Part 2

HARSIA (Koiroselle). Niin, miten nyt maittemme käypi? Hoviin ahdistetaan kontrahin tekoon, täällä tulee kireät ajat. Millä kannalla sinun juttusi on?

KOIRONEN. Hyvällä, yhdellä sanalla hyvällä. Se on vaikea juttu ja suuri juttu; monta juttua olen aikoinani ajanut, vaan en yhtään näin suurta enkä mutkikasta, tässä täytyy jututa asetusta vastaan, jossa ei näytä olevan enää yhtään läpipääsyreikää. Mutta juuri siksi minä sen jutun ajankin ja ajan perille, — olkaa huoletta! Tässä ei ole nyt kysymyksessä ainoastaan teidän maat, vaan minunkin nimeni ja maineeni, siksi minä siitä teen semmoisen asian, että Hukka sappeensa halkeaa.

KYLLÄSTINEN. On sinussa ainakin kehujaa, vaan miten kävi Simppasen maan, — menetit jutun, ajoit miehen mierolle. Ehkä käy samaten meille.

HARSIA. Niin, ethän vain hutiloi. Suuret asiat ovat meillä tässä kysymyksessä, mutta laki täytyy olla puolellamme. Maathan ovat meidän, eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois mitään sellaista, jota sillä ei ole ollut. Verot se on lahjoittanut; ja ne me hoviin maksamme. Se asia selviää kyllä lain edessä, kunhan sinä sen huolella ajat.

KOIRONEN. Minä sen teen. Pahimmat vaikeudet olen jo voittanut (lyö povelleen), täällä ovat ne paperit, jotka pystyvät. Ei tosin asia toisekseen ole niinkään yksinkertainen kuin Harsia selitti, se on paljo mutkikkaampi. Lain mukaan ovat todellakin teidän maat lahjoitetut pois, — te ette olleet valvomassa oikeuksianne silloin, kun sitä lakia tehtiin. Mutta, kuten sanoin, (lyö rintaansa) täällä ovat paperit, jotka tepsivät. Sen se laki toki on sallinut, että talonpojat saavat näyttää toteen vanhan omistusoikeutensa, ja sen olemme me näyttäneet toteen. Lujissa on ollut minun hankkia kaikki teidän vanhat perintökirjanne ja muut parinsadan vuoden vanhat maakirjanne Ruotsin vallan ajoilta talteen, mutta minä olen ne hankkinut. (Ottaa esille lompakkonsa.) Ne ovat täällä ja ne kestävät.

KYLLÄSTINEN. Vaan etpä ole niitä vielä perille toimittanut. Huomenna on Juhannus...

KOIRONEN. Huomenna ne viedäänkin Viipuriin.

KYLLÄSTINEN. Eikö niitä tänne voi jättää?

KOIRONEN. Tänne, kenelle? Hukalleko? Ei, niin tyhmiä me ei olla. Sitten ne eivät nämä paperit olisi kopeekan arvoiset, — ei, ne ovat liian kalliit joutuakseen huonoille jälille, liian suurella vaivalla ovat ne saadut!

HARSIA. Tuo puheesi meitä rauhottaa, tuli mikä tuli. Ja sinuun voimme siis luottaa?

KOIRONEN. Tietysti. Mutta ne tulivat vähän kalliimmiksi nuo todistukset kuin luulin, nytkin tarvitseisin vähän rahaa karttamerkkeihin ja matkaa varten...

KYLLÄSTINEN. Rahaa, rahaa, aina vain rahaa ja tuleeko niistä rahoista sitten koskaan mitään korvausta?

KOIRONEN. Ka, tee tahtosi, anna rupla tahi maasi!

HARSIA. Rahaa täytyy antaa — tuossa on, ota — kunhan vain huolella asiamme ajat. Tasataan sitten kulungit miesten kesken. Suuriksihan ne nousevat kulungit, vaan suuret meillä ovat tässä asiatkin kysymyksessä, täytyy uhrata nyt, jotta sitten saataisiin omalla konnulla elää.

KYLLÄSTINEN. No niin, annetaan viimeiset kopeekat, vähemmin on painoa sitten, jos tulee mierolle lähtö.

HARSIA. Sitäpä tässä nyt olisi varottava, että ei tulisi mierolle lähtö, siitä voi vaikka viimeisen kopeekkansa antaa. (Koiroselle.) Koeta sinä konstisi kaikki, kyllä me koetamme kulusi korvata. Ja toivottomuuteen me ei heretä, niinkauan kuin on laki maassa. — No, nyt lähdetään Kyllästinen mekin työhön.

KYLLÄSTINEN (Ovella). Alashan tuolta toisetkin tulevat. (Antti näkyy ikkunassa.) No, joko sait kyliäsi työstä?

