Part 3

KOIRONEN. Ei, poikaseni, ei sillä tavalla Hukkaa kukisteta; vaan toisella, liukkaammalla. Viinakurri, kallista puteliasi! Lyödään viisaudella, se tepsii. Siinä hän on pieni minun rinnalla. Hän oli virkaheitto luutnantti silloin, kun minä istuin tuomarina ja jaoin oikeutta. Minulle kävi hullusti sitten, meni virka, meni tavara, no, mitäpäs siitä, ryypätään pojat, hei! — Niin, se oli juuri hän, joka minulta viran vei, joka minut tähän sorti. Mutta lopputili ei ole siitä vielä tehty, ei hetikään, — minä hänet vuorostani vielä nujerran, oli kuinka mahtava tahansa, (ottaa lompakkonsa), täällä on se pieni kaatovipu, johon mies keikahtaa kuin höyhen. Ei, älkää te hätäilkö, miehet, tässä lompakossa juuri ovat teidän maat ja Hukan kujeet, kaikki tässä, ja minä pidän niistä kristillisen jaon. Kukin on saapa osansa ja ansionsa mukaan, kunhan ei hätäillä eikä päätä seinään isketä. Kaikki käy kuin rasvatuilla rattailla, kun minä asianne ajan... sumpparei, sumpparei...

ANTTI. Sinä ajat sumpparei... sen olet näkönenkin. Siihen, joka suullaan soittaa, ei ole paljo luottamista. (Viinakurrille, joka taas kaataa Koiroselle.) Eiköhän sen miehen mitta ole täysi jo?

VIINAKURRI. Minulla ei ole muuta mittaa, kun minkäverran kopeekkoja kullakin on. Sitä myöten kaadan.

KOIRONEN. Ole huoletta, vielä täällä kilisee. (Selvempänä Antille.) Sinä luulet Antti, etten minä asioitani hoida, vaikka pienen humalan otan. Täällä ovat paperit, tänään vien ne Viipuriin ja hankin talonpojille heidän maansa. Tallella ovat paperit, tallessa on järki, elä sure sitä, Antti. On tässä oltu jo yhdessä jos toisessa ennenkin. Olen minä juonut herrainkin pöydässä ja hienossa seurassa ulkomaan viinejä, vaan minä halveksin niitä hienouksia nyt ja ryyppään talonpoikain tavalla ja ajan nyt talonpoikain asioita ja ajan ne perille. Terve sen päälle! Sumpparei... Juo sinäkin Laihanen, niinhän sinä mökötät siinä happamena, kuin paha omatunto, vai mahaako sinulla puree? Ota rohtoa!

ANTTI. Sillä taitaa purra sydäntä, kun morsian eilen työnsi vasikannahat kouraan. Siitä syystä se mahtaneekin nyt lohdutusryyppyjä ottaa.

KOIRONEN. Niin, helkkarissa, ne kihlajaisryypyt! ne taisivat olla sinulle kovin karvaat. Mutta (laulaa) "surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke." Ei, vaan vakavasti puhuen, mitenkä hiidessä sinun niin hullusti kävi?

ANTTI. Hullusti kävi, kun lähti mies töhrimään nimensä hovin papereihin. Siitä meni sillä ensiksikin maa ja sitten meni maine ja lopuksi meni morsian. Olisit ensiksi kuuluuttanut ja sitten kirjoittanut.

LAIHANEN (Viinakurrille). Kallista leiliäsi, mies. (Ilkkuen toisille.) Vielä tässä kuuluutetaankin, sinä tässä lopuksikin saat näppiäsi nuolla! Mutta ne sinun elkeesi minä muistan vielä tuonnempanakin.

ANTTI. Mahtanet muistaa, koska yksin elelet emännättömässä talossa, joka muuten ei olekaan sinun, vaan hovin.

LAIHANEN. Minulla on talo ja hyvä onkin, vaan te tässä pian jäätte kulkemaan talotonta taivalta. Elkää luulko, että te sillä eilisellä selkäsaunalla pääsitte. Taitaa tuntua nahassa nyt voiteen tarvis, vaan toiselta se tuntuu, kun häätämään tullaan.

JUVA. Onpas hovi rengeilleenkin suuta antanut.

KOIRONEN. Mutta ne suuret sanat eivät suuta halkase. Sinä puhut, Laihanen, sen, minkä sulle on hovista syötetty. Näet, minulla ne ovat nyt käsissäni nämä maat, enkä minä niitä hoville anna, ei, ne herrat saavat jäädä lehdellä soittamaan. Ja sinä, Laihanen, jäät hovin ainoaksi lampuotiksi, kun liittokirjan teit. Soittelet sitten yksin herrain pilliä, että sumpparei...

ANTTI. Ja silloin sulle orjan merkki poltetaan otsaan, vai korvatko kolotaan, niinkuin lampailta. Kumman tekevät?

LAIHANEN. Perästä kuuluu, kummin käy. Kyllä se nähdään.

