Part 6

ANTTI. Nyt ei ole ajatusta aidaksella. (Lyö Harsian pitelijöitä.)

HUKKA. Kapina! Sotaväki esiin ja se ampukoon! (Peräytyy.)

ANTTI (Ahdistelee häntä ja muita hovin miehiä). Ampukoon, mutta ensin heilukoon seiväs! Eteenpäin, miehet! (Toisetkin talonpojat tarttuvat seipäisiin ja ajavat hovin väen vasemmalle.)

KAIJA (Heristää Laihasta). Saas tuosta, anopin kourasta! (Hovin miehet väistyvät vasemmalle, talonpojat perässä. Huutoja kuuluu. Siltavouti saa näyttämöllä Juvalta kolauksen ja kaatuu. Harsia, joka on kaatunut, kun Posse häntä piteli, jää yksin näyttämölle, ja nousee.)

HARSIA. Nyt tuli rutto, pääsi vihan sappi halkeamaan!

HOLTTINEN (Tulee viulu kädessä metsätieltä). Mitä on tapahtunut?

HARSIA. Kavalat olivat sen elkeet, me jouduttiin satimeen. (Huutaa.) Takasin miehet pellolle, Nurmjärven miehet hoi, takasin taivaan tähden!

HOLTTINEN. Minä ymmärrän, te menetitte malttinne, mieli asettui seipääseen. (Huomaa Siltavoudin.) Nyt ollaan hukassa, vasta nyt! (Leikkuuväki palaa vasemmalta. Naiset ensiksi.)

KAIJA. Minä takaan, että Laihasessa lämpiää tänä iltana sauna.

ANTTI. Nyt sitä voidaan taas mennä vaikka pellollekin työtä jatkamaan.

JUVA. Se on sentään hyvä tapa tappelussa: Lyö ken kerkiää. Nyt ei syyhytä enää Hukan hartioita.

HARSIA. Ei kestä sitä työtä kehua, nyt jouduttiin vasta rysän pohjalle. Löittekö onnettomat vielä sirpeilläkin?

HELENA. Löin ainakin minä, — oliko siinä aikaa asetta katsoa!

HOLTTINEN. Ei näy olleen aikaa katsoa. Miten päästit, Harsia, kiukun noin pitkälle? Menitkö itse viisaskin vipuhun?

HARSIA. Tulistuin itsekin, kun petoksen näin, en ehtinyt ajoissa varottaa muita.

ANTTI. Ja näin se oli käyvä, isä, ei siinä mikään auttanut. Rupesivat yksitellen meitä vangitsemaan, sitä eivät voineet sallia toiset. Nykiihän se kalakin ongessa, me emme voineet olla vapautemme puolesta nykimättä. Se on tehty, nyt leikkaamaan niinkuin äsken. (Menee pellolle.)

HARSIA. Vaan nyt ollaan ulkopuolella lain. Vasta siitä, mihin laki loppuu, siitä vaivaisuus alkaa. Nyt hirtimme itsemme! (Kaikki menevät pellolle.)

HUKKA (Ääni kuuluu vasemmalta), Sotaväki esiin, se ympäröiköön pellon joka suunnalta ja vartioikoon, ettei kukaan pääse pakoon.

JAHTIVOUTI (Tulee). Ne on jo menneet pellolle. Vimmatusti löivät, — kas, siinä makaa Pekka kepertyneenä. (Rupee kantamaan Siltavoutia syrjään.)

POSSE (Tulee varovasti ontuen). Mihin sinä häntä viet?

JAHTIVOUTI (Kuiskaa). Tuonne siimekseen, kyllä se siitä virkoo! Mutta tämä voi merkitä Siperiaa Nurmjärveläisille, jos hänet hovin herra tuossa näkee.

POSSE. Anna olla. Oma syynsä, miksi löivät niin rajusti.

JAHTIVOUTI. Petoksella heitä kiusattiin, eikä sodassa silmiä katsota.

HUKKA (Tulee Laihasen taluttamana). No, nyt ollaan perillä. (Sotaväkeä asettuu veräjälle.) Seisokaa siinä ja vartioikaa. Nyt on kaikki hyvin!

POSSE. Hyvin? Nehän löivät vimmatusti... (Laihaselle.) Koetappas vetää tuota saapasta jalastani... ei, elä helvetissä. Olipa ne pieksäjäisiä!

HUKKA. Löivät ruunun väkeä, se oli mainiota!

POSSE. Kun ne olisivat edes kohtuudella lyöneet, vaan löivät riivatusti. Kas tuossa Siltavoutikin!

HUKKA. Se on hyvä.

LAIHANEN. Hyvä?

HUKKA. Niin, senkautta nyt on saatu tämä pitkä juttu ratkaistuksi, talonpojat sen itse ratkaisivat. Nyt tilataan tänne vain viipymättä lisää sotaväkeä ja sitten hoitakoon se jäännöksen, me olemme näistä jutuista vapaat.

LAIHANEN. Mitenkähän noille raukoille käy?

POSSE. Ensiksi Viipurin linnaan ja sitten Siperiaan, — rupesivat kapinaan esivaltaa vastaan ja löivät ruunun miehiä. (Hukalle.) Mutta kuka täällä sitten kyntää pellot ja maksaa verot?

