Part 3

Epätoivon kirkunalla kaatui kapteenska lattialle; ei voinut tytärkään enään olla uskomatta että häntä oli petetty. Hän vaipui ääntä päästämättä äidin viereen.

Samana aamuna, jolloin nämä molemmat naiset nukkuivat petetyn viattomuuden unta, jota vielä lisäsi unipulveri, minkä majorska oli heidän teekuppeihinsa sekoittanut, oli kylpypaikalla vallinnut mitä suurin sekasorto.

Viideltä, kuudelta perheeltä oli samoin, kuin Meseläisiltäkin, varastettu sekä rahoja että muita kalleuksia. Kaikesta näkyy, että murtovaras tunsi hyvin paikat, ja koskapa v. Stehlen ja hänen hieno serkkunsa olivat näkymättömiin kadonneet, lankesi epäluulo heti heihin Poliisi laitettiin heti hakemaan, mutta turhaan — nuo "herttaiset" ihmiset olivat poissa ja varastetut tavarat heidän muassaan.

Siivoojattaren puhe oli jotenkin todenmukaista.

Kun kapteenska tyttärineen sen verran ennätti tointua, että kykenivät ajattelemaan selvästi, päätettiin, että edellinen, saadakseen matkarahoja, koettaisi saada myydyksi "sulhasen" kellon ja sormuksen, joita ei nyt enään uskottu aivan oikeiksi, mutta kuitenkin jonkun arvoisiksi; mutta kultaseppä vakuutti, ett'eivät ne yhteensä olleet enemmän kuin 10 riksin arvoiset. — Voimme siis ymmärtää naisten tukalan aseman. Lisäksi vaati emäntä vielä korvausta kynttiläjaloistaan, sillä, tuumiskeli hän, sangen johdonmukaisesti: "joll'ei kapteenska olisi ottanut vieraikseen moisia veijareita, olisivat kynttiläjalat vielä tänäänkin paikoillaan", ja joll'ei hänen hyyryläisensä hyvällä suostu niitä korvaamaan, on "maassa Jumalan kiitos, olemassa laki ja oikeus".

Kapteenska raivosi ja tytär auttoi häntä. Odottamatta sai kapteeni Fabian vielä yhden kirjeen hellältä vaimoltaan, joka tällä kertaa ilmaisi ajatuksensa todella lyhyesti. Kirje sisälti nimittäin seuraavat lauseet, joita kapteeni sydämmessään kutsui hieroglyfeiksi:

"Lähetä heti paikalla 200 riksiä, joll'et tahdo, että petetty vaimosi ja viaton tyttäresi joutuvat oikeuden eteen. Ei minkäänlaista ennenaikaista uteliaisuutta; saat ajoissa kyllä tietää kaikki, kun minä tulen kotiin. Jos kerrankin olisit ollut mies ja paneutunut tätä matkaa vastaan, jota nyt kiroan, niin olisit säästänyt sekä minulta että Lukretialta suurimman häväistyksen, joka naissydäntä saattaa kohdata, mutta sinä olet aika otus, niinkuin aina olet ollut ja minä sinun surkuteltava vaimosi

Serafia."

"No, kas niin!" sanoi kapteeni puoli-itkussa, kädet ristissä tuon onnettoman paperin ympärillä. Jumala minua, mies parkaa, auttakoon! Hän musertaa, repii minut, kun tulee kotiin... mitä taivaan nimessä onkaan tapahtunut? Kuulostaa hänen kirjeestään, kuin olisivat olleet minkä viettelijän kanssa tekemisissä. Niin, voin siis yhtä hyvin hirttäytyä nyt, kuin myöhemmin. Tuo kamarijunkkari, häijy roisto, kohdatkoon kosto häntä, yhtä varmasti, kuin se minut kohtaa.

Rahat lähetettiin ja äiti sekä tytär tulivat kotiin; mutta — millainen kotiintulo! Jätämme mainitsematta kaikki ne kauheat nimitykset, joita kapteenska tuhlaili masentuneelle miehelleen, joka nyt sai kaiken syyn niskoilleen onnettomasta matkasta, sekä — mahdollisesti vielä suuremmassa määrässä — Fridan kihlauksesta, josta kapteenska nyt oli ihan villinä. Olihan päivän selvää, että kaikki oli kapteni Fabianin syy — sillä, jos hänellä olisi ollut rohkeutta, niinkuin miehellä tulee olla, niin olisi hän kieltänyt matkan ja silloin tuo onnen lintu Feniks, joka nyt lenti pois Fridan mukana, olisi tietysti kosinut Lukretian ja niin hänen tulevaisuutensa olisi turvattu. Ja kolmanneksi sekä viimeiseksi, oli "Fabian" ollut siksi jumalaton, että vaimonsa tietämättä oli arenteerannut pois paikan, jossa hänen vaimonsa on nähnyt ainoan lapsensa syntyvän ja kasvavan ja nyt tahtoi hän, isä, senkin sydämetön tyranni, ajaa pois vaimonsa ja lapsensa tämän köyhän turpeen suojasta, joka oli ainoa paikka, jossa he voivat viihtyä. Ei, Mese, lopetti katkeroitunut vaimo puheensa; sinä luonnoton raakalainen, kiroan sitä onnetonta hetkeä, jolloin ensikerran kuuntelin sinun viekkaita valojasi!

