Part 1

language: Finnish

LAHJOITUSMAILLA

Historiallinen näytelmä. Neljä näytöstä kuutena kuvaelmana

Kirj.

SANTERI INGMAN [Santeri Ivalo]

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

HENKILÖT

HUKKA, ruununvouti ja Veikkolan hovin hoitaja. HUKAN PUOLISO. POSSE, hovin vouti. LOUKKOLA, Valkjärven v.t. nimismies. SILTAVOUTI. JAHTIVOUTI. LAIHANEN, lautamies. KIRKKOHERRA. HARSIA, | HOLTTINEN, | talonpoikia. KYLLÄSTINEN, | JUVA, | KAIJA, Kyllästisen vaimo. SILJO, Kyllästisen tytär. ANTTI, Holttisen poika. MARI, Juvan vaimo. HELENA, Holttisen palvelijatar. KOIRONEN, talonpoikain asianajaja. MARKETTA, vähämielinen akka, noita ja hieroja, Laihasen täti. VIINAKURRI, hovin kapakan hoitaja. TALONPOIKIA ja SOTAMIEHIÄ.

Toiminta tapahtuu Valkjärven pitäjässä kesällä 1837. Ensimmäinen ja neljäs näytös kirkolla, toinen ja kolmas Nurmjärven syrjäkylässä. Ensimmäisen ja viimeisen näytöksen väliaika on kolmatta kuukautta.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kuvaelma.

Valkjärven Kirkonmäellä v. 1837. Vasemmalla näkyy keskentekoinen kirkon salvos, jonka seinustalla on rakennustelineitä. Aukinaiseen ovenläpeen, josta näkyy telineitä ja tikapuita, johtaa maasta kolme lankkua. Kirkon seinustalla ja edustalla on perustuskiviä ja hirsiä. Perällä näkyy mäntyjen lävitse kaunis järvimaisema. Oikealla on puita ja niiden lomitse kuumottaa rakennus, kapakka. Tie menee kapakkaan päin, toinen kirkon kupeitse vasemmalle, jossa on maantie.

Esiripun noustessa seisoo kirkon edustalla vanha, valkeapäinen kirkkoherra, katsellen keskentekoista kehää.

KIRKKOHERRA. Näin on siis Herra heittänyt alttarinsakin pois, ja pyhyytensä alttiiksi antanut, ja hyljännyt hänen huoneensa muurit vihollisen käsiin.

(Istuu kivelle.)

HUKKA (Saapuu ratsastuspuvussa rouvansa seurassa vasemmalta). Olipa hyvä, että tapasin kirkkoherran täällä. Hyvää iltaa.

KIRKKOHERRA (Kääntyy päin, nousee). Jumala antakoon hyvää iltaa, (tervehtää rouvaa), Jumala antakoon, armollinen rouva. Kirkon salvostako hovin herrasväkikin tuli katsomaan?

HUKKA. Vaimollani on täällä kirkolla muutamia köyhiä hoidokkaita, ja minullakin oli tänne asiaa, olipa kirkkoherrallekin.

KIRKKOHERRA. Vai niin, saanen siis kutsua pappilaan?

HUKKA. Ei kiitos. Olen vain kutsuttanut Veikkolan hovin alustalaisia täksi illaksi hoviin kontrahdin tekoon, ja koska tapasin kirkkoherran täällä...

KIRKKOHERRA. Niin, minä kävellä kuupitan joka päivä sauvani varassa tänne kirkon rakennukselle, edemmäs en enää jaksa, ja murehdin tässä keskenjääneen kirkkomme kohtaloa.

ROUVA (Huoahtaen). Niin, sehän on niin ikävä asia!

KIRKKOHERRA (Katsahtaen Hukkaan). Eikö totta olekin?

HUKKA. Kuten tiedätte, on rakennustyö keskeytetty senvuoksi, että kirkonkokous tätä kirkkoa rakennuttaessaan on pahasti poikennut piirustuksista. Vaan sehän on vanha asia, — toisesta aijoin puhua tänäpäivänä.

KIRKKOHERRA. Ja minulla on vain joka päivä sama huokaus: koskahan valmistunee tämä huone!

HUKKA. Tämä huone tässä ei valmistune koskaan. Vaan asiaan. Teillä on, kirkkoherra, teilläkin, hallussanne tila, joka kuuluu Veikkolan lahjoitusmaahan. (Rouva istahtaa syrjään.)

KIRKKOHERRA. On konnunpahanen minulla, jonka sain perinnöksi äidiltäni ja jonka leskelleni asunnoksi aijon jättää.

HUKKA. Sen suhteen teette miten tahdotte. Vaan, kuten tiedätte, kuuluvat kaikki tilat näissä kylissä Veikkolan lahjoitusmaahan ja lahjoitusmaita koskeva uusi asetus astuu nyt voimaan.

KIRKKOHERRA. Niin, huomenna on Juhannus!

HUKKA. Tarkoitukseni ei suinkaan ole häätää teitä tilaltanne huomenna, eikä koskaan, ei, asiat jäävät täällä aivan ennalleen. Vaan koska ne kymmenen vuotta, jotka olivat määrätyt valmistautumisajaksi uutta asetusta varten, nyt ovat loppuunkuluneet, on lahjoitustilain haltijain nyt tehtävä kirjalliset kontrahdit eli liittokirjat lahjoitusherrain kanssa, jos mieli edelleen asua tilojaan.