HUKKA. Siitä vähät, talonpojat ovat tehneet kapinan ja menettäneet kaikki näennäisetkin oikeutensa, se on pääasia. Nyt he eivät enää kykene vikuroimaan eikä valittamaan eikä meitä syyttämään, nyt saamme vihdoin asiat täällä järjestetyiksi, ja se on suuri voitto!

LAIHANEN (Jännittyneenä). Siperiaan, koko kyläkö Siperiaan?

HUKKA. Sen ratkaisee oikeus, vaan vähemmällä he tuskin pääsevät. Missä on nimismies?

LOUKKOLA (Tulee sitoen kättään). Täällä.

HUKKA. No, nyt sinäkin voinet toimittaa virkasi, nyt talonpojat ainakin ovat tehneet rikoksen. Sinä laadit luettelon kaikista pellolla olijoista, kirjoitat heidän nimensä.

LOUKKOLA. Sain käteeni pienen haavan, en voi kirjoittaa.

HUKKA. He ovat haavottaneet ruunun virkamiehiä, — yhä parempi! Lautamies siis kirjoittaa nimet. Me joudumme jo lähtemään kotiin.

LAIHANEN. Minäkö, minunko pitäisi vielä kirjoittaa...?

POSSE. Tietysti, ja tarkoin kaikki! No, miksi et jo ryhdy työhön? Paavo Harsia ensiksi.

LAIHANEN (Kynä ja paperi kädessä). Mutta hänhän ei tapellut, makasi pientareella.

POSSE. Sama se, hän on johtaja, saa mennä Siperiaan. Kirjoita!

LAIHANEN. Siperiaan, ja minun on se kirjoitettava. (Hukka käy kärsimättömäksi.) Ky-kyllä. (Kirjoittaa aidan luona.) Paavo Harsia... Antti Holttinen... Matti Juva. (Pysähtyy.) Mattikinko Siperiaan, hänellä on nuori vaimo ja kolmiviikkoinen poika... eihän toki...?

POSSE. Kaikki järjestään, kirjoita sinä vain. (Hukalle, joka tekee lähtöä.) Entä nämä viljat, tuodaanko ne hoviin vai miten?

HUKKA. Voi kuin olet typerä! Viisi me viljasta, emme me sen vuoksi ole olleet liikkeellä, se tulee kyllä sekin kaupan päälle. Suurempi työ on nyt suoritettu. (Tarttuu Loukkolan käsivarteen.) No, nyt me voimme lähteä. Sotaväki vartioi kyllä vangit yön tässä, nyt on jo myöhä, huomenna sinä haet heidät täältä käräjätaloon. Työmme on hyvin suoritettu. (Menevät.)

LAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juvakin... voi Mari parkaa!

MARKETTA (Tulee). Miksi kihoo hiki päähäsi, poikani, miksi on tuska kasvoissasi? Vai onko jo onnettomuus tapahtunut? Koskeeko se sinuakin?

LAIHANEN. Koskee, liian läheltä! Voi täti, se onnettomuus oli liian suuri, — Siperiaan!

POSSE (Laihaselle). Kirjoita, että pääsemme mekin täältä pois.

LAIHANEN (Kirjoittaa). Matti Juva, Heikki Lemmitty, Aappo Simonen, Helena Tereska, — naisiakin, pitääkö minun kirjoittaa naisiakin, tämähän on pyövelin työtä!

SiLTAVOUTi (Herää, nousee). En ole pyöveli, elkää lyökö minua, olettehan kaikki tuttuja miehiä... Vaan... vaan missä ovat leikkaajat seipäineen?

JAHTIVOUTI. Ne ovat tuomitut Siperiaan, kun sinut tainnoksiin löivät.

SILTAVOUTI. Ei se mitään tee, en heille vaadi edesvastuuta, elä kirjoita ketään paperiisi, Laihanen.

POSSE. Tässä ei ole enää armoa, — kirjoita!

LAIHANEN. Helena Tereska... Kaija Kyllästinen ja Siljo... Siljokinko Siperiaan? (Peräytyy, heittää pois paperin.) Silmiltäni putoovat suomukset, nyt vasta tekoni mitan näen. He voisivat kaikki olla rauhallisia talokkaita, onnellisia ihmisiä, ilman minua! Mutta nyt...!

MARKETTA (Sivussa). Nyt ymmärrän, se koskee sinua liian läheltä. Vaan ehkä siitä luontosi kasvaa.

POSSE (Laihaselle). Mitä mutiset, mitä mietit, miksi paperisi pois viskaat, miks'et kirjoita? Ota paperisi ja kirjoita loppuun. Vai pehmeneekö luontosi nyt, — nyt se on myöhää!

LAIHANEN. Se on myöhää, sen näen nyt itsekin.

POSSE. Siis kirjota kiltisti kaikki pellolta, ja pian!

LAIHANEN (Ojentaupi suoraksi). Minä en kirjoita enää mitään. Minun työni on tässä virassa jo täyttynyt, sitä on ollutkin jo kylliksi ja liiaksi. Minua kauhistuttavat tekoni, pois minä niitä nyt pakenen. Minne? En tiedä. Mutta ainakin täältä pois, — toisiin toimiin käy nyt minun tieni. (Juoksee metsään.)