Mitä tulee kapteeni Fabianin mielentilaan noitten hyökyaaltojen kestäessä, tahdomme ainoastaan mainita, että hän, vaikka kyllä oli saanut kokea myrskyisiäkin päiviä avioliittonsa vaiherikkaana aikana, merkitsi tämän myrskyn jonain erikoisena muistikirjaansa, mainiten sitä kaikkien pahimmaksi, se tahtoo sanoa jotakin, se.....

Lukretia pukeutui mustiin, eikä parin kuukauden ajalla puhunut sanaakaan. Äärettömän halveksivasti katseli hän Fridaa ja meni aina syrjään, kun tämän sulhanen tuli vieraaksi. Hän oli nyt vannonut pysyvänsä naimattomana ja aikoi todella valansa pitää.

Puolen vuoden kuluttua vietettiin Fridan häät, eikä kapteenskan muoto pitkiin aikoihin ollut niin lempeältä näyttänyt, kuin silloin. Mutta ansio oli herttaisen sulhasen eli oikeastaan kallisarvoisten silkkikankaitten ja muitten antimien, jotka hän kunnioittavan kohteliaasti oli "armolliselle tädilleen" lahjoittanut.

Fridan moniin ja sydämmellisiin kutsuihin, tulla hänen häihinsä, vastasi Lukretia ainoastaan: en tule, tuhat kertaa en! sinä uhri parka; surkuttelen sinua ja halveksin sortajaasi.

Kapteeni Mese oli iloissaan. "Tiedonantojen ja neuvojen" vuoksi, joita hyväsydämminen ja hienotunteinen Roos alituiseen sanoi tarvitsevansa talon entiseltä omistajalta, sai tämä tilaisuuden enimmäkseen oleskella nuorten luona ja tämä muuttui lopulta kokonaan tavaksi, jota oli sitä helpompi tyydyttää, kun Mesen uusi pieni tila oli aivan lähellä Ekholmaa.

Kymmenen vuotta näitten tapausten jälkeen oli Frida — vieläkin sangen sievän näköinen — eräänä kauniina syyspäivänä, hommassa pukea kahta tytärtään valkoisiin pukimiin, sillä he olivat menossa häihin — Kreta tädin häihin, joka aikoi onnelliseksi saattaa kylän koulumestarin, lahjoittamalla hänelle itsensä... No entäpä vala? kysyt, lukijattareni. Tietysti hän sen rikkoi, mutta koulumestari ei ollutkaan niinkuin muut miehet; hän oli "jalo mies", joka, paitsi että hän oli leski ja siis tarvitsi lohdutusta sorretulle sydämmelleen, voi tarjota vaimolleen tämän luonteelle sopivaa työtä, nimittäin kun hän itse oli estetty heiluttamasta ruoskaa kasvavan suvun hyödyksi, sai hänen vaimonsa tehdä sitä, ja tämä tekikin sen kaikkien yksimielisen todistuksen mukaan "kaikesta voimastaan ja kaikesta sielustaan".

ENSIMMÄISET HÄÄNI.

Mitä? kuulen lukijan huudahtavan; onko Ulla täti [kertomussarjasta Ulla tädin jälkeenjääneitä muistiinpanoja] ollut naimisissa, ja vieläpä kaksi, kenties kolmekin kertaa! Ja kuitenkin on hän vakuuttanut edellisissä kertomuksissaan, ett'ei hän koskaan ole avioliiton valaa vannonut. Miten on se asia selvitettävissä?

Korkeasti kunnioitetut lukijani! Ensimmäisillä häilläni tarkoitan: ensimmäisiä tanssiaisiani, ensimmäistä silkkileninkiäni taikka jotain sellaista. En todellakaan ole koskaan ollut naimisissa, en koskaan tehnyt onnelliseksi muuta miestä kuin sen — joka ei saanut minua, mutta hänellä onkin todella syytä olla tyytyväinen, sillä minusta olisi tullut kaikkea muuta, kuin myöntyväinen ja sävyisä puoliso. Minä olisin tahtonut olla, mitä aina tulen olemaan: ihminen, joka pitää vaarin oikeuksistaan yhtähyvin kuin velvollisuuksistaankin. Huomaatte kyllä, että olen tehnyt oikein, jäädessäni naimattomaksi.

Mutta palatkaamme takaisin tuohon merkilliseen tapaukseen: minun ensimmäisiin häihini.