JUVA. Hovin orja olet nyt jo kaikessa tapauksessa. Vielä rohkenet sitten tulla vapaitten ja tilallisten tyttöjä kosimaan. (Nauravat.)

LAIHANEN (Suuttuu). Sen tytön minä vielä otan, otan vaikka väkisin, vaikka pakolla, harmissanikin otan. Sen te näette. Enkä riitarahoja minä maksa, muut ne maksavat. Vielä tässä nähdään, kuka viimeksi nauraa. Hei, viinaa, Kurri! Ehkä naurattaa minuakin tässä pian.

ANTTI. Ka, naurattanee, kun omia rukkasiasi juot. Morsiamen malja!

KOIRONEN. Niin, tytön malja, vei tuon kumpi hyvänsä. Sumpparei...

HOLTTINEN (Tulee ulkoa viluisena). Vai täällä ne miehet kirkonaikaansa viettävät, täällä humussa ja rähinässä. Täällä Juva ja Anttikin! Siihenkö on teistä tämä juhannuspäivä sopiva? Ei ole pappi; seurakunnassa, ei kirkkoa, vaan kapakka on kirkonmäellä, hovin kapakka, joka on rakennettu tähän sitä varten, jotta talonpojat täällä joisivat rahansa ja miehuutensa, — ja tännepähän keräytyvätkin tämän kylän miehet ja vielä Nurmjärveläisetkin. Täällä soi ääni kovemmin kuin kirkossa.

ANTTI. Pois lähdemme, Juva, isä on oikeassa.

JUVA. Lähtöä odoteltaessahan tänne vain pistäydyttiinkin.

KOIRONEN (Yhä enemmän humalassa). Lähtöhommissa pistäysin minäkin. Eikähän se pieni humala miestä kaada.

HOLTTINEN. Sinusta tuo näkyy. Alasin raudan, viina miehen koettelee, ja sinä olet jo pehmeä.

KOIRONEN. Mi-minäkö pehmeä, minä, joka olen teidän ainoa turva. Ilman minua te olisitte kuin taivaan linnut... Mutta minä teidät pelastan, minä ajan Viipuriin ja juttunne ajan...

HOLTTINEN. Sinä ajat nurin, sen jo arvaan. Vaan me lähtekäämme kotikylään raatamaan ja maitamme hoitamaan, siten vain me itsemme ja maamme pelastamme. Täällä rähmikööt juopot ja häntyrit, meidän työmaa on siellä. (Antti, Juva ja Holttinen menevät.)

KOIRONEN. Se sanoi juopot ja häntyrit. Kuule, juopolla se kai tarkotti minua.

LAIHANEN. Arvattavasti.

KOIRONEN. Mutta häntyriksi... häntyriksi se sanoi sinua. Mutta mitäs me siitä, hei...

LAIHANEN (Nousee). Anna sanoa, kyllä se kestetään ja muistetaan myös. (Ikkunassa.) Tuolta tulee hovin herra, livistivätpä liian aikusin tiehensä, olisi minua huvittanut kuulla, kun hän heille olisi pari sanaa sanonut.

KOIRONEN. Kuka tulee, Hu-hu-hukkako? Saakeli, — ploiskis! se olisi vähän liian mieleistä hänelle, jos hän minut täällä tapaisi. (Toisille miehille.) Kuulkaa, me pistäydymme Viinakurrin luo lautapeliä lyömään... Sumpparei, sumpparei... (Menee vasemmalle kahden muun miehen kanssa.)

LAIHANEN. Hänen kätyrikseen ja orjakseen sanoivat minua, — kolotaanko korvat, kysyivät. No, oli menneeksi, kunniani multa veivät, morsiameni veivät, oli menneeksi hänen kätyrikseen.

HUKKA (Tulee ulkoa). Kas, onko kapakka tyhjä keskellä juhlapäivää, mitä siivoa se on?

LAIHANEN. Juuri läksi täältä joukko Nurmjärveläisiä.

HUKKA. Ähäs! vai jo ne visapäät äyrämöisetkin tänne osaavat. Hyvä, sitten ne kyllä vähitellen notkistuvat ja taipuvat nekin. — Tiedätkö, Laihanen, mitä varten olen tämän kapakan perustanut tänne kirkonmäelle, teiden risteykseen?

LAIHANEN. Taitaa se tuottaa sievät rahat.

HUKKA. Tuottaa se, kun olen kieltänyt lahjoitustalonpoikia itsiään viinaa polttamasta. Vaan paljo suurempi asia on se, että juuri tämä kapakka pitää kansan täällä kurissa ja nöyränä, — siksi pistäydyn silloin tällöin tätä taloani tarkastamassa, ja mieleni menee aina hyväksi. Kun talonpojat ovat varoissaan, ovat he jäykkäniskaiset ja vastahankaiset, vaan kun he tässä kapakassa ovat juoneet viimeiset kopeekkansa ja tuppivyönsä ja hinkalonsa tyhjiksi, silloin ovat he lakeat kuin lampaat ja taipuisat kuin taikina. Nyt onkin siten suurin osa pitäjää jo valloissani, nuo Nurmjärven ja Kahkalan metsäiset äyrämöiset ne vain omillaan elävät ja minua vastaan hankaavat... Niinkuin tässä liittokirja-asiassa... eilen viimeksi, ei auta enää patukkakaan. Vaan hyvät on merkit, jos hekin jo tänne osaavat.