MARKETTA. Hänessä on miehuutta sittenkin vielä ja sydäntä myös, vielä voi hänestä jotakin tulla.

(Lähtee jälestä.)

POSSE. Mikä siihen Laihaseen lensi, tuliko se sairaaksi, vai hulluksiko se tuli? — jätti työnsä ja juoksi kuin riivattu!

JAHTIVOUTI. En tiedä, vaan pois lähden täältä minäkin, tämä tympäsee luontoani!

SILTAVOUTI. Siperiaan! — odota, minä tulen mukaan — täällä haisee kuin kalma. (Menevät.)

POSSE. Ne menivät kaikki. Ja minäkö tänne yksin jäisin? (Kerää kiireesti paperit.) En, en mistään hinnasta! (Kiirehtii pois.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Ensimmäinen kuvaelma.

Isännöitsijän konttorihuone Veikkolan hovissa. Muhkeasti kalustettu huone. Suuri kirjoituspöytä, jossa on papereita ja asetuksia. Kirjakaappi vieressä. Seinillä aseita ja eläintennahkoja ja solmuruoskia. Ovi vasemmalla vie sivuhuoneeseen, perällä ulos.

Esiripun noustessa istuu rouva sohvassa käsityötä tehden. Sisään astuu Loukkola matkatamineissa.

LOUKKOLA. Hyvää päivää, armollinen rouva. Eikö herra olekaan konttorissaan?

ROUVA. Häntä hierotaan parastaikaa, vaan ehkä hän pian joutuu. Ne sydämmettömät ihmiset korottivat raakuudessaan kätensä häntäkin vastaan.

LOUKKOLA. Niin, löivät isäntäänsä ja esivallan edustajaa, se tulee niille raukoille kalliiksi. Palaan juuri tuomasta vangit käräjätaloon, — se ei ollut mikään huvimatka, armollinen rouva.

ROUVA. Sen arvaan, tuskin olen minäkään saanut nukkua, tuota kaikkea kauhua ajatellessani. He menettivät mielensä kokonaan, muuttuivat pedoiksi! Miltä näyttävät he nyt, katuvatko edes?

LOUKKOLA. En tiedä katuvatko, mutta kurjuutta olen tällä matkallani nähnyt liiaksi. Käsitteeni ovat menneet sekasin, en osaa päätellä, kuka täällä on suurin rikollinen.

ROUVA. Kuinka niin? Mitä olette nähnyt?

LOUKKOLA. Olen saattanut vankilaan monta kymmentä ihmistä, jotka eivät olisi muuta sen hartaammin toivoneet, kuin saada rauhassa ja sovinnossa kodeissaan raataa. Olen saattanut heidät autioiden talojen ohi, jotka ovat olleet heidän kotinsa, mutta joissa nyt ovi- ja ikkunareijät ammottavat auki, ja peltojen ohi, joista vilja on puoleksi leikattu. Näin taipaleella veräjänsuissa lapsia, jotka nyt orvoiksi jäävät, jotka itkivät ja parkuivat ja paitasillaan juoksivat virstamääriä vankijoukon jälessä, huutaen vanhempainsa nimiä... Ja sanomatonta tuskaa ja epätoivoa näin niiden kasvoissa, joita noin vankilaan kuljetin.

ROUVA. Se on hirmuista, sellaisen kurjuuden he itselleen valmistivat, nuo ihmiset, raukat! Vaan sanokaa, nimismies, tuleeko täällä nyt edes rauha, kun pahantekijät viedään vankilaan?

LOUKKOLA. Tulee kai, vaikka se on haudan rauhaa. Kalliisti se on ollut ostettava, — kolmisenkymmentä henkeä, hovin alustalaista, on lähetettävä Siperiaan!

ROUVA. Onko se välttämätöntä, eikö sitä mitenkään voida ehkäistä...? Niin, sitä ei voi, he ovat tehneet kapinan, heitä ei voitane armahtaa.

LOUKKOLA. Paljo riippuu teidän miehestänne, siitäkin tahdon hänen kanssaan puhua. Mitä arvelee hän?

ROUVA. En tiedä, hän on niin suljettu. Eilen, kotiin palatessaan, oli hän hyvällä mielellä voitosta, vaan sen jälkeen on hän taas ollut niin umpinainen, hän kai on niin väsynytkin. Käyn katsomassa, joko hän joutuu. (Menee vasemmalle.)

LOUKKOLA (Yksin, huoahtaa). Väsynyt olen minäkin, — kun pääsisin irti koko asiasta! Vaan mihinkä siitä pääsen, virkani on leipäni.

KOIRONEN (Hyökkää sisään). Saanko tavata hovin herran, nyt heti?

LOUKKOLA. Koironen! Mistä sinä nyt tulet kuin ammuttuna, etpä ollut eilen täällä päämiehiäsi neuvomassa.

KOIRONEN. Sano, onko hovin herra kotona, asiani on kiireellinen?

LOUKKOLA. Hän kuuluu tulevan pian. Lähditkö armoa rukoilemaan talonpojille?