Naimisiin menijä oli eräs piika. (Oikein hivelee sydäntäni voidessani lausua sanan "piika" näinä "neitsyeellisinä aikoina"). Hän palveli samassa talossa, jossa mekin asuimme, erään kunniallisen tynnyrintekijän leskellä, jota jokapäiväisessä puheessa kutsuttiin Åströmskaksi. Monasti, kun kasvatusäitini oli poissa auttamassa, oli ystävällinen Stiina Riddelin ottanut minut hoitoonsa, pistänyt käteeni voileivän — ehkä kyllä luvattomalla tavalla hankitun, mutta siltä hyvänmakuisen — sekä täyttänyt mieleni kummitusjutuilla, tehden siten voitavansa sekä minun sieluni että ruumiini virkistykseksi. Hän ei ollut koskaan nauranut minulle eikä halveksinut minua, sillä minua kunnioitettiin saman verran, kuin häntä itseäänkin, ja mitä seuraan tulee, ei hän senkään valinnassa ollut minua tarkempi. Me olimme kuin 'kaksi palasta samasta kangaspakasta' sekä pidimme paljon toisistamme, vaikkemme siitä sen parempaa selvää koskaan toisillemme tehneet.

Ainoa asia, jonka vuoksi minä yhteen aikaan kadehdin Stiina Riddeliä, oli hänen suuri, s.t.s. laaja sukunsa. Itse tunsin olevani aivan yksin maailmassa paitsi kasvatusäitiäni, ja hän taas oli pyhästi vakuuttanut, ei millään tavalla olevansa sukua minulle; oli harmillista olla sellainen yksinäinen, kun sitä vastoin Stiina siinä suhteessa oli niin paljoa onnellisemmassa asemassa.

Milloin tahansa tulinkin porttikäytävään, seisoi Stiina siellä aina jonkun miehisen sukulaisensa kanssa (olen unohtanut mainita, että Stiinan sukulaiset enimmäkseen olivat miehiä). Milloin toi "veli" hänelle terveisiä Fårhult'in tädiltä; taikka joku "serkku", joka oli hattumestarilla kisällinä, oli lähdössä lomalle ja tuli sitä ennen hyvästiä heittämään, mutta teki sitä useanlaisesti sekä jotenkin hellästi ollakseen yksinomaan matkustavainen serkku; lopuksi oli vielä muuan lanko, joka, toi "terveisiä Lotta siskolta".

Eräänä päivänä ilmaisi Stiina minulle, että hän aikoi mennä naimisiin — "veljensä" kanssa ja että minutkin kutsuttaisiin häihin.

"Sitä sinä et saa tehdä", sanoin päättäväisesti, vaikka hämmästyneenä; "laki kieltää sen. Ja sitä paitsi on se suuri synti".

"Vain niin sinä luulet. Sinä saatat olla oikeassa ja siksipä olenkin katkaissut veljeyden Kallen kanssa, sillä se kävi jotenkin vaivaloiseksi ajan pitkään".

Tuijotin Stiinaan. Lopettaa veljeys, kun kellä onnellisella kerran veli on.

"No, voi mun päiviäni kuinka hän siinä nyt tollottaa! Etkö nyt käsitä, ett'ei Kalle ole minulle ollut sukua yhtäkään päivää?"

"Mutta sittehän sinä, Stiina, olet valehdellut!"

"No, totta kai! Onkos siitä sinulle taikka jollekin muulle ollut vahinkoa? Muistatko kaikkia niitä pääryniä, joita Kalle taskussaan on sinulle kantanut? Jos et olisi niin pieni, sanoisin sinulle, etteivät emännät koskaan sallisi piioilleen vähintäkään iloa. Minunkin emäntäni, joka suinkaan ei ole pahimpia, on ollut kahdesti naimisissa, vieläpä on haalinut itselleen kolmattakin miestä, mutta jos hän vaan olisi kuullut, että minulla on yksikin sulhanen, olisi hän heti ajanut minut talostaan pois. Sentähden sitä pitää ihmisellä olla sukulaisia, katsos, muuten ei tätä elämää sietäisi ensinkään".

"Hm! no entäs serkkusi sitten, hattumestarin kisälli, ja lankosi, se, tiedäthän..."

"Niin, kyllä tiedän... Mutta, näetkös, ihmisen pitää ensin tutustua ympäristöönsä, ennenkuin valitsee; mutta nyt on Kalle valittu, eikä kukaan muu ja hänelle pysyn uskollisena hamaan kuolemaani saakka ja me tulemme asumaan Lundholmin mäkituvassa, uudessa kaupungissa, tiedäthän, ja häät pidetään sunnuntaina kolmen viikon perästä tanssin ja ilon kanssa, ja Sjöström'in Kristina tulee mukaan, ja..."

"Mutta, että sinä, Stiina, sentään saatoit niin valehdella!" huudahdin minä vieläkin kerran, ajatellessani, kuinka ankarasti kasvatusäitini vaati sekä itseään että minua pysymään totuudessa".

"No, taasko sinä siitä puhut", vastasi harmistuneena Stiina; "sanoinhan sinulle että minun oli melkein pakko valehdella. Sitäpaitsi voit mielellään olla häihin tulematta, jos ei sinua haluta; muuten olin ajatellut puhua kasvatusäidillesi, että saisit valkoisen puvun, jossa olisi nyörihiat tupsujen kanssa. Ja kolme kertaa illassa tarjotaan siellä makeata viiniä, ja sinne tulee oikein pappi kotiin papin kaapunsa vihkimään meitä ja sitten kun hän on mennyt, saa Löfven'in Olli soittaa viulua ja sitten tanssitaan kruunu morsiamelta — ja ehkäpä sinä saat sen!"

