Part 4

Raskaasti huoaten puhalteli tuuli lehdettömien puiden latvoissa vanhan skånelaisen pappilan ympäristöllä, ja pauhaava meri lähetti ärjyen vaahtoavia laineitaan toisen toisensa jälkeen rantaan ikäänkuin tuskissaan valittaen työnsä raskautta. Tuuliviiri pappilan katolla kierteli vinkuen sinne ja tänne kuin rauhaton henki ja talon koira yhtyi aina vähän päästä pitkällä ulvonnallaan tähän surulliseen konserttiin.

Mutta sisällä pappilan isossa, matalassa salissa paloi räiskyen iloinen valkea, valaisten milloin talon kaunista, yhdeksäntoista vuotiasta tytärtä, joka ajatuksiinsa vaipuneena polki rukkiansa, milloin taas leikitellen vallattomasti, raskailla nahkapäällyksisillä huonekaluilla, taikka vakavapiirteisillä muotokuvilla, jotka riippuivat seinällä soikeissa kullatuissa ja taiteellisilla leikkauksilla, koristelluissa kehyksissään.

Huolimatta sateen kovasta rapinasta pieniä ikkunaruutuja vastaan, istui tyttö vaipuneena nuoruuden epämääräisiin ja samalla suloisiin unelmiin. Ei hän myöskään huomannut, että tuli uunissa vähitellen alkoi sammua, ennenkuin kuuli kukkuvan kellon lyövän seitsemän ja samalla keittiön ovea avattavan; sisään astui kuulumattomin askelin laiha naisihminen, päässä leuvan alta solmittu myssy ja liina kaulassa, kantaen kahta sytytettyä talikynttilää tinaisissa kynttiläjaloissa.

"Enkös oikein arvannut, muruseni, että istut täällä melkein pimeässä! Ja valkea aivan hiipumaisillaan — varjelkoon niitä nuoria! Mutta katsos tuollaista pitkää kekälettä; saadaanpas nähdä, niin tulee vieraita".

"Tänä iltanako, tällaisessa ilmassa. Ei suinkaan, et sinä, Jaana täti, tällä kertaa ennusta oikein".

"Saadaanhan nähdä. Aamulla täällä oli samanlainen kekäleen möhkäle ja sitäpaitsi näin viime yönä unta, että kynimme hanhia ja se merkitsee aina vierasten tuloa. Hyvä muuten olisi, ett'ei vieraita tulisi, sillä tämä päivä on ollut koko Tycho Brahen päivä ja sitäpaitsi on minua aamusta aikain vaivannut niin kummallinen tunne. Ja mummo koputteli voimainsa takaa kekälettä, ikäänkuin sen hävittäminen olisi voinut estää ennustettua viereisten tuloa".

"Minä olen myöskin nähnyt unta", tunnusti nuori tyttö hiukan epäröiden.

"Hanhistako sinäkin? No, silloin..."

"Eihän toki... kylläpä tämä on hullunkurista... minä uneksuin kauniista miehestä... sotilaasta..."

"Auta ja varjele", siunaili Jaana täti kauhistuneena, kohottaen kättään ikäänkuin jotain pahaa pois torjuakseen, "kuinka saatat uneksia niin... niin varomattomasti! Minä en koskaan tiedä nuoruudessani..."

"Ehkä on unellani ihan luonnolliset syynsä. Pyysihän kreivi, joka Ebba neidin häitten vuoksi ei nyt voi majoittaa sotilaita kotiinsa, rakkaan isäni ottamaan koko asian huolekseen ja voimme siis odottaa noita pakollisia vieraita tänne koska tahansa".

"Mutta sittenkin, loikoilla ja uneksia mokomista murhan-enkeleistä... Voi, lapseni, niitä hirmuisia sotia! En yhtään ihmettele, että isäsi sanoi: 'vaikka kenraali sinua kosisi, saisi hän rukkaset'. Sinun isäsi kyllä tietää, mitä hän tahtoo ja tekee".

Kumpaiseltakin naiselta pääsi yht'aikaa puoleksi tukahdutettu huokaus, todistaen, että isällinen valtikka saattoi toisinaan tuntua kylläkin raskaalta, mutta siitä ei kumpikaan sanallakaan maininnut.

"Koska nyt kerran olet tuollaisesta ihmisestä uneksinut", sanoi viimein Jaana täti, "niin voit minulle unesi kertoakin... Eivät unet aina tuhkana tuuleen haihdu".

"Olin näkevinäni", alkoi tyttö vitkastellen kertoa, "että tänne tuli aivan odottamatta, nuori soturi ja kumarsi minulle kohteliaasti kysyen, olinko minä Margareta Tärne. Ja kun minä kainona ja hämilläni vastasin se olevani, katsoi hän niin kauniisti minuun ja lausui, että siinä tapauksessa minä olin se _oikea_. Samalla hymyili hän ja auringon säteet valaisivat hänen kasvojaan, jotka tuntisin vaikka tuhansien joukosta..."

"Kas vaan!" sanoi täti aprikoiden; "ei ole hyvä, kun näkee enteitä tapahtukoon se sitten valveella taikka unissa. No, siinäkö oli koko unesi?"

