Part 8

HOLTTINEN. Siinä menee viimeinen poikani Siperiaan. (Ojentaupi suoraksi.) Vaan en, minä en kirjoita. En myö sukuni oikeutta. Maani olen perinyt ja minun täytyy se jättää jälkeeni ehyenä ja loukkaamattomin oikeuksin. Vielä meidänkin haudoilla polvi kasvaa, sitä on meidän muistaminen. Minut on voitu mierolle ajaa, poikani kytkeä kahleisiin. Vaan maa on heimon, oikeudet ovat sukukunnan, niitä en voi omain etujeni hinnasta myödä. Ja jos taas ei kestäne oikeuteni, ei auta sekään, jos itse oikeudestani luovun.

MARI. Vaari kulta, te muserratte toivoni!

HOLTTINEN. Tuskasi näen, Mari, vaan se ei saa minua voittaa. Te muut, tehkää, minkä tahdotte. Poikani, sinä voit syyttää minua, että sinut uhraan. Vaan minä en kirjoita.

ANTTI. Isä, minä kannan kahleeni ylpeydellä.

KAIJA. Se oli miesten puhetta, sen sanon, vaikka olenkin vangittu akka. Juho, sinä et pane puumerkkiäsi sinäkään.

HARSIA. Hetkinen horjahti luontoni. Luottamukseni lakiin loppui. Vaan sinä minut opastit oikeaan, Holttinen, me emme saa luovuttaa oikeuttamme. (Hukalle.) En kirjoita minäkään.

HUKKA (Nolostuneena). Te ette kirjoita — ette nytkään! Kirkkoherra, minä tarjoon heille viimeisiin asti armoa, he hylkäävät sen päättömästi. Puhukaa heille, neuvokaa!

KIRKKOHERRA. Heidän oikeutensa on heille liian kallis, heidän uskonsa liian luja. Mikä olisin minä, joka sen riistäisin.

MARI. Sammuuko sittenkin viimeinen toivoni? Matti, Matti, tuossa on paperi, sinulla on poika!

JUVA. Avuton vesa! Mutta ei, Mari, me emme saa siihen paperiin kajota. Hänelle, pojallemme, on meidän juuri säilytettävä hänen oikeutensa.

(Koironen ja Laihanen saapuvat ja jäävät syrjään seisomaan.)

HARSIA. Oikein, Juva. Ja sinusta, Mari, kyllä naapurisi huolen pitävät. Toivomasta elkäämme heretkö, kyllä aika vielä muuttuu ja sitkeytemme tulee palkituksi. Liian aikaseen lakkasin minäkin lakiin luottamasta. Se näytti niin tehottomalta, kaikki näytti niin mustalta. Mutta vielä elää laki, vielä siitä apu tulee.

HOLTTINEN. Ja jos ei laki kylliksi kova ole, niin on oikeus kova. (Posse saapuu.)

HUKKA. Tuolta tulee Posse. (Kansalle.) Tässä on paperi vielä. Ettekö kirjoita? (Ei kukaan liikahda.) Useammin ei tilaisuutta tarjota. (Ei liikahdusta. Hukka ottaa paperin.) No niin, se oli siis turhaa sekin. Itse armonne hylkäsitte!

HARSIA. Ottakaa pois paperi, me luotamme lakiin ja oikeuteemme, sen täytyy olla puolellamme. Me olemme lakiin vedonneet, hakeneet maat omiksemme, maakirjamme saapuvat kyllä kerran, vaikka kauan ovatkin viipyneet, ja silloin ovat maat meidän, sukumme, omat.

LAIHANEN (Astuu esiin). Maakirjanne! Niiden kohtalon tunnen minä, — teidät on petetty! Niin, se on teidän kuultava, jos ette tahtoisikaan, minä en voi sitä enää salata.

HUKKA (Laihaselle). Mitä? Mikä on tarkotuksesi?

HARSIA. Mitä hän puhuu? Siinähän on Koironenkin. Tule esiin mies sieltä ja kerro! Oletko saanut maakirjat hankituksi, ovatko ne vihdoinkin valmiit? Vai mitä, mikset vastaa? Missä ovat meidän paperit?

LAIHANEN. Paperit ovat poltetut.

HARSIA (Ja muut). Poltetut? Kuka? Missä?

HUKKA (Voudeilleen, viitaten Laihaseen). Tukkikaa suu tuolta mieheltä!

HARSIA. Poltetut! (Koiroselle.) Vaan sinullahan ne olivat, sinähän veit ne Viipuriin, sinähän ne kokosit ja hoidit...

ANTTI. Vai olit sittenkin koiranen! Sinä ne möit!

LAIHANEN. Ei, vika on minun, minua syyttäkää!

HARSIA. Sinun? Sinäkö ne poltit?

LAIHANEN. Minä Koirosen humalaan juotin ja otin häneltä paperit, lupasin viedä ne Viipuriin. Vein ne hovin herralle, — hänen käskystään sen tein.

HUKKA. Hän valehtelee, heittiö. Todistappas!

LAIHANEN. Itse tunnustan ilkityöni, Koironen sen todistaa myös. Se on valitettavasti totta.

HARSIA (Koiroselle). Miksi vaikenet, miksi et todista Laihasta hulluksi? Vai onko se totta?

