Part 5

HARSIA. Niinkauan kuin meistä yhdellä leipää on, pitää olla toisellakin. Ja vielä minä uskon näiden asiain korjautuvankin. Käräjät alkavat pian...

KAIJA. Ei auta käräjänkäynti, kun meidät Jumala lie hyljännyt.

HARSIA. Ei ole hyljännyt, elä epäile. Näetkö, kuinka kauniin viljan hän on pellolle kypsyttänyt, näetkö, kuinka koreina siellä kuhilaat kohoavat, vielä hän meille kotimmekin antaa ja rauhan.

KAIJA. Mieliipä toivottomuus voittamaan. Vaan tule, Siljo, pellolle. (Menevät.)

HARSIA. Siinä on nyt rikkaan Kyllästilän emäntä! (Juva nousee aidalle.) Mitä sinä sieltä aidalta näet?

JUVA. Minusta kumu kuuluu, — niin, sieltä tuleekin väkeä.

HARSIA. Mitä sanot? Olisiko jo Hukka vouteineen ja piikkimiehineen kulussa?

JUVA. On niillä piikit, vaan ei se ole hovin roikkaa. Ei, sehän on Holttisen leikkuuväkeä.

HARSIA (Aidan luona). Niinpä on, Antti ensimmäisenä, seiväs seljässä. (Kävelee vastaan.) Miehet hoi, mikä hulluus teitä huimaa, kun seipäät olalla kyliä kuljette? (Antti, Holttinen, Helena ja muita leikkuumiehiä saapuu.) Ja ukko Holttinenkin siellä on aseellisten joukossa.

HOLTTINEN. Hulluuttahan tämä on pitkin matkaa, tämä nykyinen elämä. (Väelleen.) Pannaanpa seipäät siihen ja otetaan sirpit käteen. Niinhän täällä nyt täytyy aseellisena raataa kuin ennen Israelin lapset Jerusalemin muureja rakentaessaan.

HARSIA. Onko teitä siis jo käyty työn aikana hätyyttämässä?

ANTTI. On käyty, vaan vähät ne meistä hyötyivät. Puolensataa kasakkaa oli ruispeltoamme piirittämässä, vaan eivät yhtään lyhdettä ne saaneet Holttisen ruista.

HARSIA. Hä, nousitteko vastarintaan, ajoitteko hovin roikan tiehensä?

HOLTTINEN. Ei liikautettu kättäkään, vaikka Antti siihen jo seipäät varasi.

JUVA. No mitenkä sitten?

ANTTI. Me tulimme nyt teillekin opettamaan sen saman tempun, sitä kyllä pian täälläkin tarvitaan, nappiherrat ovat tulossa. Mutta ole huoletta, Harsia, ei ne täältä kuhilastakaan vie, jos teette niinkuin me.

HARSIA. Miten? Pitääkö keskeyttää työ?

HOLTTINEN. Ei, päinvastoin tulemme mekin työhön. Meillä tapahtui kaikki aivan luonnollisesti. Me emme ole talostamme lähteneet, vaikka ovet ja uunit ovatkin rikki, ja niinkuin ainakin ryhdyimme elonkorjuuseenkin, kolmatta sarkaa oli vain päivällä leikkaamatta. Silloin ilmestyy yhtäkkiä hovin roikka veräjälle, Posse käy huutamaan, että väki pois pellolta, eloa ei saa korjata, se on muka hovin.

JUVA. Entä te?

ANTTI. Mekö? Me tietysti leikattiin ja tehtiin kuhilaita minkä kerettiin, olihan paras rupeama.

HARSIA. Ja hovin väki katseli aidan takaa?

HOLTTINEN. Sitä katseli kotvan aikaa, vaan jo komensi Hukka piikkimiehet pellolle. Kolmisenkymmentä ratsumiestä ajaa karautti sinne ja taisipa sykähtää monen leikkaajan sydän. Vaan minä käskin kaikkien pysyä paikoillaan, — me leikattiin vain.

ANTTI. Sappi kuohahti ja koura tapaili seivästä, mutta rauhassa leikattiin.

JUVA. Entä ratsumiehet, minkä tekivät?

HOLTTINEN. Minkäpä tekivät? Ajoivat kohti, muka työntääkseen meidät hevosillaan pois, vaan ei lähdetty, — eihän se hevonen ihmistä polje vaikka käskisi.

ANTTI. Jos käsiksi olisivat käyneet, silloin olisimme mekin jo liikahtaneet. Mutta nyt kaatoivat vain muutamia kuhilaita, tarpoivat vähän peltoa ja ajoivat pois.

JUVA. Ja siihenkö tyytyivät Hukka ja Posse?

HOLTTINEN. Ei ne vielä. Posse tuli uhkaamaan, että me lakia rikomme, hullusti muka käy. Ja kun ei siitä toteltu, niin komensivat toiseen kertaan ratsumiehet pellolle. Vaan selvästi näkyi, että vastenmielisesti ne nyt sinne tulivat, päällikkökin mukisi vastaan ja ajoi ainoastaan näön vuoksi pienen mutkan pellolle kehenkään koskematta.