ANTTI. Päreitä lähdin hakemaan. Mutta mitäs väkeä tuolta maantieltä tulee? Sehän on hovin joukkoa.

KYLLÄSTINEN. Onko hovin roikka tulossa? Niille vei Laihanen sanan. Nyt ollaan kiikissä, miehet!

HARSIA. Missä kiikissä? Pysytään alallamme vain.

KOIRONEN. Niin, elkää hätäilkö, olkaa varmat, asianne oikeaa vielä, vaikka ulvoisi Hukka. Mutta minä pistäydyn tuonne sisään; jos he minut näkevät täällä, niin he arvaavat hankkeeni, ja sitä he eivät saa tehdä. (Menee kirkkoon.)

ANTTI. Taisivat asiamiehen housut ensiksi vapista. (Vie pärekuorman ylös.) Vaan me ei hätäillä, nyt ruvetaan kattoa naulaamaan, tuli kuka tahansa.

(.Näyttämön takaa kuuluu huuto.)

POSSE. Alas sieltä katolta! (Posse, Siltavouti ja Jahtivouti astuvat näyttämölle.) Kenen luvalla tähän kehään on koskettu? Se on revittävä!

ANTTI (Ikkuna-aukossa). Kunhan me ensiksi siihen vesikaton panemme.

POSSE. Ettekö ymmärrä, — alas! — tuomio on langennut, te rikotte esivallan käskyn. Kuka täällä on päämiehenä?

ANTTI (Katsoo ylös). Kuka siellä lienee nyt päällimmäisenä.

POSSE. Elä viisastele, tämä ei ole leikin paikka. Kenen tämä on tointa, vastatkaa?

HARSIA. Se on meidän yhteistä, tahdoimme säilyttää valmiita hirsiä märkänemästä. Me kuulimme kyllä, että tuomiokapituli jo on antanut päätöksensä, vaan me aijomme valittaa. Ja sitäpaitsehan ovat hirret meidän, meille tulee vahinko jos ne märkänevät. Eikä tästä katonpanosta tule kellekän mitään vahinkoa, kun me emme vaadi keltään korvausta päreistämme emmekä työpäivistämme.

POSSE. Alas sieltä, nopeammin, sanon minä. Tämä salvos on revittävä, siinä kaikki. Teidän muka hirret! — teillä ei ole yhtään hirttä, ei yhtään närettä, metsä on hovin ja te haaskaatte tässä hovin tavaraa. Ja mitä puhut sinä työpäivistä, teillä ei ole omia työpäiviä, te vain varastatte hovin aikaa täällä virnailemalla.

SILTAVOUTI (Huutaa kirkon ovelta). Laskeutukaa vikkelämmin alas, hovin herra tulee. (Väkeä laskeupi alas ja ulos.) Näkyvät olevan Nurmjärven äyrämöisiä kaikki, kas, vaimojakin joukossa.

POSSE. Nuo metsäkyläläisethän ne ovat täällä itsepäisimmät, niillä ei ole aavistustakaan laista. (Hukka ja Loukkola saapuvat. Posse ilmoittaa heille:) Olivat todellakin nämä miehet itsepäisyydessään ruvenneet kirkkoon kattoa panemaan, mutta minä keskeytin sen työn. Sanovat olevansa kaikki myötäsyyllisiä.

HUKKA. Hyvä on. (Talonpojille.) Teitä on täksi illaksi kutsuttu hoviin tekemään emätilan kanssa kirjallista kontrahtia maistanne, niinkuin asetus määrää. Parempi, kuin että täällä uppiniskaisesti rikotti tuomiokapitulin kiellon, on, että saavutte hoviin täyttämään velvollisuutenne, joka muuten on oma etunnekin. Niinkuin teille on asianomaisessa järjestyksessä ilmoitettu, ovat Veikkolan lahjoitusmaan alustilat nyt lopullisesti langenneet hovin omiksi, vaan te saatte kaikki jäädä entisille asuinpaikoillenne, kunhan teette lampuotikontrahdin. Joku talonpoika onkin jo, järkevästi kyllä, tehnyt liittokirjan.

POSSE. Kaikkien muiden on se nyt tehtävä jos mieli tiloilleen jäädä, kontrahti kymmeneksi vuodeksi.

HUKKA. Silloin jäävät olot täällä aivan entiselleen, saatte rauhassa maitanne asua ja viljellä. (Miehet seisovat liikahtamatta. Kyllästinen empii.)

KYLLÄSTINEN. Armollinen herra, saisko tuhma talonpoika kysyä, että kymmenen vuoden perästä miten käy silloin?

POSSE. Silloin se on uusi juttu, vuokra-aika kestää kymmenen vuotta, jos nyt panette liittokirjaan puumerkin.

HUKKA. Sitten arvattavasti uudistetaan kontrahti.