KOIRONEN. En armoa, sitä ei minun tarvitse rukoilla, asiamme on nyt siksi lujalla kannalla. Mutta sopimukseen olen siltä vielä taipuvainen.

LOUKKOLA. Aikapa nyt sopia, kun on toinen riitapuoli raudoissa!

KOIRONEN. Raudoissa, — mitä höpiset?

LOUKKOLA. Oletko sinä ainoa muukalainen, joka et tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Mistä tulet?

KOIRONEN. Suoraan matkoilta, Viipurista viimeksi. Mitä on täällä sitten tapahtunut?

LOUKKOLA. Talonpojat, joiden asiaa ajat, ovat tehneet kapina-yrityksen ja joutuneet vangeiksi.

KOIRONEN. Vangeiksi, — olisivatko onnettomat menneet satimeen! Kerro!

LOUKKOLA. Siinä se on jo kerrottu kaikki. Harsian pellolla eilen nousivat talonpojat kapinaan, löivät seipäillä ruunun virkamiehiä, — he ovat nyt tallessa käräjätalossa, sinne toin heidät äsken Nurmjärveltä.

KOIRONEN (Vaipuu istumaan). Rientää koetin, tulinko sittenkin liian myöhään!

LOUKKOLA. Olisiko sinusta sitten apua ollut?

KOIRONEN. Heidän paperinsa viipyivät, heidän kärsivällisyytensä loppui, — voi minua, miestä poloista, se on minun vikani! — Kahleissa! Juuri kun minä tulin niin varmoilla toiveilla voidakseni pelastaa heille heidän maansa ja oikeutensa ja samalla puhdistaa itseni. Mitä, onko tämä totta?

LOUKKOLA. Käy katsomassa käräjätalossa. Vaan mikä hätä siinä sinulla on, ryyppäät harmisi alas, niinkuin tavallisesti, ja rupeat ajamaan kiitollisempia asioita. Eihän sinun ole tapa juttujasi surra, vaikka nurin menisivätkin.

KOIRONEN. Tässä on erotus, tässä on ihmisyyteni kysymyksessä. (Nousee, miettii.) Mitä on minun nyt tehtävä, — selvene toki ajatus! Tavatako hovin herra? Niin, vaan ensiksi täytyy minun tavata Laihanen, hän ainoa voi minua auttaa.

LOUKKOLA. Suurta apua et saane häneltä, hän harhailee kuin päättömänä teitä pitkin eikä puhu mitään.

KOIRONEN. Vangittuina, sanot...? Tässä on kiire tarpeeseen. (Menee.)

LOUKKOLA (Itsekseen). Enpä ole tuskassa ennen nähnyt sitä hilpeää miestä. Vaan tämä aika kyllä pöyristyttää kylmimmätkin. (Hukka rouvineen tulee vasemmalta.)

HUKKA (Istuu yönutussa nojatuoliinsa). Päivää, Loukkola. No, ne ovat siis tallessa nyt?

LOUKKOLA. Ovat käräjätalossa. Vaan kahleemme eivät riitä kaikille.

HUKKA. Sitokaa nuorilla viimeiset. (Puoleksi hämillään.) Vai eivät riitä kahleet, teimmekö sellaisen apajan! — Noh, heidän on oma syynsä, silloinpa heistä olemme päässeet. Huomenna sinä lähdet saattamaan vankeja Viipuriin.

LOUKKOLA. Tarkotukseni oli juuri ehdottaa, että siitä toimesta pääsisin, minua se rasittaa.

HUKKA. Kuinka niin?

LOUKKOLA. Minusta tämä toimitus ei ole oikein hauskaa, oikein ihmisellistä.

HUKKA. Epäiletkö vielä?

LOUKKOLA. Suoraan sanoen, minä epäilen nyt enemmän kuin ennen. En itse asetusta, tunnenhan minä sen, vaan sen käytäntöönpanoa, sen tarkotusta — se matkaansaa liian paljo kurjuutta.

HUKKA. Sinä olet väsynyt ja kyllästynyt tähän kaikkeen ja viime matkaasi varsinkin, sen ymmärrän. (Rouvalleen.) Tuo meille lasi viiniä, (Loukkolalle) sinä tarvitset jotakin virkistyäksesi, ja melkein tuntuu siltä, kuin tarvitseisin minäkin, sillä tympeynyt olen minäkin. (Rouva menee ulos.) Mutta ajatellaan asiaa todellisuuden kannalta: Mitä me olemme? Lain toimeenpanijoita, ei muuta. Meiltä ei kysytä, mitä me asetuksesta arvelemme, meidän käsketään se vain panna täytäntöön. Sen me voimme tehdä hyvin taikka huonosti, — minun käsittääkseni me olemme sen tässä tapauksessa tehneet hyvin.

LOUKKOLA. Lienee siis koko järjestelmä vinossa, — jotakin tässä nyt kaikissa tapauksissa vinossa on.

HUKKA. Tässä lahjoitusmaakysymyksessä on aikojen kuluessa ollut paljo vinoa, hajanaista ja epävarmaa. Ennen Vanhan Suomen yhdistämistä uuteen oli täällä kymmeniä järjestelmiä, keskenään ristiriitaisia, lakiin perustumattomia. Piti siis saada oloille oikeudellinen pohja. Oli luotava varma järjestelmä, lakimiehet ja hallintomiehet sitä olivat luomassa, selvittivät isäntäin ja talonpoikain väliset oikeudet...