HARSIA. Ka, arvaahan sen, ihmisiähän ovat hekin, hävettää kai ahdistella työssään olevia elonkorjaajia. Mutta entäpä hovin herrat?

ANTTI. Kalpea oli Hukka, kun näin tyhjin toimin täytyi meidän veräjältä lähteä, ja Posse murti mustaa haventa. Vaan toiset nauraa virnottivat, sen näin.

HARSIA. Viisaasti teitte, kun mielenne maltoitte, kiitos neuvosta. Jos tänne meille tulevat, niin minä vastaan, että kun tuominnee oikeus multa viljan, niin vietäköön, mutta siihen asti se on minun.

ANTTI. Ja jos tiukalle ottaa, niin on sitä oikeutta seipäässäkin. Minä vain odotin, että ne olisivat patukkaan tarttuneet... ne ovat minua kerran lyöneet... silloin olisi juttu ollut selvä. Mutta nyt pellolle leikkaamaan!

HARSIA. Niin, heilukoot nyt sirpit; tällä väellä nyt ehkä vilja saadaankin yöksi korjuuseen hovin hallan alta. Leikattua saadaan tässä palakin purasta. (Väki pellolle.)

HELENA. Ja sitten talkoojuhlia viettämään!

ANTTI (Nostaen Helenan alas aidalta). Oikein, Helena, tässä ei olla köyhiä eikä kipeitä. Hei, tämä se on iloista, tämä mustalaisen elämä!

HELENA. Et taida nyt lähteä käpälämäkeen sinäkään.

ANTTI. Tänne jään nyt, koska toisetkin ovat miehiksi ruvenneet. Ja paikoillesipa jäät sinäkin, Helena, et tarvitse nyt Holttisesta lähteä emäntää pakoon. Täällä eletään nyt niinkuin taivaan linnut, — ei ole isäntää, ei emäntää eikä palkollisia, kaikki ollaan yksiä metsäläisiä, yhtä suurta perhettä. Tämä se on vapautta!

HELENA. Heläytetäänpä lauluksi siis, laulaen työ huokeampi.

ANTTI. Ka heläytä!

HELENA (Laulaa ensi sanat aidan luona. Lähtevät sitten Antin kanssa pellolle. Viimeiset säkeet kuuluvat näyttämön takaa).

Leikkaa, leikkaa, joukko joutusaan, kirkkaat sirpit kilvan heilumaan, milloin ilmassa ja maassa! Kisakiirein meillä luistaa työ, sido sievään, lyhteet kasaan lyö, sirkkain sirkuttaissa haassa.

HARSIA (Holttisen kanssa kahden näyttämöllä). Ei noita surut paina. Mutta mikä tulee tästä lopuksi?

HOLTTINEN. Sanoppas se. Minä vastaan niinkuin entinen mies, jolta kysyttiin, mitä tulee sanoa kaikesta siitä pahasta, jota maailmassa tapahtuu.

HARSIA. No?

HOLTTINEN. Hän vastasi: Parasta on olla vaiti. — Niin, parasta on antaa asiain mennä menoaan, mutta pysyä oikeudessaan kiinni. — Onko niistä teidän monista valituksistanne lakiin kuulunut sen enempää?

HARSIA. Ei mitään vielä. Juhannuksena jo jätti Koironen ne paperit, joissa haimme maamme hovin alta pois ruunun tiloiksi, Viipuriin. Niihinkään ei ole vielä tullut vastausta sitä eikä tätä.

HOLTTINEN. Kovin on hidasta oikeuden saanti sieltä päin. Ja sekin Koironen, kunhan ei olisi koiranen, — se on herra sekin.

HARSIA. Vaan herrain joukosta pois sysätty, ja siksi hän juuri heitä vihaa. Puuhassa se ainakin on, matkoilla myötään. Ja jos ne hänen muut yrityksensä pettäisivätkin, niin tuo ensimmäinen ja tärkein ei voi pettää, siksi olivat todistuksemme liian lujat.

HOLTTINEN. Ja sinun uskosi on luja.

HARSIA. Niin, no täytyyhän tässä joku ratkaisu tapahtua. Kyläkunnittain ovat nyt asukkaat ajetut metsiin, taikka muuttaneet tavaroineen ulkopitäjiin. Mutta eihän se voi olla esivallan tarkoitus, eihän se voi sallia, että maakunta joutuu autioksi, että pellot jäävät kylvämättä ja talot kylmille. Ja jos niinkin kävisi, että nämä maat jäisivät hovin omiksi, niin mitä hovikaan tekee autiomailla?

HOLTTINEN. Esivallan edustajat kai toivovat, että kyllä routa porsaat kotiin ajaa, kyllä hätä talven tullen nöyryyttää talonpojat. Siksi meidän täytyykin olla niin sitkeitä ja lujia.

HARSIA. Kunpa kestettäisiin siksi, kunnes laki avuksemme ehtii, mutta kyllä meiltä pitkämielisyyttä vaaditaan.