"Ei, nyt vasta tulee ihmeellisin kaikista: hän ojensi kätensä tarttuakseen minun käteeni, ja kun minä sen hänelle annoin, niin loin katseeni maahan..."

"Minua ilahduttaa, lapsi kulta, että sinulla oli sen verran älyä..."

"Mutta samassa tunsin suutelon kädelläni..."

"Senkin tunkeilija!" huudahti Jaana täti, jonka mielikuvituksessa uni oli muuttunut eläväksi todellisuudeksi; "hän aivan suuteli sinun kättäsi?"

"Niin minusta tuntui; mutta kun sitten katsahdin ylös (luonnollisesti häntä nuhdellakseni) olikin hän poissa ja edessäni seisoi takajaloillaan — kettu, joka inhoittavalla kielellään nuoleskeli kättäni. Eikös tuo ollut ihmeellistä, täti?"

"Sangen ihmeellistä, mutta kuitenkin sellaista, jota voi selittää. Pane mieleesi sanani, että joku noista kultakoristeisista murhan-enkeleistä, jotka tänne majoitetaan, vielä lähestyy sinua hunaja huulilla ja vilppi sydämmessä!"

"Ei ainakaan kukaan _hänen_ kaltaisensa", vastasi Margareta päättäväisesti. "Ja sitäpaitsihan tämä kaikki on pelkkää hullutusta! Nuori, komea sotilasko nyt rakastuisi minuun? En koskaan ole ajatellut sinnepäinkään".

"Sitä minä toivonkin. Ei yksikään hyvin kasvatettu tyttö istu ja mietiskele sellaisia... Mutta, kun hetki on tullut, tapahtuu se kuitenkin, muutoinhan ei sotilaat pääsisi naimisiin ollenkaan! Mutta vaikka tuo mies olisi itse pyhä Yrjö niin — sinua hän ei saisi. Nyt emme jouda pitemmältä juttelemaan; jo on illallisen aika. Hiljaa — mikä se oli? Tuuliko? Ei, aivan varmasti kolkutti joku etehisen ovella, vieläpä oudon tavoin. Mitä sanoin minä hanhista? Ja nyt on kyökkipiikakin kipeänä!"

Huolestunein askelin sipsutti täti salin ovelle; silloin juuri avautui se ja sisään astui vieras, jonka nähtyään Margareta vähällä oli pudottaa molemmat kynttilät käsistään; seisoihan hänen edessään ilmielävänä sama soturi, jonka hän oli unissaan nähnyt, yhtä kauniina, yhtä avomielisenä, yhtä vapaana — piirre piirteeltään samanlaisena.

Naisten hämmästymisestä huomasi hän tulleensa odottamatta ja kiiruhti esittelemään itseään luutnantti Arnold H—ksi sekä ilmoitti heille samalla, että hänen rykmenttinsä, jonka vasta muutaman päivän perästä olisi pitänyt saapua, olikin saanut uuden pikaisen käskyn heti lähteä liikkeelle. "Ehk'ei ruununpalvelijat, tuon äkkinäisen muutoksen vuoksi vielä olleet ehtineet asianomaisille ilmoittaa aikaa, jolloin nämä pakolliset vieraat saapuisivat... tämä oli kyllä ikävää, mutta mahdotonta nyt enään auttaa"... tätä sanoessaan kumarsi luutnantti miellyttävän kohteliaasti naisille, jotka vähitellen alkoivat toipua hämmästyksestään.

Jaana täti niiasi sirosti, lausui vieraan tervetulleeksi, lisäten heti asiasta ilmoittavansa veljelleen, rovastille, sekä kysyi missä "luutnantin väki" oli, ja sai tietää heidän seisovan ulkona sateessa ja valmistautui sitte, hiljainen epätoivo sydämessä, pitämään huolta näitten sisäänlaskemisesta sekä ruokkimisesta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt ulos, tuli rovasti vastakkaisesta ovesta kalotti päässä ja piippu suussa sekä puheli vierasta huomaamatta: "pysykää nyt, naisväki, sisässä! minä sain nyt juuri tietää, että ne siunatut majoi..."

Hän vaikeni ja otti piipun suustaan, huomattuaan vieraan.

"Luutnantti H.", kiiruhti Jaana täti esittelemään; "veljeni, rovasti Tärne".

"Onnettomuus tulee harvoin yksin", lausui luutnantti syvään kumartaen, mutta samalla rohkeasti hymyillen; tieto majoitettavien tulosta on saapunut samaan aikaan, kuin majoitettavat itse. Jättäydyn nyt teidän armoihinne".

"_Minun_ tässä armoihin pitäisi jättäytyä, sillä minähän rikkonutkin olen", vastasi lempeämmällä äänellä rovasti, jota tuo nuori mies ehdottomasti miellytti. "Tervetuloa vaan, herra luutnantti, ja antakaa anteeksi vanhalle miehelle, joka verisiä sotia ajatellessaan, ei aina tule olleeksi oikeudenmukainen sotilaitakaan kohtaan. Siis vielä kerran: terve tuloa".

"Toimitappas meille tänne vähän olutta, Margareta", käski rovasti tytärtään hiukan kärttyisellä äänellä, "ja ole sitten apuna keittiön puolella!"