LOUKKOLA. Ja riistivät talonpojilta kaikki oikeudet.

HUKKA. Siitä en väittele. (Rouva tuo viiniä, kaataa laseihin. He maistavat.) Vastainen tutkimus saa riidellä siitä, eikö asetetussa lahjoitusmaakomiteassa talonpoikain etuja valvottu yhtä tarkoin kuin lahjoitusherran. Isännät olivat kai mahtavammat, heillä oli keinonsa millä vaikuttaa, ehkä tuli monessa yksityistapauksessa kanta-asukkaan, talonpojan, vanhempi oikeus uhratuksi. Mutta järjestelmä luotiin, asetus säädettiin, laki tuomitsi maat isännille.

LOUKKOLA. Elleivät talonpojat voineet todistaa omistusoikeuttaan.

HUKKA. Sitä he, kuten tiedät, eivät ole voineet. Me olemme nyt saaneet tehtäväksemme toteuttaa käytännössä tuon järjestelmän. Se on aina vaikea tehtävä, tällaisina murroskausina sortuu aina ihmisiä, jotka eivät tahdo tunnustaa olevia oloja. Talonpojat eivät ole tahtoneet sitä tehdä.

ROUVA. Niin, senvuoksi siis on täytynyt käyttää kovuutta?

HUKKA. Meille annettiin valta ja käsky panna järjestelmä viipymättä toimeen, oli se sitten ankara taikka lempeä.

LOUKKOLA (Huoahtaa). Niin se kai on. Ja virkamies ei saa tuntea sääliä eikä armahtaa, vaikka huomaisi ilmeistä vääryyttä tapahtuvan?

HUKKA. Tuntea saa, vaan ketä se hyödyttää? Ja oletko sinä vai olenko minä oikea mies arvostelemaan, missä tällaisessa monimutkaisessa jutussa on oikeuden ja vääryyden raja? Onko meidän ollenkaan mentävä arvostelemaan noudatettuja oikeusperiaatteita, lain pyhyyttä? Ei, meidän asia ei ole käsitellä kysymystä miltään yleiseltä kannalta. Mutta on meille sentään tässä asiassa jätetty yksi yleiseltäkin kannalta sangen tärkeä tehtävä: Palauttaa järjestys ja lainkuuliaisuus Karjalaan, tehdä loppu näistä sekavista, metelisistä oloista, jotka ehkäisevät maakunnan kehitystä. Sinä tiedät, kuinka usein maaherra on käskenyt meidän ankaruudella palauttaa järjestys. Me olemme täyttäneet tämän velvollisuuden. Jos ne, jotka eivät ole tahtoneet taipua, lopuksi ovat joutuneet rikollisiksi, niin se ei voi olla meidän syy.

LOUKKOLA (Vielä epäillen). Me lienemme siis tehneet ainoastaan velvollisuutemme.

HUKKA. Ainoastaan, jos sitäkään tarpeeksi. Mutta mitä emme vielä ole tehneet, sen teemme nyt, kun olot tasottuvat. (Maistavat.) Käy sinä rauhallisella omallatunnolla matkalle valmistautumaan, saattaaksesi vangit huomenna Viipuriin, käy täyttämään virkasi!

LOUKKOLA. Ja yksityinen oikeudentuntoni saa vaijeta.

HUKKA (Ottaa asetuksen pöydältä). Tuossa on meidän oikeudentuntomme, — vahvistettu asetus, muuta ei meiltä kysytä.

LOUKKOLA. No niin, mikäpä olisin minä, joka lakia epäileisin. Minä siis lähden hyvällä omallatunnolla, — hyvästi armollinen rouva. (Menee.)

HUKKA. Hyvästi. (Juo viiniä verkalleen, nauraa.) Mene nyt raudoittamaan vangit, mene hyvällä omallatunnolla!

ROUVA. Niin, sanasi vakuuttivat hänet, sinä esititkin asian niin selvästi ja todistavasti.

HUKKA. Oh, tämä väsyttää minua, tämä on kaikki niin tyhmää!

ROUVA. Kuinka niin? Minäkin oikein rauhoituin teidän keskustelustanne, sillä todellakin tuo ankaruus talonpoikia kohtaan oli säälittänyt minuakin. Nyt vasta pääsin oikein asian perille.

HUKKA. Perille, — voi, mikä harakka olet sinäkin!

ROUVA. Kuinka niin, Ulrik, eikö asia sitten niin olekaan, kuin selitit?

HUKKA. Tietysti, — onhan se selvää kuin aurinko.

ROUVA. Miksi siis ilkut minun uskolleni?

HUKKA (Nousee). Siksi, että se on tyhmä. Luuletko sinä todellakin, että minä viitsisin kesäkauden tarpoa täällä pitkin pitäjää ja riidellä talonpoikain kanssa ja raastaa heitä taloistaan ja saada selkääni jonkun yleisen järjestelmän vuoksi, jota... jota ei kukaan voi pitää oikeana? Kuka voisi minut sellaiseen kauheaan virka-intoon usuttaa — olethan höperö!