POSSE. Jos olette hyvin käyttäytyneet, uudistetaan se taas kymmeneksi vuodeksi, ja saatte senkin ajan konnuillanne elää.

HARSIA. Perityillä, omilla konnuillamme!

POSSE. Ei, ei, etkö käsitä, ne ovat lahjoitusmaita.

SILTAVOUTI. Niin, nähkääs, teidän maat ovat poislahjoitetut, ja kun joku kerran on lahjan saanut, niin hän sen pitää. Ymmärrättekö, siksi pitää nyt hovi teidän maat.

POSSE. Vaan antaa teidän kumminkin edelleen niillä asua

KYLLÄSTINEN. Mutta minun maani, Kyllästilä, on minun omani, puolet siitä perin, toiset ostin.

SILTAVOUTI. Niin, se oli sinun omasi, oli, vaan sitten se lahjoitettiin pois.

POSSE. Elä selittele, et ymmärrä asiaa itsekään. Eikä heidän muuten tarvitse tietää, miksi se niin on, emme sitä tarvitse tietää mekään, mutta asia on nyt niin ja siksi täytyy kaikkien totella.

HARSIA. Kyllä me ymmärrämme, että nämä ovat lahjoitusmaita, emme siitä kiistä. Mutta eihän ruunu ole voinut lahjoittaa pois muuta, kuin mitä sillä on ollut. Se on lahjoittanut pois verot, ja ne me koetamme eteenkinpäin hoviin maksaa niinkuin voimme, ei me siitä niskotella, mutta itse maat ovat meidän.

HUKKA. Se elää siis teissä vielä tuo vanha harhaluulo. Mutta siitä on teidän nyt kerrassaan luovuttava, kuten sanoin, oman etunne vuoksi. Olettehan lukeneet asetuksen, se on naulattu käräjätalon seinälle. Maat ovat lahjoitusherrain omat. Tätä omistusoikeutta on tutkinut valiokunta, jossa on ollut viisaita miehiä ja korkeita herroja, ja selville on saatu, että ruunu on näiden kylien maat todellakin lahjoittanut pois täydellä omistusoikeudella Veikkolan hovin omistajalle, joka on ylhäinen herra Blandoff. Asetus on selvä, me emme voi sitä muuttaa. Meidät on määrätty tänne tätä asetusta toimeenpanemaan ja meidän täytyy ankaruudella vaatia, että sitä totellaan.

KYLLÄSTINEN. Mitä on tässä tehtävä?

HOLTTINEN. Maat ovat meidän, sen vaan tiedän, sanoipa asetus mitä hyvänsä. Kuka voi lahjoittaa pois minun maani?

POSSE. Aijotteko niskoitella selvää lakia vastaan? Silloin te olette kapinoitsijoita ja tiedättekö, miten niille käy?

HARSIA. Vaan me valitamme, vetoomme juuri lakiin.

HUKKA. Tässä ei ole enää tilaisuutta valittaa. Minä käsken esivallan nimessä teidät hoviin ja te tiedätte, että minä en puhu leikkiä. (Loukkolalle.) Tämä juttu on tehtävä lyhyeksi. Sinä pidät huolta, että nämä kaikki saapuvat tänä iltana hoviin; toivon, että he tekevät sen mielisuosiolla, muuten... (Talonpojille.) Niin, te tiedätte sen nyt. Tänä iltana! (Menee).

KYLLÄSTINEN (Posselle.) Saisiko vielä kysyä, että onhan se laki semmoinen, että kuka tahtoo, saa tehdä liittokirjan, kuka ei...

POSSE. Ei, se on pakosta kaikille. Joka niskottelee; se rikkoo lain, ja rangaistaan.

KYLLÄSTINEN. Vaan tätä en ymmärrä, onhan sopimus kahdenpuolinen.

POSSE. Kyllä on keinoja olemassa, jotka opettavat ymmärtämään. Tuotamme tänne osaston sotaväkeä.

ANTTI. Ja alotamme sodan, no, se on selvää peliä! Ei tästä kumminkaan tule lopuksi muu kuin tupen rapina.

SILTAVOUTI. Sillä äänellä elä puhu, Antti...

POSSE. Eläkä sinä siinä jaarittele, tee tehtäväsi vain! Nuo päreet ovat ensiksi tuosta hävitettävät, polttakaa ne pois. Ja sitten teette velvollisuutenne.

(Menossa. Loukkola ja voudit kirkon taa).

KYLLÄSTINEN. Minä vielä kysyisin, saammeko mekin puolestamme määrätä ehtoja liittokirjaan?

POSSE. Teillä ei ole muita ehtoja kuin totella.

KYLLÄSTINEN. Mutta se on vääryys, sellainen ei voi laki olla.

