Part 5

"Siellä on ikävää, ikävää niin että ihan on siihen kuolla, ja itsemurha on suuri synti, kuten tiedätte".

Käännyin tuohon hienoon koruherraan päin, joka katsoi minuun huolettomasti hymyillen ja kauniilla, valkoisilla käsillään lankaani kierrellen, sekä loin häneen katseen, jolla olisin tahtonut rusentaa hänet siihen paikkaan. Etsien hiukan kiivaasti lankakerääni, satuin vetäisemään pöytäliinaa, jolloin pöydänkulma jäi paljaaksi. Voi kauhistus! siinä oli ohut pölykerros ja minua harmitti aika lailla, että tuo turhantarkka järjestyksen ihminen sai sen nähdä.

Hämilläni vetäsin nenäliinan taskustani ja pyyhin sillä pölyn pois aivan tuon pelättävän henkilön silmäin edessä.

"Älkää turhaan vaivatunko", pyysi hän hymyillen, "älkääkä luulko, kuten näytte tekeviin, että arvostelen järjestystä talossa sen mukaan, miten siellä pölyt ovat pyyhityt. On niitäkin, jotka niin tekevät, vieläpä kun tilaisuus sattuu, kenenkään huomaamatta sormellaan pyyhkäsevät panelilautaa taikka hyllynlaitaa voidakseen paremmin tehdä huomioitaan tällä alalla. Sellaista lyhytnäköisyyttä! Ei, jos tahtoo arvostella järjestystä talossa, on katsottava — lasten korvia, uskokaa minua! Minä en tässä suhteessa ole vielä koskaan erehtynyt".

Vihastani huolimatta, en voinut olla nauramatta, ja kohta oli insinööriinkin tavallisella tuulellaan. Pila kuului hänen elinehtoihinsa ja siksipä ei täydellisemmänkään vakaan ihmisen hyveet saavuttaneet ainoatakaan hyväksyvää sanaa hänen suustaan, kun sen sijaan toinen, vaikka kuinkakin löyhä mielipiteiltään, voi saavuttaa hänen innokkaimman ihailunsa, kun vaan osasi olla sukkela, — eikä ollut köyhtynyt ja siis kelpaamaton isännäksi taikka emännäksi.

"Mutta joll'ei talossa sattuisi lapsia olemaankaan?" kysyin minä, kun olin tarpeekseni nauranut.

"Siinä tapauksessa voi olla hyvä katsoa uunin raviin taikka, mikä on vieläkin varmempaa, kenenkään huomaamatta rapistella sitä kepillään. Ei millään Don Juanilla ole niin monta hiuskiehkuraa laatikoissaan kuin sieltä silloin ilmestyy, jos talossa ollaan huolimattomia".

Samassa kuului askeleita etehisestä ja ovi avattiin kiireisesti. Äiti ja Adolf astuivat sisään, juuri kuin niinä hymyillen vakuutin insinöörille, että muistaisin hänen neuvojaan, kun joskus vastaisuudessa kävisin hänen kodissaan.

* * * * *

Oli kulunut viisitoista pitkää vuotta. Kohtalo ei ollut sallinut minun vannoa avioliiton valaa, mutta minä en moiti sitä siitä, koska aina olen koettanut ja jotakuinkin onnistunutkin tyytymään osaani, kenties paraiten siitä syystä, että tarkoin olen ottanut vaaria toisten kohtaloista. Tulin silloin kerran matkalla ollessani M:n kaupunkiin, jossa minun piti viipyä pari tuntia odotteessani erästä tuttavaani. Mitä nyt sillä aikaa tekisin? Ei minulla ohut muassa mitään luettavaa eikä minua myöskään nukuttanut.

Aloin muistella, olisiko minulla yhtään tuttua kaupungissa. Taivaan voimat! täällähän asui minun entinen iloinen insinöörini, naimisissa jo monta vuotta sitten, eläen vaimonsa varoilla, kuten olin kuullut, ja vaimo varmaankin sanan ylevimmässä merkityksessä hänen rakkaudestaan, sillä tiesinhän, että hänestä oli tuleva esikuva kaikille aviomiehille. Mikä olisi sopivampaa ja — miks'ei myöskin hauskempaa kuin käväistä heidän luonaan. Tuumasta toimeen. Painostavassa syyssumussa kuljettuani saavuin vihdoin heidän asunnolleen. Koputin eräälle ovelle toisessa kerroksessa, mutta kun ei kukaan tullut avaamaan, katsoin sopivaksi tehdä sen itse. Sainkin sen auki ja tulin suureen huoneesen, jossa korkealta, tomuiselta kaapilta yksi ainoa talikynttilä levitti surkeata valoaan kilpaillen siinä jo melkein loppuun palaneen uunivalkean kanssa.

