Part 1

language: Finnish

VOIMAIHMISIÄ

Kirj.

Ain' Eliisabeth Pennanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

Omistan esikoisteokseni ystävälleni Väinö veljelle

SISÄLLYS:

Takkatulen ääressä. Rouva U:n huone. Esi-isien puu. Hellevi hakee tulitikkuja. Vauhti kiihtyy. Jumalien pettäjien sunnuntai. Lauvantai-ilta. Soittaja puistossa. Harrastuksia. Ristolan vinttikamarissa. Kesällä. Hellevi kirjoittaa rouva U:lle tanskaan. Koira saattaa Helleviä Ristolasta. Teatterihirviö ja satupoika. Nälkäpeto ja merenneito. Risto. Lepoaika. Kapellimestari "hyppää harakkaa." Tuuli puhaltaa. Kappelissa. Kaksihäntäinen ryöppyruhtinas. Vieras. Hellevi saa kaksi heinänkortta. Alhainen-elämä 1-3. Irma Rooth. Hauta.

TAKKATULEN ÄÄRESSÄ.

Hellevi Kolarila kohenteli pienessä huoneessaan pesävalkean hehkuvia, hiiltyviä puita. Tehtävä miellytti häntä. Uunitulen hoidon anasti hän aina palvelustytöltä itselleen.

Keinutuolissaan istuskellen, silmät tulikielien hävitystä seuraten, saattoi hän miellyttävimmin hiljaa mietiskellä erikoisalaansa: sydäntarinoitten hehkumista, aina ensi tuohisen hulmahtamisesta viimeiseen hiipuvaan hiillokseen...

Niin oli Hellevinkin nuoren tyttösydämen monta tunnetta, mieltymystä ja ihastusta tullut ja mennyt. Ne olivat hänen sepitetyn metsälampensa suurisilmäisiä runo- ja satulapsia, jotka soutelivat valkosilla joutsenilla mustaa vettä. Hän oli elänyt tietämättään sielun kauneuden haihtuvimmista sävelistä, väreistä ja tuoksuista. Sai hänen päivänsä elämältä ainoankin sydämellisen sanan, kauniin silmäyksen tai lemmekkään hymyn, siitä kehitti kiihkeä mielikuvitus ikuisen onnen. Hän upposi outoihin syviin silmiin, hoipertui kaartuville täysille huulille ja... todellisuus hukkui. Untensa kammioissa oli hänellä kylliksi notkeata savea ja siroja talttoja... siellä syntyivät ne ihmiset, jotka hän luuli ilmielävinä maailmalla kohdanneensa, ja ne olivat kaikki voimakkaita, rakastavia, ihmeellisiä... suurempia kuin hän... vaikeita loistotekoja suorittaen, saavuttaisi hän vihdoin niiden korkean suosion...

Niin että jokainen, joka kehittymättömän tytön syttyvissä silmissä oli kaunis muodoltaan, kantoi myös aina ruumiinsa temppelissä... jotain hiljaista pyhää... jota täytyi hengittämättä kumartaa... Sellainen tuli hänen rakkaaksi haamukseen ja aika, päivät, viikot, vuodet vierivät lemmekkäässä, ihanassa seurustelussa tuntemattoman kanssa...

Ei onnellinen tietänyt, että nämät näkymättömät imivätkin verta, saivat sielun ja elämän hänen omasta laadustaan ja lahjoistaan.

Ei tuntenut nuori muuta maailmaa kuin omansa siinä, missä hänen tunteensa heräsivät...

Mutta... niinkuin hänen pystyvalkeansa palaneet puut, usein, liian usein romahtivat hänen jumalainsa ja puolijumalainsa särkyvät kuvat. Pyhimykset putosivat pylväiltään, kolistelivat sopimattomasti ja olivat maassa viruen tavallisesti irvikuvia ja inhoittavaisuuksiakin. Ne olivat tehneet jotakin sellaista, joka koski kovin, kovin kipeään... ja kummastuneen Hellevin täytyi pysähtyä ja aavistaa vieras aines, toinen veri... ruma totuus... kammoten nähdä, kuinka kylmät matelijat luikertelivat limaisilla sananjaloilla siellä, missä hän oli odottanut hehkuvan etelän ruusujen puhkeevan.

Senjälkeen epäili, halveksi, pelkäsi Hellevi itseänsäkin... kammosi elämää mustana kuiluna ja tunsi syvästi avuttomuutensa... ei ollut ketään, jota kohti ojensi käsivartensa... Välistä oli hänen heräämisensä runoiltujen ihanteittensa todellisuuteen niin järisyttävä, että elinvoima tuntui kadonneen ja tylsinä tuijottivat silmät kuoleman kuiluun. Kuolema oli silloin hänen alituisesti takasin palaava rakastettunsa, joka jäisillä huulillaan kostoksi suuteli kuumeista sydäntä, syyttäen sitä luvattomasta rakkaudesta elämään.

