Part 7

KOIRONEN. Niin, — minä en ole suotta matkoilla ollut. Sinä tunnet Veikkolan tilan omistajan perintö-oikeuden, siitä voin tehdä lopun minä päivänä tahansa.

HUKKA. Se olisi minulle mieluista, minulla on kiinnitykseni vanhalta omistajalta.

KOIRONEN. Mutta jos se asia ratkaistaan ennenkuin talonpoikain maat ovat käsissäsi, voit jäädä niistä ijäksi kuitiksi. Sitäpaitse on taipaleesi varrelle jäänyt yhtä ja toista sellaista, joka voi tehdä laskusi tyhjäksi. On todistettavissa, miten olet laittomasti vapaita talonpoikia pieksättänyt ja haavoittanut, miten heidän maakirjat olet vääryydellä vienyt...

HUKKA. Ahaa, sinun on tarkotus kiristää minulta joku hyväntekijäinen. Uhkauksesi eivät tosin merkitse mitään; olethan nähnyt, minkäverran arvoa on pantu tähänastisiin valituksiin minua vastaan ja sitäpaitse et syytöksiäsi voi todistaa. Mutta annas kuulua tarjouksesi ja vaatimuksesi!

KOIRONEN. Se on lyhyt ja selvä: Minä jätän valitukseni sikseen, sinä istut alas ja kirjotat todistuksen, että talonpoikain paperit ovat sinulle ajoissa jätetyt, ja annat ne, ynnä todistuksen, minulle.

HUKKA. Ja mikä hyöty olisi sinulle tai vangituille talonpojille tuosta kaikesta?

KOIRONEN. Talonpojilla, vaikka nyt ovatkin maltittomuudestaan joutuneet oikeuden käsiin, olisi kumminkin se lohdutus, että voisivat saada maansa itselleen tai omaisilleen. Ja sitäpaitse, — kun kerran riidan syy olisi syrjäytetty, olisi helpompaa lieventää sen seurauksiakin.

HUKKA. Mielikuvitusta! Ja mitä hyötyisit siitä itse?

KOIRONEN. Minä korvaisin sen, mitä olen rikkonut, silloin olisin tehnyt mitä olen voinut hankkiakseni talonpojille heidän isiltä perityt maansa, silloin olisin oikean asian perille ajanut ja voittaisin lakasin sen kunnioituksen itseäni kohtaan, jonka olen menettänyt, — se olisi minulle moninkertainen voitto, ja minun täytyy se voittaa!

HUKKA. Mies parka, huonosti ovat asiasi. Olet sommitellut kokonaisen pitkän juonen. Se ei olisi ehkä niinkään neroton, ellei se perustuisi pelkkään mielikuvitukseen. Todista väitteesi ja syytöksesi ja uhkauksesi, joihin laskusi perustat! Sinä et sitä voi. Miksi rupeaisin siis sinun kanssasi kauppoihin, ei, aja asiasi, miten voit, pelasta talonpojat, korjaa kunniasi, miten voit, minuun se ei kuulu.

KOIRONEN. Sinä kieltäydyt siis luovuttamasta minulle noita papereita?

HUKKA. Mitä papereita? Todista, että minä niitä koskaan olen nähnyt, (Laihanen astuu sisään) että minulle koskaan on jätetty mitään pap... (Huomaa Laihasen.)

KOIRONEN. Tuossa tulee juuri mies, joka sen todistaa. (Käy Laihasta vastaan.) Sinua olen hakenut joka paikasta. Onneksi sinut nyt täällä tapaan. Jos olet rehellinen mies...

LAIHANEN (Vakavana). En ole rehellinen mies, en, Koironen. Vaan nyt koskee asiani armollista herraa. Pyytäsi n...

HUKKA. Sinäkö se olet, Laihanen, päivää päivää. Mitä nyt sinulle kuuluu?

LAIHANEN. Ei kuulu hyviä, siitä juuri tulin puhumaan. Vasta eilen sen tulin näkemään...

HUKKA. Istuhan... Niin, sinähän kuulut lähteneen kesken pois eilen sieltä Harsian pellolta. Taisi ruveta ilettämään sinua se toimitus, — totta puhuakseni ei se ollut hauskaa minullekaan, vaan minkäpä siinä tekee, kun laki käskee.

LAIHANEN. Kova oli se laki eilen. Mutta eräästä erityisestä asiasta lähdin nyt puhumaan. Tuntoni ei saa rauhaa enää...

HUKKA (Katsoo Laihasta tutkivasti). Istuhan, — niin, minä katson sinua pitkään, sinä olet muuttunut eilisestä asti... (Itsekseen.) Se olisi siis hän! (Ääneen.) No niin, jos tuntosi ei salli sinun lautamiehenvirkaasi toimittaa, niin voinhan minä vapauttaakin sinut siitä, voit vetäytyä syrjään, kotona rauhassa elämään.

LAIHANEN. En saa enää rauhaa. Vasta eilen pääsin oikein ymmärtämään, mitä olin tehnyt...

HUKKA. Mitä sinä nyt turhia jaarittelet, Laihanen, puhutaan niistä sitten kahdenkesken, ehdimmehän me vielä, mulla olisi vähän muutakin puhuttavaa sinulle.