Kovaääninen puhelu viereisessä huoneessa esti minua koputtamasta, kuten olin aikonut, tämän huoneen ovelle. Kimakka naisääni puhui selvästi ja kiivaasti:

" — — — jos sinun nyt taaskin tänä iltana on mentävä ulos, niin saat itse pitää huolta siitä, miten sisään pääset, sillä ei piian eikä minun ole pakko valvoa sellaisen yökuleksijan vuoksi kuin sinä olet".

"Minulle on oleva erityinen ilo siitä, ett'ei minun tarvitse teitä nähdä", kuulin insinöörini tutun äänen vakuuttavan ja sitten kuulin hänen huolettomasti viheltelevän jotakin laulunpätkää.

"Voit itse hankkia edes portin avaimen", jatkoi samainen naisääni, "jos senkään vertaa enään minun rahojani on jälellä".

"Sinä et juuri valitse sanojasi, ystäväni. Itsehän sinä sitäpaitsi kirotulla huolimattomuudellasi olet meidät saattanut tähän tilaan. Sinulla ei koskaan ole ollut käsitystäkään järjestyksestä".

"Kenen vuoksi olisin sitte järjestyksestä välittänyt? Oletko sinä koskaan pysynyt kotona? Etkö alkanut tuota ulkona elämistäsi jo ensimmäisenä kuukautena häittemme jälkeen?"

"Aloinko? Siinä menettelin ainakin rehellisesti. Moni minun sijassani olisi vuosimääriä tuudittanut sinua väärässä luulossasi, antaakseen sinun kärsiä sitte herättyäsi sitä enemmän. Niin, asia on, kuten sanon, sinä et koskaan ole käsittänyt minun oikeata arvoani".

"Kyllä vaan, ei siihen pitkiä aikoja tarvittu. Sulhasena matelit edessäni polvillasi ja suutelit käsiäni, mutta..."

"Siinä sen nyt näet! Ja kuitenkin saattaisi taiteen tuntijalla olla yhtä ja toista muistuttamista niiden kauneutta vastaan".

"Adalbert, älä härnää minua! Jos sinulla olisi rahtunenkaan sydäntä, niin jäisit joskus kotiin lasten ja minun luokseni, vaan mitä vielä! emmehän me osaa _pelata_!"

"Sitä ei osaakaan tehdä kuka tahansa, sillä siihen tarvitaan ajatusta ja sukkeluutta, mutta kyllä minä Bertil'in siihen opetan; hän ei ole tuhma, hän on tullut isäänsä".

"Ja sinä, joka ennen olit kaikessa niin hieno, että ensi aikoina naimisissa ollessamme tuskin tiesit, voisitko seurustella tuomarin ja postimestarin kanssa, sinä istut nyt kuluneessa- takissa ja pelaat 'nihtiä' nahkurin ja satulasepän kanssa — kuinka olet voinutkin vaipua noin alas!"

"Vaiti, nainen, äläkä siinä ylvästele. Työväen asema alkaa saavuttaa yhä suurempaa kunnioitusta, ja sitäpaitsi pitää miehen osata asettua olosuhteiden mukaan! Kuka vietävä ei sitä tietäisi, että elämä vaihtelee!"

"Ainakin tiedän _minä_ sen", mutisi rouva.

"No, mitä siinä sitten valitat. Elämänkokemus on voitto, joka myöhemmin taikka aikasemmin tulee osaksemme, kun ensin olemme pohjarahaksi panneet pettyneet toiveemme".

"Kuules, Adalbert", puheli rouva itku kurkussa, "jos minä alkaisin pitää jostakin toisesta miehestä, niin olisi se aivan anteeksi annettava, sillä niin häpeällisesti laiminlyöt sinä velvollisuutesi minua kohtaan".

"Sen suhteen olen aivan rauhassa", vakuutti tuo auttamaton aviomies; "ensiksikin en luule enään kenenkään ihastuvan sinun sulouksiisi, ja toiseksi on mahdotonta ajatella, että nainen, jota _minä_ olen rakastanut, enään voisi vajota ketään toista rakastamaan. Puhdas yöviitta, ystäväni, jos suvaitset!"

Vaivuin istumaan tuolille uunin viereen, vanhojen muistojen ja uusien ajatusten valtaamana.

Niin, luo entinen kopeilija, käytti yöviittaa ja pelasi "nihtiä" mitättömäin käsityöläisten kanssa, ja hän taas, jolle tuosta komeasta insinööristä piti tulla oikeen ihanne aviomies, sai kärsiä samaa kohtaloa kuin niin moni muukin vaimo: istua unisena myöhään yöhön yhtä unisen talikynttilän valossa ja odotella miestään kotiin!