KIRKKOHERRA. Edelleen asua, — tuo pieni tila on ollut meidän suvussa jo parisataa vuotta.

HUKKA. Sen tiedän. Vaan uusi asetus lahjoitusmaista on nyt voimaan pantava, sitä ei voi yksityistapauksissakaan kiertää, ei parhaalla tahdollakaan.

KIRKKOHERRA. En pyydä itselleni mitään etuoikeuksia.

HUKKA. Sen ymmärrän, ja itsessäänhän on asia sitäpaitse vähäpätöinen. Vaan periaatteen kannalta on kumminkin tärkeää, että juuri te, kirkkoherra, osotatte muille hyvää esimerkkiä, se on tärkeää lainkuuliaisuuden kannalta. Tiedän, että oppimattomassa väessä vastustamishalu tässä kohden on suuri, ja voihan sen ehkä ymmärtääkin. Asetus on heille epäedullinen. Vaan se vastarinta on heille turmioksi. (Hakee paperin taskustaan.) Kuvernööri kirjoittaa viimeisessäkin kiertokirjeessään: (Lukee)... "Muutto- ja sopimusajan kuluttua on maa asetuksen mukaan vuodelta 1826 lahjoitusherrain täydessä vallassa, ja ken ei tee kontrahtia, se karkotetaan tilaltaan..."

KIRKKOHERRA. Minä uskon. Olen vanha, ei ole minusta asetusten tulkitsijaksi. Siis ottakaa tuo tila, ehkä tulee leskeni ilmankin toimeen... jos laki niin määrää.

HUKKA. Te myönnytte siis, no, se on järkevää. Käymme siis kohta allekirjoittamaan, siitä tulee talonpojille erinomaisen hyvä esimerkki, kun he tänä iltana hoviin saapuvat, (Ottaa paperin ja kynän esille.)

KIRKKOHERRA. Allekirjoittamaan? Pitäisikö minun vielä allekirjoittaa?

HUKKA. Tietysti, vuokrakontrahti.

KIRKKOHERRA. Mutta minä en voi tehdä kontrahtia siitä, mikä minun vakaumukseni mukaan on minun omani.

HUKKA. Vaikka asetus nimenomaan määrää...?

KIRKKOHERRA. Jos asetus määrää, että tilani voidaan multa riistää, niin minä alistun, minä olen liian vanha ruvetakseni niskottelemaan. Mutta asetus ei voi pakottaa minun kättäni allekirjoittamaan jotakin sellaista, joka minusta on väärin.

HUKKA. Oletteko te taikka minä oikea mies niissä ratkaisemaan, onko laki oikea vai väärä? Mutta muistakaa: tämä koskee kaikkia, ei yksin teitä. Teille on uhka verrattain pieni, jos tilanne peruutetaan emätaloon, vaan ajatelkaa toki niitä satoja talonpoikia, jotka, jos esimerkkiänne seuraavat, joutuvat kodeistaan maantielle, mierolle. Te johdatte heidät turmioon, se on raskas edesvastuu! Ajatelkaa heitä ja allekirjoittakaa!

KIRKKOHERRA (Nousee). Juuri heitä tässä ajattelenkin. Minä tiedän, että he ovat perineet maansa, niinkuin minäkin, että ne siis ovat heidän omat. Minä en voi kehottaa heitä luopumaan isäinsä ja lastensa omaisuudesta.

HUKKA. Vaan ettekö ymmärrä, te villitsette tätä kansaa?

KIRKKOHERRA. En. Minä olen rauhan mies, en kehota ketään vääryyttä tekemään. Mutta jos heidän oikeudentuntonsa on sama kuin minun, niin minä en voi sitä tahallani sokaista. Minä olen kuullut siitä, mikä tulossa on. Mutta minä en voi käsittää, että valistunut lainlaatija tekisi sellaisen siveellisen rikoksen, että riistäisi talonpojalta hänen maansa ja tekisi hänestä lampuodin, — ei, tässä täytyy olla joku väärinkäsitys, joka vielä korjautuu.

HUKKA. Te käsitätte sen ehkä vasta silloin, kun talonpojat ovat mierolla! Laki on toimeenpantava, onko se ankara, se ei ole minun arvosteltava, minun on se vain täytettävä. Vielä kerran: ettekö allekirjoita?

KIRKKOHERRA. En voi.

HUKKA. Sitä pelkäsin ja siksi sen mahdollisuuden jo olin ottanut laskuun. Te ette voi villitä kansaa, kirkkoherra, siitä on huolta pidetty. (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Kirkkoherralle.) Hyvästi. Minun velvollisuuteni on selvittää täällä asiat kaikesta huolimatta, ja minä sen teen.

KIRKKOHERRA. Hyvästi, hyvästi armollinen rouva. Te menette köyhienne luokse?

ROUVA. Niin, pieniä almuja vien hovin köyhille alustalaisille.

KIRKKOHERRA. Se on kaunista. Mutta jos nuo alustalaiset voisivat saada oikeutta, niin he eivät tarvitsisi almujakaan.

HUKKA. Heille tarjotaan nyt juuri lain määräämää oikeutta, sen olette kerran huomaava. Hyvästi.

