen sormistin".

"Justiina!" sanoi ankarasti isäntä, "ett'et nyt jo häpeä! Hopeasormistin sille, joka kykenee tyydyttämään kuninkaankin ruokahalun. Mutta minä tahdon, että Regina, saa lahjan, ja joll'et sinä sitä osta, niin ostan minä, ja silloin et kiitä onneasi".

Se puhe tehosi. Armollinen rouva matkusti seuraavana päivänä kaupunkiin mukanaan käsityölaukku, jossa oli jotenkin soma, vaikka kulunut viheriäinen pitkä silkkiliina. Kun hän sitten päiviin poissa oltuaan palasi kotiin, kutsuttiin kaikki palvelijat sisään ja asetettiin seisomaan puoliympyrään vastapäätä Reginaa, joka ihmeissään katseli moista hommaa.

"Regina", alkoi armollinen rouva juhlallisesti, lähestyen häntä käsissään joku peitetty esine, "sinä olet nyt ollut meillä 20 vuotta, esikuvana muille palvelijoille sekä saavuttanut sillä ajalla isäntäväkesi suuren kunnioituksen. Siksi olemme päättäneet palkita sinua tavalla, jota aina ylpeydellä olet muisteleva. Kulta ja hopea ovat katoavaisia kappaleita; niitä emme sinulle tarjoa, mutta, (istu vaan) niinkuin kuninkaat tekevät luottamusmiehistään ritareja, niin minäkin korotan sinut tämän kautta mamselliksi ja lahjoitan sinulle uuden arvosi merkiksi tämän viheriän silkkihatun!" Tätä sanoessaan paljasti hän hatun ja asetti sen Reginan päähän.

"Mitä taas teihin toisiin tulee", jatkoi emäntä, "on minun tahtoni, että tästä päivästä alkaen pidätte Reginaa lähinnä minua, käskijänänne ja jos kuka ei tähän tyydy, hän muuttakoon pois".

Vihdoinkin oli siis Reginan monivuotinen hiljainen toivomus toteutunut. Hänen emäntänsä tiesi vallan hyvin tuon muutoin niin kunnollisen palvelijansa heikomman puolen ja käytti sitä nyt hyväkseen, halvimmalla tavalla saavuttaakseen hänen kiitollisuutensa.

Nyt olisi Reginan pitänyt olla onnellisen. Ja vähän aikaa hän olikin, mutta pian sekoittui sappea hänen ilomaljaansa. Kaikki naispalvelijat olivat kauhean kateellisia; eipä karjapiikakaan eräänä sunnuntai-aamuna, kun Regina mamselli ylpeänä kulki tietä myöten kirkkoon, malttanut olla tuohon uuteen arvomerkkiin katsomatta ja huutamatta: "hyi tuommoista variksenpelättiä!"

"Niin", lisäsi vouti, "olipa tuokin lahja; viheriä silkkihattu päässähän jokainen syntyykin!"

Tämä uusi keksintö luomishistorian alalla kävi kovin Reginan sydämmelle, sillä vouti ja hän olivat jo kauan hyvällä silmällä toisiaan katselleet, mutta nyt näki hän voudin kasvojen ilmeestä, että heidän suhteensa läheni loppuaan. Ja niin olikin. Asiaa pohdittiin vielä muutamia kertoja, mutta eräänä päivänä lausui vouti viimeisen sanansa asiassa ja se kuului näin: "minä taikka hattu?"

"Hattu", vastasi Regina pää kekassa, mutta murtunein sydämmin. Turhamaisuus oli voittanut.

Kului vuosia, joina Regina suri kaikessa hiljaisuudessa. Mutta hattu säilytti vaan paikkansa.

Reginasta alkoi Hagalundan kapteenin elämä näyttää niin kovin yksinäiseltä, ja hän muuttui ystävällisemmäksi tätä kohtaan.

"Pahuus vieköön!" naureskeli ukko eräänä päivänä istuessaan kahden lipunkantaja Ryning'in kanssa Vårdsnäs'in lehtimajassa ja odotellessaan isäntää sekä totia, "pahuus vieköön, pikku Regina, alkaa käydä yhä kesymmäksi, hi, hi, hi! Piteli itse hiiltä, kun piippuani sytytin. Mitäs veli siitä sanoo?"

"Että Hagalundan tila on hänestä aika kaunis".

"Ja kapteeni tilalla myös kaunis mies, hi, hi, hi!"

"Jos asiat sillä kannalla ovat, niin ei veljen tarvitse kuin mainita vaan..."