ROUVA. Vaan sinä olet samalla hovin hoitaja ja valvot isäntäsi oikeutta, ymmärrän minä senkin.

HUKKA (Viskaupi sohvalle). Kenen oikeutta? Kuka on isäntäni? Tuoko kymmenvuotias äpäräpoika, joka sairastaa siellä jossakin Venäjällä ja jolla tuskin on Veikkolan lahjoitusmaahan mitään oikeuksia. Jos talonpojat tekevät valituksen hänen perintöoikeuttaan vastaan, on hän hyvin kaukana isännyydestä. Olisipa se hyvin hämärän isännyyden sokeaa puolustamista!

ROUVA. Mutta mitä varten olet sitten, Ulrik, tahtonut masentaa talonpojat ja antautua noihin ikävyyksiin?

HUKKA (Nauraa). Huvikseni ehkä, saadakseni liikettä! — (Vakavammin.) Ei, jos minulla ei olisi omia kiinnityksiä tähän tilaan, niin olisinpa tässä rauhallisna kesäni maannut ja antanut asiain kehittyä.

ROUVA. Ne kiinnitykset tiedän kyllä, vaan eihän ne ole vaarassa, saammehan me ne.

HUKKA. Keneltä? Tuoltako kymmenvuotiselta pojalta, jonka perintö on velkoina? Vaiko talonpojilta, jos he saisivat maat omikseen riidellyiksi? Ei, maasta on minun pidettävä kiinni. (Nousee.) Omastaan täytyy jokaisen olla arka ja tämä maa on minun, ymmärrätkö, minun. Siksi täytyy talonpoikain taipua.

ROUVA (Pettyneenä). Ja senvuoksi siis kaikki tämä julmuus, häätämiset ja kahleet! No, nyt olet siis saavuttanut, mitä olet tahtonut, nyt ovat siis maat varmasti käsissäsi!

HUKKA (Tuskastuu). Ei, sehän tässä juuri onkin kirottua! Etkö ymmärrä? Talonpojat ovat masennetut, vaan mitä se oikeastaan hyödyttää minua? Minulle ei ole niin tärkeää saada heidät kahleisiin, kuin saada heidän kätensä piirtämään puumerkin liittokirjan alle. Silloin vasta olen tarkotukseni saavuttanut. Mutta he eivät vielä ole suostuneet liittokirjaan, he ovat itsepäiset, — sehän minut hurjistaa! Vaan sitä sinä et tietysti ymmärrä. Heidän puumerkkinsä minä tarvitsen!

ROUVA. Voi Ulrik, eikö me olisi selvitty tästä vähemmällä, kaksi vanhaa ihmistä?

HUKKA. Ei, minä tahdon Veikkolan lahjoitusmaan omakseni, minun täytyy saada talonpojat kontrahtiin. Ja ole varma, minä ne puumerkit vielä hankin. Joko kirjoittavat talonpojat liittokirjaan nimensä, taikka pyyhkäistään heidän nimensä näiltä mailta pois.

ROUVA. Vieläkin uhkaat noita raukkoja! Mutta kenen hyväksi sinä noin reuhdot, kidutat itseäsi ja kansaa? Joskin vihdoin saat heidän nimensä, saat tämän tilan omaksesi, mitä sinulla on siitä iloa, kenen hyväksi tämän vaikean taistelun käyt?

HUKKA (Nolostuu). Kenen hyväksi, niin, sanoppas se! Mitä varten ponnistelen? Et antanut minulle poikaa, jonka hyväksi ponnistella, jolle tilani perintönä jättäisin, joka täällä jälestäni mahtavana isännöisi ja isäänsä kiittäisi.

ROUVA. Ei ole suotu meille lasta. Mutta juuri senvuoksi voisimme rauhallisemmin elää. (Marketta tulee vasemmalta.)

HUKKA. Mitäpä hyötyä tästä elämästä? Se on totta. Ponnistukseni olivat turhat, et antanut mulle lasta, teit turhiksi kaikki työni. Voi, jos olisi minulla poika...! (Rouva tulee häntä hyväilemään.) Ei, mene, olit edeltäpäin rangaistukseni, työni kirous! (Työntää.) Mene! (Rouva poistuu nyyhkien). Oih, kuinka tämä kaikki minua ilettää, niin autiota ja toivotonta on kaikki. (Sohvalle.)

MARKETTA. Siksikö on armollisesta herrasta autiota, kun ei ole poikaa, joka sukua jatkaisi.

HUKKA (Kääntyy). Mitä se sinuun kuuluu? Etkö saanut maksoa hieromisesta? (Antaa hänelle rahan.) Tuossa, ota ja mene!

MARKETTA. Eihän se minuun kuulu, vaan kun kuulin herran sitä valittavan... ja kun tiedän, että armollisella herralla on poika.

HUKKA. Mene, sinä olet höperö!

MARKETTA. Niin sanovat ihmiset, vaan vielä minä siltä omista sukulaisistani jaksan selon pitää.

HUKKA. Sukulaisistasi — houkkio! Jospa olisikin minulla poika. — Mitä viivyt? Saithan hierontapalkkasi.