(Hukka rouvineen menee.)

KIRKKOHERRA (Yksin). Laki sanoo toista, omatunto toista. Raskaan edesvastuun vedän päälleni, sanoi hän. Vaan minä en muuta voinut. (Rukoillen.) Oi, neuvo minua sinä, joka olet korkein oikeus, tee se tämän sorretun kansan vuoksi. Ilmaise meille tahtosi, elä jätä meitä epäilykseen uppoamaan. Ilmaise tahtosi tässä temppelissä, anna sen kohota alennuksestaan sinulle kunniaksi ja meille lohdutukseksi, silloin tahtosi ymmärrämme ja sitä tottelemme.

(Kyllästinen, Kaija ja Siljo saapuvat rannasta päin ja pysähtyvät papin taa.)

KAIJA. Hyvää iltaa, kirkkoherra, (Kirkkoherra ei heitä huomaa.)

KYLLÄSTINEN. Hiljaa, hän rukoilee.

KAIJA. Sinä elä huolehdi, minä asiasta vastaan. (Lähemmäs.) Kirkkoherra lepää tässä, helle tuleekin kävellessä.

KIRKKOHERRA (Kääntyy päin). Iltaa, ka, Kyllästilän väkeähän siinä on kulkemassa. Mitäpä nyt teidän kylille kuuluu?

KYLLÄSTINEN. Vähäthän ne ovat salokyläin kuulumiset. Lähdimme täällä kirkolla käymään, olisi meillä ollut vähän niinkuin erityistäkin asiaa.

KAIJA. Eihän sillä nyt niin kiirettä ole.

KYLLÄSTINEN. No ei niin kiirettä. (Käy vähän neuvottomaksi, katselee ympärilleen.) Kesken vain on tämä kirkonkin salvos, ei ole tainnut vieläkään rakennuslupaa tulla?

KIRKKOHERRA. Ei ole lupaa tullut.

KYLLÄSTINEN. Vaikka toistakymmentä vuotta on kirkotta oltu. Siihen nyt kehä lahoo, — ei ole kattoakaan.

KIRKKOHERRA. Eikä huonetta, missä jumalanpalvelusta pitää.

KYLLÄSTINEN. Ei ainakaan meissä talonpojissa olisi ollut vastusta. Kun tätä salvosta rakentamaan ruvettiin, niin aivan kilvanhan tähän joka talosta hirsiä vedätettiin ja ilmaisia työpäiviä tehtiin. Ja väleen se tätä myöten kohosi.

KIRKKOHERRA. Niin, se oli kaunista innostusta se. Mutta seurakunta päätti sitten poiketa alkuperäisistä piirustuksista...

KYLLÄSTINEN. Kun siitä muuten olisi tullut liian ahdas. Vaan itsehän me sen olisimme maksaneet.

KIRKKOHERRA. Siitä sai kumminkin hovin herra aiheen tehdä valituksia ja siitä pitäin ne riidat ja vaikeudet ovat jatkuneet.

KAIJA. Olisi rakennettu vain!

KIRKKOHERRA. Tuli kielto kuvernööristä: ei saa rakentaa, ennenkuin tarkastetaan.

KYLLÄSTINEN. Mutta onhan sitä jo tarkastettu.

KIRKKOHERRA. Moneenkin kertaan. Mutta on valitettu uudelleen, lausuntoja annettu, lykätty... Nyt riippuu asia tuomiokapitulin ratkaisusta, sinne olen koettanut selittää asian. Ja parasta toivon. Vaan hovin puolesta on myöskin selitetty, — ei tiedä miten käy.

KYLLÄSTINEN. Hovin herra on mahtava — me olemme hänen käsissään aina kuin umpimutkassa.

KAIJA. Ja aina sama Hukka mutkana!

KYLLÄSTINEN (Oikasten). Sama hovin herra. (Selittäen kirkkoherralle.) Kansan kesken häntä näet Hukaksi sanotaan...

KIRKKOHERRA. Niin, kansa ei häntä rakasta. (Nousee.) Mutta toivokaamme vielä parasta. Oliko teillä jotakin erityistä asiaa minulle?

KAIJA. Eikö mitä! — sen kun vain tätä Juhoa vähän hupsuttaa.

KIRKKOHERRA (Leikkisästi). Mitä — tyttö on mukana —, taidanpa jo arvata. Onko aikomus tulla kuulutuskirjan ottoon. Ja kenen kanssa?

KAIJA. Höpsistä, ei niistä mitään tule!

KIRKKOHERRA. Vai ollaan eri mieltä. Mitä sanoo Siljo itse, — ahaa, hän on oikein savakon puvussa, aikoo ehkä mennä jollekin savakolle emännäksi.

KYLLÄSTINEN (Vakavasti). On oltu vähän epäilevällä kannalla ja siksi juuri tultiin kirkkoherralta ensiksi ikäänkuin neuvoja kysymään. Nämä ajatkin kun ovat kaikin puolin niin epävarmat ja yhä uutta uhataan, — ei tiedä minä päivänä staarostat tulevat talosta häätämään, niillä kuuluu pian olevan siihen valta.

KIRKKOHERRA. Niin, niin, vaikeat ovat ajat. Mutta mitä tämä nyt Siljon naimahommiin kuuluu?