Kaipauksella katseli luutnantti Arnold tuota kaunista tyttöä, joka selvästi hänen tähtensä lähetettiin pois. Halulla olisi hän ollut sekä ilman olutta että illallista, jos tyttö vaan olisi saanut olla sisässä; mutta rovastin äänessä oli jotain, joka esti häntä tätä kohteliaalla tavalla sanomasta. Huolimatta luutnantin seurustelutaidosta ja rovastin kohteliaisuudesta, tuntui herroista kuitenkin koko helpotukselta, kun kutsuttiin illalliselle ja molemmat naiset myöskin ottivat osaa keskusteluun. Margareta ei ollut kaino eikä typerä; hänen käytöksessään ilmeni hiljainen arvokkaisuus, jonka huomasi sitä selvemmin, mitä enemmän häntä oppi tuntemaan. Siksipä seurasivat luutnantinkin katseet yhä kasvavalla mieltymyksellä häntä ja mielihyvällä ajatteli luutnantti, että hän _mahdollisesti_ saisi viettää kahdeksan, ehkäpä neljätoistakin päivää hänen läheisyydessään, sillä määräys oli "majotetaan toistaiseksi".

Mitä kaikkea tämä "toistaiseksi" saattoikaan sisältää?...

Luutnantti ei vielä koskaan ollut rakastunut, vaikka olikin ollut tekemisissä satojen vilkkaitten, iloisten ja herttaisten tyttöjen kanssa. Ja nyt tuo hiljainen, lempeä, vaatimaton Margareta — miksi hän niin erityisesti luutnanttia miellytti? Sitä hän ei vielä tietänyt; mutta kun hän tuli huoneesensa sanottuaan Margaretalle "hyvää yötä", ja saatuaan silloin kerrankin katsahtaa hänen syviin, tumman sinisiin silmiinsä, tiesi hän sen ja huokasi puoliääneen: Totta se kuitenkin on, että rakkaus tulee odottamatta, kuin salaman isku. Tämä tyttö — taikka ei kukaan!

* * * * *

Neljätoista päivää — mitä saattavatkaan ne vaikuttaa ihmisen elämään ja onneen!

Ainakin vaikuttivat ne suuresti näihin kahteen nuoreen, jotka sillä ajalla olivat oppineet rakastamaan, toivomaan sekä — kärsimään. Turhaan olivat he polvistuneet järkähtämättömän isän edessä rukoillen toivoa tulevaisuudelleen, pienintäkin toivon kipinää, ainoatakin armon sanaa. Turhaan — aina vaan turhaan! — Vanhus selitti, että hän ennen tahtoi nähdä tyttärensä vaikka kuoleman syleilyssä kuin sotilaan omana, oli tämä sitten vaikka koko maailman ylistämä sankari.

"Mutta", lisäsi hän kiivaasti, "voisihan Margareta karata isänsä kotoa, niinkuin moni sydämmetön neito ennen häntä oli tehnyt, voisi surulla lisätä isänsä harmaita hiuksia, voisi..."

Isä ei saanut puhua loppuun. Margareta lausui päättävän: "ei koskaan!" aivan tavattomalla varmuudella. Onnettomaksi voi hän tulla; tottelemattomaksi ja sydämmettömäksi ei koskaan.

Siten erkanivat nuorten polut, ja siitä ajasta on nyt kulunut kahdeksan vuotta, jotka Margaretalle olivat olleet ikävän, kaipauksen, surun ja lopulta hiljaisen alistumisen vuosia.

Tätä kaikkea sekä paljon muutakin mietiskeli hiljaisella ja rauhallisella kirkkomaalla istuessaan yksinäinen, parhaassa ijässä oleva nainen, kasvot kalpeina, mutta sen kauneuden läpitunkemina, jonka eletyt sieluntaistelut yksin antavat. Tämä ei enään ollut sama Margareta kuin nuoruuden keväimessä, vaan paljoa suloisempi, huolimatta hänen suurien, uneksivain silmäinsä surumielisyydestä.

Hän istui äitinsä haudalla nojaten ristiin tuuhean kasviaidan suojassa. Maalaiskirkko hänen takanaan oli koristettu juhlaa varten — juhlaa, jossa hänen piti olla toisena päähenkilönä. Paljoa mieluummin olisi hän edessään suonut näkevänsä viheriällä koristellun haudan, joka hänelle olisi avannut rauhaisan sylinsä!

Istuessaan siinä pää käden varassa, muisteli hän vielä kerran ajatuksissaan tähänastisen elämänsä vaiheet.

Hän ajatteli päivää, jolloin äideistä hellin laskettiin juuri tämän turpeen alle. Hän muisteli monessa suhteessa turvatonta lapsuuttaan, isänsä tylyyttä ja tätinsä kykenemättömyyttä häntä ohjaamaan ja kasvattamaan; muisti päivän, jolloin hän vielä selvittämättömin tuntein ja ajatuksin päästettiin ripille tässä samassa kirkossa; muisteli mielessään nuoruuden epämääräisiä, mutta suloisia unelmia, jotka sitten hänen sielussaan heräsivät ikäänkuin aamurusko ennen auringon nousua ja muisteli riemuiten sekä syvästi surren juuri tuota auringon nousua: ensimmäistä rakkauttaan kaikkine suloisine, verrattomine muistoineen! Ah, kuinka pian se tuli tuhotuksi, kuinka vaikea oli eron hetki ja kuinka raskas kaipaus...