Minä olin voitettu! Stiinan mustaa valhetta peitti viekottelevana minun valkoinen pukuni ja sen lisäksi makea viini, ruunu, viulu ja — pappi. Niin, pappi ei suinkaan ollut pienin asia, sillä minä, halvassa asemassani, pidin häntä jonakin korkeampana olentona. Mitäs, jos hän huomaisi, että minulla oli tupsut hioissa; mutta, ajatteles myöskin, jos hän sattuisi kuulustelemaan minulta katkismusta! Ehkä sekin oli tapana häissä. Minun täytyi kysyä Stiinalta.

"Ah, kuinka sinä olet typerä!" nauroi tämä. "Ei hän kuulustele ketään muita, kuin Kallea ja minua, joilta hän kysyy, tahdommeko ottaa toisemme".

"Uskallatko sinä silloin vastata, vastata ihan kovasti?"

"Uskallan, ihan niin, että akkunat tärisevät. Mutta tuossa tulee Lindin matami; nyt on taottava niin kauan, kuin rauta on kuuma!"

* * * * *

Hääpäivä tuli kuin tulikin, vaikka minusta tuntui semmoinen onni mahdottomalta. Sängyllä oli minun valkoinen leninkini, joka oli kokoonharsittu Åströmskan puhtaaksi pestyistä makuuhuoneen akkunaverhoista (hän oli äskettäin saanut uudet) ja hiat siinä olivat — oi sitä onnen suuruutta! — aivan muodin mukaisesti vedetyt kokoon hienoilla, punaisilla villanyöreillä, joitten päissä oli tupsut. Ruskeaa, laihaa kaulaani ympäröi siniset lasihelmet ja kömpelöihin jalkoihini oli tungettu pari vaatekenkiä, jotka pormestarin rouva oli kasvatusäidilleni lahjoittanut minun käytettäväkseni, sitten kun hänen vanhin tyttärensä niitä jo oli tarpeeksi asti käyttänyt.

Oi, että ihminen saattaa kestää semmoisia onnen hetkiä! Kaiken hienouden lisäksi oli vielä minun tukkani paperilla kiharoitettu ja kun paperit irroitettiin, muodostui niistä, ei suinkaan säännölliset kiharat, vaan hienot, takkuiset säikäleet, jotka tekivät minut jotenkin neekeritytön näköiseksi.

"Tyttökin nyt on niin hieno, että oikein hävettää!" ihaili minua morsian, joka juuri tuli muistuttamaan, ett'emme enään viivyttelisi kovin kauvan. Ja oikeenpa hän lienee arvostellut.

Vihdoinkin olimme valmiit ja sykkivin sydämmin läksin minä kulkemaan, pitäen kasvatusäitiäni kädestä. Ennestäänkin lyhyt valkoinen hameeni oli vielä nostettu ylemmäksi ja ihmeellisiä vaatekenkiäni suojeli pari suuria päällyskenkiä. Tie oli pitkä ja tuntui minusta vieläkin pitemmälle; oli sumuinen syysilta ja katulyhdyt valaisivat himmeästi. Rantakatu oli pimeä kuin syysyö ja kun kuljimme siltaa myöten "uuden kaupungin" puolelle, kumahtelivat askeleemme peloittavasti. Mutta sillan toisella puolellahan odotti meitä valo ja ilo!

Olimme nyt perillä. Sen hämärän käsityksen, joka minulla häistä oli, olin saanut osaksi saduista, osaksi niistä säätyläismorsiamista, joita olin akkunasta nähnyt. Että kukkaset ja valo olivat välttämättömiä tekijöitä tälläisissä juhlissa, oli minulle kuitenkin selvillä. Entäs nyt — mahtoikohan tämä ollakkaan häätalo? Molemmat akkunaluukut olivat suljetut; ainoastaan koristeleikkauksista vilkutti hiukan valoa. Etehisen ovi oli auki ja muurin ulkonevalla nurkalla, joka kyökistä pistäytyi siihen, oli kitupiikkilamppu ja sen vieressä kirjava kissa käppyrässä. Se oli häätalon vahtimestari.

Samassa kuin kasvatusäitini tarttui ovenripaan au'aistakseen sen, alkoi sydäntäni tykyttää entistä enemmän — olihan vain ohut lautaseinä enää eroittamassa meitä juhlasta!

Me astuimme sisään.