LAIHANEN. Minä tähtösin saada heti varmuutta. Ja saatan minä sen asian puhua Koirosenkin kuullen, se koskee häntäkin.

KOIRONEN (Hukalle). Siinä näet, eikö ole todistajaa. (Laihaselle.) Sinä aijot puhua niistä talonpoikain maakirjoista, eikö niin?

LAIHANEN. Niistä juuri. Tahdon vain kysyä armolliselta herralta...

HUKKA. Ole hupsimatta, Laihanen. (Katsoo.) Sinä olet suorastaan kiittämätön. Minun avullani talosi sait, minä sinusta lautamiehen tein ja sulle kunniarahan hankin... Hm, se on oikeastaan ihmeellistä! Vaan minä voin ehkä vieläkin tehdä jotakin sinun hyväksesi, jos järkikannalle asetut.

KOIRONEN. Mitä tuntosi siitä sanoo?

HUKKA. Sinun asiasi, Koironen, ei ole tähän sekaantua. (Laihasen luo, hellästi.) Siitä, mitä on tapahtunut, ei edesvastuu kohtaa sinua.

LAIHANEN. Raskaasti se kohtaa. Ei sillä hyvä, että olen ollut mukana raastamassa talonpoikia heidän taloistaan, vaan pahinta on se, että olen heiltä heidän kirjansa riistänyt.

KOIRONEN. Siinä kuulet todistuksen!

HUKKA (Laihaselle.) Kirjansa! Kuule, minä voin ajaa sinut täältä ulos ruikuttamasta. (Talttuu.) Ei, en voi sulle nyt suuttua, tule toisen kerran puhumaan asiasta, nyt mene kotiisi nukkumaan.

LAIHANEN. Sitä en voi, ennenkuin saan tietää niiden paperien kohtalon. Minä ne otin Koiroselta, se on totta, ja toin ne tänne, ne talonpoikain perintökirjat.

HUKKA (Ankarana.) Minä kiellän sinua sillä tavoin puhumasta, sekottamasta minua juttuihinne.

KOIRONEN. Nyt ne jutut selviää, onhan sinun sitä turhaa koettaa kieltää tai peitellä. Laihanen otti paperit multa ja toi ne tänne. Ne ovat siis täällä.

LAIHANEN. Tänne ne toin. Niiden kohtaloa nyt kyselisin.

KOIRONEN. Meitä on nyt kaksi tilin vaatijaa, ja me emme jätä sitä vähälle. Etkö vieläkään suostu ehdotukseeni, etkö jo etuasi huomaa?

HUKKA (Itsekseen.) Se olisi siis hän, poikani, tuo. Ei, se on lorua. Ja vaikka olisi tottakin ei auta! (Ääneen.) Teillä on olevinaan joku salajuoni minua vastaan. Mutta minä varotan teitä, elkää ärsyttäkö minua liian kauan.

LAIHANEN. En tahdo ärsyttää, en uhata, kauniisti kysyn: Ne paperit, missä ne ovat? Ovatko ne tallella vielä? Muuta en pyydä, — tahdon vain varmuutta, rikokseni minua painaa.

HUKKA. Olen pitänyt sinusta, Laihanen, olisin tahtonet sinua lempeydellä kohdella. Minulla olisi ehkä ollut sinulle puhuttavaa sellaistakin, joka olisi sinulle tärkeämpää kuin nämä jaaritukset...

LAIHANEN. Varmuutta rukoilen, muu ei ole minulle nyt tärkeää.

KOIRONEN (Hukalle). Nyt on mahdoton koukutella, näethän sen. Meitä on nyt kaksi asianomaista täällä samalla asialla ja me emme täältä lähde, ennenkuin tarkotuksemme voitamme. Anna meille ne paperit, niin voimme kaikki olla tyytyväiset.

HUKKA (On istunut ja katsellut Laihasta. Nousee). No, hyvä, sinun pitää saada varmuutta. (Avaa lukitun kaapin, selailee sieltä papereita.) Maltahan hetkinen, hetkinen vain.

LAIHANEN (Innostuu). Ovatko ne siellä — tallessa siis? Siis voin sittenkin vielä tehdä jotakin.

HUKKA (Ottaa papereita). Te koetatte kiristää minua, no! (Menossa sisähuoneeseen, pysähtyy.) Olisiko se mahdollista, ei, se on houretta, unta! (Ääneen.) Odota hetkinen! (Menee sisään.)

LAIHANEN. Tuopikohan se sieltä ne talonpoikain paperit? Silloin ehkä korjautuisi vielä ruma työni...

KOIRONEN. Sitä nyt elkäämme muistelko, nyt on meidän asiamme yhteinen. Mitä on aikomuksesi tehdä?

LAIHANEN. En ole siitä vielä selvillä. Vaan kun saisin edes varman tiedon, että talonpoikain paperit vielä ovat tallella, niin tekisin kaiken mahdollisen. Matkustaisin Viipurit, Helsingit, kävisin korkeimpain herrojen puheella ja kertoisin heille suoraan, miten asia on, kertoisin, minkä olen tehnyt, ja vaatisin tutkimista. Eiköhän siitä siten vielä selvä tulisi, oikeus voittaisi!