KAIJA. Niin, mitä se siihen kuuluu, Juho vain viisastelee!

KYLLÄSTINEN. Kuuluu se vähän. Kosijat kävivät tässä viime viikolla meillä ja kertoivat samalla, että nyt hoviin vaaditaan liittokirjan tekoon. Huomenna on Juhannus, — jos tuumista mitään on tullakseen, olisi kuulutuskirja jo tänä iltana teetettävä.

KIRKKOHERRA. Ja kenen kanssa?

KYLLÄSTINEN. Laihanenhan se meillä kävi, se on käynyt jo ennenkin.

KIRKKOHERRA. Yhyy, minä alan ymmärtää. Laihasella on nyt Lemmityn maa ja hän on tainnut sen puolesta jo liittokirjan tehdä.

KAIJA. Ainoa kuuluu olevan koko pitäjässä, sellainen häntyri.

KYLLÄSTINEN. Elä sano, hyvin on Laihanen asiansa hoitanut, orpopojasta ja renkimiehestä on hän noussut isännäksi. Eikä se ole paha mies, hyvänä se pitää vanhaa heikkomielistä tätiäänkin, hyvänä se Siljonkin pitäisi. Liittokirjan se on tehnyt, vaan mikäs auttoi, ainoastaan siten hän sai maan, — oma etunsahan se on kullakin.

KIRKKOHERRA. Vaan Kyllästinen se ei ole vielä puumerkkiään antanut?

KAIJA. No johan nyt vielä, — kuka se sillä tavalla maansa heittäisi!

KYLLÄSTINEN. En ole puumerkkiäni pannut, vaan kovat kuuluvat nyt tulevan uhat talonpojille. Ja jos silloin olisi suvussa joku, joka kykenisi puolta pitämään, niin olisipa se onni.

KIRKKOHERRA. Ja Laihanen se on hovin suosiossa?

KYLLÄSTINEN. Niin on.

KIRKKOHERRA. Ja puolittain kuin palveluksessa?

KYLLÄSTINEN (Tuskalla). Vaan henkihän se on meissäkin. Lapsia on pirtti täynnä, vanhin on tämä tässä, kolkkoa on, jos maantielle joudut. Mitä arveleisi tästä kirkkoherra?

KIRKKOHERRA. En ole lakimies, en osaa tässä neuvoa. Kun itseäni äsken vaadittiin liittokirjan tekoon, niin kieltäysin, en voinut muuta, vaan toisia en ota neuvoakseni. Ja mitä tähän naimiskauppaan tulee, niin se on vähän eri asia. Mitä sanot sinä Siljo siitä, — vai sinä tässä jo olet morsiamen kirjoissa! Onko hauskaa?

SILJO. Enhän ole vielä morsian.

KIRKKOHERRA. Vaan toivot pääseväsi, — niin, niin, silmät ne tytössä vastaavat. No, no, eihän se kummaa ole, Laihanen on pulska, nuori mies.

KAIJA. Ja eihän se lapsi ymmärrä arvostella, mikä se muuten on miehiään. Kyllästisen suku on täällä ennen ollut kunniassa, nytkö herettäisiin toisten pilkaksi!

KYLLÄSTINEN. Kukahan se täällä lopuksikin pilkan saanee, sitä ei vielä tiedä.

KAIJA. Tietysti sinä, jos Laihaselle tyttösi annat. Ja vielä lisäksi rikot vanhan sopimuksen, Siljohan on jo aikoja sitten luvattu Holttiseen.

KIRKKOHERRA. Niin, eikö siitä ole ollut puhetta, muistelen kuulleeni.

KYLLÄSTINEN. Kaijan puheita, Holttiseen häntä ei ole vielä pyydettykään.

KAIJA. Vastahan se Antti on kotiin palannut, maltahan nyt vähän.

KYLLÄSTINEN. Eipä olisi aikaa nyt, tänään olisi mentävä pappilaan, jos mennään. Laihanen sitä vaatii.

KIRKKOHERRA. No niin, pappilaan voitte tulla vielä illemmallakin, kunhan päätöksen olette tehneet. Vaan mikäs miesjoukko tuolta rannasta nousee?

(Harsia, Holttinen, Juva ja Mari tulevat rannasta, työaseita mukanaan.)

KAIJA. Nehän ovat Nurmjärven miehiä, (Kyllästiselle) ne sulle varmemman neuvon antavat.

HARSIA. Iltaa kirkkoherra.

KIRKKOHERRA. Iltaa Harsia. Lähtivätpä äyrämöiset joukolla kirkolle. Terve, Holttinen, enpä ole sinua nähnytkään, sittenkuin vaimosi maahanpanijaisissa. Niin, niin, taitaa olla nyt autiota emännättömässä talossa?

HOLTTINEN. Onhan sitä meidän taloa nyt koeteltu, — kuoli vanhin poika, kuoli vaimo. Vaan kestettäväthän ne ovat.

KIRKKOHERRA. Oikein, taittua ei saa. Päivää, Juva ja Mari, teillä taitaa nyt sitävastoin olla elämä kuin silkkiä näin ensi kesänä häitten jälkeen. Joko sinne kohta ristiäisiin käsketään, — hä?

MARI (Kainostellen). Eihän toki niin kiirettä ole.