Seurueeseen kuului 10 tai 12 henkeä, jotka äänettöminä tarkastelivat toisiaan, mikäli neljän paksun talikynttilän valossa oli mahdollista. Sohvassa istuivat kunniavieraat: Åströmska ja Bomanska kapeissa pumasiinileningeissään, kokoonkäärityt nenäliinat käsissä ja päässä myssyt riippuvine leuvanalus-nauhoineen sekä vanhanaikaiset kirjavareunaiset silkkihuivit harteilla. Sulhasen äiti mustassa kamlottileningissä ja harteilla silkkihuivi, jonka alta pilkisti esiin valkoinen pitsikaulus, istui kuin mustaanpenkkiin tuomittu aivan tuolin reunalla uunin luona, jonka kolmelle sivustalle oli maalattu raamatunhistoriallisia kuvia: israelilaisten matka Punaisen meren yli, Herodiaksen tytär ja viattomain lasten murha Bethlehemissä. "Herroja" siellä oli, pari suutaria, eräs työmies ja puotilainen, jota Loikka-Håkaniksi kutsuttiin ja kaksi seppää sekä kukkona seurassa "hieno" räätäli, pieni, hinterä, nenäkäs ja kesakkoinen, rinta pystyssä ja pitäen hattua hienoutta osottavalla huolettomuudella ikäänkuin kapeiden takin hännyksien suojuksena. Miten suuresti minä häntä ihmettelin? Hän oli ainoa, joka ei näyttänyt olevan hämillään, vaan asijantuntijan silmillä katseli erästä taulua, joka kuvasi kömpelöä laivaa, ponnistautumassa tummansinisten aaltojen läpi ja, jonka kapteeni oli puolta mastoa pitempi. Maalauksen alla oli anglosaksilaisilla kirjaimilla tekstattu selitys: "Maalannut tänä vuonna Frans Loström". Räätäli otti muutaman askeleen taaksepäin, muodosti kapean, hansikkaisen kätensä kiikariksi, tähysteli sen läpi ja lausui jotenkin äänekkäästi: "eipä todellakaan hullumpaa, tausta ja 'respektiivi' kerrassaan mainiot!"

Kenkään ei vastannut, luultavasti sentähden, ett'eivät hänen puhettaan ymmärtäneet. Mutta minä luulen, että kaikki häntä juuri siitä syystä ihailivat sivistyneenä miehenä, joka ei tänään ollut ensikertaa hienossa seurassa. Minä puolestani oikein tunsin kunnioitusta häntä kohtaan.

Neitiä siellä oli Stiinan tuttuja palvelustyttöjä mustissa saksonileningeissä ja paperikukkia tukassa. Fårhult'in täti oli siellä todella myöskin somassa talonpoikaispuvussa. Hän oli istuutunut tuolille uunin toisella puolella ja näytti siltä, kuin olisi häntä mahdoton paikoiltaan järkähyttää. Samassa syntyi kunnioittava hiljaisuus, sillä etehisestä kuuluvien askelten narinasta päättäen tuli sinne joku kalossit jalassa; — tulija oli pappi. Koko seurue hytkähti ja kaikki nousivat istualtaan, kun hän käsivarrellaan kantaen kauhtanansa liepeitä ja käsikirja kädessä astui sisään. Samassa hyökkäsi palvelija kyökkiin ilmoittamaan siitä morsiusparille. Pappi tervehti vieraita ja morsiuspari astui käsi kädessä sisään. Stiina ei näyttänyt läheskään niin varmalta kuin muuten ja Kalle huomattavasti hämillään pyyhkäsi kerta toisensa jälkeen hiuksiaan otsalta. Kun asiaa oikein ajatteli, ei ollutkaan niin aivan helppoa tuo naimisiin meno, eikä Stiina enää ajatellutkaan voivansa lausua "tahdon", niin että ikkunat tärisivät.

Pappi asettui selin vanhaan koivupiironkiin, jonka päällä oli paperikukkia sinisissä maljakoissa, valkoinen, porsliininen kellonjalusta, papukaija ja kipsinen leijona. Tämä laitos oli kuvaavinaan alttaria.

Minä en mitenkään voinut kääntää katsettani Stiinan ruunusta ja morsiusharsosta, jotka asettivat hänet niin huomattavaan erikois-asemaan muiden pienessä tuvassa olijain suhteen, ja kun nyt pappi aloitti tärkeän toimituksensa, oli minulla täysi työ pidättää kyyneleitäni; minusta tuntui kuin Stiina ehdottomasti tulisi onnettomaksi.

Vihkimätoimitus edistyi vähitellen ja Stiina vastasi "tahdon" kyllin selvästi, jos kohta eivät akkunaruudut tärisseetkään hänen sitä lausuessaan. Kallekin lausui sanottavansa ja pappi loppusanansa ja niin olivat nuo kaksi tulleet yhdeksi.

Kömpelöitä, mutta hyvänsuopia onnitteluja seurasi sitten, jonka jälkeen morsiuspari istuutettiin sohvaan ja tee tuotiin sisään. Suloinen kaneelin haju täytti huoneen ja jokainen kiiruhti saamaan osansa. Teeleipää ei ollut monta lajia, mutta viipaleet olivat sitä suuremmat ja kävivät hyvin kaupaksi. Pappi asettui rouva Åström'in ja Boman'in sekä Fårhult'in tädin ja sulhasen äidin seuraan. Räätäli tutki ainakin toistaiseksi vielä taulua, joka näytti ihan kerrassaan lumonneen hänet.