HOLTTINEN. Kärsivällisyyttä ja sitkeyttä meiltä ennen kaikkia kysytään; jos velttous mielet voittaisi taikka maltti loppuisi, silloin olisi kaikki hukassa. Mutta sinulle, Harsia, ei minun ole tarvis sitä varottaa.

HARSIA. En minä lain kannalta poikkea. Ja ehkäpä se vielä joutuu ajoissa apu. — No niin, tehdään siis talkoita, niinkuin ei ukkonen uhkaileisikaan. Mutta pitäähän talkooväen jo saada jotakin suuhunsakin. (Huutaa pellolle.) Tytöt, tulkaa te tänne illallista laittamaan!

HOLTTINEN. Ja me käymme pellolle.

HARSIA. Sinä olet vanha mies, jää sinä tänne tulia tekemään. Minä käyn tekemään kuhilaita. (Menee.)

HOLTTINEN (Nuotion luo, istahtaa). No niin, eihän ole minusta enää suurta hyötyä pellolla.

HELENA (Saapuu Siljon kanssa). Saadaanko sitten, vaari, kun viimeinen sarka on leikattu, pistää talkootanssiksi täällä pientareella?

SILJO. Tanssiksiko nyt täällä?

HELENA. Niin, tänään minua niin hyppyyttää. Ja miksei täällä? Tanssiihan se reipas tyttö vaikka tantereella.

HOLTTINEN. Niin, miksette pistäisi talkootansseiksi. Meidän on elettävä kuin ennenkin, ei päästettävä luontoa lamaan. Repäsevä mieli vain ja ilonen luonto!

SILJO. Kun voisi olla nyt iloinen!

HELENA. Olen ainakin minä, ilonen kuin varsa, ole sinäkin Siljo. Heitä pois tuo hapan naama, ei nyt tarvitse kenenkään ajatella sulhojaan eikä ikävöidä häitään, — niitä ei nyt tarvita, eletään päiväseltään vain!

SILJO. En tiedä, miksi rintaani ahdistaa tuska.

HOLTTINEN. Pois ne tuskat, ei saa antaa surulleen valtaa. (Nousee tulen teosta.) Siinä on tuli, valmistakaa nyt keitto ja syötyä teidän pitää saada tanssia ruistalkoita niinkuin aina ennenkin, sen minä lupaan. Itse käyn viuluni hakemassa. Toivossa pitää täällä nuoren väen kasvaa, muuten ollaan hukassa. (Menee.)

SILJO. Toivossa, kun uskaltaisi toivoa! (Marketta astuu aitoviertä.) Tuolta tulee Marketta muori, annetaanko hänen arpoa meille, hän arpoo usein tosia.

HELENA. Annetaan, arvotetaan kumpanenkin tulevaisuuttamme. Muori hoi, tulkaapa tänne. (Laittaa vettä pataan.)

MARKETTA (Katsoo Helenaa). Hä, tyttö, sinä kannat iloa mielessäsi, rikollista riemua, mene pois luotani taikka heitä ilosi, heitä pois.

SILJO. Mutta minua, muori, ei ilo hurmaa, arpokaa minulle tulevaisuuttani.

MARKETTA. Sinut, tyttö, olen ennenkin nähnyt, tuon saman surun olen silmässäsi nähnyt. Vai sinusta se piti tulla Laihaseen emäntä, — voi pulmusta! — mutta eipä tullutkaan. Hullusti kävi. Vaan näytäs, taidat vielä surusi seassa kantaa toivetta sinäkin mielessäsi. Se on turhaa, turhaa lapseni!

HELENA. Onhan teillä seulanne mukana ja virsikirja myös, arpokaa nyt meille heti!

MARKETTA. Ilonneko pois ja toivonne, sen teen. (Siljolle, ojentaen hihnasta riippuvan virsikirjan.) Pidä kiinni avaimesta, pidä tasasesti, se sulle salaisuutesi aitat aukasee. Pyhä on seulani sanoma: hiilet tähän, risti syntyköön, savi tuohon, poikkipuolin. Mikä on hiilestä, se on maasta, mikä on savesta, se on vedestä. (Lukee.)

Ala heilua avaimen Pyöriä pyhäinen kirja! Kerro syntyjä syviä, Sano salatut sanasi Tuntemattomat, tulevat! Heilu lännestä itähän Lounaisesta koillisehen Heilu poikin, heilu päin Hiljene ja seiso näin.

(Tarkastelee suuntaa, katselee kirjaansa.)

SILJO. Mitä sanoo kirjasi, Marketta?

MARKETTA. Se on turhaa, tyttö, kaikki, surusi turhaa, toivosi turhaa. Synkkä mies sinun ohitsesi heiluu, se on turhaa, hän on poissa. Ilosi oli lyhyt.

SILJO. Lyhyt oli iloni, se päättyi jo alkuunsa.

HELENA (Tarttuu hihnaan). Entäpä minun onneni, miltä se näyttää?