"Kolmen vuoden perästä, Margareta", oli hän sanonut heidän erotessaan tien risteyksessä, "kolmen vuoden perästä minä tulen — jos vaan elän". Ja nyt oli siitä jo kulunut kahdeksan vuotta jona aikana Margareta ei ollut hänestä sanaakaan kuullut. Hän on kuollut, oli sanottu; olipa koetettu uskotella Margaretalle, että hänen rakastettunsa jo aikoja sitten oli hänet unohtanut, mutta sitä ei hän voinut käsittää...

Sitten harhailivat Margaretan ajatukset takaisin aikaan neljä vuotta takaperin, jolloin uusi apulainen tuli hänen kotiinsa ja mielistelevällä käytöksellään voitti ensin vanhuksen sydämmen, voidakseen sitten kuroittaa käsivartensa ottamaan nuorta, ihanaa saalista, johon hän jo alusta pitäen oli silmänsä iskenyt. Väristys puistatti häntä ajatellessa kaikkea sitä, mitä hän oli saanut kärsiä taistellessaan soaistua vanhaa isäänsä ja tätiään vastaan, ennenkuin hän, ajetun kyyhkysen lailla, väsynein siivin antautui... hän ajatteli, kuinka monta uhkausta, käskyä, rukousta ja kehoitusta hän oli saanut kuulla siitä asti, jolloin tuo kauhea ihminen pyysi hänen kättänsä, aina tähän päivään saakka, jolloin kirkko oli koristeltu seuraavaksi päiväksi hänen häitään varten. Oi, miten hän näinä vuosina oli kaivannut äitiä, jonka syliin olisi voinut paeta, silloin kuin hän itse ei kyllin selvästi osannut eroittaa mitä lapsen velvollisuus ja ihmisarvo häneltä vaati!

Mutta tuolla, voi kauheata, tuli erään Margaretan ystävättären seurassa hän, jolle Margareta huomisesta alkaen tulisi kuulumaan, tuli ilahduttamaan julmaa sydäntään koristetun alttarin näkemisellä, jonka edessä toisen onni piti uhrattaman.

Aivan varmaan minä tähän näännyn, ajatteli onneton Margareta, nousten seisoalleen mennäkseen tulijoita vastaan; mutta lohdutuksena, tosin kyllä _ainoana_ on minulla se, että olen ollut tottelevainen tytär...

"Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä", kuiskasi ääni hänen sydämmessään, mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella nyt enemmän kuin ennenkään, pitäen sitä kiusaajan äänenä vaan. Ja sitäpaitsi: arpa oli langennut, alttari koristettu, uhri valmiina... ehkä huomisesta alkaen tyyntyisi tämäkin sydän, joka nyt vielä vapisi ja taisteli vastaan.

"Istuuko kyyhkyni täällä iltakylmässä! sanoi apulainen imelällä äänellä ja viha sydämmessä. No, no; pitäähän nuorella tytöllä olla vähän vapautta ... vaimon sen sijaan tulee..."

"Oletko maksanut kirkon koristajille, ystäväni", kysyi Margareta, päästäkseen kuulemasta aiottua esitelmää.

"Maksanutko? En maallisilla tavaroilla, vaan sydämmen lämpimimmällä kiitollisuudella. Ei pidä lahjoja jakamalla sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan antaa paheelle yllykettä, vaan jättää toimintavapaus inhimilliselle hyväntahtoisuudelle... Anna käsivartesi, kyyhkyni, ja mennään sitten yhdessä katselemaan koristettua alttaria, joka on oleva ulkonaisena kuvana onnestamme..."

Oltiin juuri astumassa kirkon ovesta sisään, kun kirkkotarhan vastaisesta portista astui kaksi henkilöä, joitten tomuiset vaatteet samoin kuin heidän maantielle jättämät vaununsakin osoittivat heidän olevan matkustavaisia.

Tahtomattaan vetäsi Margareta käsivartensa pois sekä siirtyi vähän syrjempään antaakseen apulaisen vastata niihin kysymyksiin, joita vieraat näkyivät aikovan tehdä.

Matkamiehet lähestyivät kohteliaasti kysyen, sallittaisiinko heidän tarkemmin katsella kirkkoa, jonka kaunis asema korkealla mäellä viehätti heitä niin, että he hetkiseksi pysäyttivät matkansa, saadakseen nähdä sitä sisästä.

Apulainen vakautti nöyrän kohteliaasti että hän sangen kernaasti tahtoi olla heille oppaana, samalla mielessään toivoen tällä kertaa olevansa suntiona, voidakseen ottaa vastaan juomarahoja. Hän siis näytteli heille kirkon harvoja merkillisyyksiä, muitten muassa vanhoja aateliskilpiä, joista he voivat päättää kirkon ijästä sekä monesta muusta seikasta, joka kaikki näytti heitä suuresti huvittavan.