LAIHANEN. Tässä olivat nuoremmat miehet, vaan ankarana se Holttisen ukko komensi heidät täältä pois.

HUKKA. Ne nujuuttavat vastaan, visapäät moukat! Mitä ne eilen puhuivat vielä aikeestaan valittaa?

LAIHANEN. Siitähän niillä on suuret tuumat tekeillä. Kehuivat äskenkin, että minä jään hovin ainoaksi lampuodiksi, muut riitelevät itsensä itsenäisiksi.

HUKKA. Itsenäisiksi, — kuulitko lähemmin, mitä ne oikeastaan aikovat tehdä, minkälaiset heidän tuumansa ovat?

LAIHANEN. Maansa he aikovat hakea hovin alta pois ruunun alle, paperit kuuluvat olevan heillä jo menossa Viipuriin.

HUKKA (Hätääntyen). Viipuriin — mitä sanot! Vai sinne suoraan, minun ohi! Mistä niillä ne tuumat on?

LAIHANEN. Koironen niitä kai on neuvonut, hän niiden asiamiehenä ainakin on. Ja varmasti hän kehuu jutun voittavansa, hänellä kuuluu olevan paperit, jotka pitävät. Tänään hän aikoo matkustaa niiden kanssa Viipuriin.

HUKKA. Tänään, — hän tietää määräajat, se vanha käräjäpukari! Ja asetuksen hän myös osaa tulkita, — huh, huh! sepä olisi muksaus!

LAIHANEN. Voisivatko ne sitten todellakin saada tilansa omikseen?

HUKKA. Kuka siitä menee takuuseen, — se riippuu siitä, minkälaisia vanhoja maakirjoja niillä voi olla, Koironen ne kyllä on hakenut. En sitä kumminkaan usko, se olisi vasten asetuksen henkeä ja tarkotusta. Mutta sittenkin, jos he kerran valituksen tekisivät, niin se jo semmoisenaan viivyttäisi meidän asiaa, sotkisi sen, saataisiin täällä vuosikausia odottaa päätöstä ja hitto tiesi miten lopuksi kävisi. Ei...

LAIHANEN. Hovilta taitaisi mennä tuloja hukkaan?

HUKKA. Sekään tässä vielä ei olisi pahinta. Mutta tämän Veikkolan hovin asiat ovat sekavammat kuin muitten lahjoitusmaitten senvuoksi, että sen omistaa lapsi, joka ei itse kykene puoliaan pitämään. Meidän on nyt velvollisuus säilyttää hänelle hänen tilansa. Jos asia joutuu riidanalaiseksi, voi nousta kysymys koko omistusoikeudesta ja kuka tänne sitten lopuksi jää isännäksi: talonpojatko vaiko...? Ei, siitä tulisi sotkua ja harmia. Nyt on meidän taottava, kun asetus on veres! Meidän täytyy saada talonpojat täällä alistumaan vaikka millä ilveellä.

LAIHANEN. Vaan ei se Koironen luovu jutustaan.

HUKKA. Koironen, — hän ei siis vielä ole lähtenyt Viipuriin?

LAIHANEN. Vielä se äsken oli juuri täällä kapakassa.

HUKKA. Hän ei saa lähteäkään Viipuriin, ei, siitä ei saa tulla mitään. — Vai niin, hän oli täällä?

LAIHANEN. Täällä rähmi hyvässä höyryssä.

HUKKA. Se toki on onni. Minä aavistin jotakin sellaista olevan tekeillä, siksi liikkeelle lähdinkin. Vaan tämä kapakka se sentään monta kertaa helpottaa minun vaikeaa virkaani. Hän on täällä, hyvä, meidän on pidettävä huoli, ett'ei hän tänään lähdekään täältä mihinkään. (Miettii.) Tiedätkö, Laihanen, että minä tänään kirjoitin sinusta kuvernööriin?

LAIHANEN. Minusta?

HUKKA. Elä säikähdä, hyväksi se sulle on. Kerroin maaherralle, että sinä täällä olet ensimmäinen ja ainoa, joka olet pannut liittokirjaan nimesi ja siten ajoissa totellut lakia ja muille hyvää esimerkkiä näyttänyt, jota ei edes pappi ole tehnyt. Ehdotin senvuoksi, että sinua siitä julkisesti mainittaisiin — esimerkin vuoksi näet, jotta toiset huomaisivat, että se on maaherrankin tahto, — ja että sinulle siitä annettaisiin kunniaraha. Toivon, että sellainen näkyvä osotus uppiniskaisimpiinkin vaikuttaa.

LAIHANEN. Tekisiköhän sen, — jos eivät yhä äityisi minua vastaan, ne jo nyt minua vihaavat. Ja heillä ne on perityt maat, minulla...