Viimeinen kekäle uimissa lyhähti juuri kokoon. Aivan koneentapaisesti tavoitin hiilihankoa; se oli tarttunut uunin raviin ja kun vedin sen sieltä, seurasi mukana viisi, kuusi hiustukkua, surullisia todisteita huolimattomasta kodista.

Nyt olisin vielä vaan halunnut katsahtaa pikku Bertil'in korviin tullakseni varmasti vakuutetuksi että kummatkin insinöörin mitta-asteet kodin järjestyksestä täydellisesti pitivät paikkansa, ja voin siis suosittaa niitä muittenkin käytettäviksi. Mutta, jos nekin pettäisivät, niin pysyy se ainakin varmana, että kuka tahansa saattaa suulla suurennella, vaikk'ei kunnossa kykene.

YLIOPPILASMAMMA.

Muistuu mieleeni muuan leveäharteinen, tanakka nainen, jolla siihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, ei enää ollut paljon viehättäväisyydestä jälkiä, mutta joka kotitienoollaan oli sangen arvossa pidetty, ja jota moni kirkon ja valtion palveluksessa harmaantunut vanhus vielä kiitollisuudella muistelee.

Hänellä oli toisessa Ruotsin yliopistokaupungissa pieni, siisti ravintolaliike, pääasiassa ylioppilaille, joita hän syystä tai toisesta erityisesti suosi, ja jotka lämpimästi vastasivat tähän tunteesen sekä, ottaen vaarin hänen tosi äidillisestä huolenpidostaan, eivät koskaan keskuudessaan nimittäneet häntä muulla nimellä kuin "mamma".

Hänen hauskassa kaksikerroksisessa rakennuksessaan kaupungin laidassa oli kokonaista viisitoista ylioppilaskortteeria, tosin kyllä yksinkertaisesti sisustetut, mutta siistit kuin hollantilaisen kajuutta. Voi sitä nuorukaista, joka sai kunnian olla ylioppilasmammalla täysihoidossa, eikä puhtaudellaan ja säännöllisyydellään osoittanut ymmärtävänsä tätä seikkaa arvossa pitää!

Paitsi niitä viittätoista onnen suosikkia, jotka olivat mammalla täysihoidossa ja senvuoksi pidettiin aivan kuin lapsina talossa, kävi hänen luonaan lukemattomia ylioppilaita silloin tällöin virkistämässä itseään ruualla taikka juomalla. Silloinpa vasta ilo ilolle tuntui, kun istuttiin "mamman" matalassa, mutta isossa ravintolasalissa, jonka lattialle sen aikuisen tavan mukaan oli ripoiteltu hienoja katajan oksia, ja jonka akkunoita kaunisti kapeat, savusta mustuneet, kirjavat kattuuniverhot; kodikkaisuutta lisäsi vielä viheriä uuni sinivalkoisine koristeastioineen sekä myymäpöydällä kaikessa huolettomuudessa kiemurteleva kirjava kissa, joka toisinaan vaihteen vuoksi kohottautui takajaloilleen, tehden eturuumiillaan siron kumarruksen ja samalla haukotellen niin, että sen ruusunpunainen kita kokonaan tuli näkyviin; kun se sitten suunsa sulki, saivat kasvot tuon kissoille omituisen itseensä tyytyväisen ja samalla hullunkurisen "nauravan" ilmeen.

Iloista laulua ja huoletonta naurua ei ollut talosta puuttunut niinä kahtena kymmenenä vuotena, joina "mamman" valtikka oli sitä ohjannut. Ja hän — valon ja lämmön elävä säiliö — oli sydämmeensä kätkenyt kaikki nuo ilon säteet ja sai nyt elonsa ehtoolla tuntea niiden lämmittävää ja nuorentavaa voimaa sekä itsessään että ympäristössään.

Ja mitenkä minä tulin hänet tuntemaan?

Nähkääs, asianlaita oli siten, että tuohon oppineesen kaupunkiin oli tulossa maisterinvihkiäiset, joihin minäkin sanomattomaksi ilokseni sain kutsut; kaitsijaksi minulle oli määrätty eräs sangen kunnioitettava rouva M., jonka sisarenpoika oli vihittävien maisterien joukossa. Erään rouva M:n perheessä sattuneen sairauden johdosta viipäytyi matkamme niin, että perille saavuttuamme ei enää ollut ainoatakaan huonetta saatavissa.

"Ah!" huudahti ilostuen maisterimme, tädin sisarenpoika, ja hyppäsi samassa pölyisiin vaunuihimme asettuen istumaan ajajan viereen: "Nytpä tiedänkin, me ajetaan mamman luo, — hän kyllä keksii avun!"

"Mamman luo?" toistimme me.