KIRKKOHERRA. No ei vielä, mutta pian. Vaan eikö Juhannuskokkoa tänä vuonna poltetakaan Nurmjärvellä, kun miehet näin joukolla liikkeelle läksivät.

KYLLÄSTINEN. Niin, mihin te tällaisella joukolla kuljette?

HARSIA. Ei joudettu nyt kokkoa polttamaan. (Kyllästiselle.) Etkö sinä tiedä, että täksi illaksi on talonpoikia kutsuttu hoviin liittokirjan tekoon?

KYLLÄSTINEN (Vilkastuen). Sitäkö varten läksitte? Todellako, panetteko puumerkkinne siihen?

KAIJA (Miehelleen). Jo taisit uskoa — hölmö!

KIRKKOHERRA. Tunteehan sen veitikan silmänluonnista, Harsia on vanha leikinlaskija.

HOLTTINEN. Viimeksi ne äyrämöiset maansa luovuttavat, — antanevat ehkä savakot. Ei me olla hoviin menossa.

HARSIA (Kyllästiselle). Ja omiksemmehan olemme maamme hakeneet, niinkuin sinäkin, — eläähän se laki. Toimme vain tänne venheellisen kattopäreitä, niitä tässä tarvitaan.

KIRKKOHERRA. Kirkon kattoa vartenko, minä ymmärrän, te ette ole arkalaisia te metsäkyläläiset!

HARSIA. Eikö hitto, märkäneväthän siihen hyvät hirret.

KYLLÄSTINEN. Vaan —, vaan eihän kuulu rakennuslupaa vielä tulleen?

JUVA. Vaikkei lie tullut, — miks'emme saisi omia päreitämme tuoda. Tänä yönä täällä jo kirveet kalskaa ja vasarat naksaa ja katto lähtee syntymään.

KIRKKOHERRA. Mistä teihin tämä tuuma nyt lensi?

HARSIA. On jo monasti ollut puhetta, että siihen taitaa toiseksi kesäksi jäädä lahomaan hyvä salvos. Niin päätettiin viime pyhänä täältä kotiin soudettaessa, että, tuli mikä tuli, vesikaton me siihen panemme omin uhin ja omin varoin, — kerranhan se kumminkin lupakin joutuu.

KYLLÄSTINEN. Mutta mitä sanoo se vihanen Hukka?

HARSIA. Sanokoon, — saihan tuo itse rakentaa viinapolttimon ja kapakan tuohon kirkonmäelle, saanemme me katon panna valmiiseen kehään.

KIRKKOHERRA. Kaunis teillä on aije, — koettakaa! (Menee, istuu syrjään naisten luo.)

KYLLÄSTINEN. Minua epäilyttää... Ja hoviin ette siis aijo mennä, vaikka käsketty on?

HARSIA. Käsketty kyllä on. Hovin voudit kävivät meilläkin asiasta tehden haastamassa puumerkin panoon, muuten muka tulee tiukka. Vaan onhan sitä oltu tiukalla ennenkin.

KYLLÄSTINEN. Vaan nyt ne eivät kuulu siihen heittävän, vakuutti Laihanen meillä, huomispäivästä heittää meidät laki hovin valtaan. Pistät puumerkkisi, saat jäädä taloosi, et pistä, astu maantielle.

JUVA. Usko sinä Laihasen uhkauksia, hän on hovin palveluksessa! Minkäpä ne meille koko kylän väelle tekevät, ajavatko kaikki maantielle?

KYLLÄSTINEN. On niillä keinonsa.

HARSIA. Sinä se aina hätäilet. Onko se kirkkoherrakaan tehnyt liittokirjaa?

KIRKKOHERRA. En ole tehnyt.

HARSIA. No siinä kuulet, pitäisikö meidän ensiksi antaa maamme! Ei, — tule katon panoon, eläkä siinä suotta sure. Eihän tässä jäniksen selässä olla. Mihin se Antti jäi, joka lupasi ruveta tässä rakennusmestariksi.

JUVA. Antti souti Helenan kanssa hovin kautta, sillehän tulee sinne postissa se Sananlennättäjä.

HARSIA. Niin, Antti on maailmalla ollut ja oppia saanut, hän lukee sanomalehtiäkin. Vaan tuoltahan tuo jo tulee. (Antti ja Helena tulevat.) No, mitä hoviin kuuluu?

ANTTI. Terveisiä laittoivat ja käskivät käydä talossa, vaan minä kiittelin, että onhan täällä käytykin, mies talosta joka viikko päivätöissä. (Tervehtii kirkkoherraa.) ja tuomisiakin laittoivat. (Antaa kirjeen.)

KIRKKOHERRA. Iltaa, Antti, sinustahan on kasvanut pitkä mies, sittenkuin viimeksi tavattiin. (Sovittaa rillejä nenälleen.) Mitä tuomisia sinulla minullekin on?

ANTTI. Otin pappilan postin samalla, kun olin tänne kirkolle tulossa.

KIRKKOHERRA. Kiitos, poikani. (Rupee verkalleen postiaan avaamaan.)

KYLLÄSTINEN (Antille). Tapasitko hovissa itse pääherran?

ANTTI. En, mutta pikkuherroja useampia. Ja itse Posse tuli minua maslakkana puhuttelemaan. "Sinä kun asioita ymmärrät, kun kirjamieskin olet, sanoi, neuvo sinä noita tuhmia talonpoikia, että tulevat puumerkin panoon. Häviökseen niskottelevat, sanoi, eivät ymmärrä asetusta."