KOIRONEN. Tuohon käteen! — me toimimme yhdessä, me pelastamme talonpojille heidän maansa ja itsellemme kunniamme. Mulla on tuumani mullakin, me hänet pakotamme taipumaan.

LAIHANEN. Sitä varten olen valmis uhraamaan kaiken omaisuuteni. Kun nyt vain saisin sen tiedon.

KOIRONEN. Pelkällä tiedolla me emme tule toimeen, me tarvitsemme itse paperit. Ja ne me saamme... (Säpsähtää.) Kun vain ei, kun vain ei... Oh, mikä mieletön ajatus iski päähäni.

LAIHANEN. Kun vain ei — mitä? Sano, mitä pelkäät.

KOIRONEN. Minä pelkään, minä pelkään! (Rientää sisähuoneen ovea kohden. Hukka tulee vastaan.) Mitä teit sinä siellä?

HUKKA (Nauraen). Sehän on minun asiani. No, nyt voitte hakea varmuutta mistä saatte.

LAIHANEN. Ne paperit, missä ne siis ovat?

HUKKA (Avaa oven. Näkyy uuni ja siinä hiilos). Tuolla, mene, kaiva tuhasta. (Koiroselle.) Eikö totta, sinä pakotit minut ne luovuttamaan!

KOIRONEN. Sinä poltit ne juuri nyt! Talonpoikain vanhat perintökirjat, verokirjat, maakirjat, — poltit!

HUKKA. Mitä höpiset, minulla ei ole sellaisia papereita koskaan ollut. Poltin vain joukon joutavia papereita, tehdäkseni pilaa teidän uhkauksistanne.

LAIHANEN. Eikö ole koskaan ollut? Enkö tuonut niitä tänne?

KOIRONEN. Se on vaarallista peliä tuo. Meitä on kaksi todistajaa.

HUKKA. Teistä ei kelpaa todistajiksi kumpanenkaan, itse lienette rikollisia, minulla ei ole kanssanne mitään tekemistä.

LAIHANEN. Poltetutko, ovatko poltetut, hävitetyt?

KOIRONEN. Sinä olet uskaltanut sen tehdä!

HUKKA. Te lapset, — luulitteko, että minä niin vähällä luovun ohjelmastani, jota olen vuosikausia ajanut? Tässä täytyy vihdoinkin tulla loppu näistä ikuisista valituksista ja selkkauksista. Minä olen pitänyt huolen, että te ette voi niitä enää sekottaa. Talonpojat viedään huomenna Viipuriin, he ovat lain kourissa nyt. Ja olot täällä rauhotan minä. Muuten en tiedä koko teidän puuhistanne mitään.

LAIHANEN. Minä en siis voinut korjata tekojani, en saada tunnolleni rauhaa. Oi, raskasta on kantaa sovittamatonta rikosta. (Tekee lähtöä.) Rauhatonna täytyy minun nyt harhailla ja kantaa tunnollani läpi elämän mustan työni.

HUKKA. Olethan meltomielinen raukka, Laihanen — heitä se hiiteen...!

LAIHANEN. Ei, minä en jaksa sitä salaisuutenani kantaa! (Menee.)

KOIRONEN. Tässä asiassa ei ole vielä viimeinen sana sanottu. (Menee.)

HUKKA. (Yksin). No, nyt on siis sekin juttu selvä! (Miettii.) Olisiko tämä voinut olla toisin? Hän olisi poikani, minä hänen isänsä... Minä olisin luopunut suunnitelmastani hänen hyväkseen, hänet pojakseni julistanut ja antanut hänen keventää sydämmensä... Ei, se on hulluutta, tarua... (Menee kirjoituspöytänsä luo.) Poikani, — vaikka olisikin, se on myöhää nyt! (Kirjoittaa.) "Ja kun talonpojat eivät ole voineet todistaa omistusoikeuttaan maihinsa..." (Kynä pysähtyy.) Vaan jos tämä sittenkin olisi voinut olla toisin...

Toinen kuvaelma.

Näyttämö sama kuin ensimmäisessä näytöksessä. Luonto vara syksyinen..

KIRKKOHERRA (Vanhentuneen näköinen. Tulee puhkuen kirkonmäelle). Hoh, hoh! vaikeaksi käypi tämä kävely, joka päivä yhä vaikeammaksi. Enkä kumminkaan hennoisi heretä näistä iltakävelyistäni, ennenkuin tietäisin, että kirkkomme saa kohota alennuksestaan. (Istuu, katsoo ympärilleen.) Niin, niin, nyt on käsissä syksy, — oi isä korkein, lähetätkö palvelijasi lepoon, ennenkuin totuutesi näen täytettynä!

KYLLÄSTINEN (Raihnaisen näköinen, saapuu rannasta Siljon käsivarteen nojaten). Levätään vähän, tyttäreni, kylkeeni pistää, en jaksa yhteen otteeseen astua.

SILJO. Siinähän on kirkkoherrakin.

KYLLÄSTINEN (Huomaa kirkkoherran). Hiljaa, hän rukoilee! (Kirkkoherra kääntyy päin.) Hyvää päivää, kirkkoherra, istahdin tähän lepäämään.