"Onko joku juhla tulossa, koska kuori on koristettu", kysäsi toinen vieraista, tarkoin tutkien alttaritaulua.

Apulainen kertoi lähestyvästä onnestaan teeskennellyllä kainoudella, joka teki hänet, jos mahdollista, entistään epämiellyttävämmäksi.

"No, siinä tapauksessa toivon", sanoi vieras hiukan hattuaan kohottaen onnittelun merkiksi, "että se, joka teidät vihkii, lukisi vihkimäkaavan oikein; eipä siltä, että sillä niin suurta merkitystä olisi, mutta varmaa vaan on, ett'ei yksissäkään häissä, joissa minä olen ollut, pappi ole lukenut vihkimäkaavaa tekemättä _jotakin_ virhettä".

"Olisipa se kummallista", tuumi apulainen epäillen. "Olen itse..."

"Niinhän kaikki sanovat", keskeytti vieras vilkkaasti. "Yksikään ei myönnä voineensa eikä voivansa siinä erehtyä ja kuitenkin erehtyvät, he aina. Olkoon virhe pienikin, vaikka vaan joku pois jätetty taikka lisätty _ja_ tai _sillä_, virhe se kumminkin on".

"Kaikessa nöyryydessä uskallan kuitenkin vastustaa teidän mielipidettänne", sanoi apulainen mielessään harmistuneena. "Uskaltaisin vaikka mitä siitä, että minä ainakin osaisia......."

"Lupaan teille, herra, pastori, kaksikymmentä tukaattia, jos sen voitte tehdä erehtymättä", sanoi vieras hymyillen. "Voidaanhan tämä asia ratkaistakin, koska se nyt kerran on puheeksi tullut... tuolla on käsikirja; saatte katsoa siihen koko ajan. Mutta teidän pitää lukea koko kaava alusta loppuun".

Apulaisen silmät loistivat: _kaksikymmentä tukaattia_! Hän ei olisi voinut vastustaa, vaikka kysymyksessä olisi ollut _yksi_ tukaatti.

"No, olkoon menneeksi, minä suostun ehdotukseenne", vastasi hän innoissaan, "en huomaa siinä mitään pahaa. Kun tarkemmin ajattelen, olen melkein pakotettu näyttämään vääräksi syytöksen, joka koskee koko papistoa... Minä siis otan käsikirjan ja te, herrani", — hän kääntyi vieraasen n:o 2 — "olette hyvä ja seuraatte tästä toisesta käsikirjasta sanasanalta".

"Suostun", sanoi herra n:o 1. "Mutta ett'ette häiriytyisi siitä, ett'ei edessänne ole vihittäviä, niin sallikaa, (hän kääntyy kumartaen lumivalkeaan Margaretaan päin) että minä olen sulhasena!"

"Mutta", huomautti apulainen hiukan ihmeissään, "tämä rouvasihminen... hm!... on minun kihlattuni, neiti Tärne, joka huomenna... hm!... olkaa hyvä ja ottakaa tuo toinen!"

"Jos se on _tehtävä_, on se tehtävä nyt juuri", sanoi vieras kelloaan katsoen, "ja koska kihlattunne ei pane vastaan, niin — olkaa hyvä ja alkakaa! Nimeni on Leopold Kroon".

Kaksikymmentä tukaattia — olkoon menneeksi! ajatteli apulainen, jonka vähäiset arvelut nyt olivat kokonaan voitetut. Ei hän nyt enään nähnyt vihittäviä, ei lukkaria, joka ihmeissään sakariston ovesta kurkisti, vielä vähemmin herraa n:o 2 taikka Margaretan ystävätärtä, joka hämmästyksissään oli jäänyt seisomaan hiukan kauemmas; ei mitään muuta, kuin vihkimäkaavan käsikirjassa, jonka hän luki hyvin hitaasti, mutta kuuluvasti ja selvästi, niin että kirkko kajahteli. Yhtä selvästi vastasivat vihittävät heille tehtyihin kysymyksiin. Kaikki oli niinkuin pitikin; ei mitään unohdettu eikä myöskään lisätty.

Siksipä sulkikin apulainen käsikirjansa syvällä huokauksella.

"No, hyvä herra", kysyi hän matkustavaiselta n:o 2, joka tarkkaavaisesti oli seurannut käsikirjastaan, "luulen lukeneeni virhettä tekemättä?"

"Myönnetään".

"Ja te myönnätte sen myöskin?" kysyi hän "sulhaselta", joka sangen totisena seisoi hänen edessään.

"Täydellisesti".

Apulaisen sydän sykki ilosta melkein kuuluvasti.

"20 tukaattia siis ovat kieltämättä minun?"

"Kieltämättä — samoin kuin morsian on minun".

"He, he, olette leikkisä", sanoi apulainen silmät kiiluvina, ottaen kirkkaita tukaattia vieraan kädestä; "asema onkin kieltämättä hiukan omi..."

"Kieltämättä. Ja nyt, hyvä herra, sanomme, morsiameni ja minä, teille hyvästi sekä suuret kiitoksemme, vaikka te olettekin unohtaneet lausua meille tavanmukaista onnittelua... Vaunumme odottavat meitä tiellä".