"Niin", vastasi kapteeni, "ihminen oli hyvä kyllä ennenkuin sai tuon hatturällän päähänsä; mutta senjälkeen taitaa häntä paholainen hallita. Jos hän heittäisi tuon vanhan latvapurjeensa menemään, niin eipä voisi niin tarkoin tietää..."

"Mutta hattu päässähän veljen vaimo kuitenkin kävisi".

"Tietysti, mutta hänen pitäisi voida kiittää _minua_ ylennyksestään. Sitäpaitsi on — jos niin saan sanoa — piikamamselli hyvin epävakainen kappale. Sellaiset tulevat paljoa vaativaisemmiksi kuin ketkään muut. Kuten sanottu, joll'ei sitä viheliäistä silkkihattua olisi väliin tullut, niin olisi se kuitenkin voinut olla mahdollista, mutta nyt — jätä hyvästit, pikku perhonen, iloillesi!"

Kova lasien ja teelusikoiden kilinä keskeytti puhelun. Samassa tuli Regina mamselli totitarjottimineen sisään ja heitti sen pöydälle tavalla, joka selvästi osoitti, että hän oli kuullut enemmän kuin tarkoitus oli.

Tämän jälkeen pysyi keittiön ovi suljettuna, kuin herrat illoilla kotiinsa läksivät ja sytyttämättä saivat piiput jäädä. Täten kadotti Regina toisenkin kosijansa. Niin paljon saattaa yksi ainoa hattu maksaa.

Mutta kuten äidille se lapsi on rakkain, jonka tähden enin on saanut kärsiä, niin oli Reginallekin hänen viheriä silkkihattunsa. Vuodet vierivät, toiveet toisensa jälkeen raukesivat tyhjiin, mutta viheliäinen silkkihattu pysyi vaan korkeassa asemassaan. Regina mamselli unohti vähitellen pettyneet toiveensa, mutta, hän ei koskaan unohtanut olevansa "kruunattu mamselli" eikä suvainnut myöskään, että muut sen unohtivat. Jos hän vaan olisi kehdannut, niin olisi hän pyytänyt sanein vielä kirstussaankin nukkua viheriä silkkihattu päässä.

Turhamaisuus on rakkauden kaltainen siinä, että se kestää kuolemassakin.

ERÄS JUHANNUS-AATTO BLEKING'ISSÄ.

Uskon kyllä juhannus-aaton olevan ihanan kaikkialla, mutta ihanimman kuitenkin Bleking'issä. On käytävä itse näkemässä sen tuuheita koivulehtoja, sen lumoavia kukkuloita ja laaksoja, kimaltelevia jokia ja järviä sekä tuoksuavia kukkaniittyjä, saadakseen käsityksen niistä, on itse kuunneltava siellä satakielen ja rastaan liverrystä, tummien metsien suhinaa ja aaltojen loisketta rantoja vasten; silloin sen ymmärtää.

Olin nuori, kahdeksantoista vuotias ja täysin onnellinen. Sydämmeen ei vielä ollut heitetty rakkauden valaisevaa, lämmittävää ja — hävittävää kipinää. Se oli tyyni kuin hiljainen kesäilta, jolloin riippakoivu kuvastuu veden kalvoon ja kuu levittää rauhaisaa valoaan yli seudun. Ja kuitenkin olin minä kasvanut kaupungissa, jossa tunteitten sanotaan ennen aikojaan kypsyvän, ja jossa tavallisesti mielikuvituksella on vapaampi ala temmeltää kuin sielulle ja mielelle olisi tarpeellista.

Mutta minä olin iloinen, tavallista iloisempi sinä aikana, josta nyt aion kertoa, sillä oli juhannus, jota viettämään minua oli kutsuttu maalle; pitihän minun nyt saada tanssia juhannusriu'un ympärillä ja sitten yöllä tienristeyksessä poimia yhdeksää lajia kukkia, sitoa niistä seppele ja panna se pääni alle ja sen vaikutuksesta unissani nähdä hänen kuvansa, jolla kerran olisi onni saada minut omakseen...

Meitä oli kolme nuorta, iloista tyttöä, joitten oli määrä matkustaa Sjöarp'in pappilaan, johon talon tytär, vanhempainsa suostumuksella, oli meitä kutsunut. Hän oli entinen koulutoverimme, ja varmaan sykkäili hänen sydämmensä ilosta samoinkuin meidänkin, ajatellessaan toivottua toistemme tapaamista.