HUKKA. Kaikki ovat lahjoitusmaita. Eläkä sinä omasta puolestasi pelkää, sinä olet hovin turvissa ja minä olen täällä mahtava. Näet, minulle on hallitus antanut täyden menettelyvapauden pannakseni täytäntöön uuden lain määräykset. Ja sen me teemme, elä epäile voitosta ollenkaan, me masennamme nuo lakia vastaan niskottelevat äyrämöiset. Ja sitten, kyllä talttuu heidän vihansa sinuakin kohtaan.

LAIHANEN. Se siis Koironen turhia uhkaili.

HUKKA. Joutavia, — mutta tahtosinpa kumminkin nähdä ne hänen paperinsa, ne voivat sekottaa asian. Meidän on tässä keksittävä joku keino.

LAIHANEN. Ei se Koironen meille papereitaan näytä, se on liian liukas.

HUKKA. Mutta juoppo. Se oli hyvällä virkauralla aikoinaan, vaan joi itsensä kumoon. Ja monet jutut hän on senkinjälkeen juonut. Meidän on koetettava, minkäverran hän tällä kertaa kestää. Olethan sinäkin Laihanen suulas mies, koeta selittää hänelle, että hän pääsee vähemmällä, jos jättää hakemuksensa minulle, ruununvoudille, jolle ne ovat oikeastaan jätettävätkin, — säästää matkan, säästää aikaa.

LAIHANEN. Auttaisivatkohan minun puheeni, hän on vielä humalassakin.

HUKKA. Juuri siksi, sitä helpompi. Ja olethan sinä liukas mies sinäkin, — jutellessa voisit tarjota hänelle ryyppyjä ja vaikka setelirahankin, — tuossa, ota taskuusi siltä varalta...

LAIHANEN (Raha kourassa). Ettäkö... miten?

HUKKA. Katsos, minä tunnen Koirosen jo kymmeniä vuosia sitten. Hän oli hieno herra, vaan joi itsensä rentuksi, kuten kerroin. Hänen vaelluksensa varrella on sittemmin tapahtunut yhtä ja toista, hyvinkin kirjavaa; hän ei ole tottumaton siihen, että hänelle näinikään kahdenkesken pistetään pieni lahja kouraan, josta hän sitten jotakin tekee tai on tekemättä. Arvelen, että hän nytkin voisi huomata oman etunsa, — samahan se hänelle on — sinä ymmärrät.

LAIHANEN. Ky-kyllä...

HUKKA. Hyvä, — mutta nyt on toimittava nopeasti. Ryyppyjä elä säästä. Koeta saada häneltä nuo joutavat valitukset pois, tuodaksesi ne minulle. Täällä on taas lautamiehen paikkakin auki ja olen usein ajatellut, että sinä, järkevä, pulska, kirjoitustaitoinen mies olet kuin luotu lautamieheksi, — ne toiset ovat sellaisia vetelyksiä. Niin, heittäydy nyt Koirosen ystäväksi.

LAIHANEN. Hän on varovainen mies. Ja hän voisi häväistäkin minut.

HUKKA. Humalassa ei ole kukaan varovainen. Ja tietysti tulee sinun puhua hänelle ilman vieraitamiehiä — itsesi ja hänenkin vuoksi. Siitä on siis sovittu, vai miten? Aika rientää.

LAIHANEN. Niin... sovittu... Vaan miten se on niiden paperien laita, talonpojilla ovat niissä maat kysymyksessä.

HUKKA. Jotka ovat Veikkolan hovin maita, tiedäthän sinä sen. Onhan asetus selvä, onhan sinun maasikin samanlainen lahjoitusmaa. Tässä on vain kysymys siitä, pitääkö vielä rettelöidä vai päästäänkö heti noita kovakorvaisia taltuttamaan — pieni muotoasia vain. — Hyvästi siis, tule sitten heti hoviin.

LAIHANEN (Verkalleen). Hyvästi.

HUKKA (Menossa. Palaa). Mutta asia on tietysti meidän keskeinen, elä hiisku siitä kellekään, elä henkesi kaupalla.

LAIHANEN. Eihän siitä saisi julkista tulla.

HUKKA. Ei millään ehdolla, niin, tietysti sinä sen käsität. Hyvästi. (Menee.)