Vähän aikaa teentarjoilun jälkeen seurasi "luvatun viinin" vuoro — makeisten kanssa. Pappi piti lyhyen kauniin puheen muistuttaen ahkeruudesta, järjestyksestä, rakkaudesta ja kärsivällisyydestä, istui vielä hetkisen keskustellen vieraiden kanssa sekä jätti sitten hyvästi ja meni. Tätäpä räätäli oli juuri odottanut. Puolessa tunnissa oli hän vallannut ympäristönsä ja pyysi nyt saada kiinnittää seurueen huomiota hetkiseksi puhuakseen muutaman sanan sulhasen äidille samoinkuin morsiamen arvoisalle sukulaiselle rakkaalle Fårhult'in "äidille" ja saavutti puheellaan yleisen ihastuksen. Hän piti nyt valtansa niin epäämättömänä, että huoleti voi jättää hattunsa, jonka hän muitta mutkitta ripusti tuon ihmeellisen taulun päälle peittäen siten sekä taustan että "respektiivin", joita hän äsken niin suuresti oli ihaillut.

Kaksi vierasta on unohtunut mainitsematta, mutta he eivät tähän asti olisi voineetkaan edukseen esiintyä, sullottuina kun olivat uunin nurkkaan. Nämä olivat kaksi keskenkasvuista poikaa, puettuina yöviittoihin ja liian lyhythihaisiin takkeihin; toinen heistä oli sulhasen veljenpoika ja toinen Fårhultin tädille jotakin — ei kumminkaan poika. — Vähitellen uskalsivat he tulla pois olopaikastaan ja lähenivät nyt luovien makeistarjotinta. Askel vielä — ja rohkealla kaappauksella tunkeusivat he tälle pyhitetylle alueelle.

"Hävetkää toki, pojat", torui heitä morsian puoliääneen; "eikö teillä ole sen vertaa älyä, että odottaisitte, kunnes teille tarjotaan".

"_Sitä taitaisi saada odottaa, pelkään minä_", vastasi Fårhultin poika, leveästi nauraen sekä otti vieläkin pari makeista.

Mutta nyt otti morsian tarjottimen, ja pitäen sitä niin korkealla, ett'ei siihen ulottunut, sanoi hän harmistuneena pojille:

"Ettekö ehkä ole saaneet teetä?"

"Sa-atiin", myönsi toinen pojista, "mutta siitä on jo pitkä aika".

"Entä viiniä sitte, senkin......."

"Vaan yhden lasin yhteensä ja senkin kansi Pekka minun housuilleni, niin ett'ei sillä siunausta ollut".

"Minun tekisi mieleni antaa jotain muuta housuillenne, tietäkää se, te kelvottomat pojat, jotka ette vähintäkään tiedä, miten pitää käyttäytyä! Mutta teidän pitää.....

"Mutta kas, Olli viuhuneen! Hei hurraa! Hih hei! nyt täällä pitää elettämän niin, että humu kuuluu! Iltaa, Olli! Astu joukkoomme!"

"Maltillisesti, ystäväni, maltillisesti", kehoitti räätäli katsahtaen "rouvasväkeen", Bomanskaan ja Åströmskaan, jotka jälleen olivat istuutuneet sohvan nurkkaan, jossa olivat suojassa kaikilta mullistuksilta, joita muu seurue ehkä panisi toimeen.

Olli näpähytteli viuluaan, viritti sitä ja joi. Vihdoinkin oli kaikki kunnossa. Jo kajahtivat huimaavan valssin säveleet. Morsiuspari alotti tanssin, joka oli aivan yhtä luonnollista, kuin että minun oli pysyttävä erillään siitä.

Hienoudestani huolimatta, ei minua ollut kukaan puhutellut, ei edes huomannutkaan muut kuin Fårhultin Pekka, joka kerran uunin nurkasta näytteli minulle kieltään. Mutta nyt — voi sitä autuutta! lähestyi minua hienoista hienoin: itse räätäli.

"Saanko kunnian pyytää pikku mamsellia?"

"Kiitän nöyrimmästi", vastasin minä sydämmestäni iloiten, sekä niiasin tavalla, joka oli sangen mairitteleva tanssittajalleni.

"Pikku mamselli on varmaan käynyt tanssikoulussa?" kyseli räätäli valssin hetkiseksi tauottua.

"E-en", vastasin minä totuudenmukaisesti, "mutta olen toisinaan harjoitellut kotona — kissan kanssa".

Räätäli katsahti minuun, mutta järkähtämätön totisuuteni osoitti, että olin puhunut vaan pelkkää totta.

"Minkä ikäinen pikku mamselli on?"

"Yhdeksän vuotinen".

"Minä ennustan, että kun vielä yhdeksän vuotta kuluu, niin joku arvokkaampi tanssittuja kyllä syrjäyttää kissan asemastaan".

"Johan se nyt on syrjäytetty", vastasin minä hiukan rohkaistuneena.

"Sangen mairittelevaa kuulla!" hymyili räätäli. "Pikku mamselli käy koulua; luette ehkä saksaa?"

"En vielä".

"Vai niin; yhdentekevää se onkin. Ei kieliä opi kumminkaan, ennenkuin on matkustellut ulkomailla, Matkustaminen on sangen sivistävää. Olen itsekin matkustanut jotakuinkin paljon".

"Sen minä kyllä uskon".

"In Deutschland, in das grosse Vaterland" (Saksassa, tuossa suuressa isänmaassa).

Vastausta ei kuulunut.

"Saanko tarjota makeisia?"

"Kiitän nöyrimmästi!"