"Niinpä niin; — kasteessa on hän saanut nimen Pella Topp, mutta sitä nimeä tuskin kukaan nyt enää tuntee, — hän on kaikkien ylioppilaiden suosikki ja kaitselija, vaikka hänen valtikkansa toisinaan tuntuukin rautaiselta. Mutta samapa se; naisten kaunistus on hän kaikessa tapauksessa ja harjoittaa sitäpaitsi ravintolaliikettä, joka ei suinkaan hänen arvoansa alenna. Hei, muhkeat harmaani! Olen iloinen tietäessäni kuuluvani hänen lellipoikiensa joukkoon; ei hän siis mitenkään saata nyt jättää minua pulaan!"

Hetkisen kuluttua pysähtyivät vaunut "Pikku helmen" portilla, joksi "mamman" ravintolaa kutsuttiin.

Aurinko paahtoi kuumasti pieneen puutarhatilkkuun talon edessä, jonka sisästä kuului reippaita säveliä ja iloista naurua.

Pari yläkerran ikkunaa avautui äkkiä, ja niistä tirkisteli muutamia ylioppilaita paitahihasillaan ja piippu suussa.

Juuri kuin maisterimme hyppäsi kuskilaudalta alas, ilmestyi eteisen ovelle muhkea mummo, tummassa hameessa ja leveä, puhdas tärkätty esiliina edessä, seisoen kädet puuskassa ja silmien suojana leveä, viheliäinen varjo, joka peitti ne kokonaan. Mutta kokoon puristettujen suupielien ympärillä oleva piirre ilmaisi sekä lempeyttä että ankaruutta.

"Mitäs lastia maisteri nyt kulettaa?" kysyi mummo, paikaltaan hievahtamatta.

"Rakas, kunnioitettu mamma! tässä näet kaksi koditonta naista, jotka vetoavat sinun armeliaisuuteesi. He tulevat tanssiaisiin, eikä koko kaupungissa ole ainoatakaan huonetta saatavissa".

"Asia on huonosti järjestetty — ja te, herra hyvä, olette sen varmaan itse siten hommanneet?"

"Oikein arvattu, mammaseni, mutta voin puolustautua sillä, että ensin sain kieltävän vastauksen erään sairauskohtauksen johdosta, ja sitten..."

"Kyllä ymmärrän, mieluisa yllätys, mutta kaikella kunnioituksella hiiteen sellaiset sattumat tällaisina aikoina. Sitäpaitsi herra kyllä tietää, etten pidä huoneita matkustaville".

"Minä tiedän, että sinulla kyllä on huoneita vaikka koko maailmalle, mamma kulta, kun vaan tahdot antaa. Sullo täksi aikaa kolme tai neljä ylioppilasta _samaan_ huoneesen ja...."

"Enkö minä jo ole tehnyt sitä?! Luuleeko herra kenenkään saavan pitää yksin huonetta tällaisena aikana?"

"Hm!... Mutta vaikka minun olisi polvistuttava edessäsi keskellä rappusia, niin en sittenkään hellitä, ennenkuin olet jonkin keinon keksinyt. Katsoppas, miten levottomasti tarkkaavat sinua tuon nuoren neidin silmät. Olethan sinäkin, mammaseni, kerran ollut nuorena ja ikävällä odottanut ilon hetkiä! Näitten muistojen kautta vannotan minä sinua..."

"Kas niin, kas niin, lörpöttelyä. Jo paljastaan siitä syystä, että saisin teidät vaikenemaan, täytynee minun suostua tyhjentämään salin takana oleva kammari. Hieno se ei ole, mutta arvoisat vieraat koettakoot tulla toimeen, miten paraiten voivat".

"Tiesinhän sen, sinä siunattu mamma", ja maisteri sulki kursailematta mummon syliinsä, jonka lihava vartalo hytkähteli naurun hohotuksesta vielä hänen mennessään talonsa alakertaan antamaan määräyksiä uusien tulokkaiden vastaanotosta.

* * * * *

Vihkiäisjuhlat olivat lopussa. Ei kuulune asiaan kertoa tässä niistä sydänten valloituksista, joita minä niiden aikana olin tehnyt, mutta mainita voin, ettei niiden luku suinkaan ollut aivan vähäinen. Pois kaikki epäilevät hymyilyt! — kaksikymmenvuotisena ja punaposkisena, tukka sievästi somistettuna, on varsin helppoa saada aikaan rauhattomuutta Aatamin poikien povissa, jotka välittävät viis' siitä, sattuuko ihmisellä olemaan sielua vai ei.