MARKETTA. Tyttö sinä, rajusti heiluu kädessäsi kirja, sinä olet intohimoinen ja kova, sinuun ei taikani pysty. Vaan mistä on kotosin tuo rintasi raivoisa riemu, ilosi syytä en voi nähdä. Huimasti syökset eteenpäin hiilen mustia juovia myöten, turmioosi syökset sittenkin.

HELENA. Sama se, mutta saavutanko onneni?

MARKETTA (Lähdössä). Ota se, jos sen onneksesi käsität, nauti, jos siinä mitään nauttimista lie. (Köpittää ohi.)

HELENA. Kunhan sen saavutan, muusta en välitä. Ja minä sen saavutan, Siljo, kuuletko, köyhä huutolaistyttö se sittenkin sulta voiton vie.

SILJO. Voiton multa?

HELENA. Niin, hän on jo minulla ja minä hänet pidän.

SILJO. Ei, Helena, sinä olet erehtynyt, tiemme eivät ole käyneet ristiin.

HELENA. Hä, etkö ole pyrkinyt emännäksi Holttiseen, etkö ole Antin suosiota tavotellut, etkö tielläni ollut?

SILJO. En Helena. Marketta puhui totta, iloni oli lyhyt, — se oli toisaalla, se on jo mennyt. Kummissasi katsot, Helena, niin, muutkin minua pilkkasivat, vaan minulle se iloni oli niin täyteläinen ja kirkas. Vaan alkoivat sitten nämä kauhun ajat, niihin särkyi onneni ja hautautui ijäksi. Se usko, Helena!

HELENA. Sinä olet liian hempeä viekastellaksesi, siksi sinua uskon. Vai siinä oli sittenkin Siljon onni — Laihasessa! (Nauraa.) Ei, tosiaan olen sinua väärin syyttänyt, Siljo kulta.

SILJO. Sinä surulleni naurat.

HELENA. Kuule, sitä surua ei kannata kantaa, se mies on syljettävä heittiö, sitä onnesi hautaa ei maksa itkeä. Höpsis, — tule valmistamaan illalliskeitto, Marketta ei sulle pahoja puhunut.

SILJO (Avaten kontteja.) Minä en siis saisi surrakaan.

HELENA. Et Laihasta, hän ei sitä ansaitse. Olkaamme iloset! (Leikkuulaulun säveleitä kuuluu pellolta.) Sieltä kaikuu laulu, lauletaan mekin. (Laulaa.)

Kyntömiehen kylki kangistuu selkä katkee, kämmen kovettuu, leipää, leipää hän näin raivaa; kannot kaataa, kivet kiskasee, peltokultaa kyntää, karhitsee, lannoittaa ja ojat kaivaa.

Mut' on palkka raatajallakin: Laiho nousee, kasvaa kukkihin, taivaan kaste sitä juottaa. Pouta viljan teriin kypsyttää, voi, kuin miehen mieltä virkistää, kun hän hyvään vuoteen luottaa.

Kuule kuinka korret helähtää, sirpit laulaa, sinkoo tähkäpää, nyt on talonpoika vainiollaan. Hauskat talkoot on, näin leikataan. Sitten illan suussa tanssimaan, saran päässä kun vaan ollaan!

HELENA. No, nyt rupee jo keittokin valmistumaan, pian saisivat tulla syömään, kunhan leikkuu loppuisi. (Katsoo aidalta.) Kas niin, siellä onkin jo viimeinen sarka käsissä — sitten saadaan tanssia, hei! Vaan ketäs tuolta tulee, — hyi, sehän on se riiviö!

SILJO. Kuka?

HELENA, Laihanen, ja hänellä on tietysti koko hovin roikka perässään. (Nostaa padan tulelta ja vie sen aidan taa.) Nyt ainakin korjaan padan pois, etteivät pääse meidän talkookeittoa maahan kaatamaan. (Vie kontteja aidan taa.) Kiireesti, Siljo, nosta leilit aidan taa talteen, mitä viivyt? Ja sitten pellolle! Nyt täällä alkaa sama leikki kuin äsken meidän pellolla, sen arvaan. (Menossa.) Tule, Siljo, joudu!

SILJO (Vitkastellen); Tulenhan minä. (Helena menee.) Se on hän! (Rupee menemään.)

LAIHANEN (Saapuu, vasemmalta). Siljo, pakenetko minua! Olen juosten kiirehtinyt tänne edelle, saadakseni puhutella juuri sinua, kuulin sinun tänne talkoihin tulleen.

SILJO. Mitä sinä nyt vielä minusta?

LAIHANEN. Niin, sinulla on syytä minua karttaa, paljo on tapahtunut sen jälkeen, kuin me viimeksi puhelimme. Mutta sano vain yksi asia: Oletko Antin morsian?

SILJO. Hän ei ole minua koskaan pyytänytkään, — vaan mitäpä sillä muuten on väliä.

LAIHANEN. Paljo, Siljo, silloin voivat kaikki asiat korjautua. Sinä minua melkein kauhulla katsot. Niin, minä hurjistuin, kun näin, että kaikki yhdessä voimin kävivät kimppuuni ja ryhtyivät sinua minulta ryöstämään. Luontoni nousi raivoon, vihani oli kiivas, halusin kostaa...