"Mutta, hyvä herra", sanoi apulainen, alkaen tuntea olonsa sangen tukalaksi ja luullen olevansa tekemisissä mielipuolen kanssa; "ymmärtänettehän, että koko asia oli pelkkää leikintekoa vaan".

"En minä sitä ymmärrä; minä en laske leikkiä pyhistä asioista, en ainakaan kirkossa".

"Mutta tässähän piti osoittaa......."

"Pakoittiko joku teitä siihen? Oletteko vihkinyt meidät, vai ei? Oletteko saanut maksun, vai ei? Onko minulla todistajia vai ei? Pyydän ett'ette enään viivytä meitä".

Apulainen alkoi todenteolla huolestua. "Oletteko viisas, kun tahdotte ryöstää toiselta morsiamen?"

"Oletteko te viisas, joka vihitte oman morsiamenne toisen miehen kanssa?"

"Mutta ei sitä kelpoiteta — minulla ei ollut edes papinkauhtanaa päälläni......."

"Sen suon teille anteeksi. Ette te olisi oikeammin kuitenkaan voinut lukea, vaikka teillä se olisi ollutkin".

Apulaisen kärsivällisyys alkoi loppua. Muitta mutkitta hyppäsi hän yli alttarikehyksen, pudisti matkustavaista käsivarresta ja huusi:

"Te olette aika pöllö, herra, kun luulette sellaista vihkimystä lailliseksi. Eihän teitä ole kuuluutettukaan..."

"Ja sittenkin olette te vihkineet meidät? Sen vuoksi voitte vielä menettää papinvirkanne, te varomaton ihminen!"

"Mutta sano nyt jotain sinäkin, Margareta", huusi apulainen, raivoissaan, "sano että tämä ilveily on sinusta inhoittavaa, että kammot tuota hävytöntä......."

"Rakastan ja tulen rakastamaan häntä elämäni loppuun saakka", vastasi Margareta innostuneena. "Hän on ollut omani kahdeksan vuoden ajan; tunsin hänet heti ensi silmäyksellä. Sanoinhan aina, että antaessani sinulle käteni, ei sydämmeni seurannut mukana ja myönnän tehneeni väärin suostuessani teidän kaikkien kehoituksiin. Nyt täytyy sen tulla korvatuksi, sillä tästä hetkestä alkaen tunnen voimani kasvavan; kukaan ei enään voi eroittaa minua ensimmäisestä ja ainoasta rakkaudestani!"

Apulaiselta pääsi tuskanhuuto, joka kaikui kautta koko kirkon. "Kaikissa tapauksissa tämä toimitus on mitätön, mitätön, _mitätön_!" huusi hän, puristaen kätensä vihan vimmassa nyrkkiin...

"Kyllä se lailliseksi tulee vielä, uskokaa minua. Pää-asia on nyt kumminkin se, että itse kevytmielisellä menettelyllänne olette tehneet oman avioliittonne mahdottomaksi... ja jos nyt tahdotte ett'ei typeryytenne tulisi tunnetuksi, niin olkaa tuolla tavoin huutamatta... Katsokaa vaan tuota tuolla sakariston ovellakin — varmaan on se lukkari".

"_Sekin_ vielä!" ähkyi apulainen, huomatessaan lukkarin, pahimman vihamiehensä.

"Sekin vielä", matki vieras rauhallisesti. "Joll'ette muuten ole varma hänen vaiteliaisuudestaan, niin maksakaa hänelle esim. 20 tukaattia... Voisi käydä niinkin, ett'ei olisi hyvä joutua tuomiokapitulin kanssa tekemisiin..."

Apulainen värisi kiireestä kantapäähän saakka. "Herra", huudahti hän toivottomana, "te olette....... te olette... te olette _hirmuinen_! Muistakaa toki, että appeni ei koskaan tule sallimaan......."

"Tässäkin suhteessa luotan minä teidän suosiolliseen apuunne. Kukapa paremmin voisi puhua puolestamme, kuin juuri te, jonka papillisen arvon säilyttäminen on niin läheisessä yhteydessä minun onneni kanssa... Olen myöskin varma siitä, ett'ei rovasti Tärne'llä kirkon arvon säilyttämisen vuoksi voi olla mitään tätä vaihdettua suhdetta vastaan.

"... Olkaa hyvä ja tarjotkaa morsiusneidillemme käsivartenne ja astukaa edellä pappilaan..."

"Ja te luulette todellakin, että minä itse puhuisin tästä rovastille!"

"No, joll'ei se teille sovellu, niin ehkä pyydän minä _lukkarin_..."

"Ei sanaakaan enään — minä menen. Mutta jos vielä joskus vastaisuudessa tavataan, niin voitte olla vakuutettu kiitollisuudestani..."

OIKEAN AVIOMIEHEN ESIKUVA.