KIRKKOHERRA. Päivää päivää, levätäkseni tässä olen minäkin. Ja jotainhan joutilas tekee, istuu ja ajattelee. Päivää, Siljo. Mutta huonoksipa olet käynyt, Kyllästinen.

KYLLÄSTINEN. Niin, tämä haava kyljessäni tekee vielä kiusaa.

KIRKKOHERRA. Olen kuullut, olen kuullut, tämä on ollut meille kaikille kova kesä. Mutta mihinkä se nyt Kyllästinen vielä noin vaivaisena vaeltaa?

KYLLÄSTINEN. Täytyy vaeltaa, ja tyttäreni varassa pääsen sentään näin verkalleen liikkumaan. Lähdimme aamulla salomökiltämme, ja nyt olemme jo täällä!

KIRKKOHERRA. Vai salolle on täytynyt teidänkin muuttaa vauraasta talostanne.

KYLLÄSTINEN. Salolle, sairaana ja leivätönnä. Vaan ainahan sitä senkin vielä kestäisi, kun ei olisi tullut tätä viimeistä muksausta. Mutta se huoli se huonoksi tekee.

KIRKKOHERRA. Nimittäin... mikä?

SILJO. Äiti viedään tänään vankina täältä kirkolta.

KIRKKOHERRA. Vai emäntäkin, hänkin oli siis mukana siellä Harsian pellolla. Niin, niin, tänäänhän ne kuulutaan vietävän Nurmjärven vangit Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Ja sieltä edemmäs. Pitihän minun toki, vaikka raihnainen olenkin, vielä viimeisen kerran nähdä eukkoni. Pitkä elämä on yhdessä eletty, — kuka olisi uskonut, että sen näin piti loppua!

KIRKKOHERRA. Siis vangittiin siellä vaimojakin?

KYLLÄSTINEN. Kuuluuhan niitä vaimoja muitakin olevan kahleissa, — siellä olivat yhdessä rytäkässä. Ja meidän Kaija, se on aina ollut vähän suulas ja topakka, ei se häikäillyt luudanvarteen tarttua ennen kotonakaan, totta se on nytkin antanut luontonsa loiskia. Tämä Siljo sieltä toki irti pääsi, lapseksi lienevät katsoneet.

KIRKKOHERRA (Siljolle, joka nyyhkii). Lapsi parka! Entä pienemmät lapset, raukat, kuinka nyt heille käy?

KYLLÄSTINEN. Sinne jäivät yksin salolle, äidittömiksi ne nyt jäävät.

KIRKKOHERRA. Se oli viimeinen kolaus rääkätylle kansalle. — Vaan kuinka siellä sellainen kahakka oikeastaan pääsi syttymään?

KYLLÄSTINEN. Syttyi kun sytytettiin. Mielet olivat ärtyneet, toisia miehiä ruvettiin panemaan kiinni, toiset löivät vastaan...

KIRKKOHERRA. Löivät esivallan edustajia, niin, se oli vaikea rikos, se ei muuksi muutu. Kansa eksyi pois lain ja luvallisuuden tieltä, sitä sen ei olisi pitänyt tehdä.

KYLLÄSTINEN. Eksyi, eksyi! Koetettiinhan sitä turvautua lakiinkin, vaan minkäverran se laki on näihin asti meitä puolustanut? Valitettiin ja vedottiin, vaan sillävälin jouduttiin kuin mustalaisten kirjoihin, kuin sodan jalkoihin. Meiltä meni koti ja leipä, loppui usko ja kärsivällisyys.

KIRKKOHERRA. En tuomitse minä tätä kansaa, sen tunteet ymmärrän ja teotkin. Sitä asteettain kiusattiin: ensiksi veroilla ja päivätöillä; sitten Iiittokirjoilla ja pieksäjäisillä; senjälkeen häätämisillä; ja vihdoin vietiin vilja pellolta... Ihminen, joka lain nimessä joutuu kodittomaksi ja leivättömäksi, jolta riistetään kaikki, minkä hän oikeudekseen katsoo, hän voi heretä luottamasta lakiinkin. Ei, minä sen ymmärrän, jospa saisin nyt sitä sen tuskassa edes lohduttaakaan!

KYLLÄSTINEN. Tulkaa, kirkkoherra, käräjätalolle, puhukaa lohdutuksen sana kansalle.

KIRKKOHERRA. Ei, hyvä ystävä, minä en saa.

KYLLÄSTINEN. Eikö ole tullut vielä mitään selvitystä sieltä tuomiokapitulistakaan?

KIRKKOHERRA. Ei mitään. Mutta minä kallistunkin jo hautaan, minusta ei ole väliä. Vaan ei ole tullut tietoa tästä kirkostakaan, ja sitä enin suren, sillä siihen se nyt sittenkin lahoo ja muuttuu raunioksi.

KYLLÄSTINEN. Ei saanut kattoa sekään, kaikki täällä muuttuu raunioksi. (Ukko Holttinen ja Mari tulevat rannasta.) Ränstynytpä on jo Holttinenkin, vaikka visainen olitkin. Poikaasiko lähdit hyvästelemään?