POSSE (Huiskuttaa ratsupiiskaansa). Tuossa on lakinne! Tulkaa kuulemaan sitä hoviin. (Menee).

ANTTI (Kyllästiselle). Pääsitkö käsitykseen asiasta nyt? Tunsitko lain? Eikö totta, Harsia, luottakaamme siihen!

HARSIA. Siihen luotan minä sittenkin. Mutta mihin se meni Koironen? Laki ei ole mikään ratsupiiska, sen me näytämme.

ANTTI. Ei, se on Koirosen keppihevonen, ajakaa sillä.

KOIRONEN (Tulee kirkosta). Erehdytte. Minä sanon, mikä laki on. Se on tuhman kädessä joutava paperi, mutta taitavan kädessä se on noitakone, jolla voi tehdä ihmeitä. Kuulitteko, Hukka vakuutti, että asetus on selvä, että nyt ei enää saa valittaa. Vaan siinä hän pahasti pettyy. Minä näytän, että sen asetuksen nojalla voi tehdä vielä paljo.

KYLLÄSTINEN. Mutta mitä pitää meidän tehdä? Tässä on kiire edessä. Hoviinko pitää lähteä liittokirjan tekoon vaiko lähteä taipaleelle?

HARSIA. Niin, siitä on nyt todellakin neuvoteltava. Ankaran uhan meille hovin herra pani. Mitä arvelet sinä Koironen, joka lain metkut tunnet?

KOIRONEN. Hän uhkailee, hän tahtoo pakottaa talonpojat tekemään pian kontrahdin, jotta sitten kaikki olisi selvää ja valitustenkin teko tehotonta, viekkaat ovat hänen aikeensa. Mutta ei niin. Tässä on nyt oltava notkeita kuin vesa, ettei hän pääse pakotuskeinoja käyttämään, mutta samalla viekkaita kuin käärmeet.

KYLLÄSTINEN. Lyhyeksi taitaa meidän viekkaus käydä Hukan viekkauden ja vallan rinnalla. Eikö liene sittenkin tästä paras lähteä hoviin?

KOIRONEN. Niin, hoviin teidän on mentäväkin, tottelevasti niinkuin ainakin. Te olette hovin alustalaisia nyt vielä, hovin herra on isäntänne; jos hän korottaa veroja ja päivätöitä, niin on teidän alistuttava ja kestettävä, — peräydyttävä on joka paikassa, ettei hän teihin pääse kiinni ennen aikojaan. Sitten, kun minun tehtäväni on päättynyt, olette te yhtäläisiä isäntiä kuin hänkin.

HARSIA. Hoviin siis on mentävä.

KYLLÄSTINEN. Vaan kun siellä pannaan liittokirja eteen: Kirjota! Mihinkä sinä siitä luovit? Maantiellekö?

MARI (Miehelleen). Ei, Matti, sinä elä ainakaan siellä rupea niskottelemaan. Mitäs se haittaa, jos liittokirjan teet, kunhan sitten saamme rauhassa tilallamme elää, ja mitä tässä vastarinta auttaa, se vain meidän onnemme särkisi?

JUVA. Mutta pitäähän minun toki olla miesten mukana.

KYLLÄSTINEN. Vaan mitä tässä todellakaan vastarinta auttaa. Koirosen valitukset joutuvat, milloin joutuvat, siihen kurki kuolee kuin suo sulaa. Taisi olla meidän sittenkin liittokirja tehtävä.

HOLTTINEN. Mitä puhetta kuulen tässä miesjoukossa? Pelkäättekö? Onko hätä tämän näköinen? Ensi kertaako tässä ollaan hovin kanssa riidassa? Eikö täällä ole kärsitty ennenkin ja koettu sitä kaikkein pahinta, kun pajarit ovat täällä mellastaneet? Vaan ovatko meidän isät panneet puumerkkinsä hovin papereihin, ovatko he luovuttaneet hetken rauhan vuoksi perillisiltään pois omistusoikeuden maihinsa? Miehiä olette olevinanne te ruikuttajat, vaan kohta kun uhkaus kuuluu, mietitte te väistyä ja luovuttaa maat ja mannut käsistänne, antaa pois hoville, ennenkuin niitä tullaan ottamaankaan. Mutta muistakaa, maa myöpi myöjänsä, huonon rauhan te sillä hinnalla ostaisitte. Meitä voidaan uhata, meitä voidaan kiusata, vaan oikeuttamme ei meiltä voida riistää, ellemme itse siitä luovu. Ja oikeudestaan luopuu se, joka puumerkkinsä antaa.

KYLLÄSTINEN. Kyllähän se on totta tuokin, mutta...

HOLTTINEN. Mutta mitä? Heitä talosi, rupea kymmeneksi vuodeksi viljelemään omalla maallasi vierasta peltoa, pane puumerkkisi liittokirjaan, minä ainakaan en sitä tee.