HARSIA. Paras ymmärtäjä hänkin! Entä sinä, mitä vastasit?

ANTTI. Minä selitin, että talonpojat kainostelevat sitä puumerkin panoa, vasta aikovat suostua liittokirjaan, kun oikein nimensä osaavat kirjoittaa.

JUVA. No aikoiko ruveta sitä odottamaan?

ANTTI. Uhkaamaan vain kävi, hovilla kuuluu nyt olevan julmat tuumat. Aikovat aseisiin ryhtyä, jos eivät muuten nimiä saa. (Synkemmin.) Ja sen käsityksen sain minäkin, kun siellä pitempään puhuttiin, ettei tässä lopuksikaan auta muu kuin tupen rapina.

HARSIA. Siihen taitaa toki vielä kulua kappale aikaa, onhan se maassa laki ja Koironen se sen ymmärtää.

ANTTI (Reippaammin). No niin, mitäs niistä, nyt on vain käytävä työhön. Miehet katolle, harjan nostantaan, naiset apumiehiksi, kaikki touhuun nyt!

(Menee kirkkoon. Miehet perässä.)

JUVA. Ja muut surut vastaseksi, se on oikein!

(Kirkkoon.)

HARSIA (Kyllästiselle, joka viipyy). Entä sinä? Etkö uskalla?

KYLLÄSTINEN. Uskalla... en tuota tiedä. Minussa on sellainen epätietoisuuden tuska. Tuleeko siitä Koirosen vetoomisesta lakiin mitään hyvää, saammeko maamme ruununmaiksi, tietääkö tässä ruveta siihen luottaen elämään?

HARSIA. Ka, mikä siinä auttaa, elettävähän sitä on, ja kuuluuhan Koirosella olevan selvät paperit ja todistukset, maanantaina sen on jätettävä ne kuvernööriin; sitten ei auta meidän muuta kuin odottaa ja kestää.

KYLLÄSTINEN. Kun sen tietäisi! Koironen on kyllä taitava käräjämies, mutta juoppo, ja herras-sekalia! Kulunkimaksuja se on saanut, mutta mitään näkyvää ei ole syntynyt.

HARSIA. No eihän nyt vielä ole aikakaan, juoppo hän on, vaan hän on täällä sittenkin ainoa, joka ne lakimetkut ymmärtää, ja puuhassahan se on ollut. — Sinä miksi noin tuskittelet, mikäpä se sinulla on sen suurempi uhka kuin meillä muillakaan?

KYLLÄSTINEN. Minulla ovat asiat nyt sellaiset, että nyt se pitäisi tietää, minkä tekee, juuri nyt. Tuolla kapakassa vain rähmää se asiamies, näet, sieltä tulee nytkin. (Koironen ja Laihanen tulevat.)

HARSIA. Niinpä näkyy, Laihasen kanssa. Otetaanpa häneltä tarkka selko asioista.

KYLLÄSTINEN. Laihanenkin, voi hitto kun nyt tietäisi! (Hätääntyy, huutaa kirkkoon.) Kaija hoi, nyt se jo tulee, tuleppas tänne.

KAIJA (Tulee). Kuka tulee — vai Laihanen. Jopahan minun apua tarvitsit.

KOIRONEN. Mikäs mökä täältä kuuluu —, miestä on kuin Viron sutta. Ahaa, kirkkoon kattoa pannaan, kyllä ymmärrän; varokaa vain, että ette sitä taas purkamaan saa ruveta, — silloin ei työ lopu.

HARSIA. Eihän toki valmista pureta. Tulkaa työhön tekin — vai eikö se Laihanen uskalla, kun on hovin väkeä?

LAIHANEN. Omia olen miehiäni, vaan olen nyt toisilla asioilla. Kuuleppas Kyllästinen...

KOIRONEN. Niin, tässä taidetaan nyt saada kuuliaisryypyt. Vai mitä sanoo appi ja anoppi?

KAIJA. Niistä ryypyistä ei mitään tule, hakekaa muualta ryypättäväänne.

KOIRONEN. Ka, en minä kosiomies ole, en muori kulta, kuokkijaksi ajattelin vain tulla. Vaan kun ei niin ei, — tule pois Laihanen.

LAIHANEN (Kyllästiselle). Lähdetäänkö nyt pappilaan?

KYLLÄSTINEN. Jos mietittäisiin vielä sitä asiaa.

LAIHANEN. Mitä mietittäisiin, täksi illaksihan se oli sovittu ja johan te olette täällä kirkolla sitä varten.

ANTTI (Tulee kirkosta Juvan kanssa). Tuleppas Siljo avuksi tuota hirttä olalleni nostamaan.

SILJO (Juoksee kirkosta). Niin tuotako? (Huomaa Laihasen, pysähtyy.) Laihanen!

LAIHANEN. Iltaa Siljo! No, nyt on meidän lähdettävä, tule.

ANTTI (Työstään). Siljo ei jouda nyt sinne. Ja kuka se meidän tyttöjä tulee työstä viettelemään.

LAIHANEN. Se ei ole teidän tyttöjä. Tule Siljo, ilta käy myöhäksi.