SILJO. Minun vuokseniko rupesit pedoksi?

LAIHANEN. Sitä olen jo katunut... ne härnäsivät minua, annoin harmilleni vallan, pedoksi rupesin, se on totta. Vaan näin seuraukset, näin isäsi verissään makaavan Holttisen porstuassa, — minä olen katunut. Enkä toivoisi nyt muuta, kuin päästä kokonaan erilleni näistä rettelöistä, näistä hirmutöistä, joihin olen sotkeutunut. Ja minä repäsen itseni niistä irti, jos sinä mulle anteeksi annat ja minun mukaani lähdet. Kaikki voi silloin vielä korjaantua.

SILJO. Sinun mukaasi, nytkö?

LAIHANEN. Nyt juuri. Hovin roikka on tulossa tänne Harsian viljaa viemään, täällä alkaa taas riita ja raasto. Minä tahdon paeta pois siitä koko joukosta, tahdon ruveta taas rauhan miehenä kodissani elämään, jos sinut omakseni saan. Tule, livistäkäämme tuosta metsän polkua pitkin pois koko näiltä mailta; tänne jos jäämme, käy onnettomasti molemmille, vaan jos ajoissa pakenemme, voimine vielä alkaa uuden elämän, onnessa ja rauhassa, niinkuin sen ennen suunnittelimme, — muistatko, Siljo? Haetaan sitten vanhuksesi luoksemme, minä koetan hankkia heille heidän maansa takasin, koetan muutenkin korjata pahat tekoni ja naapurieni kunnioituksen vielä saavutan. Elämä alkaa alusta. Tule, Siljo, sinä et minua vihaa.

SILJO (Verkalleen). En vihaa... vaan minä pelkään. Minä en ymmärrä niitä liittokirjoja, joiden vuoksi sinua toiset halveksivat ja hylkivät... en peljännyt sinua silloin, kun kirkonmäellä vihoissasi riehuit, luulin, että minua rakastit silloin. Vaan sinä muutuit hirviöksi, sinä pieksit ja särit ja ajoit mierolle, — sinulla ei ole sydäntä, siksi sinua nyt pelkään.

LAIHANEN. Minulla on sydän, sen saat nähdä, minä palkitsen ne kaikki pahat tekoni moninkertaisella hyvyydellä, elä pelkää minua, elä epäile. Tule, pelasta itsesi ja omaisesi, pelasta minut, sinä sen voit. Haluan hovin liitosta pois, yhdyn talonpoikiin ja autan niitä, vaan yksin, ilman sinua, ei ole minulla tarmoa eikä toivoa. (Kuuluu ääniä etäältä.) Tuolta kuuluu jo kavion kopsetta, Siljo, hovin joukko saapuu, tule, paetkaamme pois sen jaloista, paetaan heti.

SILJO. Sinun kanssasi? en uskalla, en, en voi sinuun luottaa.

LAIHANEN. Mutta minä näytän, että voit, ei, elä pelkää minua, tule!

SILJO. Jos pillomuksesi korjaat, en sinua enää pelkää, mutta rohkeuteni pettää, en voi sinua seurata. (Ääniä kuulun lähempää. Siljo pellolle.)

LAIHANEN. Hänen rakkautensa ei enää kestänyt, itse olen sen heikontanut, itse onneni mestannut. (Miettii.) Siis yksin taas, — mitä se hyödyttäisi, jos pakeneisinkin täältä pois. Ja minne? Korjaamaanko pillomuksiani? Sitäkään en enää voi. Vaikka kaikki muu korjautuisikin, sitä työtä, jonka juhannuksena tein kapakassa, en saa tekemättömäksi. Itse menin mertaan, irti en enää pääse... No niin, mitäpä siinä on muuta, kuin käydä virkaansa toimittamaan, vaikka se ilettää ja tuntokin soimaa, itsehän olen osani valinnut.

MARKETTA (Hiipii metsästä). Kenen kanssa tarinoit täällä, poikani, en näe ketään, vai itseksesikö käräjiä käyt?

LAIHANEN. Mitä kuljet sinä täällä, täti vanha, miksi kotoa liikkeelle lähdit näin kauas?

MARKETTA. Tiedäthän, että minun täytyy olla kaikkialla, missä onnettomuutta tapahtuu ja täällä sitä jo vainuan. Vaan sinä, poika, miksi on katseesi synkkä, annas kun sieluusi katson.

LAIHANEN. Se on musta, täti, se on sairas. Eipähän sitä hellyys lie koskaan hoidellut, eikä rakkaus liekutellut. Oi täti, minä olen väsynyt!

MARKETTA (Tutkii). Vielä on sydäntä kipene jälellä, rahtunen omaatuntoa on, ja surua ja katumusta on kylliksi. Vaan riittääkö sitä mieheksi asti, se nyt itsestäsi riippuu — sieltä saapuvat viettelijät. (Menee.)

POSSE (Saapuu Loukkolan kanssa). Täällähän on jo lautamies? Mitä tänne näkyy?