LAIHANEN (Yksin. Katsoo rahoja, miettii). Tietysti sen käsitän: tässä on tukku ruplia, Koirosen taskussa ovat paperit, — minä käsitän. Mutta tämä ei ole rehellistä peliä, konnan työhön hän minua viettelee... "Tahtoo nähdä ne paperit"... sille tielle ne jäisivät ja talonpojilta menisi viimeinen toivo saada maansa... Jos pistäsin rahat taskuuni ja lähtisin kävelemään... Menisi maat, vaan eihän se olisi sen pahempi juttu kuin oma kohtaloni. Ja miksi heitä oikeastaan säälisin? Minkäverran he ovat minua säälineet? Huutolaisena ovat potkineet pitkin pitäjää pienuudestani asti. Ja nyt, kun vihdoin vähän varmistumaan pääsin, nyt multa kunniani vievät ja morsiameni.. Siljo olisi lähtenyt minulle eikä Kyllästinen olisi peräytynyt, vaan toiset usuttivat... Mutta... miten? Menisikö maa Kyllästiseltäkin, Siljokinko joutuisi mierolle ja minun vuokseni, ostetun miehen, hovin kätyrin...! Mutta siksi ne jo minua haukkuvat, miksi en sitä olisi... Menkööt maat, siitäpä heillä ehkä sisu pehmenee... vielä tulee Kyllästinenkin ehkä tytärtään tarjoamaankin lautamiehelle. (Ovella.) Kuuleppas Viinakurri.

VIINAKURRI (Katsoo arasti ovelta). Joko se meni. Hu—, herra, hovin herra?

LAIHANEN. Sehän pistäysi vain.

VIINAKURRI. Mikähän sillä taas oli mielessä? Se ei koskaan hyviksi ilmoiksi liiku.

LAIHANEN. Et tuonut mulle viinaa, vaikka pyysin äsken. Tuo koko pullo ja parastasi. (Viinakurri menossa.) Ja käske Koironen tänne, en viitsi yksin juoda. (Viinakurri menee.) Saahan tuota puhutella, koska tuli luvatuksi, eihän se niin hullu ole, että papereistaan heltiäisi. (Viinakurri tuo viinaa; Koironen saapuu.)

KOIRONEN. No voi kanan villat kun toista ruplaa nylkivät lautapelillä ja sitten jalkoihinsa lappelivat. Joka kerran korjasivat puljan.

LAIHANEN. Vaan jos ne sulle vääryyttä tekivät, sinua petkuttivat?

KOIRONEN. Olisiko mulla silmät katsoneet niin kieroon...? (Laskee rahojaan.) Näet, ei ole enää kuin kymmenen... viisikolmatta kopeekkaa, illalla oli kolme ruplaa.

LAIHANEN. No, elä ole milläsikään, saat tuosta ryypyn.

KOIRONEN. En minä ryyppyjen vuoksi pahoile. (Katsoo epäillen.) Vaan sama se. Sinä olet Laihanen, kyllä tunnen, vaan sama se, ryyppy kuin ryyppy... (Juo.) Mutta nylkivät kehnot multa matkarahani, jalan täytyy nyt tästä Viipuriin lähteä.

LAIHANEN. On siinä taivalta tarpoa.

KOIRONEN. On, vaan täytyy, asiat vaativat. Olisin hyvin päässyt ajamaan.

LAIHANEN. Ota talonpojilta lisää, heidänhän se on asia.

KOIRONEN. Ei, talonpoikain puheille en mene enää, en. Minun pitäisi olla jo taipaleella... he luulevat minun olevan, vaan kihahti päähäni tuossa äsken, se on vielä se öinen humala. No, ei auta. (Katsoo kukkaroaan.) Karttamerkit täällä on, eväittä on kepeämpi astua, ei nyt muuta kuin jalat alle ja marssi!

LAIHANEN. No ota toki matkaryyppy. Ja mitä se oikeastaan hyödyttää se sinun Viipuriin lähtösi, voithan toimittaa asiasi täälläkin.

KOIRONEN. Ettäkö supliikkini Hukalle jättäisin, ei, siitä ei tullut mitään. Silloin olisi sama, jos viskaisin lompakkoni tuonne uuniin, vaan nyt se sisältää monen kylän maat.

LAIHANEN. Kun niin lie iso erotus, niin kävele sitten.

KOIRONEN. Niin teenkin. Kyllä minä sinut, Laihanen, tunnen, ei sitä niinkään miestä petetä. (Haukottelee.) Mutta niin raukasee ilkeimmilleen, tuli juopotelluksi koko yö. No, kippis, ehkäpä sitä taipaleella vielä jonkun kärryyn pääsee.

LAIHANEN. Pääsisit minun kärryyni, minulla on illalla lähtö Viipuriin.

KOIRONEN. Mutta sinäpä mies olet, tuohon käteen...!

LAIHANEN. Vaan et taida mahtua vankkureille, kuormaa on paljo.

KOIRONEN. Ota pois, minkä minä painan, näin nätti mies, ota, ei nyt tunnu tulevan kävelystä mitään.

LAIHANEN. Ei sovi kuormalle, mulla on saviastioita, kaupan vietäviksi, ei sovi. Mutta ehkä voisin siellä perillä sinun asiasi toimittaa, jos ne eivät ole kovin vaikeat.

KOIRONEN. On ne vaikeat... Sinäkö, Laihanen... ei, ei menty siihen satimeen. Tiedätkö, mitä tuossa lompakossa on, — siinä on Holttisen ja Harsian ja Juvan ja monen muun maat... Kyllä käsitän, ne pistelivät sinua äsken, nuo pojat, kysyivät, milloin korvasi kolotaan... ehei, sinä viskaisit järveen heidän paperit ja maat... näetkös, maat...