KAIJA (Miehelleen.) Sinä et vedä piiruakaan hovin papereihin, siitä minä vastaan.

JUVA. En vedä piirua minäkään, Mari.

HARSIA. Holttinen on oikeassa, oikeudestamme emme saa luopua, liittokirjaa emme saa tehdä. Eikähän tämä vielä niin toivotonta ole, pahempaa oli silloin pajarien aikana, nyt on toki maassa Suomen laki, josta täytyy löytyä oikeus. Koironen ajaa huolella asiamme, luottakaamme lakiin.

ANTTI. Jota Hukka ja Posse täällä kehuivat valvovansa!

HOLTTINEN. En luota liikoja minä lakiin, se voi olla kiero sekin, onhan se nähty. Vaan siitä meidän on pidettävä kiinni, minkä itse oikeaksi ja oikeudeksemme tunnemme. Ja maat ovat meidän, niistä emme voi mitään kontrahteja tehdä.

KYLLÄSTINEN. Etteikö sitten hoviin mentäisikään, vaikka käsketty on?

KOIRONEN. Mentävä on, ei se auta. Holttinen puhui kuin järkimies, liittokirjaa ei saa tehdä kukaan, vaan tyhmää olisi myöskin itse pistää päänsä silmukkaan, ja sen teette, jos aivan niskottelemaan rupeatte. Ei, tässä on taidolla luovittava. Teidän on hoviin mentävä, selitettävä kantanne, suostuttava mihin voitte, — liittokirjaan vain ei.

HARSIA. Se tuntuu minustakin viisaalta. Peräydytään pikkuasioissa, ei ärsytetä herroja, mutta maita ei hellitetä, ne me kyllä lain voimalla pidämme.

ANTTI. Peräytykää, kunnes umpimutkassa olette, sinne sitä kumminkin joudutaan, sen jo näen.

HOLTTINEN. Ei, poikani, umpimutkassa ei olla koskaan, ellei vain oikeudestamme luovuta. Koettakaa te, Koironen ja Harsia, minkä laki tehoo, menkäämme hoviin puhumaan, sama se, kunhan vain ei liittokirjoihin ruveta.

HARSIA. (Loukkola tulee kirkon takaa). Se olkoon päätöksemme. Muutahan emme voikaan tehdä, tuossa ovat ruunun miehet.

LOUKKOLA. Teitä käskettiin hoviin. On jo aika lähteä.

HARSIA. Me lähdemme. Tulkaa miehet! (Menossa.)

KYLLÄSTINEN. Mikähän tästä lopuksi tulee?

ANTTI. Orjuus, niinkuin Inkerissä. Annat sormen pirulle, se vie käden, vie miehet ja maat.

KYLLÄSTINEN. Voi se viedä puumerkinkin.

KAIJA (Tarttuu mieheensä). Sitä sinä et anna. Minä lähdenkin mukaan hoviin näkemään, että et tee tyhmyyksiä. (Menevät.)

(Antti ja Koironen jäävät näyttämölle. Tytöt istuvat syrjässä).

ANTTI. No, sinä et lähtenyt hoviin päämiestesi puolesta puhumaan, vaikka usutit heidät lähtemään.

KOIRONEN. Minä, — en. Minä ajan asioita oikeudessa, en hovissa. Vai minä hoviin, — jos siellä Hukka suuttuu, niin hän voi turvautua patukkaansa!

ANTTI. Ja sinun nahkasi on liian hieno sen alla.

KOIRONEN. Minä en aja näitä asioita nahallani, vaan päälläni. Katsos, siinä se on erotus. Mutta sinä, et mennyt sinäkään?

ANTTI. Minä en ole mikään isäntämies, vaan en lähtisi muutenkaan. Väärän tien sinä heille neuvoit — he saavat selkäänsä ja sittenkin menevät maat. Muu peli tästä kumminkin lopuksi tulee, muu rymäkkä. (Nousee. Voudit tulevat kirkon takaa.) Mitä te siellä meidän pärekasassa teette?

JAHTIVOUTI. Tulen teimme, niinkuin käskettiin.

ANTTI. Mutta olettehan te järkimiehiä, näettehän, että päreet ovat ehyet ja hyvät. Ja ne ovat meidän päreitä.

JAHTIVOUTI. Teidän ne voivat olla, vaan polttaa käskettiin.

SILTAVOUTI (Selittää.) Näetkö, tätä kirkkoa ei saa rakentaa, siksi ovat kattopäreet poltettavat. Ja ne kuuluvatkin olevan hovin päreitä, siksi ne ovat poltettavat.

ANTTI. Siksi! Vaan jos minä sammutan teidän tulenne?

JAHTIVOUTI. Se ei kuulu meihin. Me olemme tehneet, mitä käskettiin, ja nyt me lähdemme. (Menevät.)