Räätäli kaivoi esille kapealiepeisen hännystakkinsa takataskusta punaiseen paperiin käärityn ja naisenpään kuvalla koristetun makeisen. "Noin kauniiksi tulee mamsellikin yhdeksän vuoden perästä", vakuutti hän, ojentaen samassa hienolla kädenpyöräytyksellä minulle makean lahjansa.

"Enpä minä sitä juuri usko!"

"Elävä uskoo, mutta kuollut yksin tietää", saneli räätäli suurella äänen painolla. 'Mutta älkäämme antako hyvien humaloiden mennä hukkaan', kuten sanotaan, Näytetäänpä miten pitää valssata; yksikään koko seurassa ei osaa sitä kunnolleen".

Ja niin me taas läksimme tanssiin.

Mutta minkäänlaista huomiota ei räätälin onnistunut herättää Jokaisella oli tarpeeksi tekemistä itsensä ja oman tanssitettavansa kanssa, ja mitä kauemmin valssi kesti, sitä vilkkaammaksi kävi se.

"Kavaljeerit" lainasivat neideiltään nenäliinat, asettivat ne heidän vyötäisilleen sekä pitivät edestä nenäliinojen nipukoista kiinni; tämän kautta tuli tanssiin enemmän "lentoa".

Valssin jälkeen seurasi vähäinen loma, joll'aikaa herrat ryyppäsivät sekä keskenään että soittajan kanssa. Åström'in ja Boman'in rouvat puhelivat kotiinmenosta, mutta morsian pyysi sangen innokkaasti heitä jäämään vaatimattomalle illalliselle, joka pian oli valmis, sekä samalla lausui toivomuksensa, ett'ei yksikään tanssijoista olisi varomattomuudessaan tallannut rouvien jaloille. Nämä vakuuttivat olevansa aivan vahingoittumatta sekä jäivät edelleen siinä toivossa, että pian saisivat suuhunsa jotain vähän kunnollisempaakin kuin pelkkää tomua.

"Soittakaapa nyt niikeripolskaa!" kehoitti joku iloinen olento, ja niin tehtiinkin.

Mahdoton on sen, joka ei omin silmin ole nähnyt, kuvailla mielessään sitä elämää, jonka tuo tanssi tällaisessa seurassa synnytti. Rouvien täytyi myöskin yhtyä joukkoon, siinä ei muu auttanut ja tässäpä kiivaassa hyörinässä ei tilan ahtaus mieleen muistunut. Iloisten "hei ja hoi" huutojen kajahdellessa saattoi toisinaan sattua, että joku neideistä sai takanaan tanssivan herran polvipäästä potkun, joka kohotti hänet puoliväliä kattoon. Tämä oli kuitenkin pikku seikka, joka helposti suotiin anteeksi. Räätäli yksin seisoi äänettömänä ja katseli tanssia jonkunmoisella surkuttelulla. Hänestä se ei ollut tarpeeksi siivoa ja siinä hänellä kylläkin oli oikein.

Fårhult'in tätiä ja sulhasen äitiä ei myöskään saatu ottamaan osaa tanssiin. Edellinen näytti sangen miettiväiseltä ja viimeksimainitun kuulin minä, suureksi ihmeekseni, monta kertaa huokaavan.

Lopuksi leikittiin panttileikkiä ja se, jonka piti lunastaa viimeinen pantti, tuomittiin "riippumaan". Niitä varten, jotka ehkä eivät tiedä, miten tällainen "riippuminen" tapahtuu, lisään minä, että tuomitsija kysyy tuomitulta, joka seisoo keskellä lattiaa: "kenen edestä riiput?" Tämä mainitsee silloin seurueesta jonkun, joka häntä enimmän huvittaa ja tämä asettuu silloin seisomaan hänen eteensä sekä mainitsee taas vuorostaan sen, jonka hän eteensä tahtoo. Täten muodostun pitkä jono "riippuvia" ja kun ei enään tulijoita ole, kääntyy etummainen rivissä ja — suutelee takanaan seisovaa ja niin tehdään pitkin riviä nauraen ja leikkiä laskien. Tuskinpa tarvinnee mainita, että minä suutelin räätäliä ja tämä vuorostaan rouva Åström'iä, joka hänen mielestään oli ainoa huomattava nainen vanhempien joukossa.

Vihdoinkin tuli illallisen vuoro ja sen mukana suurempi hiljaisuus. Nyt oli räätäli taaskin voitonpuolella. Hän rohkeni esittää "maljan" kunnioitettaville rouville Åström'ille ja Boman'ille, jotka "läsnäolollaan olivat kunnioittaneet juhlaa", ja Boman'in rouva, joka illan kuluessa jotenkin usein oli lähennellyt viinitarjotinta, tuli niin liikutetuksi, että tunsi olevansa pakotettu koko seurueen kuullen tuomaan esille ystävättärensä avuja.

"Niin, hyvä herrasväki", tarttui hän äkkiarvaamatta puheesen, "jos joku todellakin ansaitsee maljan, on se, vakuutan minä, Åströmska, sillä......."

"Bomanska, Bomanska!" varoitti rouva Åström tyytyväisenä".