MARKETTA (Kuiskaa). Se kaunis Elina-neiti, joka palveli hovissa siihen aikaan kuin armollinen herra tänne muutti, se oli minun sisareni.

HUKKA (Nousee istumaan). Elina, — mitä puhut lähes kolmenkymmenen vuoden vanhoista asioista. Vai hä... tarkotatko... eipä ole hullumpaa!

MARKETTA (Kuiskaa). Elinalla oli poika, jonka isästä ei moni tiennyt, vaan minä tiesin.

HUKKA (Nauraa.) On sulla sukkela keino kerjätä! Tuossa saat vielä kolikan. (Laskee rahan pöydälle). — Tuo ihminen, josta puhut, vaikka liekin ollut sisaresi, on ollut kuollut jo parikymmentä vuotta, ei hän enää apua tarvitse.

MARKETTA (Kiivaammin.) Ei hän tarvitse, ei hän sitä saanutkaan koskaan, mierolle hän kuoli ulkopitäjiin. Eikä apua tarvitse hänen poikansakaan, joka häneltä jäi.

HUKKA (Vilkastuu.) Jäi! Nehän hävisivät molemmat, ei ole heistä senjälkeen hiiskahdustakaan kuulunut. Sinä puhut juttuja.

MARKETTA. Pojan elätin minä, kunnes hän joutui ruodulle. Ja nyt elättää hän minua, tätiään.

HUKKA. Kuka? Kuka sinua elättää? Akka, onko puheissasi mitään perää? Jäikö Elinalta poika?

MARKETTA. Jäi, ja pulska jäikin.

HUKKA. Hupsit kai — kenen luona sinä elät nyt?

MARKETTA. Laihasen, tunnethan hänet, hän on sisareni poika ja...

HUKKA (Nauraa). Et sinä niin tyhmästi kokoonpane juttuja. Vaan luuletko minun niitä uskovan? Höpsistä! Miksei olisi Laihanen siitä ennen ilmoittanut, miksi olisit sen sinä näihin asti salannut. Olet höperö!

MARKETTA. Poika ei tiedä isästään vieläkään, vaan nyt saakoon isä sen tietää, nyt hänen poikansa on mies, nyt on koston aika käsissä.

HUKKA. Koston — puhut sekasin, siitä näkyy, minkäverran on puheissasi perää. Mene täältä höpisemästä. Jos Elinalta olisikin jäänyt poika, kuka sen takaa, että se olisi minun?

MARKETTA. Se on armollisen herran, eikö se ole ilosanoma? Mutta minä menen, kun käsketään.

HUKKA. Malta, aijotko tuota juttua muillekin levittää...? (Miettii.) Minulla olisi poika, terve ja vankka, jonka voisin omakseni ottaa, joka saisi työni tulokset... Ei, se on hulluutta... Mene, levitä juttuasi, jos tahdot, hullun juttua, ei sitä kukaan usko... mitä viivyttelet, mene!

MARKETTA. Hyvästi, armollinen herra. (Menee.)

HUKKA (Yksin). Elinan lapsi eläisi... minulla olisi poika, joka Veikkolan perisi, — tämä on kuin unta. — Ei, tämä on juttua, satua, kaikki hassutuksetpa nyt yhteen sattuvat. (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Ei, todellisuuteen käsiksi nyt! Nämä paperit eivät ole satua. Nyt kirje kuvernöörille valmiiksi. (Rupee kirjoittamaan ja sanelee.) "Talonpoikain keskuudessa syntyneen vaarallisen kapinan olen nyt, joskaan en vaivatta, saanut asettumaan..." (Koironen ryntää sisälle.) Kuka sieltä sellaisella ryskeellä uskaltaa tulla?

KOIRONEN. Minun täytyy nyt heti saada puhua kanssasi eräästä hyvin tärkeästä asiasta.

HUKKA. Sinun täytyy! Minä varotin sinua ajoissa kiihottamasta kansaa tyhmyyksiin, vaan sinä et totellut. Vastaa nyt teoistasi!

KOIRONEN. Talonpoikain hairahduksesta olen kuullut, vaan en tullut siitä puhumaan. Minulla on tehtävänä eräs käytännöllinen ehdotus, jolla vielä voidaan muuttaa kaikki, mitä on tapahtunut, ja joka on sekä sinulle että talonpojille edullisin. Tulen juuri suoraan matkoilta.

HUKKA. Mies parka, turhaan sinä touhuat ja matkustat.

KOIRONEN. Tällä kertaa ei ollut matkani turha.

HUKKA. Aivan turha, minä sen vakuutan. Sinä olet nyt kerran joutunut huonommalle puolelle maailmassa, ja siinä pysyt. Oma syysi! Olit hyvällä virka-uralla, pääsi ei ollut huono, sinusta olisi voinut tulla jotakin, vaan iskit aina harhaan, sitten menetit luontosi ja joit! Harhateille olet nytkin joutunut, kun antausit talonpoikain asiamieheksi selvää asetusta vastaan. Heittäisit sen ajoissa pois, rupeaisit käyttämään jälellä olevan kykysi kiitollisempiin asioihin, ehkä sinusta vielä jotakin tulisi. Nyt potkit tutkainta vastaan.