LAIHANEN (Väsyneesti). En tiedä, en ole vielä nähnyt mitään, enkä välitä nähdäkään.

LOUKKOLA. Olet tainnut jo kyllästyä tähän sinäkin. (Istuu, panee tupakan.) Ikävä onkin se toimitus, jota tässä taas pitäisi alkaa.

POSSE. Vaan se on toimitettava ja pian, ei siinä muu auta. Ehkäpä siitä nyt täällä päästäänkin vähän vähemmällä. (Istuu hänkin) käykäähän te, nimismies ja lautamies, nyt heti talonpoikia puhuttelemaan.

LOUKKOLA. Minä en käy mihinkään, minä olen ruunun virkamies, tämä ei kuulu minuun. On oikeastaan nurinpuolista, että minua täällä pitäjällä kesäkausi näissä asioissa juoksutetaan, hoitakoon hovi itse asiansa!

POSSE. Vaan ruununmiehetpä ovat käsketyt auttamaan hovia ja masentamaan talonpoikia.

LOUKKOLA. Niin on käsketty, mutta tämä menee jo mielestäni liian pitkälle. Viikkokausia täällä nyt on sotaväen kanssa kierrelty pitäjää, ajettu talonpoikia metsiin ja heidän tupiaan revitty ja peltojaan tallattu, — en usko, että se kaikki voi olla ruunun tarkoitus. Jos olisin vakinainen virassani, lähtisin tästä omin päini astumaan poikkimaisin kotiini.

POSSE. Mutta hovin herra on sinun esimiehesi, niinkuin minunkin, hän voi erottaa sinut minä päivänä tahansa.

LOUKKOLA. Sepä se onkin kirottua. No, tehkää te, mitä asianne vaatii, minä istun tässä ja tupakoin.

POSSE (Nousee vastenmielisesti). Täytyy kai ryhtyä toimeen. (Katsoo pellolle.) Siellähän on kansaa pellolla enemmältäkin. Ehkä Laihanen käy niille ilmoittamassa, että viljaa ei saa leikata, se kun on katsottava hovin omaksi.

LAIHANEN (Havahtuen mietteistään). Minäkö, eihän se minulle kuulu, olen vain lautamies.

LOUKKOLA (Nauraa). Ei kenenkään tee mieli ottaa asiata omakseen.

POSSE (Kiivastuu). Mutta mitä tästä sitten tulee? Hovin herra saapuu kohta ja silloin pitäisi meillä olla työ tehtynä. Mihin ne jäivät Siltavouti ja Jahtivouti?

LAIHANEN (Katsoo syrjään). Tuolla makaavat pensaikossa tupakoiden.

POSSE. Mikä hemmetin makuuaika nyt on, mikä tupakkatunti kaikilla! Ei tämä kelpaa, vikkelään ylös miehet sieltä ruohikosta ja työhön ja toimeen nyt!

SILTAVOUTI (Juoksee esiin. Jahtivouti perässä). Heti paikalla, mitä vain käsketään. Vaan nuo talonpojat, ei ne tottele minua.

JAHTIVOUTI (Selittäen). Niin, asianlaita on se, että ne nauravat tälle Pekalle, se kun ei ole liialla ymmärryksellä pilattu.

POSSE. No, mene sinä sitten pellolle.

JAHTIVOUTI. Mi-minäkö? Ei, tuota noin, ne nauravat minullekin. (Loukkolalle, joka nauraa.) Niin, sen ne tekevät.

LOUKKOLA. Veitikat! Mutta minä luulen, että ne nauraa meille kaikille, niin tekivät ainakin Holttisen pellolla.

SILTAVOUTI (Katsoo pellolle). Ja Holttisenkin väki on nyt jo täällä.

POSSE. Mutta jotakinhan on tehtävä, ymmärrättehän te sen. (Ei kukaan liikahda.) No, sama se minulle on, saatan se minäkin panna maata, raukasee se toki minuakin. (Pilkalleen.) Sama se, nukutaan sitten tässä!

LOUKKOLA. Nukutaan pois ja annetaan talonpoikain tehdä työtä.

HUKKA (Saapuu hiestyneenä). Huh, huh, kun tulee kuuma tätä metsätietä tarpoessa, ja milloin tästä työstä loppu tulee? (Huomaa lepääjät.) Mitä te siinä? Missä on Harsian ruispelto?

POSSE (Nousten). Tuossa se on.

HUKKA. Eikö siellä sitten väkeä ole (katsoo), onhan mustanaan. Miksei ole niille tulostamme ja asiastamme tietoa annettu?

POSSE (Hölmistyen). Sitähän minä tässä juuri sanoin, että miksi ei ole annettu. Mutta ne ovat kaikki nyt niin haluttomia ja arkoja. (Silta- ja Jahtivoudille.) Kiirehtikää ilmoittamaan, niinkuin käskin.

JAHTIVOUTI (Astuu veräjälle. Sanoo Laihaselle). Sinä lautamies käy huutamassa, sulla on kovempi ääni.

HUKKA. Se on viipymättä tehtävä, ilta on käsissä.