HOLTTINEN (Tervehtii). Murtuu se visakin, ja minä olen jo vanha.

KIRKKOHERRA. Vaan Mari, sinä olet kovin oudon näkönen. Viedäänkö sultakin joku omainen?

HOLTTINEN. Meitä on nyt tässä kaksi avutonta. Multa menee viimeinen poikani, vanhuuteni vara, ja Marilta miehensä, perheensä elättäjä.

MARI. Eihän mene, kirkkoherra, ne uhkaavat vain, niinhän, eihän ne sitä sentään tee, minä en voi sitä uskoa. Sehän olisi mahdotonta; meillä on kolmiviikkoinen lapsi, itse olen heikko, eiväthän ne voi häntä riistää.

KIRKKOHERRA. Mari raukka, kunpa toteutuisi toivosi!

MARI. Kuinka ei se toteutuisi, minä käyn Mattini sieltä pois, joutukaa vaari! (Tarttuu Holttiseen.)

HOLTTINEN. Sinä kiirehdit, — jottako pikemmin toivostasi pääsisit! Vaan lähdetään, — tottapahan sitten miero vaivaisensa vaalii. (Holttinen ja Mari menevät.)

KYLLÄSTINEN (Siljolle). Entä me, aika kuluu, ehkä jaksan nyt taas. Matka pitkä, maa kivinen, auttaja vähäväkinen. (Laihanen saapuu oikealta. Siljo pysähtyy häntä katsomaan.) Miksi viivyt, lapseni, auta minua.

SILJO. Isä, hän on niin muuttunut.

KYLLÄSTINEN. Kuka? Sehän on Laihanen, kävellään pois, tyttäreni.

LAIHANEN. Tekin kartatte minua, niin, sen olen ansainnut.

KYLLÄSTINEN (Kirkkoherralle). Teeskenteleekö hän katuvaista?

KIRKKOHERRA. Ehkä hän katuukin, elä tuomitse.

KYLLÄSTINEN. Nöyrtynyt olen pitkässä taudissani, kirkkoherra, olen kuolemaa puhutellut ja koettanut sydämmessäni sopia vihamiesteni kanssa; paljo olen ottanut ja antanut anteeksi. Mutta juuri tämä mies on ruhjonut elämäni näin autioksi.

KIRKKOHERRA. Sinä annoit vihallesi vallan, Laihanen, katkeroita ja raskaita ovat vihan hedelmät.

LAIHANEN. Raskaampia kuin luulette. Kun rupesin kostamaan särettyä onneani ja sortamaan sortajiani, en nähnyt tekojeni seurauksia, en ajatellut tuloksia. Nyt ne näen, enkä töitäni korjata voi!

KIRKKOHERRA. Vaikeata tämä on muille, sinulle tuntuu kumminkin olevan vaikeinta. Käräjätaloonko kuljet nyt?

LAIHANEN. Sinne vetää tieni, vaikka se on vaikea kulkea.

KIRKKOHERRA. No auta sitten sinne kulkevaa vaivaista. (Viittaa Kyllästiseen.)

LAIHANEN. Sen tekisin...

SILJO. Isä, hän auttaisi...

KYLLÄSTINEN (Tarttuu Siljon käsivarteen). Olenko sinulle liian raskas? Kävellään, lapseni. Hyvästi, kirkkoherra. (Menevät.)

LAIHANEN. Mestannut olen muitten onnen samalla kuin omani. Mitä voinkaan nyt tässä tuskassani tehdä?

KIRKKOHERRA. Mene, tuntosi sen sinulle sanoo. Tee velvollisuutesi! (Laihanen menossa vasemmalle. Posse ja Jahtivouti saapuvat oikealta. Kirkkoherra istuu syrjään.)

POSSE. Laihanen hoi, elä mene, lautamies hoi, sinua tässä olen päiväkauden hakenut kuin hyvääkin.

LAIHANEN. Mitä te minusta?

POSSE. Hä? Mitä ilvettä se on, että et tule hoviin, kun sinua sinne kutsutaan?

LAIHANEN. Ei ole minulla siellä enää mitään tekemistä.

POSSE. Mi-mitä hittoja! Oletko vielä päästäsi vinossa? Väleen nyt lähde mukaamme!

JAHTIVOUTI. Vankiroikka on juuri lähdössä käräjätalosta.

POSSE. Ja passitukset ovat vielä kesken. Puuttuu sinun todistuksesi kahakasta Harsian pellolla.

LAIHANEN. Ei ole minusta todistajaksi.

POSSE (Ivaten). Kuule, siitäkö hätäysit, kun jutusta tuli tuima tosi ja Nurmjärveläiset joutuivat kahleisiin?

LAIHANEN. Pahempia rikollisia olemme me kuin Nurmjärveläiset.

JAHTIVOUTI. Mekö? Mehän emme ole muuta tehneet, kuin totelleet.

POSSE. Joudu kirjoittamaan, toteltava on nytkin.

LAIHANEN. Toteltava — ketä, mitä? (Kuuluu kalsketta ja ääniä etäältä.) Mikä, mikä on tuo kolina?

JAHTIVOUTI. Ne ovat kahleita. Vangit tekevät lähtöä käräjätalosta.