Eräänä syys-iltana paloi pienessä, kodikkaassa huoneessa pyöreällä pöydällä sohvan edessä pari tanakkaa talikynttilää. Sohvan toisessa kulmassa istui nuori tyttö sukkaa neuloen. Hän oli jotenkin soman näköinen, vaikk'ei häntä saattanut kauniiksi sanoa, vielä vähemmin kaunottareksi. Tänään näkyi hänen vilkkaissa kasvoissaan erikoinen rauhattomuus ja haluttomuus keskusteluun, vaikka muuan nuori mies, joka istui sohvan toisessa nurkassa, kaikin voimin koetti sitä herättää.

Tuo nuori tyttö — olin minä, Ulla täti, ja mies sohvan toisessa nurkassa tämän kertomuksen sankari, oikea pikkukaupungin keikari, hyväpäinen ja kerkeäkielinen, mieluinen vieras joka talossa, johon hän vaan suvaitsi mennä, seikka, joka ei hänelle suinkaan ollut tuntematon eikä vastenmielinen.

"Kylläpä äiti viipyy kauan tänään", sanoin hiukan kärsimättömänä, vaikka minä, totta puhuen, en siitä niinkään välittänyt kuin — sulhaseni viipymisestä, sillä häntä olin odottanut jo kokonaisen tunnin.

"Kaiketi hänellä on siihen pätevät syynsä", vastasi naapurini hymyssä suin leikitellen lankakerän kanssa, joka oli vierinyt hänen eteensä.

"Tietysti", arvelin minä, "muussa tapauksessa hän jo olisi kotona".

"Ehkä on hänellä hauska siellä missä on, ja onhan se syy yhtä pätevä kuin toinenkin".

"Mutta äitini ei ole itsekäs", vastasin hiukan harmistuneena, "ja hän tietää, että minä häntä odotan".

"Itsekkäitä me olemme kaikki, minä esimerkiksi, joka istun täällä — ja ehkäpä vielä suuremmassa määrässä hän, joka viipyy......."

Poskeni punehtuivat, sillä ymmärsin hänen tarkoituksensa. Tämä ei ollut ensikerta, jolloin hän koetti sanoa jotain epäedullista hänestä, "joka viipyy", s.t.s. minun sulhasestani.

"En ollenkaan aio kieltää, että te olette itsekäs, sen tietää kyllä sekä Jumala että koko maailma, mutta......."

"Olettepa varsin hyvä, kun myönnätte edes puolet puheistani oikeiksi. Toisen puolen vuoro tulee, toivon minä, sittemmin. Tietysti minä itsekäs olen; jos minä esimerkiksi olisin kihloissa, niin en laiminlöisi hetkeäkään saadakseni olla yhdessä valittuni kanssa. Minä saapuisin hänen luokseen yhtä varmasti, kuin aurinko nousee taikka puolenpäivän hetki koituu eli iltatähti taivaalle ilmestyy, sillä rakkaus......."

"Mutta kuulkaas, herra hyvä, minusta semmoinen olisi tunkeilevaisuutta", vastasin äkeissäni.

"Eipä olisikaan", vastasi hän härnäävästi hymyillen, "ja jos sanoisittekin sitä tunkeilevaisuudeksi, niin ajattelisitte päinvastoin".

"Herra insinööri!"

"Armollisin neiti! Vihdoinkin alkavat kauniit kasvonne saada vähän eloa. Mieluummin kärsin vihaanne kuin kylmyyttänne".

"Sitä saattekin tuntea täysin määrin".

"Vihaanneko vai kylmyyttä?"

"Kumpaakin!"

"Mutta tehän olette vallan ihastuttava. Niin paljo hyvyyttä yhdellä kertaa en olisi uskaltanut toivoakaan. Jos nainen kunnioittaa miestä sekä vihallaan että kylmyydellä, voipi mies olla varma ainakin yhdestä seikasta".

"Mistä sitte?"

"Siitä, ett'ei häntä unohdeta".

"Se toivo voi helposti pettää".

"Ei koskaan, armollisin neiti; ainoa, mikä voi muistonkin kuolettaa, on _välinpitämättömyys_.

"Siinä tapauksessa......."

"Älkää millään muotoa sitä lausuko! Aivan varmasti katuisitte sanojanne joskus toiste, ollessanne paremmalla päällä. Mutta kuulkaas, totta puhuen, minäkin uneksin usein rakkauden onnesta".

"Vai niin".

"Sallitteko minun kuvailla teille, millaisena se esiintyy minun unelmissani...?"

"En millään ehdolla, sillä en ole vähintäkään utelias".

"Jos kuuntelisitte, niin huomaisitte, ett'ei unelmieni esine ollenkaan — muistuta teitä".

"Se ilahduttaa minua; siinä tapauksessa kertokaa, olkaa hyvä — ajan kuluksi!"

"Kihlattuni pitäisi olla hyvin vaaleaverisen ja hyvin lempeän".

"Vai niin".

"Ta sukkia ei hän koskaan neuloisi..."

"Onnittelen! herrasväki kulkisi siinä tapauksessa varmaan enimmäkseen paljain jaloin".

"Tuhat kertaa ennen paljain jaloin, kuin nähdä häntä niin jokapäiväisessä toimessa".

"Ehkä hän vaan istutteleisi ruusuja?"