LAIHANEN. Enpä tungettele asiamieheksesi, vie itse.

KOIRONEN. Niin vienkin. (Nousee.) Nyt sitä lähdetään, missä lakkini, Viinakurri, lakkini, nyt lähdetään, että sumpparei... (Nojaa seinään.) Kehnosti tein, kun nyt juomaan ratkesin... olisin juonut muulloin, nyt vain en. (Puoleksi itkien.) Minä olen heittiö, renttu... olin aikonut ihmistyä taas ja ruveta mieheksi, mulla on niin suuri asia, suuri tehtävä, oma ja talonpoikain asia. Nyt sen menetän, menetän kunnian ja maat... (Terästyy.) E-ei. (Lähtee taas) Tästä täytyy päästä taipaleelle. (Horjuu, kaatuu istumaan penkille.) Ei nyt kule jalat... Kuule Laihanen, lähdetkö sinä todella Viipuriin, vai leikkiäkö puhut?

LAIHANEN. Ensi yönä sinne ajan, johan sen sanoin. Siellä siis tavataan terve!

KOIRONEN. Siellä... Kuule, ota vankkureillesi, maksan minä sitten... Ei, sinulle niitä en sittenkään usko, en luota sinuun, lähden itse.

LAIHANEN (Nousee). Pitää joutua kuorman tekoon. (Menossa.)

KOIRONEN. Maltahan, viivy hetki. Menetkö, jätätkö minut? Sinä olit ennen hyvä mies, Laihanen. (Humaltuu.)

LAIHANEN. Vaan kun en nyt voi sinua ottaa kärryilleni.

KOIRONEN. Kuule, tuossa on lompakko, ota koko lompakko, ota, vie... Vietkö...? Mutta käpäläsi, anna käpäläsi.

LAIHANEN. Viemättä ne paperit toki sulta jäisivätkin. Vaan vanhan tuttavuuden vuoksi, voinhan nuo ottaa.

KOIRONEN. Ja vie... vie perille, kuvernööriin... Sinä olet Laihanen, — ei, anna pois! (Nojautuu pöytään.) Ah, lompakkoni. Se menee nyt, kaikki on mennyttä. Viina vei järjen, hei, viinaa! (Juo.) Heittiöitä me ollaan molemmat, eikö niin, sano, sumpparei. (Väsyy, vaipuu.)

LAIHANEN. Heittiöitä molemmat! Nuku sinä, minä olen valpas.

KOIRONEN. Vanno... että viet oikeaan paikkaan, että viet... (Vaipuu.)

LAIHANEN. Vien, vien! Ja oikeaan paikkaan. (Katsoo lompakkoa, miettii.) Hoviin siis, sainhan niistä maksun. Hyi, tämä on roiston työtä, mies avuton tuossa, minä varastan hänen tavaransa. (Istuu.) Vaan kuka minua kiittää, jos jätän lompakon tuohon, — hän nukkuu siinä kumminkin huomiseen. Ja miksi en sitä Hukalle veisi? Ketä säälin? Minua potkii maailma. En tunne isääni, äitiäni tuskin muistan, vieraat minua aina ovat viskelleet. Halusin rehellisenä elää, onnellisena Siljon kanssa... Siljon, kuinka kehtaisin nyt häntä silmiin katsoa, — ei, minä en tähän puutu, en. (Huutaa Koiroselle.) Herää mies, ota lompakkosi, en siitä huoli. (Ravistaa.) Herää, muuten tulee tuho ja turmio, kuuletko, hoida paperisi, miten voit!

KOIRONEN (Unissaan). Lyö ruoskalla hevosta... aika täperä... Viipuriin.

LAIHANEN. Ei, hän ei herää. Minä olen yksin, yksin tekoni teen, yksin siitä vastaan. Yksin, kuin luodolla lokki. Eipähän ole mulla ystävää neuvomassa!... No niin, minä olen, missä olen, eipähän se muuksi muutu. (Ottaa lompakon.) Tässä se nyt menee. (Pistää taskuunsa.) Tekoni olen tehnyt, nyt se ei miettimällä parane. (Ovi vasemmalta aukee.) Ja nyt on myöhästä katua.

VIINAKURRI (Astuu sisään). Joko se vihdoin Koironen nukahti, se onkin täällä juopotellut koko yön ja valvottanut muita.

LAIHANEN. Ei kestänyt mies enää, siihen uupui. (Huomaa kourassaan Hukan rahat.) Ja tuossa ovat sen rahat (antaa Viinakurrille Hukalta saamansa setelit), hän pudotti nekin, pistä hänen taskuunsa. Minä en niitä rupee säilyttämään, en...

VIINAKURRI. Vai on sillä vielä seteleitä. Vaan poisko se jo Laihanen lähtee — pullohan on vasta alulla?

LAIHANEN. En huoli enää, juo itse ja juota tuolle, kun herää, minulla on jo kylliksi. (Poistuu.)