POSSE. Hovin herra on siis myös jo tulossa, rientäkäämme häntä vastaan. Laihanen, elä ole hölmö, tule! (Poistuvat oikealle.)

LAIHANEN. Kahleita! Heitä lähdetään siis viemään. Ja minä olen vielä tässä!

KOIRONEN (Tulee rannasta päin. Laihaselle). No, mitä mietit, toteutatko eiliset tuumasi, vai? (Väsynyt, istuu).

LAIHANEN. Neuvo minua! Hetki on täperä.

KOIRONEN. Jos Hukan kolttoset paljastat, silloin ilmaset samalla oman rikollisuutesi ja minun... Talonpojilta menee viimeinen toivo eikä asia siitään parane.

LAIHANEN. Vaan minä en jaksa tätä taakkaa kantaa.

KOIRONEN. Hukka julistaa väitteesi valheeksi, ehkäpä syyttää sinua esivallan häväisemisestä.

LAIHANEN. Syyttäköön, kunhan sen saan sanotuksi, kunhan saan tuntoni puretuksi!

KOIRONEN. No niin, jos sinussa on miestä, tule ja puhu suusi puhtaaksi. Se on minunkin tuomioni, vaan en tahdo sitä välttää minäkään. (Puoleksi itsekseen.) Oikullinen on kohtalon leikki! Pitkin elämäni taivalta olen kompastellut ja retustellut, vaan luontoni hilpeyttä en menettänyt ole ja kompastuksestani olen aina kohonnut. Nyt, kun kerran luulin varmana kulkevani ja suuren asian puolesta, nyt kaaduin siihen itse ja kaadoin muut ja hilpeän luontoni menetin. (Laihaselle.) Puhu puhtaaksi suusi, — ompa se vielä kolmaskin, joka siinä likoon joutuu, eikä se ole hauska hetki hänellekään, ei hitto soi olekaan! (Kahleita kuuluu.)

LAIHANEN. Kahleita kuuluu, roikka on jo liikkeellä.

KOIRONEN. Siis lähtekäämme sitä vastaan. (Menevät vasemmalle.)

KIRKKOHERRA (Itsekseen). Kahleita kuuluu kirkonmäelleni. Toisen äänen olin täällä toivonut kuulevani elämäni iltamyöhällä, kirkonkellon sovintoon kutsuvan soiton.

(Hukka rouvineen ja Posse tulevat oikealta keskustellen.)

HUKKA (Posselle). Tässä odotan vankijoukkoa, ilmoita nimismiehelle, että hän sen tähän pysäyttää. (Istuu.)

ROUVA. Aijotko heille vielä puhua, aijotko armahtaa...?

HUKKA. Aijon katsoa, eivätkö he nytkään ole kypset tottelemaan esivaltaa ja alistumaan lain määräyksiin. (Posselle.) He lähestyvät, kaikki on siis järjestyksessä?

POSSE. Kaikki, paitsi lautamiehen nimeä, joka vielä puuttuu kahakkaa koskevasta kertomuksesta.

HUKKA. Lautamiehen... Laihasen, vai niin, antakaamme hänen olla. Mene, laita sinä paperit kuntoon, piirrä oma nimesi todistajaksi.

POSSE. Minäkö? Enkö ole polkeenalainen, hovin vouti kun olen?

HUKKA. Ei se mitään tee, se on vain muodon vuoksi.

POSSE. Mutta — en tunne kaikkia rikoksentekijöitäkään.

HUKKA. Mene ja kirjoita! Ja jouduta sitten paperit tänne!

POSSE. Ky-kyllä, heti. (Menee.)

ROUVA. Tässä voin siis minäkin jakaa kirjaseni noille onnettomille vankiraukoille.

HUKKA. Voithan sen tehdä, vaan on se sangen epäkiitollista hyväntekeväisyyttä, minkä luulet kirjaisi heihin tepsivän?

ROUVA. Mutta onhan niillä toki kuolematon sielu, noilla raukoilla, pitäähän sitä edes koettaa pelastaa. (Kirkkoherralle, joka tulee lähemmäs ja tervehtii.) Hyvää päivää, kirkkoherra. Eikö totta, jos he nyt ovatkin paatuneita, niin heidän sydämmensä voi vielä sulaa ja nöyrtyä. (Hukka kävelee syrjään.)

KIRKKOHERRA. Teidän sydämmenne, armollinen rouva, on siis heltynyt noita kärsiviä talonpoikia kohtaan?

ROUVA. Kuinka ei olisi, ovathan he alamaisiani. Heitä säälin enin siksi, että he ymmärtämättömyydessään, tuntematta lakia, ovat ruvenneet kapinoimaan yhteiskuntaa vastaan. Siksi tahtoisin heitä edes lohduttaa.

KIRKKOHERRA. Oi, tehkää se jalosti! Vielä on aikaa, taivuttakaa armoon miehenne; te voitte ymmärtää nuo kiusautuneet talonpojat, he eivät ole niin pahat eikä paatuneet, he ovat vain erehtyneet... (Hukalle, joka lähenee.) Eikö voi laki joskus muuttua laupeudeksi, ja sittenkin tapahtua oikeus?