"Ihastuttavan keijukaisen tavoin hän saisi aikaan järjestystä ja sopusointua kaikkialla, missä hän vaan oleskelisi, mutta niin, ett'ei kukaan huomaisi, _koska_ se tapahtuu. Kotimme tulisi olemaan Edeni eikä mikään kaalimaa".

"Mutta, ell'en väärin muista, on teillä jotenkin kehittynyt makuaisti, ettekä suinkaan halveksi nautintoja ruokapöydän ääressä".

"Siitäkin puolesta pitäisi hän huolen, huomatkaa tarkoin: hän pitäisi huolen; mutta naisen kättä, jonka kerrankaan olisin nokisena nähnyt, en mitenkään enään voisi suudella".

"Aiotteko te todellakin suudella vaimonne käsiä?"

"Monet kerrat päivässä. Ah, armollisin neitiseni! mikä onkaan syynä siihen, että keskuudessamme on niin monta onnetonta avioliittoa? Syynä on miehen kylmyys ja välinpitämättömyys, sillä on tuhansia naisia, joitten käsiä ei ikinä nokipilkut ole tahranneet, mutta joita siitä huolimatta koskaan ei heidän miestensä huulet ole lähestyneet. Tahtoisin tulla aviomieheksi jo yksistään sitä varten, että voisin näyttää noille, lukemattomille huonoille aviomiehille, millaisia heidän tulisi olla".

"Ettekö sitten koskaan olisi kova vaimoanne kohtaan?" kysyin aivan vakavasti, antaen neuleen vaipua syliini, sillä aloin todellakin tuumia, kuinka paljon hänen puheessaan mahtoi olla tarkoitettua ja kuinka paljon turhaa.

"Kovako! keneksi minua luulette? Kukaan ei saata pitää naista suuremmassa arvossa kuin minä. Olen nähnyt paljon oivallisia vaimoja, mutta en ainoatakaan oikein hienoa aviomiestä".

"Mutta, herra insinööri, vaikka kunnioitankin suuresti omaa sukupuoltani sekä teidän lämmintä puolustustanne, en kumminkaan ole saattanut olla huomaamatta, että on paljon naisia, jotka..."

"Eivät ole niin erinomaisia — sen kyllä myönnän; mutta silloin on vika miehissä. Jos nainen on huolimaton kodissaan, johtuu se siitä, että mies ei huomaa hänen yrityksiään järjestyksen pitämisessä. Jos hän taas kiintyy johonkin toiseen mieheen, (suokaa anteeksi!) on sekin yksinomaan miehen syy, sillä silloin on hän ehdottomasti laiminlyönyt velvollisuutensa vaimoansa kohtaan. _Minä_ en koskaan antaisi vaimolleni aikaa muita ajattelemaan, en antaisi hänen koskaan odottaa itseäni, siitä voitte olla vakuutettu".

Uudelleen tuo samainen viittaus! Ehdottomasti katsahdin seinäkelloon: puolituntia oli taaskin mennyt, eikä vieläkään kuulunut äitiä eikä Adolfia — sulhastani. Huokasin ja rupesin neulomaan.

"No, sanokaa nyt mitä arvelette", jatkoi insinööri, "tulisiko vaimoni onnettomaksi?"

"Aivan varmaan".

"Kuinka? Mistä syystä?"

"Siitä, että te lupaatte liika paljon ja sen vuoksi voitte täyttää lupauksianne vain osaksi tahi ei ollenkaan".

"Voisin kyllä sanoa, mikä teidät saa noin vastaamaan", puheli hymyillen insinööri ja näpelöi kiillotettua kaulustaan, mutta — teidän itsenne tähden en sitä tahdo tehdä".

"Olette aivan liian hyvä — puhukaa vaan suunne puhtaaksi".

"En pelkääkään sitä tehdä".

"Kuulkaas, herra insinööri, te luotatte liika paljon siihen, että olette vanha tuttava".

"Siltäkö teistä tuntuu?"

"Ja nyt minä sanon, ett'en tahdo kuulla sanaakaan enään tästä asiasta".

"Se on minusta sangen luonnollista, varsin — olosuhteiden mukaista ja siksi tahdon käyttäytyäkin sen mukaan".

Seurasi hetkisen äänettömyys, joll'aikaa poskeni yhä enemmän punehtuivat, ja puikot neuleessani kävivät kahta kiireemmin.

"Te ette olleet Carlberg'issä tässä muutamana iltana", aloitti insinööri taas keskustelun, aivan kuin ei mitään ikävää puheenaihetta olisi ollutkaan.

"Minä en ollut silloin oikein terve. Mutta teitä, herra insinööri, on jo kauan kaivattu Lennbom'issa, ja sitä minä suuresti ihmettelen, sillä ettehän ennen kyllin voinut ylistää sen talon erinomaista emäntää".

"Niinkö? Mahdollista kyllä. Mutta, kuten tiedätte, ovat heidän asiansa... ah, armollisin neiti! ei mitään pidä niin kammoa kuin köyhtynyttä taloa!"

"Sepä kaunis tunnustus varsinkin sen suusta, joka on ollut olevinaan ystävä talossa".

"Mutta velvollisuus itseään kohtaan pakoittaa ihmistä pysymään poissa sellaisesta talosta, sillä, sillä..."

"Sillä?"