VIINAKURRI (Jää katsomaan). Vähästäpä se sai kyliänsä, oli kalpea jo ja horjui. Huonoja miehiä! (Kaataa, juo.) No, kyllä minä!

TOINEN NÄYTÖS.

Holttisen tupa. Tavallinen, karjalaiseen tapaan sisustettu pirtti. Äyrämöispukuja seinillä.

Esiripun noustessa astuvat tupaan Holttinen ja Antti, jälkimmäisellä viikate kädessään.

HOLTTINEN. Murkinan aika on, se tuntuu vatsassakin, eikä ole vielä pataa tulella eikä tultakaan liedessä.

ANTTI (Ruveten viikatteeseen uutta terää panemaan). Sitä se on emännättömässä talossa, isä. Helenakin jäi vielä luokoja hajottamaan.

HOLTTINEN. Kyllähän se siellä tarvitaankin, tällä säällä heinät kuivavat ja vähissä on väki talosta, kun nyt jo kaksi henkeä pitää hovissa olla. Heinät pitäisi saada suovaan, elonkorjuuseen olisi kiireimmän kautta jouduttava, jotta saataisiin edes leipä talveksi talteen.

ANTTI. Vähennetään päivätöitä.

HOLTTINEN. Mitä, vähennetään? Vastahan niitä taas on lisätty.

ANTTI. Heretään tekemästä. Ei tässä kohta kumminkaan jakseta hovin vaatimuksia täyttää. Vuoroin korotetaan aprakkaa, vuoroin lisätään ropotteja, kuka sen täyttymättömän täyttää?

HOLTTINEN. Ei niin, verot ovat maksettavat, ropotit tehtävät, vaikka niillä koettaisivatkin meitä näännyttää. Lujilla on oltu ennenkin, vaan tehty ne on ja tehdään nytkin.

ANTTI. Ka, ollaan sitten murkinatta.

HOLTTINEN. Vaikkapa niinkin, kunhan velvollisuutemme täytämme. Sitähän se Hukka vain vaanii, että meiltä jäisivät verot suorittamatta, mutta ei! — Vaan pakkoko on pitää taloa emännättä? (Huutaa ovesta ulos.) Helena, tule sisään murkinaa laittamaan. (Antille.) Eihän tässä auta nälkäisenä raataa; nurinpuoliseksi se käypi elämä emännättömässä talossa.

HELENA (Tulee, ja kuulee viimeiset sanat). Pitäisi isännän mennä uusiin naimisiin, vielähän se on terve ja roteva.

HOLTTINEN. Ei ole minusta enää, Antin se nyt on tehtävä. Sitävartenhan minä hänet tänne kotiin kutsuinkin, että hän ottaisi sekä isännyyden että emännyyden haltuunsa.

ANTTI. Ne virat taitavat tästäkin talosta pian siirtyä pois hoviin.

HOLTTINEN. Ei tullut mitään siitä. Talo on minun enkä siitä lähde, — jos et sinä sitä kuoltuani hyljänne.

ANTTI. En hovin lampuotiksi rupea. Mutta olisi meidän ehkä sittenkin tähän jo ajoissa hankittava toinen talonhoitaja.

HOLTTINEN. Toinen — kuinka niin?

ANTTI. Se minun jääminen tänne on vielä hyvin epätietoista. Olen elänyt toisissa, vapaammissa oloissa, pelkään, ettei taivu minun niskani siihen komentoon, johon täällä pitäisi ja johon toisten taipuu. En osaa raukkana herroja kumarrella, mutta kumartamatta täällä ei menesty. Tänne jos kerta peretyn, olen kiinni niinkuin kaikki muut ja saan ijestä kantaa, mutta siihen minusta ei ole. Maailmaa on muuallakin, missä voi mies vapaana elää, tarvitsematta olla toisen lypsykkäänä.

HOLTTINEN. Kevyttä on tuo puheesi ja lyhyttä, Antti. Vai heti, kun vaikeuksia tulee, heittäisit sinä maan ja pötkisit helpommille päiville. Miksikähän ei isäni tehnyt samoin, kun täällä pajarit raastoivat, miksikähän ei minulle tuo viisaus lentänyt päähän? Tyhmiä taittiin olla, kun tänne jäätiin, täällä peretyttiin, raadettiin ja taloa pystyssä pidettiin tukalissa oloissa. Sinä kehut olevasi miehevä mies ja syytät toisia raukoiksi; mutta siltä sitä vasta miehuutta kysytään, joka ei vaikeuksia pakoon juokse, vaan uskaltaa ruveta raatamaan ja perhettä elättämään tällaisissakin oloissa. Hae sinä vain emäntä taloon ja pidä taloa pystössä!

ANTTI (Leikkisästi). Niinhän tuo Helena hyörii siinä kuin paras emäntä, mitä siihen muuta tarvitaan.

HELENA. Emäntä, hyväkin, kun armosta eläjä huutolaistyttö.