Kello neljä iltapäivällä tuli kyyditsijämme meitä hakemaan kaksi-istuimisilla rattailla, joissa tietysti ei ollut linjaalia. Mutta mitäpä me sellaisista pikkuseikoista välitimme! Ei yksikään hovineiti, joka kruunulla koristetussa vaunuissa keinuen ajelee, olisi saattanut olla iloisempi kuin me kärryissämme ajaa kolistaen, siitä olen varma. Kyyditsijämme, valkotukkainen likakäsinen ja -korvainen poikaviikari veti suunsa leveään nauruun, kun sai niin iloisia kyydittäviä rattailleen, ja hänen vitkalliset huudahduksensa: "hei Pella, hei Kuula!" kajahtelivat virkistävinä korviimme pölyistä maantietä ajaessamme.

"Jos ajat nopeasti, niin saat juomarahoja", sanoi yksi joukostamme, joka ei tietänyt mihin kahtatoista killinkiään panna.

"Mutta jos ajan niin että kaadutte ja henkenne heitätte, mitäs sitten saan", kysäsi poika veitikkamaisesti.

"Luulenpa, että silloin saat selkääsi, kun kotia tulet", vastasi vilkas tyttö.

"Sitä minäkin luulen", vakuutti poika, "ja siksi aionkin ajaa oikeen varovasti".

Ja varovasti hän ajoikin.

"Mutta tällä tavoin emme tule milloinkaan Sjöarpiin", nurisi viimein toinen tovereistani. "Emme ehdi perille, emme saa tanssia, ei yksikään nuorimies saa meitä nähdä — me emme saa miestä, kuuletkos nyt, Pekka!"

"Siinä tapauksessa taidan tehdä teille paraimman palveluksen, minkä toinen ihminen toiselle saattaa tehdä. Minun isäntäni ja emäntäni tappelevat jokaikinen päivä".

"Ei kaikkialla sentään samanlaista ole, poika kulta. Sitäpaitsi on nyt parasta, ett'et sotke asiaa, vaan kiiruhdat hevosiasi, muutoin voit, jäädä ilman juomarahoja ja saat pitkän nenän, ymmärrätkös nyt!"

"Se ei ole vika eikä mikään, jos nenä on liian suuri, pahempi olisi, jos sitä ei olisi ollenkaan", vakuutti Pekka rauhallisesti. "Voittehan muuten tehdä miten tahdotte. Katsokaahan nyt, jos ei tuolla näy Sjöarpin kirkontornia, niin olen minä luotu Saaraksi — mitäs nyt sanotte? Olisipa minulla nyt kello taskussani, niin näyttäisin, ettemme ole viipyneet enempää kuin kolme tuntia, ja matkaa on kuitenkin yli seitsemän neljänneksen; hei Polla, hei Kuula — oo! tiedä huutia! häntäsikö sinä ohjaksen päälle nostat, hölmö! Nyt te vielä ennätätte sekä pukeutua että tanssia niin, ettei kengistä jää kuin nauhat jälelle, ja miehenkin voitte vielä saada tai ainakin sulhasen — jos haluttaa".

Nauroimme makeasti puheliaalle kyytipojallemme, joka erään mäen alla pyörähytti hevosiansa niin, että Sjöarpin kaunis pappila näkyi jo aivan lähellä edessämme.

Vastaamme tuli entinen koulutoverimme, pappilan tytär, valkoinen puku tuulessa liehuen ja vaalea tukka ruiskukilla koristeltuna. Ja nyt siinä syleiltiin ja suudeltiin, naurettiin ja puheltiin niin, ettei loppua tahtonut tulla, sillä Blekingin tytöt ovat tunnetut muita pohjolan tyttäriä vilkkaammiksi. Pekka katsella tollotti hetkisen, otti sitte suitset hevoselta, asetti heiniä sen eteen, niisti kuuluvasti sormillaan nenäänsä, kohautti lakkiaan ja sanoi vihdoin päätään raapien: "ehkä antaisitte minulle kyytipalkkani, ennenkuin rutistelette toisenne kuoliaaksi".

Hän sai sekä kyytipalkan että juomarahansa ja nyt me tytöt kiiruhdimme pappilaan. "Kuulkaas tytöt", sanoi emäntämme Emma H., "me emme tanssikkaan täällä juhannusriu'un ympärillä, vaan patroona Frimanin luona".

"Emmekö, mitä nyt sanot! Sepä ikävää ja me kuin juuri olimme niin iloinneet..."