"Vaiti, Åströmska, ja anna minun sanoa, mitä tiedän! Te, herrasväki täällä, tunnette Åströmskaa vain pintapuolisesti, mutta minä tunnen hänen sisäisen olentonsakin yhtä hyvin kuin nurjan puolen vanhasta sukastani. Minä olen, jumal'avita, köyhä leski, joka olen saanut kokea monenlaisia vastoinkäymisiä eläissäni sekä myöskin monia iloja, väärin olisi sitäkään kieltää. Miehenikin olen muun muassa menettänyt puhujakuumeesen. Mutta mitä on kaikki muu köyhyyteen verrattuna? Ja tiedättekös, herrasväkeni, en unohda koskaan aikaa, jolloin olin sekä sairaana että toivottomana, enkä ollut mitään syönyt kolmeen päivään......."

"Bomanska, sanon minä!"

"Vaiti, Åströmska, ja anna minun todistaa! Silloin tuli Åströmskan lähettämänä joku ja toi minulle suuren vadillisen......."

"Ei, mutta niin totta kuin elän, en tahdo enään kuulla sanaakaan", vakuutti Åströmska ihastuksissaan.

"Vaiti, sanon minä; minulle tuotiin suu-uuri (nikotus) va-adillinen......."

"Ei enään sanaakaan, Bomanska, jos aiomme pysyä ystävinä!"

"Va-adillinen, sanon minä — (häpeä, ett'ei saa puhua suutansa pu-uhtaaksi)......."

"Hyvä rouva Boman", huomautti kohteliaasti räätäli, "epäilemättä rouva huomaa hienotunteisuuden vaativan, ett'emme... ett'emme viivytä maljan juontia, siis — naisten malja!"

Laseja kilisteltiin oikeaan ja vasempaan, sukkeluuksia lasketeltiin siellä ja täällä, kunnes vihdoin tuli hetkisen hiljaisuus, jota tilaisuutta rouva Åström, kaikkein ihmeeksi, käytti hyväkseen ja aivan odottamatta kysäsi mitä lauhkeimmalla äänellä:

"Mutta, Bomanska mitä siinä vadissa lopultakin sitte oli?"

"Niin", huusi koko seurue kilvalla, "mitä siinä vadissa oli?"

"Kohottakaa ka-antta ja katsokaa itse", vastasi nikotellen Bomanska, joka oli loukkaantunut siitä, että hänet keskeytettiin puheessaan — ja niin muodoin ei kukaan vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä siinä ihmeellisessä vadissa oli.

Vihdoinkin tuli lähdön aika, jolloin herrat ja naiset antoivat toisilleen sellaisia lähtö-iskuja selkään, jotta läiskähteli ja Loikko-Håkan suuteli Sjöströmin Katria keskelle suuta, josta tämä kuitenkaan ei näyttänyt minkäänlaista tyytymättömyyden merkkiä, pyyhkäsi vaan nenäliinallaan suunsa kuivaksi — "ollakseen valmiina seuraavaan otteluun", kuten Håkan selitti.

Ennenkuin seurue vielä oli ehtinyt ulos ovesta, puhalsivat sulhasen äiti ja Fårhultin täti kynttilät niin tarkoin sammuksiin, että tuskin yhtään jäi palamaan ja minä seisoin jälleen pimeällä kadulla pitäen tätiäni kädestä, mieli täynnä mitä kirjavimpia muistoja "ensimmäisistä häistäni", ja jotka muistot minä nyt kirjoitettuina tarjoan luettavaksi, jos ehkä joitakin huvittaa tietää, miten piika-häitä vietettiin minun lapsuudessani.

* * * * *

Täsmälleen yhdeksän vuoden kuluttua olin jälleen tuossa pienessä tuvassa, mutta silloin oli Stiina kuollut ja mies sattumalta kotoa poissa; ainoastaan hänen vanha äitinsä oli kotona hoitamassa kuusivuotiasta äiditöntä tyttöä, joka paraillaan opetteli läksyhän aapisesta.

"Ohhoh!" vastasi muori moniin kysymyksiini, "Stiina oli monessa suhteessa hyväkin, mutta hänen pahin vikansa oli, ett'ei hän pysynyt totuudessa".

Samassa juolahti mieleeni niiltä ajoilta, kuin me yhdessä olimme, Stiinan monet pikku "historiat", jotka yhdessä muorin syvien huokauksien kanssa hääiltana saattoivat minut ajattelemaan, että ihminen helposti voi saada jonkun huonon tavan, josta sitten on vaikea päästä.

Mutta pikku tyttönen, jolla tänään oli lupa koulusta, oli jo ulkona leikkimässä naapurin lasten kanssa. Onnellinen lapsi, jolla oli tunnollinen hoitaja!

OMITUISET VIHKIÄISET.

Henkilö, joka minulle tämän kertomuksen kertoi, vakuutti kunniasanallaan sen olevan totta. Naisellisuuteni estää minua tekemästä samoin; mutta mielestäni lukija kyllä voipi pitää sitä totena sillä perusteella, että mielikuvituksen luomat harvoin ovat niin ihmeellisiä, ett'ei todellisuus niitä voittaisi.

Oli kolea syysilta v. 1813.