Varsinkin _yhden_ nuorukaisen kuva karkoitti unen silmistäni loikoillessani väsyneenä kammarissamme mamman pehmeillä patjoilla. Silloinpa kajahtivat korviini tervehdyslaulun säveleet. "Pikku helmen" ikkunain alla, mutta olivatko ne tarkoitetut minulle vai mammalle, — sitä oli vaikea tietää. Tanssiaisissa olin kuullut ett'ei kukaan kaupungin kaunottarista ollut saanut neljättäkään osaa niistä serenaadeista, jotka mammalle oli pidetty, ja siihen oli omat syynsä: milloin oli mamma vetänyt ristin jonkun köyhän ylioppilaan velkakirjan yli, milloin elättänyt toista ilmaiseksi kuukauden toisensa jälkeen, taikka, kun tarvis vaati, omin käsin tarttunut jotakin rauhan häiritsijää niskaan ja heittänyt ulos salista, jota miehuuden näytettä tietysti piti laululla ylistää, — ja mamma piti laulusta, koska laulu ehdottomasti kuului ylioppilaselämään.

Miettiessäni tätä kaikkea puoleksi istuvillani sängyssä, kuulin raskaita askelia ja samalla avautui ovi huoneesen, jolloin astui sisään — mamma itse kesäisessä yöpuvussaan, joka oli sangen tarkoituksen mukainen, vaikk'ei sievyydellä pilattu.

"Poikani laulavat pikku mamsellille", sanoi mummo, "ja siksi pitää teidän sitä kuunnella. Niin laulavat, kuin enkelit, senkin lurjukset! Millainen basso tuolla Boström'illä onkaan — kuunnelkaahan vaan! ja sitäpaitsi on hän miesten parhaita, tuo poika; köyhä, ahkera ja iloinen — sellaiset ovat minun joukkoani.

"Mutta ehkä ne kuitenkaan eivät minulle laula", sanoin epäillen. "Laulavathan ne usein neiti Topp'illekin". (Sillä nimellä tahtoi mummo vierasten itseään nimittävän).

"Laulavathan ne velikullat kyllä minullekin, mutta tällä kertaa minä tiedän ett'ei laulu ole minulle aiottu. Onko pikku mamsellia koskaan ennen laululla tervehditty? Eikö, no kyllähän sen arvasinkin! Eihän ne sellaisissa pikkukaupungin pesissä osaa muuta kuin joitakuita mitättömiä rallatuksia. Kuunnelkaapa taaskin Boström'iä! Nyt pitää mamsellin sytyttää kynttilän pätkä, näyttääksenne heille, ett'ette kuorsaa".

"Mutta, hyvä neiti Topp, ei se käy päinsä. Salin akkunat ovat peittämättä — nehän näkevät minut".

"Eivät ne voi muuta nähdä kuin yöröijynne, ja tanssiaisissa ei teillä ollut niinkään paljoa päällänne... Olkaa aivan rauhassa, kyllä minä seison edessä!"

Olihan tuo kyllä hyvä tarjous, mutta kuinka ylioppilaat voisivat neiti Topp'in läpi nähdä valoa, oli vaikea selittää.

Vihdoinkin sain mummon laskemaan alas akkunaverhot toisen akkunan eteen, ja sytytin sitte kynttilän siinä toivossa, että nuo "valon lapset" sen kyllä näkisivät, vaikka se heikostikin valaisi.

Laulajat lauloivat sekä hyvin että kauan, aivan liian kauan mamman mielestä, sillä suureksi hämmästyksekseni näin hänen astua hytkyttelevän alakerran saliin, jossa avasi akkunan ja lausui äänekkäästi erään laulun loputtua: "kiitoksia nyt vaan, pojat! Kuten valkea tuolla yläkerrassa teille osoittaa, on hän kuullut laulunne ja nauttinut sen kauneudesta. Mutta älkää nyt seistä töllistelkö enään tässä yö-ilmassa, vaan menkää kotiinne nukkumaan; taitaa olla uni teille tarpeen niinkuin meillekin".

"Eläköön mamma!" kajahti yhteisesti iloisten laulajain suusta, jotka kohta, käskylle kuuliaisina, alkoivat tehdä lähtöä.

Seuraavana päivänä kävimme "kaitsijani" kanssa katselemassa kaupungin merkillisyyksiä ja tulimme illalla hyvin väsyneinä, mutta tyytyväisinä asuntoomme.