ANTTI. Tytöt, tulkaa sammuttamaan tuli, muuten syttyy vielä kirkko palamaan. Joudu, Helena!

(Antti ja Helena menevät.)

KOIRONEN (Itsekseen). Rymäkkä täällä todella on syntymässä, sen näen. Mutta minä olen läpi katsonut sinut, sinä mahtava mies, minä teen erehdyksen sinun laskuihisi. Ja sen päälle otetaan ryyppy.

(Koironen kävelee kapakkaan. Siljo jää yksin. Laihanen hiipii hänen luokseen.)

LAIHANEN. Kuule Siljo, miksi kävi tämä näin? Olihan meidän tuumamme yhteinen, molemmat siitä olimme innostuneet. Olimme aikoneet onnellisina elää uudella tilallani. Sinäkin siitä niin riemuitsit miksi nyt peräydyt, Siljo?

SILJO. Enhän minä... Näithän, isä ja äiti sen päättivät.

LAIHANEN. Mutta miksi? Kaikkihan oli jo valmista.

SILJO. Niin, vaan siihen tulivat sitten nuo jutut väliin.

LAIHANEN. Jutut, mitkä jutut?

SILJO. Liittokirjat ja puumerkit ja muut, — en niitä ymmärrä, vaan naapuritkin tekivät niistä pilkkaa.

LAIHANEN. Liittokirjat, puumerkit, mitä ne tähän kuuluvat? Ja sinun tähtesihän minä liittokirjan tein, Siljo, etkä sitä ymmärrä. Enhän olisi voinut saada taloa, jos en olisi kirjoittanut nimeäni liittokirjaan, ja talotta taas, enhän minä, köyhä renkimies, olisi koskaan saanut sinua. Sinun vuoksesi panin puumerkin, — oliko se sinusta niin paha?

SILJO. Ei minusta, vaan isästä ja äidistä, äidistä varsinkin, hän ei sinua nyt vävykseen huoli, kaikki muutkin sinua vierovat, Nurmjärveläisetkin...

LAIHANEN. Mitä sinä heistä huolit, mitä ihmisten pilkasta? He kadehtivat minua ja siksi muka vierovat... Vai mitä...? Välitätkö sinä heistä niin paljon? Siellä on Holttisen Antti, hänenkö vuoksi kihlamme purettiin, sano, Siljo?

SILJO. Hänen? Kuinka niin? Sitä en ymmärrä.

LAIHANEN. Mutta äitisi ymmärtää, — minä asian arvaan! Se on tuo maankiertäjä, tuo uusi tulokas, joka meidän väliimme on tunkeunut. Siljo, sano, onko se hän? Onko hän sinut muuttanut?

SILJO. Minä en ole muuttunut.

LAIHANEN. No, hyvä, sitten sinä et välitä kenenkään puheista, vaan lähdet minun mukanani pappilaan. Otetaan kuulutus.

SILJO. Vastoin äidin lupaa, ei, en uskalla. Ei, ei, siitä ei tule koskaan mitään, se on lopussa.

LAIHANEN. Lopussa! Minä ymmärrän, se on sittenkin hän. Hän on sinut hurmannut sievillä puheillaan, kyllä käsitän, sinä toivot pääseväsi Holttiseen emännäksi, se on suuri ja vauras talo. Mutta elä nuolase, ennenkuin tipahtaa, et sinä vielä ole Holttisen emäntä.

SILJO. Enkä siksi taida tullakaan.

LAIHANEN. Et tulekaan, vaikka toivot, siitä minä vastaan. Näinhän äsken, kuinka siellä kuherrettiin, näenhän sen nyt. No, hyvä, nythän minä sen tiedän. Nyt tiedän minkä teen, ja minä sen teen, nyt sen teen...

MARKETTA (Tulee maantieltä päin seuloineen). Sinäkö täällä, poikani, vihoissasi riehut? Se on oikein, siitä näkyy, että sinussa miestä on. Ja tuoko tuossa, sekö sinun morsiamesi on; hieno on hipeä vaan surulliset silmät.

LAIHANEN. Täti, hän _oli_ morsiameni. Ei, Siljo, eihän...?

MARKETTA. Vaan hänet menetit nyt, niinkö? Se on sukusi onni; äitisi menetti myös omansa. Riehu, riehu nyt ja palaa sitten minun kanssani yksin elämään. Toivosi on lopussa. (Istuu taikomaan).

LAIHANEN (Tulistuu). Ei, se ei saa olla lopussa, sen minä näytän. (Antti ja Helena tulevat kirkon takaa.) Tuolta tulee se viettelijä. Me tavataan vielä, Siljo, muist se. (Ryntää pois).