LAIHANEN (Itsekseen). Niin, minun tehtäväksi ne sen aina työntävät. (Menee pellolle, huutaa.) Ei ole lupa leikata sitä ruista, se on hovin ruista. Täällä on sotaväkeä.

JAHTIVOUTI. Arvasinhan sen, ei ne kuuntelekaan.

SILTAVOUTI. Leikkaavat vain, se on sama juttu kuin Holttisessa.

POSSE (Intoilee). Mutta sepä ei saa olla sama juttu, täällä on kuri saatava toimeen tavalla taikka toisella. Mutta millä tavalla, sitä minä todellakaan en keksi. (Silta- ja Jahtivoudille). Siinä tekin seisotte neuvottomina kuin aasit, menkää kieltämään, huutamaan avuksi. (Silta- ja Jahtivouti menevät pellolle.)

HUKKA (Nimismiehelle). Niiden toimet eivät tepsi. Käy sinä, nimismies, selittämään talonpojille, minkä edesvastuun he vetävät päälleen, jos niskottelevat esivaltaa vastaan.

LOUKKOLA. Minä käsitän velvollisuuteni nimismiehenä olevan ylläpitää täällä järjestystä. He eivät ole sitä rikkoneet.

HUKKA. Velvollisuutesi on täytäntöönpanna laki, niinkuin meidän kaikkien, totella esivallan määräystä.

LOUKKOLA. Vaan minä olen epävarma lain ja esivallan tarkotuksesta tässä kohden. Olen ruvennut epäilemään tätä kaikkea.

HUKKA. Edesvastuu on minun, sinä vain tottelet!

LOUKKOLA. Sen teen, mutta vastenmielisesti.

(Menee pellolle.)

HUKKA (Posselle). Mihin sotaväki jäi?

POSSE. Se jäi tuonne kujalle.

HUKKA. Mene, käske sen olla valmiina hyökkäämään. Mutta tarmokkaammin ja vaikuttavammin kuin äsken. (Posse menossa.) Odota! llmota päällikölle, että jos väki ei muuten ota poistuakseen pellolta, tulee hänen käyttää aseitaan.

POSSE (Peljästyen). Aseita! Pistimiäkö elonkorjaajia kohtaan? Ei suinkaan?

HUKKA (Tulistuu). Tee, niinkuin käsken. Minä näen, että teissä kaikissa joku uppiniskaisuuden henki vallitsee. Minä erotan virastaan heti jokaisen, joka vastaan mukisee. Mene! (Posse menee. Hukka istuu, pyyhkii hikeä.) Vai haluttomia ollaan! No, oikeastaan sitä en ihmettelekään, jo olisin tähän tympeytynyt minäkin, ellei olisi oma pelto kasvamassa. Mutta ei, tämä on korkeaa peliä, minun täytyy pakottaa talonpojat lampuodeiksi, keinolla millä hyvänsä. Vaan nyt minä huomaan, että tässä on rutosti toimittava, nopeasti ja päättäväisesti, muuten luistaa valta käsistäni. Apumieheni niskottelevat, talonpojat valittavat ja pysyvät taipumattomina, ennen pitkää voi peli olla hukassa. Ei, jotakin repäsevää täytyy tapahtua, talonpojat ovat pelotettavat nöyriksi.

LOUKKOLA (Palaa pellolta. Laihanen, Silta- ja Jahtivouti jälessä.) He eivät suostu lähtemään työstään.

HUKKA. Suostu! Etkö ilmoittanut heille, mikä edesvastuu heitä kohtaa.

LOUKKOLA. En tunne sitä edesvastuuta, he eivät tee mitään pahaa, he raatavat vain rauhassa pellollaan.

HUKKA (Kiivastuu). Mutta he eivät saa raataa rauhassa. (Tyyntyy.) Niin, minä tarkotan, että he tekevät pahaa juuri senkautta, että koskevat viljaan, joka nyt, sen jälkeen kuin he ovat häädetyt tiloiltaan, on hovin. Meidän on pakko olla johdonmukaisia. Nuo ihmiset ovat häädetyt syystä, että he eivät suostu tekemään asetuksen määräämää lampuotikontrahtia emätilan kanssa. Tästä laittomuuden tilasta on tehtävä loppu, tässä ei enää hempeys eikä vetelyys kelpaa, tässä tarvitaan rautakouria. (Posse palaa.) Vaan onhan meillä keinoja saadaksemme heidät taipumaan. (Posselle.) No?

POSSE. Ratsuväen päällikkö kieltäytyy käyttämästä aseita.

HUKKA. Kieltäytyy! Siis sielläkin! Etkö sanonut, että minä käsken?

POSSE. Sanoin, vaan hän vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, niinkauan kuin ei mitään levottomuutta tapahdu.

HUKKA. Vai niin, hän ei tiedä minkälaiset valtuudet meillä on. Vai niin, niinkauan kuin ei mitään levottomuutta tapahdu, — siis täytyy tapahtua jotakin levottomuutta. (Miettii.) Nimismies, käy lautamiehen kanssa vangitsemassa Harsia tuolta pellolta!