"Kaitsijani" nukkui kohta, mutta hälinä alakerrassa ja omat mieluiset muistoni pitivät minua tänäkin iltana kauemmin valveilla. Ja vaikka kuinkakin sikeästi olisin nukkunut, niin luulen, että mamman bassoääni olisi minut herättänyt, kun hän vihan vimmassa huusi:

"Ei, Lundman, ja vielä kerran ei, kuuletteko nyt! Ett'ette ymmärrä hävetäkään! Minun mielestäni olette saanut aivan tarpeeksenne. — Teillä on rahoja, sanotte? Sen pahempi, sillä ette osaa niitä koskaan käsitellä. Heittää pois kaikki valttinsa yhtenä päivänä ja toisena kärsiä puutetta, on aina ollut teidän elinohjeenanne. Hyi hävetkää! Ja kuitenkin hyvin tiedätte, kuka kotona istuu ja suopi tuskin kahvitilkkaa itselleen syystä, että teillä vaan olisi kaikki hyvin ja hienosti. Paremmat ajatukset minulla teistä oli, silloin kuin tänne tulitte! Niinkö, ett'ei se minuun kuulu? Se kuuluu jokaiselle rehelliselle ihmiselle, tietäkää se ja olkaa vaiti taikka menkää tiehenne, kummin tahdotte, mutta tippaakaan ette tänäiltana enään saa. 'Miksikä minä sitten pidän ravintolaa', senkin tyhmeliini? Juuri voidakseni pitää teitä kurissa, vaikka se kummalta kuuluneekin. Joku toinen antaisi teidän juoda niin että silmäripset käpertyisivät ja pistäisi kaikessa rauhassa rahanne taskuunsa. Onko Pella Topp tehnyt siten? Astukoon esiin, ken haluaa, ja syyttäköön Pellaa omanvoiton pyynnistä!"

"Ei, ei, eläköön mamma!" huusi useampia ääniä yht'aikaa.

Sitten en enään eroittanut, mitä Lundman vastasi, mutta lienee se ollut jotain hyvin sopimatonta, koska kuulin mummon tavallisella bassoäänellään, joka värisi hillitystä vihasta, sanovan: "kun penikat haukkua nalkuttavat, ajetaan ne ulos", sekä samalla jotain raahattavan lattian poikki ovelle, joka avautui ja sulkeutui yhtä nopeasti; kiivas kolkutus oven takana todisti, että ulosheitetty ei ollut kohtaloonsa tyytyväinen. Mutta kun sisästä vielä muutaman kerran kuului varoittava: "vaiti Lundman, taikka saat vielä lisää", niin taukosivat kolkutukset vähitellen.

"Huomenna hän minua tästä vielä kiittääkin, senkin hölmö", puheli mamma nyt aivan rauhallisella äänellä, "sillä kätkin hänen lompakkonsakin, ett'ei hän enään pääse muihin kapakoihin! Ja nyt pojat, te jotka _minun_ joukkooni kuulutte, selvitetäänpäs asiat taas kuukauden ajaksi, niin kauan kuin tässä on vähän rauhaisempaa aikaa. Järjestys se olla pitää".

Noin puolen tunnin ajalla en juuri muuta kuullut kuin jonkun puoliääneen lausutun sanan sekä rahojen kilinää ja sitten lopuksi kummankin puolisen kiitoksen ja hyvästiheiton. Mutta viimein kuulin jonkun jotenkin käheästi rukoilevan mammalta aina uudelleen ja uudelleen samaa:

"Rakkain pikku mammaseni, sinä paras naisten joukossa..."

"Kun paholainen lyöttäytyy hyväksi, ei asiat milloinkaan ole oikein", mutisi mamma mitä karkeimmalla bassoäänellä. "Velaksi koko kuukausi? Ah, istu ja pala! vastahan te viimeviikolla saitte sisäänkirjoitetun kirjeen? Jos te sen olette unohtanut, niin en ainakin minä ole. Mihin ne rahat ovat joutuneet?"

"Selittämättömät luonnon voimat, kunnioitettu mamma..."

"Jaa, kyllä te vaan olette aika velikulta. Mutta vaikka minut hukka perisi, niin en anna teille äyrinkään edestä velkaa. Joka äyri taikka pois heti paikalla! Ja näin teen juuri siksi, että tiedän teidän juopotelleen, vaikka toisella taholla. Tekö kykenisitte hoitamaan itse itseänne? Mahdotonta, yhtä mahdotonta, kuin koettaisitte selkäänne purra. Jos minulla olisi tytär, antaisin hänen ennen vaikka tuhkana tuuleen mennä kun tuollaiselle miehelle. Viisikymmentä neljä taalaria ja kaksikymmentä kahdeksan killinkiä olette velkaa, ei enempää eikä vähempää. Tänne rahat; taikka asutte viimeistä kuukautta täällä, ja se voipi kyllä muutenkin olla mahdollista, joll'ette käyttäydy paremmin kuin tähän asti. Viisitoista miestä tahtoisi nytkin asuntoa, eikä teidän kanssanne maksa vaivaa yhtään kursailla, sen Jumala tiennee. Kas niin! Tuossa on teille takaisin viisi taalaria ja neljä killinkiä. Mars nyt, poikaseni, ja pitäkää varanne toisella kertaa!"