ANTTI. Hä, mahtailetko siinä. Tartu hirteen, Siljo, me on ennenkin yksiä taakkoja kannettu. (Siljo seisoo epävarmana, katsoo äitiinsä.)

LAIHANEN. Mitäs tämä on? Kyllästinen, miksi viivyt? Kaikkihan on reilassa, pappilassa vain käytävä.

KAIJA. Se on sitä, että minä en ole suostunut enkä suostu. Minä en lähde pappilaan, eikä Siljo myöskään.

KYLLÄSTINEN. Niin, kun tuo Kaijakin vastaan hankaa. Jos mietittäisiin vielä vähän, eihän sillä niin kiirettä ole.

KOIRONEN. Tuossa on siis morsian ja tuossa sulhanen.

LAIHANEN. Teettekö te pilkkaa minusta? Mietitty on jo kylliksi. Siljo, kuule, kävellään me edeltä pois tästä joukosta.

ANTTI (Kyllästiselle). Tuolleko olet aikonut tyttäresi antaa, miehelle, joka on pannut nimensä hovin papereihin. Oletko hovin miehiä sinäkin?

HARSIA. Onko teillä todellakin naimishommat tekeillä Laihasen kanssa?

KAIJA. Olenhan jo sanonut, ettei siitä mitään tule. Siljo ei lähde mihinkään.

LAIHANEN. Sepä nähdään.' Vaan minä huomaan, että nämä ovat tuon maailmankiertäjän vehkeitä (viittaa Anttiin), vaan niistä teen minä lopun. Suotta en anna itseäni härnätä, en ole niitä miehiä.

KYLLÄSTINEN. No elähän nyt kiivastu, maltahan vielä, harkitaan.

KOIRONEN (Laihaselle). Kuule, eihän sinun kuuliaisistasi näy tulevankaan mitään, petkutithan minua kihlajaisryypyistä puhuessasi.

LAIHANEN. Kihloista oli jo sovittu. Minä vedän asian käräjiin.

KOIRONEN. Ei tässä taida käräjät auttaa, kun ei kuulutuskirjaa ole.

ANTTI. Siljo, tule pois hirttä nostamaan, ei sinua kumminkaan tuolle viedä. (Siljo ei liikahda).

ANTTI ja JUVA (vievät nauraen hirren). Tuo mies saa käydä muualta kosimassa.

LAIHANEN. Elä ilku, se voi omaan nilkkaasi kolahtaa. — Vai näin minua täällä kohdellaan, rikotaan puheet, häpäistään — vai niin! Sen minä pistän hampaankoloon! Te nauratte, te olette Kyllästisen usuttaneet minua vastaan, — naurakaa sitten, kun mailtanne lähdette! (Kyllästiselle ja Kaijalle.) Hä, todellako aijotte purkaa naimiskaupat?

KYLLÄSTINEN. Niin, suo siellä, vetelä täällä...

KAIJA. Todella me aijomme ne purkaa, — vielähän kysyt, kun tässä uhata kehtaat. Kyllästilän mainetta ei pilata.

LAIHANEN. Vaan kihlarahat jo otitte, ne olen maksanut.

KYLLÄSTINEN. Tulihan ne otetuksi, vaan eihän se vielä niin varmaa ollut.

KAIJA (Tempaa kukkaron miehensä povelta). Tuossa rahasi, nyt ollaan kuitit. (Naurua.)

LAIHANEN (Menossa). Tämä maksaa teille vielä enemmänkin.

KOIRONEN. Elä napise, tyydy kohtaloosi. (Saattaa Laihasta.) Et ottanut minua puhemieheksi, hullusti kävi nyt. (Laihanen pois.)

KYLLÄSTINEN. Hullusti kävi nyt. Se suuttui ja sydäntyi.

HARSIA. Anna suuttua, minkäpä hän sinulle tekee, kissoillaanko sinua potkittaa!

KYLLÄSTINEN. Elä sano, kun kissa karhuksi rupee, niin silloin katso karjaasi. Hän on tuittuinen mies.

HARSIA. Mitäs hänen kanssaan kauppoihin kävitkään.

KAIJA. Sitähän minä aina sanoin. Vaan nyt toki ollaan irti siitä miehestä. (Kirkkoherra astuu esiin takalistolta, kirje kädessään.) No, meillä ei tullutkaan lähtöä pappilaan, kirkkoherra.

KIRKKOHERRA. Vai niin kävi, Siljo saa odottaa vielä. Eikä teillä muuten enää pappilaan minulle olekaan asiaa.

KOIRONEN. Kuinka niin?

HARSIA. Te näytätte surulliselta, kirkkoherra. Ja meillä on mieli iloinen, kun vihdoinkin kirkkoon katto saadaan, — sen alla pian teidän äänenne kaikuu.

KIRKKOHERRA. Ei minun ääneni, Harsia, ei minun ääneni. Minä en ole enää teidän pappinne.

KAIJA. Ettekö enää ole pappimme. Miksette?

HARSIA. Onko tuossa kirjeessä jotakin sellaista?

KOIRONEN. Mistä on tuo kirje?

KIRKKOHERRA. Tuomiokapitulista. Se riistää viran minulta. Mutta, mikä pahempi, se riistää myöskin meidän toiveemme kirkon valmistumisesta.