HELENA. Sammui se ainakin tällä kertaa. (Siljolle.) Mitä sinä täällä yksin istut, Siljo? Hä — suruissasiko muka olet?

ANTTI. Sitäkö suret, kun ei kuuliaisistasi mitään tullut? Ja mokomalle miehellekö olisit mennyt?

HELENA. Ka miksei? Laihanen on varoissaan oleva mies, komea mies ja mahtava mies.

ANTTI. Mutta hovin kätyri, heittiö. (Siljolle.) Ei, Siljo, sitä miestä ei sinun kannata muistella. Sinunlaisella tytöllä on vara valita poikia parempia ja reilumpia, — sen kun otat vain.

HELENA (Pisteliäästi). Taitaisipa siinäkin olla tarjokas.

ANTTI. Miksikä ei, meillä onkin jo Annin kanssa vanhemmat puheet, eikö olekin?

HELENA. No, sittenhän se on selvä juttu.

ANTTI. On se. (Heilauttaa Helenaa.) Vai käypikö kateeksi? Olisi teitä tyttöjä täällä valita asti, kun vaan tänne elämään jäisin, vaan kovin ovat täällä miehetkin akkamaisia, pehmeitä ja veteliä, orjuuteen kypsiä. Tämä poika taitaakin lähteä sinne maailmalle takasin, mistä tuleekin, vapaammille oloille, huonommat miehet täällä ruoskan alla raatakoot. Ja silloin jäävät tytöt suremaan, niin yksi kuin toinenkin. (Nousee.) Vaan tulkaa veneelle, täällä ei ole enää mitään tekemistä; mitättömiin menivät retkemme ja aikeemme ja niin menee täällä kaikki! Tulkaa! (Menee rantaan päin.)

HELENA (Itsekseen). Luulitko, etten päässyt jälillesi. (Siljolle.) Sinä itket. Minäpä tiedän, mikä sinua surettaa.

SILJO. Tiedätkö, kun en tiedä itsekään.

HELENA. Et sinä Laihasta sure, älä uskottelekaan. Silmäsi ovat iltakauden Anttia tähystelleet, hänen rinnallaan olet pyörinyt. Vaan elä pelkää, ei hän täältä pois lähde, vaikka uhkaa.

SILJO. Anttiko, hän laski kai leikkiä vain.

HELENA. Vai leikkiä! Äitisi kuuluu jo lapsena sinut hänelle luvanneen, sen sinä kyllä tiedät. Nyt se Antti on kotona.

SILJO. On tainnut olla äidin ja Holttisen välillä piloillaan puhetta, mutta minä vakuutan...

HELENA. Minä vakuutan myöskin, että häntä et sinä koskaan saa, kuuletko, et koskaan, vaikka minkä koettaisit!

SILJO. Mutta Helena, enhän ole ajatellutkaan...

HELENA. Olet sinä ajatellut ja ajattelet nytkin. Mutta vaikka minä olen köyhä huutolaistyttö ja sinä talon tytär, niin häntä sinä et saa. (Nauraa.) Hei, ollaan iloiset nyt, — tule rantaan. (Menee.)

SILJO (Itsekseen). En ymmärrä häntä enkä muitakaan, en itsenikään ymmärrä. Kaikki sanovat, että oli parasta purkaa... että ei kannata sitä surra, mutta suru valtaa sittenkin mieleni. Se on siis lopussa, — enkä saisi itkeäkään.

MARKETTA (Tulee lähemmäs Siljoa). Itke, itke, se on minulle mieleen. Voi varpusta, sinustako piti tulla meille emäntä. Näytäppäs, minkälainen surusi on, se on silmässä, vaan onko se sydämmessäkin, — näytä. On, sydämmessäkin on suru, sitten olet minun väkeäni. Nojaa pääsi polvelleni, pulmuseni, koska surullinen olet. Jos ilonen olisit, niin sinua vihaisin, sillä minä vihaan iloa.

SILJO. Miksi, Marketta, vihaatte iloa?

MARKETTA. Siksi, että se on petollinen ystävä. Kun sen parhaallaan luulet omistavasi ja siihen toivosi asetat, muuttuu se irvistäväksi pilaksi. Siksi vihaan minä iloa, siksi vain murheellisten parissa viihdyn, ja siksi vain suruja ennustan ihmisille. Siksi on surujen seula tämä — jos iloja toivot, silloin karta minua.

SILJO. Loihtikaa siis tässä suruja, Marketta.

(Aurinko laskee punertavana.)

MARKETTA. Että nekö sinun murhettasi viihdyttäisivät? Sen teen, vaan iloa et siitä saa. (Ottaa seulansa.) Soi seulani, kilise tiukuni, loihtu tehoo parhaiten kirkonmäellä. Kas, kun punertaa taivaankin ranta.