HOLTTINEN. Sitä elä sano. Vaan eihän sitä tiedä, kauanko Helenakaan talossa pysyy. Emännän kun ottaa, niin se jää taloon.

ANTTI. Aijotko sinä meiltä pois lähteä, Helena?

HELENA. Mikä sen takaa, on sitä minullekin maailmaa muualla, ompa tarjonakin.

ANTTI. Soo, ehkäpä emännän paikka jossakin?

HOLTTINEN. Voihan se Helenasta tuntua palkkakin meillä pieneltä ja korotettavahan sitä olisi, kun tässä ajat vähänkään korjautuisivat. Vaan vaikka hän jäisikin, kuten toivon, tarvitaan taloon emäntä.

HELENA. Niin tarvitaan. Ja onhan niitä saatavissa, — ottaa pois.

ANTTI. Sitäkö soisit, Helena?

HOLTTINEN. Kuka sitä ei soisi, näkeehän tämän. Rupea sinä ajoissa vain Antti toispuolista katselemaan. Kyllästiseenkin jäi nyt tyttö vapaaksi.

ANTTI. Taisipa jäädä sinnekin.

HOLTTINEN. Niin, tässä on tosi tehtävä. Jos et itse puheisiin rupea, käyn minä sinun puolestasi puhumassa, — siitä on ollut jo ennenkin puhetta. Ensi pyhän tienoissa käyn, ei tästä tällä tavalla tule mitään.

ANTTI. Tokko tullenee siitäkään. Eipä nämä ajatkaan ole oikein naimiskauppoihin sopivat.

HOLTTINEN (Nousee). Kaikki ajat ovat siihen sopivat, — naimaton mies on kuin hännätön koira, isäntämiehen ei varsinkaan sovi yksin jättäytyä eikä ahtaina aikoina semminkään. (Kurkistaa pataan.) Noin, ei kiehu vesikään vielä, lähden tästä siksi ajaksi edes tuota aitaa korjaamaan. (Menee ulos.)

ANTTI. Todellako sinä Helena meiltä pois aijot? Hä? Naimisiinko? vai lähdetkö hoviin palvelukseen?

HELENA. En tiedä minne enkä tiedä mihin toimeen. Se nyt on melkein yhdentekevää, missä minä raadan, mutta näillä kourillani en koskaan hätään joudu. En minä maailmaa säikähdä.

ANTTI. Olet tainnut suuttua jostakin?

HELENA. Vähätpä minun suuttumisistani. Vaan kun tänne emäntä tulee, niin eihän sitä tiedä jos se minusta huoliikaan.

ANTTI. Emäntä tulee, — isä uneksii mahdottomia.

HELENA. Elä kainostele, Siljoa sinä mietit itsekin, näkyihän tuo jo juhannuksena kirkonmäellä.

ANTTI. Laihaselle tein silloin kiusaa. Ei, Helena, en ollut silloin ainakaan aikonut tänne perettyä.

HELENA. No niin, jos isännät taas talon hylkäävät, eihän tänne silloin palkollisiakaan tarvita, mitäs teen täällä silloin minäkään. (Tuokion äänettömyys.)

ANTTI. Vaan entäpä jos ennallaan elettäisiin. Totta tosiaan, pois minun täältä olisi lähdettävä, onnettomuudekseni tänne jään, jos jään. Vaan sittenkin...

HELENA. Mitä?

ANTTI. Pelkään, että minulta ei tule täältä lähdetyksi.

HELENA. Isä vanha, talo tarvitsee miestä.

ANTTI. Ja muutenkin. Mitähän jos jäätäisiin taloon molemmat, jos ei lähdettäisikään maailmalle?

HELENA. Siis kumminkin naimisiin aijot, tiesinhän sen. Mutta minä katsastan ja päätän sitten. (Käy porstuasta astioita.) Sinunhan ei näy tarvitsevan lähteä toispuolista hakemaankaan, itse tarjolle tullaan, oikein juoksujalassa tullaan.

ANTTI. Ketä tulee? (Ikkunassa.) Ka, Kyllästisen väkeä, ja todellakin melkein juoksujalassa ja kontit seljässä. Mitähän lie tapahtunut, oikeinpäin eivät ole asiat.

HELENA. Miks'ei, ainahan sitä sattuu asiaa ativotaloon.

ANTTI. Siellä on nyt Kahkalassa sattunut muutakin. (Juoksee ulos.)

HELENA (Yksin.) Niin, kiirehdi nyt sinne, eipähän sinua huutolaistyttö pidätelle. (Ikkunassa.) Ja oleppas nyt Siljo siinä punakkana ja maslakkana, vaan häntä et sinä kumminkaan saa, et saa, minussa on tulta ja voimaa, minä en häntä käsistäni päästä!

KAIJA (Tulee Siljon kanssa sisään. Puhuu poltteissaan.) No nyt se ratkesi, nyt ei ole enää maailmanloppu kaukana!

HELENA. Päivää muori. Vai jo on sellaiset enteet?

KAIJA. On ne nyt, vielä sekin piti nähdä ennen kuolemaansa.