Hiipuva hiillos... jonka hitaasti harmaaksi syövytti armoton tuli, oli hänelle aina ja uudestaan takkatulen runollisin aste... hauta.

Hellevi nousi ylös. Veti keinun alta karhuntaljan lähemmäksi uunia ja laskeutui sille pitkälleen. Hiilloksen viimeiset tulisäteet loivat kauniin hehkun hänen tähän aikaan hieman kelmeille kasvoilleen.

Taivuttaen päänsä taaksepäin, salli hän mielihyvällä lempeän loimun suudella poskiaan.

Rintaan heräsi samallainen onnen turvallinen tunne kuin rakastava isoisä olisi siunaten hyväillyt.

Kun katseli häntä ja etenkin hänen hentoja, vienosti kaartavia kasvojaan, joiden ilmeessä hehkui puoleksi lapsen puoleksi taiteilijan elämänusko, ei olisi kukaan väittänyt että häneltä oli ennättänyt mitään romahtaa.

Harvinaiset kultaisen ruskeat hiukset liukuivat hajallaan kapeilla tyttöhartioilla, putkahtivat leikinhaluisina ujolle povelle, joka nyt vartalon alaspäisessä asennossa näytti riippuvan kahtena rypäleenä. Liukkaat kiiltävät kiharat jatkoivat matkaansa tummalle taljan pohjalle ja lepäsivät siinä rauhallisina renkaina.

Takan tumman tulisessa valopiirissä loikoili tyttö nuorena, terveenä ja lämpimänä kuin kultaisena läikähtelevä kesäkuun ilta.

Oudon hyvä oli hänen olla... pitkien, pelottavien, avuttomien tuskien ja taisteluiden jälkeen.

Ei mitään pahaa ollut nyt pakko ajatella... ei sitä kaikkein viimeistäkään...

Koko päivän oli hän tutkinut vanhaa suurta runoutta. Hänen piti päästä utuisista metsälampitunnelmistaan, kitkeä liian haaveellisen kaunosieluisuuden rikkaruohot ja halpatuoksuiset sananjalat. Todellisuuden täytyi näyttää hänelle kasvonsa, vaikka ne olisivat jäätävät kuin Meduusan. Kuinka, kuinka ne olivat vaikeita läksyjä, nuo ihmiset, pieniä ja suuria arvoituksia ne olivat! Ja kylmiä! Se ominaisuus oli nuoren mielestä kolkoin ja käsittämättömin... Elää, olla ihminen, eikä olla lämmin! Hänen tunteensa hulmahtivat kuin nuori tulinen perhosparvi, joka uskoo kirjaviin kukkasiin. Mutta se sai pysähtyä. Olivatko heidän kukkasensa värjätyltä paperilappuja... heidän ketonsa likasta jäätä? Ja kuinka ne kuitenkin huutelivat ja antoivat merkkejään! Ah, hän oli nyt jo sairas pettymyksistä!

Mutta nyt piti kaiken varmasti muuttua. Hän tahtoi oppia lukemaan ihmisistä vanhojen viisasten tavalla. Ensin hillitä oma mielikuvituksensa... hyvä jumala! millaisella vauhdilla se otti ja antoi. Alituisesti soitteli hänen herkissä korvissaan joku uusi hurman sävel. Kuiluja, kuiluja! Isien vanha taru kertoi koskenpojasta ja merenneidosta, jotka sukua ankarasti öisin väijyivät ja tehtyään sille tuhmia pahojaan, vihreitä silmiään ilkeästi siristäen, itse kuuntelivat helisevän naurunsa kaikuja...

Kyllä olisi Hellevi varoillaan... Ilkkuen koketeeraisi kylmille... ja sitten — lentäisi!

Tytön silmät tummenivat... jäivät liikkumattomina hiillokseen ja huulet värisivät hiljaa... kuinka lentäisi hän niiden luota, jotka todella olivat sydämiä, mutta niin korkealla, etteivät rakastaneet häntä...? Niistä hän taisteli... Muistui mieleen sekin opettaja ennen koulussa. Läksyt harmittivat isompana, olivat luonnottomia... mutta sen yhden tähden... luki, luki hänen ja muiden tunneille. Ei kestänyt hänen välinpitämätöntä halveksimistaan ja kun voitti viimein lakkinsa ja lyyransa... tapahtui se hänen tähtensä... hänelle... ei silloin millekään muulle koko maailmassa!

Taistelu jalon ihmisen sydämestä oli vaikeinta, mutta myös luonnollisinta. Kasvamistuskat muuttuivat miellyttäväksi piinaksi voiton kangastellessa.

Ei, tänä iltana hän ei päästäisi tuskiaan, ne kyllä väijyivät keltaisin kiilusilmin alla illan rauhan...