KOIRONEN. Tutkain voi taittua, kaiken "jälelläolevan kykyni" käytän sen taittamiseen, ole siitä varma. Vähät se merkitsee, mikä minusta tulee, vaan vielä minusta voi jotakin tullakin, jos tämän lahjoitusmaa-asian saan sen kierolta uralta oikealle. Ulrik, me ollaan tutut vanhastaan, monasti me on vastakkain seisty, vaan tällä kertaa me pelaamme korkeaa peliä molemmat, sen sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä.

HUKKA. Viitsit pettää itsesi ja vielä talonpojatkin! Et tahdo ottaa huomioon tosi-asioita. Laskeppas, kuinka monet hyökkäykset sinä jo olet minua vastaan tehnyt, vaan kaikki ne ovat kilpistyneet takasin, — näet, järjestelmä ei muutu. No niin, taistele vain, jos se sinua huvittaa, — mutta minkä siitä voitat?

KOIRONEN. Minulla on tässä paljo voitettavaa, — kunniani, tunnon rauhan, vanhojen rikosten sovituksen, sinä tiedät sen. Tämä ei ole minulle pelkkä ansiojuttu, tässä ovat korkeammat tarkotusperät kysymyksessä, siksi sitä niin intohimoisesti ajan.

HUKKA (Nauraa). Puhu oudommille, — kyllä minä sinun tarkoitusperäsi tiedän. — - No, no, ei puhuta siitä sen enempää. Sinä arvattavasti koetat pakottaa minua joihinkin myönnytyksiin, vaan käsitäthän, että se ainakin nyt on myöhää.

KOIRONEN. Niin, myöhään palasin, onnettomuus ennätti tapahtua. Vaan kenties ei se ole sittenkään aivan liian myöhää. Oma etusi edellyttää, ettei se ole liian myöhää.

HUKKA. Minun etuni, elä veikkonen siitä viitsi huolehtia. Ja jos tässä ylimalkaan edusta voisi olla puhe, niin olisi kai se valtion tai lahjoitusherran.

KOIRONEN. Elä koeta pimittää minua, — minä tunnen sinun pohjimmaiset vaikuttimesi, olen sinut läpikatsonut.

HUKKA. Ka, kun tunnet, niin näytä ne toteen.

KOIRONEN. Se on ehkä tarpeetonta. Puhukaamme suoraan: Sinulla on suuret kiinnitykset Veikkolan hoviin, — miten ne olet saanut, se ei kuulu asiaan.

HUKKA. Ei niinkään suuret.

KOIRONEN. Ei toki liiaksi, se siinä onkin hyvä puoli. Toivosi on, sittenkuin talonpojat ovat menettäneet oikeutensa ja isäntäsi tehnyt vararikon, saada tämä lahjoitusmaa omaksesi... ei, elä sitä kieltele, eihän se tuhman tuumia ole. Mutta saatavasi tulee moneen kertaan korvatuksi, jos saat emätilan ilman lahjoitustalonpoikain tiloja.

HUKKA. Ja jos niinkin olisi, luuletko minua nyt niin tyhmäksi, että tyytyisin osaan, kun olen nähnyt vaivaa hankkiakseni itselleni sen kokonaan. Tuumasi älyän: tarkotat, että minun pitäisi päästää talonpojat ruunun alle, — se on todellakin lapsellista!

KOIRONEN. Heidän tilansa eivät ole vielä sinun käsissäsi, he eivät ole tehneet lampuotikontrahtia. Enkä pyydä sinua heille lahjoittamaan tilojaan, ehdotan ainoastaan, että annat asian mennä laillista menoaan, annat oikeuden ratkaista, kenen tilat ovat.

HUKKA. Oikeuden — etkö tunne asetusta?

KOIRONEN. Tunnen, se juuri myöntää talonpojille tilaisuuden todistaa vanhemman omistusoikeutensa.

HUKKA. Jota he eivät määräaikana ole tehneet.

KOIRONEN. Jonka he ovat määräaikana tehneet, — niin, sinä naurat, sinä tunnet asian, minä olen sen tehnyt heidän puolestaan kaikesta huolimatta. Käytin vuosia, kerätäkseni noita vanhoja perintökirjoja ja todistuskappaleita ja minä sain ne kokoon. Ne ovat ajoissa jätetyt kihlakunnan ruununvoudille.

HUKKA. Ka, jos niin on, niin tottapa sinulla on jättämistodistus.

KOIRONEN (Uhaten). Se tapaus, jonka kautta paperit sinun haltuusi joutuivat, voi tulla todistetuksi. Vaan se on ehkä tarpeetonta, ehkä hauskempaakin meidän molempainkin puolesta, — kunhan sinä vain nyt viipymättä lähetät paperit edelleen ja annat oikeuden ratkaista, mihin ne tehoovat.

HUKKA. Miksi sen tekisin, jos nuo paperit hallussani olisivatkin? Miksi, jos niillä olisi sellainen merkitys kuin luulet?

KOIRONEN. Siksi, että olet pakotettu sen tekemään!

HUKKA. Pakotettu? Sinäkö pakotat? (Nauraa).