"Kyllä siellä yhtä hauskaa tulee kuin täälläkin, uskokaa pois. Heillä on isot päivälliskutsut ja isä ja äiti eivät tahtoneet kieltäytyä sinne menemästä. Siellä on paljon vieraita tästä lähitienoolta, ja seudun paras pelimanni on kutsuttu soittamaan. Kansaa siellä on yltäkyllin ja kolme ylioppilasta (jotka myöskin tietysti ovat kansaa) ja sitäpaitsi uusi nimismies ja tuomarin kirjuri, niin että kyllä me aina tanssia saamme. Kas tuolla seisoo mammakin! Luulenpa melkein, että hän on ikävöinyt teitä yhtä paljon kuin minäkin; katsokaas, kuinka hän näyttää iloiselta!"

Lämpimästi syleilivät meitä sekä ruustinna että rovasti; täällä oli kaikki niin tutunomaista ja kodikasta, aina virvokkeihin asti, jotka salin pyöreällä pöydällä meitä luokseen houkuttelivat. Maistettuamme niitä kiiruhdimme Emman huoneesen pukeutumaan ja tulimme sitten takaisin isäntäväkeänne luo.

"Nyt lapset", sanoi rovasti, ottaen piippunsa ja hattunsa, "pitää meidän lähteä, ettei kyläläisten tarvitse odottaa. Minä tiedän, etteivät ne alota tanssia, ennenkuin me olemme siellä. Eihän meillä ole kuin 20 minuutin matka, mutta en tahdo, että rasitamme itseämme".

Meitä ei kiiruhtaa tarvinnut. Keveinä kuin muuttolinnut riensimme eteenpäin; hiljaisina ja arvokkaina seurasivat meitä rovasti ja ruustinna. Pian saavuimme kauniisen Friberga'an, jossa ystävällinen isäntäväki sekä heidän kaksi sievää, kolmentoista ja neljäntoista vuotiasta tytärtään sekä eräs talon hyvä ystävä, neiti Linnér, lausuivat meidät tervetulleiksi.

"Meidän juhannusriukumme on tuolla alhaalla Hultaback'aan päin", selitti isäntä; "väki on jo koolla ja Soittajapelle, pitäjän taideniekka, jo siellä viuluansa virittelee. Nuorten jalat ovat liikkuvat kuin elohopea, ja mitä pikemmin nuoret pääsevät tanssimaan, sitä kiitollisempia he ovat".

Puolen tunnin kuluttua olikin tanssi täydessä vauhdissa juhannusriu'un ympärillä, jolle loistossa ja komeudessa ei vertoja löytynyt. Molemminpuoliset tervehdykset ja ensimmäinen ujous oli jo ohi. Soittajapelle istui ylösalaisin käännetyllä ja kukilla koristetulla tynnyrillä ja soitti niin, että olisi luullut kantojen ja kivienkin liikkeelle lähtevän. Poikamiehet tanssivat paitahihasillaan, juovikkaissa liiveissä ja kello taskussa ja löivät tahtia kantapäillään sekä aina väliin hihkasivat "hih ja hei!" pitäen väen voimalla kiinni tyttöjä vyötäröisistä. Ken on nähnyt yksinomaan vaan kaupungin tanssiaisia, ei saata mielessään kuvitella elämää ja iloa tällaisissa juhannusleikeissä. Silmät loistavat, posket punottavat, hiki valuu virtanaan, miehet tekevät mitä kummallisimpia hyppyjä, sylkevät kämmeniinsä, lyövät niitä yhteen niin että paukkaa ja aina vähän päästä heilauttavat ihmeteltävällä notkeudella kantapäitään korkealle taapäin. Hyppyvalssit, katrillit, polkat ja monet muut tanssit seuraavat melkein välittömästi toisiaan, ja pojat pyytävät tyttöjä tanssiin melkein aina vaan siten, että tanssikentältä sormellaan heille _vilkuttavat_, sillä tytöt seisovat kainoina yhteen sulloutuneina kentän laidassa. Sellaista kutsua noudatetaan aina, mutta kuitenkin vasta sitten, kuin toiset tytöt kyynäspäillään ovat tuota valittua nykineet ja huomauttaneet: "etkös näe, Elsa, että Savimaan Kalle viittaa sinulle!" taikka jotain sen tapaista. Tuollaisessa kutsussa on jotain komentavaista, mutta se ei vähintäkään näytä kauniimpaa sukupuolta loukkaavan enemmän kuin sitte naimisissa ollessa se, että mies aina, kun jalan mennään kirkkoon tai kyliin, kulkee heistä muutaman askeleen edellä.