"Vai niin, teitä on nyt vaan kaksi jälellä. Hamberg'illa on rahoja nyt, näen mä! Katsotaanpas kirjasta, miten teidän asianne ovat: kaksikymmentä viisi taalaria ja kaksitoista killinkiä. No, te ette ainakaan ole eläneet ylensyömisessä taikka juomisessa. Siksi olettekin kalpea, kalpea kuin sillin maiti. Miks ette ole syöneet illallista koko viime kuun ajalla, herraseni? Eikö ole ollut aikaa syömiseen? Nyt valehtelitte, kuin aika mies, mutta jos sillä tavalla aiotte varoja koota, niin älkää sitte muistikirjaanne käytävään pudottako, kuten tänä aamuna... — Ei ollenkaan! Luen siitä ääneen, jos tuhdon, en teidän vuoksenne, mutta Hedman'in tässä:

"Sisäänkirjoitetussa kirjeessä mammalle — 15 taalaria".

"Niin, kun hän oli sairaana, ja..."

"Onhan siinä pieni puolustus, kyllä ymmärrän! Hyi häpeätä, kun narraa vanhan eukon aivan itkemään... ottakaa nuo siunatut kaksikymmentä viisi taalariakin ja antakaa mennä samaa tietä kuin kymppinnekin... Tiedän kyllä, minkä arvoisia olette sekä äiti että poika! Ja sitten tulette te syömään illallista ja syötte kuin karhu, ymmärrättekö nyt, ja maksatte minulle kun piispaksi pääsette... Ja nyt syleilkää Topp'in mummoa, niin että rutisee vielä jälkeenkin päin. Olen ylpeä teistä kuin kalkkuna, tietäkää se, te senkin kalpeanokka, sillinmaiti — pänttääjä...Jumala teitä siunatkoon! Komeampia naisia saanette kyllä syleillä, mutta tuskinpa uskollisempia, ja jos joskus joudutte rahapulaan, ennenkuin papin viitta selässänne riippuu, niin nyäiskää vaan minua! Yksi asia minusta teidän suhteenne vaan ei ole hyvä ja se on, ett'ette ole _minun_ poikani! Mars, nyt vaan, kun vielä voin teille selvällä äänellä puhua, ja niinkauan kuin yksikin sopukka on tyhjänä talossani ja palanenkin leipää pöydälläni, kuuluu se teille yhtä hyvin kuin minullekin — hyvää yötä!"

"Ja nyt", jatkoi mummo, kun ovi menijän jälkeen oli lukittu, "nyt on teidän vuoronne, Hedman, joka tähän asti olette olleet minun suurimman rakkauteni — mutta tästälähtein, pelkään minä, suurimman suruni esineenä!"

Nyt oli mamman ääni niin matala ja lempeä, että vähällä aikaa en ollenkaan saattanut uskoa puhujaa häneksi.

"Ette vastaa mitään", jatkoi mamma; "voittehan tekeytyä kovaksi tässäkin suhteessa ja sanoa, kuten tuo toinenkin, ett'ei asia minuun kuulu..."

Raskaat nyyhkytykset kohosivat mummon rinnasta ja saivat minun ajattelemaan myrskyä, joka tammen oksia pirstoo.

"Ei", kuulin vilkkaan ja — paha kyllä hyvinkin tutun äänen vastaavan, "niin pitkälle ei ikinä mennä!"

"Eikö? No sitä parempi! Mutta minulla on teille vielä paljon muuta sanottavaa, jota en tänä iltana ehdi, taikka oikeammin: en jaksa. Tulkaa tänne huomenna" — en kuullut millä kellon lyönnillä; — "siihen aikaan on täällä tavallisesti hiljaista ja silloin tahdon sanoa teille sanan, joka on oleva joko viimeinen välillämme taikka alkuna johonkin parempaan. — Hyvää yötä!"

Mitä pahaa oli mahtanut tehdäkään minun eilinen ritarini — sillä hänen äänensä se oli, tunsin sen varmasti?

Minun tätä mietiskellessäni, kuulin alakerran salista tukahdutettuja nyyhkytyksiä, katkonaisia huokauksia sekä hiljaista puhetta. Nyt oli tuon voimakkaan naisen yksinäisyyden hetki, sellainen hetki, jollaisia me kaikki silloin tällöin tarvitsemme ennättääksemme asettaa kaikki näyttämöllä kuntoon, ennenkuin esirippu uudelleen kohoaa, ja me taaskin katselemme kunnianarvoisia yleisöä silmästä silmään.

Puolipäivän aikaan seuraavana päivänä oli meidän määrä lähteä. Sitä ennen oli meillä kuitenkin vielä vähäisiä asioita toimitettavana, ja kun läksimme "Pikku helmestä", seisoi "mamma" kaikessa muhkeudessaan iloisena ja leppeänä salinsa ovella ja nyökytteli meille päätänsä. Ei pienintäkään jälkeä eilisestä surumielisyydestä voinut huomata siinä osassa kasvoja, jotka olivat peittämättä.