HUKKA. Oikeus heille on tapahtunut ja tapahtuu. Minä olen koettanut tehdä kaikki, mitä olen voinut, heidän hyväkseen. Se on ollut turhaa, heidän itsepäisyydelleen en voi mitään. Mutta tuolta jo joukko saapuu. (Loukkola saapuu, sitten Siltavouti ja Jahtivouti, johtaen vangittua joukkoa, jossa ovat Harsia, Antti, Helena, Kaija, Juva ja muita, kaikki kahleissa.) Päivää nimismies. Tässä laumasi siis nyt on?

LOUKKOLA. Tässä osa, toiset ovat jo taipaleella sotaväen saattamina. (Vangittujen omaisia, kuten Holttinen, Kyllästinen, Mari, Siljo, Marketta y.m., saapuu kahlehditun joukon jälestä.) Vaan täällä on vielä joukko vangittujen omaisia, jotka pyytävät saada näitä lähteviä hyvästellä.

HUKKA. Tehkööt sen, kunnes Posse papereineen palaa, (kovemmin) tahdon vielä sen edun heille suoda. (Vangeille.) Saatte puhutella omaisianne. (Rouvalleen, joka jakelee kirjasiaan, joista vangit eivät kumminkaan välitä, he kun rientävät omaistensa luo.) Tule pois, näet nyt heidän kiittämättömyytensä!

ROUVA. Heidän sydämmensä ovat liian kovat, he eivät voi arvostella hyvyyttäkään! (Menevät syrjään takalistoon.)

KIRKKOHERRA (Tervehtii vankeja). Tuliko siis sinustakin, Harsia, lainrikkoja, sinusta, joka niin järkähtämättä luotit lakiin?

HARSIA. Se kai olikin suurin rikokseni. Siksi saan nyt kärsiä, ja kärsiä syystä. Sillä minä kehotin muitakin luottamaan semmoiseen, joka ei kestänyt, lakia, johon luotin, ei voitu täyttää.

KIRKKOHERRA. Ja nyt et luota enää?

HARSIA. Uskoni on taittunut. Käyn kohti kohtaloani, toivomatta enää mitään.

KIRKKOHERRA. Se on kolkointa kaikesta. (Kääntyy Holttisen puoleen.) Entä sinä, vanha tervaskanto, joko meni sinunkin luja uskosi?

HOLTTINEN. En ole koskaan luottanut lakiin sillä tavoin kuin Harsia, en mihinkään ulkonaiseen oikeuteen, joka on ihmisten säätämä, ja siksi ei kukaan multa voi uskoani viedäkään. Minulla on oikeus omassatunnossani, ja se ei minua petä, sen juuret eivät heltiä, — meidänkin jälestä kasvaa täällä sukupolvi.

KIRKKOHERRA. Sinä et taitu! jospa voisit toisiinkin uskosi valaa! Ja kumminkin (Viittaa Anttiin, joka on kahleissa), viimeinen poikasi on tuossa!

ANTTI. Niin, minulle tuli kumminkin lähtö täältä, vaikka minua pidättelit, isä. Ei ollut minusta tänne eläjäksi.

HOLTTINEN. Minä sinua pidättelin. Maata ajattelin, maan pitäisi elää, vaikka miehet kaatukootkin. Hullusti nyt kävi.

ANTTI. Minua elä sure, isä, minä olin maailmalle menevä, eikä minusta olisi ollut maankaan pitäjää. Näin se oli menevä, — me ajausimme nuotan perälle, nyt vedetään apaja. (Helenalle.) Näin se oli käypä, Helena, yhteiselle matkalle me olimme määrätyt, yhdessä me nyt nousemme nuotan mukana.

HELENA. Yhteinen on taival nyt edessä, enkä sitä taivalta minä sure, Antti! Eipä jääne multa tänne ketään itkijää eikä kaipaajaa. Siksi minulla onkin mieli reipas, vaikka laulun heläyttäisin, ellei noiden toisten suru (viittaa Kyllästisen perheeseen) minua siitä pidättäisi.

KAIJA (Syleilee miestään, nyyhkii). Ei ole niillä herroilla sydäntä. Sinähän et tule täällä toimeen, Juho, ilman minua, sinä kuolet kuin torakka pakkaseen. Kolmattakymmentä vuotta olen sinua hoitanut ja johtanut...

KYLLÄSTINEN (Nyyhkien). Ainahan sen henkivähäsensä saanee säilytetyksi, kun vapaa on. Vaan sitä en tahdo kestää nähdä, että sinä olet kahleissa, — vanha vaimonpuoli raudoissa, mieheltähän tuo nyt vielä menisi.

KAIJA. Kannan minä nämä kahleet kuin mieskin, ja paremmin kuin huono mies, miehen työt minulla ovat aina olleet. (Rohkaisten.) Elähän nyt enää vetistele siinä sinäkään, eihän tämä nyt siitään parane ja hengissähän tässä vielä ollaan.

KIRKKOHERRA. Oikein, Kaija, koeta rohkaista oman mielesi ja omaistesi.

KYLLÄSTINEN. Eihän se muu niinkään olisi, vaan kun jäävät lapset sinne salolle.