KOIRONEN. Se on totta. En voi kieltää rikollisuuttani minäkään, en tahdo sitä enää salata. Olin humalassa, olin juonut rahanne, en voinut asiaanne ajoissa hoitaa. Jätin paperit Laihaselle, hän ne lupasi viedä Viipuriin.

LAIHANEN. Vein hoviin, kuten sanoin, olin herran kätyri. Eilen illalla ne paloivat, hän ne poltti, kun niitä kyselin.

HUKKA (Viittaa Laihasta). Kiinni tuo mies, kahleisiin, hän solvaa esivaltaa!

HARSIA. Sinne meni siis sekin toivo. Mitä on nyt jälellä?

HOLTTINEN. Oikeus, Harsia, oikeus. Sitä ei polteta.

LOUKKOLA (Kysyen Hukalta). Onko todellakin tarkotus viedä Laihanen vankien mukana?

LAIHANEN. Tuossa käteni, nimismies! Ja tuossa kunniaraha, se ei ole mulle ollut kunniaksi.

HUKKA. Kahleisiin välemmin, hän häpäsee esivallan edustajat ja sen kunniamerkit, kahleisiin hän!

(Laihanen pannaan kahleisiin.)

LAIHANEN (Kirkkoherralle). Näin on minun parempi olla, nyt on tuntoni keveämpi, jos en rikostani voikaan sovittaa.

MARKETTA (Kahleen kiinnittäjille). Vääntäkää lujalle, viekää vankilaan se mies, siitä sydämmeni riemuitsee. (Tarttuu Hukan käteen.) Katso tuota tuossa, katso tarkoin, se on pulska poika! Katso! (Nauraa.)

HUKKA (Peräytyy). Hullu, mene luotani!

MARKETTA. Paneta vielä toiset kahleet ja katso sitten, se on kelpo isän pulska poika. (Nauraa.) Nyt nauttii kosto!

HUKKA (Rouvan luo). Lähtekäämme! Hyi, tuo nauru!

ROUVA. Sinä olet kalpea, sinä vapiset! Mitä hän puhui, tuo akka?

HUKKA. Hän on mieletön, en tunne häntä. (Kerää malttiinsa.) Meillä ei ole täällä enää mitään tekemistä, nämä rettelöt ovat nyt vihdoinkin lopussa.

KOIRONEN (Hukalle.) Tarkotuksesi on siis saavutettu? Niinkö? Vaan entä puumerkit liittokirjaan? Oikeus maihin jää sittenkin talonpojille.

HUKKA. Oikeus? Maat? Puumerkit?- Tämä olisi siis kaikki ollut turhuutta, kaikki hyödytöntä! (Huokaa.) Niin, niin se on ollut! (Rouvalleen.) Me lähdemme. (Posselle ja Loukkolalle.) Tehkää velvollisuutenne, minä olen tästä saanut kylliksi! (Rouvalleen.) Tule! (Kiirehtivät pois.)

POSSE (Loukkolalle). Tässä ovat passitukset valmiina. Taipaleelle nyt roikka! Vangit riviin, asiaankuulumattomat pois! (Voudit järjestävät, erottelevat omaisia.) Nyt on myöhää vetistellä, nyt pannaan laki täytäntöön.

KIRKKOHERRA (Rukoilee). Taivas korkea, minä näen, että hylkäsit meidät. En ansainnut, että olisit rukoukseni kuullut, en ansainnut nähdä lohdutuksen saapuvan kansalle, en kirkon kohoavan armosi merkiksi, — laske minut rauhaan!

KOIRONEN. Kirkostako puhutte, kirkkoherra? Se tosin merkitsee vähän kaiken tämän kurjuuden rinnalla, mutta sille olen nyt kumminkin rakennusluvan saanut — se on täällä.

KIRKKOHERRA. Puhutko totta, Koironen? Uskoisinko?

KOIRONEN. Tässä on lupakirja kirkon rakentamiseen, sitä ei enää kumota. Siinä asiassa voitimme. Mutta se olikin ainoa ja pienin.

KIRKKOHERRA. Siis sittenkin armon merkki, toivon välähdys. Temppeli saa kohota alennuksestaan.

KOIRONEN (Viittaa vankeihin). Mutta seurakuntaa se ei nyt enää paljoa hyödytä.

KYLLÄSTINEN. Vai kirkko tähän sittenkin saadaan. Hartaasti oli sitä toivottu, vaan vähän nyt enää sekään meitä lohduttaa!

KIRKKOHERRA (Nousee). Paljo, Kyllästinen, paljo. (Puhuu kansalle.) Surunne ja tuskanne keskelle ilmestyy tämä lupa nyt kuin nouseva valo yön pimeyteen, — se on toivon valo. Herra, anna minulle anteeksi, että epäilin, sinä et ole hyljännyt tätä kansaa, sinä sitä sen kurjuudessakin vaalit. Elkää epäilkö, te kärsivä joukko, kestäkää toivossa, luottakaa edelleen oikeuteenne, pelastuksenne aika joutuu. Minä olin heikko, minä olin valmis luopumaan uskostani oikeuteen, pysykää te lujina, vaikka kuljettekin pimeää tietä, sillä meille on se ilmoitettu, ijankaikkinen oikeus elää.

(Päät paljastuvat. Vankijoukko lähtee matkalle.)

(Esirippu ja loppu.)