SILJO. Se on juhannusaaton aurinko, joka laskee.

MARKETTA. Se tietää tulta ja verta. Vaan mitä tiedät sinä seulani, niin, se on oikein, heilu mustia vakoja myöten, kilise tiukuni murhetta ja vihaa.

(Heiluttaa seulaansa, jossa pieni tiuku soipi, ja hyräilee:)

Soi murheen musta kello soi, oi soi, Soi turmiota, tuskaa ennustellen. Sun vihan, vainon soittajaksi loi Mun musta henken' itkein, valitellen.

Soi kolkko kärsimysten ääni, soi! Soi lohdutus ja armo etähälle. Nyt kostos koitti, sulle voiman toi, Vaan kärsimysten ajat maalle tälle.

Soi vihan tiuku, vainon kello, soi! Ja sydämmiä säre, kosto musta. Et armahtaa, et surkutella voi; Soi tänne verta, tuskaa, valitusta!

Toinen kuvaelma.

Hovin kapakka kirkonmäellä. Pöydän ääressä istuu muutamia miehiä tupakoiden ja viinaa juoden, niiden joukossa Koironen, joka on humalassa, ja Laihanen, sekä Antti ja Juva. Viinakurri kantelee vähän väliä suurta pulloaan vasemmalla olevasta sivuhuoneesta ja täyttää pyydettäessä laseja. Ovi ulos on perällä.

KOIRONEN. Hyvä juttu. Niin, sinähän olit siellä mukana, Juva. Eikä siis kukaan pannut puumerkkiään, vaikka patistettiin? Ei Kyllästinenkään?

JUVA. Kyllästinen kyllä epäili, kynsi korvallistaan moneen kertaan, eikä sitä tiedä, minkä se olisi tehnyt, ellei sillä olisi ollut akkansa mukanaan. Vaan akka piteli hiasta ja sanoi: et mene.

KOIRONEN. Se on mainio se akka, erinomainen akka, nimittäin kun se on toisen miehen akka, omakseni sitä en tahtoisi — ehei, Jumala meitä varjelkoon! Vaan Kaijan malja, — Viinakurri, pullosi! (Juvalle) No, entä Hukka itse ja Posse, mitä ne sanoivat?

JUVA. Posse siinä hääri kuin kärppä, selitti ja uhkaili, kantoi paperinsa jokaisen nenän eteen, tarjosi hanhensulkaa ja huusi: kirjotatteko vai maantiellekö lähdette? Ja Hukka itse polki jalkaa ja komensi: Puumerkki taikka patukka, valitkaa!

KOIRONEN. Ja te valitsitte patukan, se oli järkevää. Juuri siksi en minä sinne lähtenytkään. Siis selkään tuli?

JUVA. Niin, ne huusivat heitukkansa siihen ja letit otettiin seinältä.

KOIRONEN. Ja annettiin miehille yksitellen, se on niiden vanha temppu, kyllä tiedän. Lyöden lapset rakkahammat, arvelee Hukka.

ANTTI. Ja te otitte selkäänne, — koko miesjoukko? Sitäkö varten sinne menittekin?

JUVA. Vaan eipä heilahtanut sittenkään hanhensulka.

ANTTI. Vaan patukka heilui — kymmenkunta karhua ottaa siivosti selkäänsä! On teissä miehuutta! — vielä te sitten muka vastaan hankaatte, kun kumminkin ruoskan alle käytte. Ei, niistä ei ole vaikea orjia tehdä, jotka jo ovat orjia.

KOIRONEN. Sinä et ymmärrä tätä, Antti, sinä katsot asiaa tappelun kannalta. Ei, viisaasti menettelivät talonpojat, aivan niinkuin minä neuvoin. Terveeksi — tämä käy kaikki hyvin, niinkuin rasvattuna. Ei tässä härkäpäisyys auta, mitäs valtioviisautta se olisi että lyötäisiin pää seinään, — siinä sitä sitten oltaisiin.

JUVA. Ja minkäpä olisit sinä Antti tehnyt, jos olisit hovissa ollut?

ANTTI. Lyökööt minua kerran, niin sanon sitten. Enkö minä ole vapaa mies? Jos minua ken lyöpi, kuka hitto voi minua kieltää lyömästä takasin, niin että paukkuu. Te luulette, että kumarrettua kaulaa ei leikata, vaan siinä se on juuri erehdys: — ensin pieksetään ja sitten leikataan. Hyi hitto teitä, limannuoliaisia, — tules tänne, Juva, että annan sulle korvatillikan!

JUVA. Totta on, että minunkin vereni kuohahti, ja moni koura siellä jo oli nyrkissä. Vaan Harsia varotti, että pysytään alallaan, vedotaan sitten lakiin.

ANTTI. Miesten laki olkoon isku iskusta ja kaksi parhaasta.