KAIJA (Tuskalla). Niin, lapseni...! Ei, ei niillä ole sydäntä. (Hukka rouvineen ja nimismies astuvat lähemmäs.) Tapatte pienet lapsetkin...!

HUKKA (Jahtivoudille). Eikö ole Posse palannut, näkyisi olevan jo aika noiden erota.

MARI (On levännyt ääneti miehensä rinnalla). Erota, nytkö erota, ei, ei, se on mahdotonta. Matti, Matti, sinä et voi meitä avuttomiksi jättää, lastasi ja minua, oi, et...

JUVA. En tahtoisi, Mari, en. Voi pientä peippoani, siellä kotona, jota en edes hyvästellä saanut, joka nyt orvoksi jää. Tämä on kolkkoa kaikki! Mutta ei ole enää armoa.

MARI. On, Matti, minä en muuta vieläkään usko, tämä ei voi olla totta, niin lyhyt ei onnemme voinut olla. En laske sinua, kaulassasi riipun...

JUVA. Oi kahleeni, ne ovat niin raskaat (Ravistaa käsiään.) Käteni, käteni, minä järkeni menetän! (Kaikki kääntyvät katsomaan näitä kahta.)

KIRKKOHERRA. Jo särkyy vihdoinkin vanha sydämmeni. Eikö todellakaan mitään armon tietä enää ole olemassa? (Hukalle.) Teillä on tässä valta, armollinen herra, teillä voisi vielä olla armo. Te näette tämän epätoivon, tämän tuskan, nämä kyyneleet. On sydän teidänkin povessa, se ei voi nyt olla vaiti. Totelkaa sitä! Vielä on aikaa: armahtakaa!

MARI (Ryntää Hukan luo). Armahtakaa, säälikää meidän nuoruutta, meidän viatonta lasta. Sille hänen isänsä antakaa. Oi, eikö teillä ole lasta...?

ROUVA. Ulrik, voimmeko vielä tehdä jotakin heidän hyväkseen? Jos voimme, tehkäämme!

HUKKA. He ovat itse kahleensa hankkineet. Laki ei voi sallia, että sitä rikotaan, eikä esivalta, että sitä loukataan. Me emme voi katkasta oikeuden menoa.

LOUKKOLA. Mutta asiasta ei ole vielä ilmoitusta tehty ylemmille viranomaisille, me voisimme tapahtuman selittää...

ROUVA. Mitä hyödymme siitä, jos nämä joutuvat kurjuuteen!

HUKKA. Ei ole kysymys meistä. (Miettii.) Mutta vielä voisi olla yksi mahdollisuus... ainakin muutamille, sinun vuoksesi voisin sitä koettaa... (Kansalle.) Te teitte kapinan, nostitte kätenne esivaltaa vastaan. Vaan sittenkin minä tahdon tehdä hyväksenne enemmän kuin olen oikeutettu. Tämä niskottelu ja rikollisuus on alkujaan johtunut siitä, että te, hovin lampuodit, olette kieltäytyneet tekemästä lain määräämää vuokrasopimusta päätilan kanssa. Te, kirkkoherra, olette itse esimerkillänne kehottanut talonpoikia kieltäytymään tuon velvollisuuden täyttämisestä...

KIRKKOHERRA. Oikeudentuntoni kielsi minua. Vaan minä uhraan sen, minä suostun, armollinen herra, minä kirjoitan nimeni, minä teen mitä vaaditte, jos vain tätä kurjuutta lieventää voin.

MARI. Matti, Matti, vielä löytyy pelastuksen tie!

HUKKA. Oikeastaan se on jo myöhää. Vaan oli menneeksi. Siis ne talonpojat, jotka täyttävät tuon ensimmäisen velvollisuutensa, jotka tässä paikassa piirtävät nimensä liittokirjan alle, kaikki ne voivat väkensä kanssa päästä vapaiksi, enin rikollisten syyllisyys tutkittakoon sitten kihlakunnan oikeudessa.

MARI. Matti, tiesinhän sen, se oli vain pahaa unta. Me palaamme yhdessä pienokaisemme luo, Matti, sinä pääset vapaaksi!

MATTI. Niin, Mari kulta. Ja sitten elämme taas onnellisina. — Vaan... vaan mitä sanovat muut?

HUKKA (Levittää paperin). Tässä on liittokirja, tuossa kynä, tämän hirsikasan päällä voitte puumerkkinne piirtää.

KYLLÄSTINEN (Epäillen). Kaija, sinun kahleesi heltiävät, jos puumerkkini panen.

LOUKKOLA. Mielettömät, vieläkö epäilette?

KIRKKOHERRA. Ymmärrättekö, teillä on vielä tilaisuus pelastaa vaimonne ja lapsenne ja itsenne. Tehkää se!

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme... Luontoni horjuu. Holttinen, minä pelkään että kirjoitan. Mitä sanot sinä? Vapauteni on minulle kallis.

HOLTTINEN. Entä oikeutesi?

HUKKA. Miettimisaikaa ei ole enää. Te voitte nyt kirjoittaa taikka olla kirjoittamatta, mutta ainoastaan nyt.

JUVA. Vaari, vaari, mitä sanotte te?