"Otitko sateenvarjon mukaan", kysäsi "kaitsijani" vähän aikaa kulettuamme, tähystellen pilviä".

"Eihän nyt sadetta tule".

"Mutta jos kuitenkin. Juosta takaisin muutaman kadun kulman ympäri, ei ole mikään asia kaksikymmenvuotiaalle. Mene vaan hakemaan se ja tule sitte minua tapaamaan rihkamakauppaan tuolla kadun kulmassa, tiedäthän!"

Käännyin takaisin. Alakerran sali sattui tällä kertaa olemaan ihan tyhjänä, ja minä astuin kevyesti sen läpi huoneesemme, niin että minua tuskin olisi huomannut, vaikka joku olisi ollutkin läheisyydessä.

Etsin sateenvarjoa sekä oven että uunin takaa, sängyn ja sohvan alta ja ylipäänsä kaikista sellaisista paikoista, joihin säntillinen ihminen ei koskaan tavaroitaan pane. Mutta turhaan. Ahaa, ajattelin viimein, kunhan se vaan ei olisi tuolla väliseinän takana niin sanotussa vaatekaapissa. Avasin pienen tapettioven, astuin sinne ja aloin puolihämärässä hakea. Silloin avautui salin ovi ja meidän huoneesemme astui joku taikka joitakuita, jonka jälkeen ovi kierrettiin lukkoon ja avain otettiin pois. Olin juuri ryntäämäisilläni esiin ja ilmaisemassa olinpaikkani, kun minunkin sopukkani ovi äkkiä työnnettiin kiinni, ja mamma hyvin päättäväisellä äänellä alkoi puhua:

"Kas niin, nuori ystäväni, täällä luulen saavamme olla häiritsemättä puolisen tuntia, ja enempää ei tarvitakaan ehtiäksemme, sanoa sanottavamme ".

"Mutta", kuulin ihailijani huomauttavan, "jos ne vieraat... jos se nuori neiti..."

"Ei ole hätää. He menivät äsken juuri ostoksille ja silloin tietää, ett'ei sellaiset kanat hevillä palaja. Voitte muuten olla aivan rauhassa, Hedman, eikä pelätä mitään nuhdesaarnoja. Teen vain pari kysymystä ja kerron erään unen; siinä kaikki... Siis ensiksi: uskotteko, että pidän teistä, kuin olisitte oma poikani?"

"Sen uskon, Jumala nähköön!"

"Olenko mielestänne tehnyt mitään tulevaisuuttanne varten?"

"Kaikki, — ei enempää eikä vähempää. Tiedättehän, ett'en ilman teitä olisi voinut ajatellakaan lukujeni jatkamista. Meitähän on niin monta sisarusta".

"Ja palkinnoksi siitä tahdotte turmella sisarentyttäreni koko tulevaisuuden".

"Kaukana siitä! minä..."

"Vaiti poika! minä tiedän, että te vastoin minun kieltoani keksitte tuhansia syitä tavataksenne häntä... tuota köyhää palvelustyttöä, joka ei koskaan voi tulla vaimoksenne. Onko se mielestänne rehellistä peliä?"

"Mutta..."

"Sydän on sangen häälyväinen kappale, sanon teille, joll'ette sitä ennestään tiedä, ja teidän sydämmenne varsinkin. Aikuiset liitot — pitkälliset surut. Kun muutamia vuosia on kulunut, niin oikein ihmettelette, kuinka koskaan olette niin halpaa tyttöä voineet ajatellakkaan. Ja sitäpaitsi, herraseni, olette aivan liian tarkka huomaamaan kaikkea muutakin kaunista paitsi häntä".

"Mutta minä vakuutan.....

"Älkää vakuuttako mitään, se on kaikista viisainta. Ette te vielä tiedä, vaikka olettekin viisas ja hieno, mitä rakkaus on. Mutta huonosti palkitsette mummon vaivat, jos taitatte hänen nuoren kukkansa, ja se taitaisi ollakin ainoa teko, jota en teille voisi anteeksi antaa. Mutta kuulkaas nyt untani:

"Kolmekymmentä vuotta sitten oli täällä kaupungissa nuori ylioppilas, joka oli yhtä oppinut ja 'viisas' kuin tekin, ja myös nuori, rivakka tyttö, aivankuin Liina, sisarentyttäreni, nyt. Ja tyttö huomasi, että ylioppilas oli iskenyt silmänsä häneen ja hän taas sydämestään kiintynyt ylioppilaasen; mutta, suuri suru valtasi tytön mielen, sillä hän tiesi olevansa liian halpa ylioppilaalle.