LOUKKOLA. En voi, — hän ei ole mitään rikosta tehnyt.

HUKKA. No totta jumaliste heidän sitten täytyy tehdä rikoksia! Nyt puutun minä asiaan.

LOUKKOLA. Sitäkö varten me siis olemmekin täällä?

HUKKA. Sitä. — Lautamies, käy, kutsu talonpojat neuvottelemaan tänne minun kanssani. Tähän veräjälle sovinnolliseen neuvotteluun vain. (Laihanen menee.)

LOUKKOLA. Se on pirullinen yritys.

HUKKA. Se on minun asiani, täällä on tehtävä nopea suoritus. (Voudeille.) Pysykää tässä käskyjäni totellaksenne ja auta armias sitä, joka niskottelee. — No, he saapuvat toki, tästä kyllä selvä tulee, sen minä vastaan. (Jahtivoudille.) Avaa tuo veräjä. (Talonpojille, jotka saapuvat.) Kas niin, tulkaahan nyt neuvottelemaan, miehet! (Talonpojat pysähtyvät veräjälle.)

HARSIA. Sen aina uskallamme tehdä, tulemme kernaasti, kun sovinnon asioista lie puhe.

HUKKA. Se on oikein, tulkaahan lähemmäs. Puhuenhan asiat selvenevät ja täällä on yhtä, toista selvitettävää.

ANTTI. Paljo ei taida puhe auttaa. Elä mene, Harsia, liian lähelle.

HUKKA. Sinähän Harsia olet ymmärtäväinen mies, sinä tietysti käsität, että tällainen hajaannuksen tila, kuin nykyjään Valkjärvellä, on ajan mittaan mahdoton. Kaikki järjestyshän on yhteiskunnasta poissa.

HARSIA. Niin on, valitettavasti.

JUVA. Mutta se ei liene meidän syy.

HUKKA (Jatkaa). Joku muutos täytyy siis tapahtua, sen ymmärrätte, eihän tällaista sotakantaa voi kauan kestää. Siis olemme nyt asiassa kiinni. Olojen täytyy täällä parantua ja asettua.

HARSIA (Innostuu, käy lähemmäs). Niin, se on totta. Me talonpojat puolestamme emme mitään sen hartaammin toivo, kuin olojen asettumista. Me emme pyydä muuta, kuin että saisimme rauhassa tilojamme asua ja viljellä niinkuin ennenkin.

HUKKA. Muu ei ole tietysti hovinkaan toivo, sehän ei voi tulla toimeen ilman työväkeä.

HARSIA. Eipä luulisi.

HUKKA. Siinä nyt näette: molemminpuolinen etuhan meillä on kysymyksessä. Sovinto ei siis voi olla mahdoton, vai miten?

HARSIA. Ei meidän puolesta ainakaan mahdoton. Kaikki talonpojat haluaisivat elää sovinnossa.

ANTTI (Harsialle, joka yhä lähestyy). Mutta liian lähelle elä mene.

JUVA. Mitä meiltä siis vaaditaan?

HUKKA. Sen te tiedätte.

HARSIA. Ei, sitä juuri emme tiedä. Miksi meitä näin ahdistellaan ja raastetaan, jos hovinkin etu sovintoa vaatinee? Sitä emme käsitä.

HUKKA. Käsitätte hyvin: Pankaa puumerkkinne liittokirjaan!

HARSIA. Sitä ainoata emme voi.

JUVA (Ja muut). Ei koskaan, ei puumerkkiä!

HARSIA. Tiloistamme emme voi luopua, omistusoikeuttamme me emme voi luovuttaa...

HUKKA (Karjasten). Siis te olette kapinoitsijoita! (Posselle.) Kiinni tuo mies, kahleisiin! (Posse ja Jahtivouti käyvät Harsiaan käsiksi.)

ANTTI. Sitä jo arvasin. (Lähemmäs.) Mutta siitä ei tule mitään. Irti se mies!

HUKKA. Kiinni tuo myöskin. (Viittaa Anttia Laihaselle ja Siltavoudille. Laihanen vitkastelee). Kiinni esivallan nimessä! (Miehet käyvät Anttiin käsiksi.) Välemmin! Linnassa saavat sitten miettiä liittokirjan tekoa. Minä neuvottelen lyhyesti, mutta varmasti.

HARSIA. Se oli kavala temppu! Siitä itse vastatkaa!

ANTTI. Minua ei kiinni panna. Missä ovat Nurmjärven miehet?

HUKKA (Nimismiehelle). Tuokaa käsiraudat.

JUVA (Etenee uhkaavana). Raudat pois, taikka tässä tulee rapina.

HUKKA. Kapinoitteko, onnettomat!

ANTTI. Ovatko todellakin miehet kaikki akkoja?

HELENA (Tempaa Laihasen Antin kimpusta). Silloin olkoot akat miehiä. Käytä käsiäsi, Antti!

ANTTI. Niin käytänkin. (Ottaa seipään.) Nyt luontoni elää!

LOUKKOLA. Asettukaa, talonpojat, ajatelkaa seurauksia!