KOIRONEN. Millä perustuksella tapahtuu tämä kaikki? Kuinka se on mahdollista?

KIRKKOHERRA. Niin on nyt vain asia ratkaistu, vahvistettuja piirustuksia on tarkoin noudatettava, sanotaan tässä.

KYLLÄSTINEN. Taitavat joutaa nyt miehet kaikkikin alas katolta.

HOLTTINEN. Eivät jouda. Vesikaton me siihen sittenkin panemme.

HARSIA. Kovin surkeaapa tämä on. Vaan voihan kirkkoherra vielä selittää piispalle, että kehä jo on valmis...

KIRKKOHERRA. Ei hyvä ystävä, minä en voi enää selittää mitään. Kuudettakymmentä vuotta olen ollut tämän seurakunnan paimenena. Vaan nyt on tullut tietyksi, — niin sanotaan tässä kirjeessä, että olen yllyttänyt kansaa uppiniskaisuuteen tässä kirkon asiassa ja muissakin. Valituksia on tehty. Ja siksi käsketään minun nyt pysyä erilläni virastani, kunnes asiani tutkitaan. Ei, pappinanne en enää saa koskaan olla, siksi olen jo liian vanha.

KOIRONEN. Nämä ovat hovin väen vehkeitä nämäkin. Hukka on tehnyt valituksen ja kuvernööri häntä kannattaa tässä niinkuin kaikessa.

HARSIA. Mutta jos me emme teitä heitä?

KIRKKOHERRA. Ei, elkäärnme niskotelko, alistukaamme. Vaikeaa se on minullekin, olisin tahtonut seurakuntaani vielä palvella, varsinkin nyt, jolloin näen koettelemuksen ajan sille koittavan. Mutta vähät minusta. Tämän huoneen kohtalo kirvelee sydäntäni. Sen kohtalo on minusta jo kauvan ollut kuin yhtä talonpoikain, meidän kaikkien, kohtalon kanssa.

HARSIA. Ja nyt tuomitaan kirkko revittäväksi?

KYLLÄSTINEN. Mutta eihän tuo tuomio toki meitä koske?

KIRKKOHERRA. Ehkä ei koske, minusta vain niin tuntuu. Kun joka päivä olen kävellyt tänne kehälle yksin miettimään, on mielessäni ollut se uhka, jonka olen tiennyt tämän seudun kansalla olevan odotettavissa. Ja minä olen hartaasti rukoillut, että Jumala meitä hyvin auttaisi noiden vaikeiden aikojen ohi. Olen rukoillut, että hän antaisi tämän temppelin kohota alennuksestaan merkiksi siitä, että hän meitä auttaa tahtoo. Luotin niin varmasti tuon hartaan toivoni toteutumiseen, luotin siihen, että kirkko saadaan rakentaa... Rukoukseni on ollut turha. Mutta minä alistun nöyryydellä.

KOIRONEN. Se oli kova tuomio. Mutta ehkä ei tässä sentään vielä kaikki keinot ole ummessa. Nähkääs, laki on hyvin konstikas kapine, siinä on niin monta mutkaa ja neuvoa, vielä se tässäkin sopukka löytyy. Vielä ei ole syytä toivottomuuteen.

KIRKKOHERRA. Koettakaa mitä voitte, minä en voi enää mitään. Hyvästi nyt hyvät ystävät, minä lähden riisumaan pois papillisen pukuni. Hyvästi Siljo; kun sinut vihitään, on jo toinen vihkimässä. Hyvästi Harsia, sinä tarmon mies, ja sinä Holttinen, Vanha tervaskanto, te koettakaa kestää, mitä vain tulleekin, minä pääsen nyt rauhaan. (Menee.)

KYLLÄSTINEN (Hetken äänettömyyden perästä). Hullusti käypi nyt kaikki. Menee pappi, menee kirkko, kohta taitavat mennä maatkin, kuten kirkkoherra ennusti.

HARSIA (Koiroselle). Mitä on tässä nyt tehtävä?

KOIRONEN. Valitus tietysti, vedottava on korkeampaan paikkaan, on niitä vielä piispojakin korkeampia. Tässä on tosin alkujaan virhe tapahtunut, ei ole noudatettu vahvistettuja piirustuksia. Ja sitten on asiaa tyhmästi ajettu, seurakunta ei antanut asiaa ajoissa minun ajettavakseni. Mutta kyllä tässä sittenkin vielä keinot keksitään, — eihän valmista salvosta auta hyljätä.

HARSIA. Ei mitenkään. Pitää tehdä valitus vielä.

KYLLÄSTINEN. Ja onko siitä sitten hyötyä? Kirkkoherra oli toivoton. Vieläkö ne rakentaa nuo miehet?

KOIRONEN. Antaa heidän rakentaa. Kirkkoherra katsoi asiaa kovin juhlalliselta kannalta, — ei tässä taikausko auta. Mutta minä jo sanoin, vielä on rakoja laissa. Jos tahdotte, niin otan minä tämänkin asian ajettavakseni.

HARSIA. Ota, ota, hyvä mies. Ja kyllä me koetamme maksaa.

KYLLÄSTINEN. Ja mikä niistä kaikista valituksista sitten syntyy? Kovin tuntuu kolkolta. Viedään maatkin lopuksi.