Hyvin häijy mato oli palvelus yhteiskunnalle virkaatekevänä opettajattarena kansakoulussa. Mutta se oli oikeastaan halveksittavin hänen murheistaan. Ja jälkeen puolenpäivän, kun koulun likasen harmaat ovet suljettiin, unohtikin hän heti pakollisen kiduttaja-ammattinsa, joka teki neljä tuntia päivässä sangen kiusallisiksi, mutta ei myöskään saanut minuuttiakaan enemmän epäilyttäville valistamispyrinnöilleen.

Hänen ruumiinsa oli luotu viinille ja hedelmille ja kohtalo...

Hän naurahti ja hieroi taas sopua kohtalonsa kanssa.

Nyt oli hyvä... väsyneen hyvä... Todellisuus saisi viimeisen kerran suoda anteeksi, jos hän hetken sentään kutoisi jotakin ihanaa unta... tai tahtoisi hän tarkemmin imeä hunajan jostain vanhasta muistosta uudella runouden hedelmöittämällä mielikuvituksellaan.

Hän ummisti suloisen raukeat silmänsä ja kuunteli...

Huoneessa hengitti hiljaa lämmin pimeys... kuin joku suuri, muodoton hyväntahtoinen hirviö.

Niin saisi olla ikuisiin aikoihin...

Hiljaista ja syvää... hiljaista kuin klassillisen runoteoksen lehtien ääressä, syvää kuin Hellevin kaihoavassa rinnassa...

Kello löi puoli yhdeksän.

Hellevi hiukan säpsähti.

Oliko kumea lyönti oudon surullinen?

Kuin vanhan muiston kuolinilmoitus.

Mitä se oli?

Ilmaan tulvahti hautakammion havutuoksua, lehahtivat tuulessa kuolleen kynttilät.

Alta kääriliinojen viittoi valkea käsi.

Kuka kutsui luoksensa?

Äiti.

Suurella liikutuksella kuuli Hellevi kutsun. Äidin luoksi kiiruhtaisi hän polvistumaan.

Ja äkkiä avautuivat muiston akkunat kuolinkammioon lainehti solisevan päivän suuri valomeri, haihtuivat havut, kynttilät, paarit ja kääreliinat.

Huone täyttyi ruusuista ja tauluista, kukkaissilkkisistä sohvista ja tuoleista, ovissa riippui raskaat verhot ja lattian peittivät pehmeät matot. Hellevi seisoi pikkutyttönä Kolarilan kartanon pianohuoneessa. Äiti istui soittimen ääressä ja lauloi, kaareva avokaula taivutettuna ja katse armaasti tuikkien onnelliselle, kuuntelevalle lapselle.

Näin on Hellevin ainoa muisto äidistä kokonaisuudessaan.

Sinä kesänä, jolloin Hellevi täytti viisi vuotta, oli hänen ankara isänsä, Kolarilan ylpeä omistaja, ottanut hänet kerran syliinsä nukkein luota lattialta ja vienyt hänet pianohuoneeseen taulukuvan alle. Kuvaa oli lasta opetettu nimittämään äidiksi.

Ja isä oli sanonut:

— Tuo kaunis nainen tuolla on äitisi. Hän laulaa kaukana suuressa kaupungissa hienolle maailmalle. Mutta nyt neljän päivän perästä tulee hän kotia katsomaan sinua ja minua, oltuaan poissa kaksi vuotta.

Ja isä oli suudellut häntä kevyesti otsalle ja laskenut hänet maahan. Vielä nytkin oli hän tuntevinaan, kuinka isän pelottava, synkänmusta parta oli kutittanut häntä nenään.

Ja täynnä uhkuvaa iloa oli hän juossut hyvän ystävänsä, apulaisvaimon luo, jota tavattomain työvoimainsa tähden kutsuttiin "Massiinaksi", isän sanoja ilmoittamaan.

Saattoiko Massiina ymmärtää, miten ihmeellistä nyt tapahtuisi koko maailmalle?

Isona ei Hellevi enään voinut muistaa ydintä ihmettelyn-tunteessaan ja mitä viisivuotias oli oikeastaan kuvitellut äiti-nimityksellä, mutta vielä oli hän yhtä innostuneesti juossut lehmikujalle ja ylpein nenin huutanut naapurin lapsille:

— Mutta nyt äiti tulee kotiin! jolloin isommat lapset vaikenivat vakavina, sillä he olivat Helleville aina nauraneet, kun tämä muiden tyttöjen tapaan oli pahimpia kiusapoikia pelottanut:

— Minä sanon äidille!

Hellevin äitiä ei kukaan pienokaisista muistanut.

Oli tullut piioille kiivaat hommat tulisena heinäaikana, ja Massiinaa pyydettiin lattioita pesemään, johon tämä oli vihasesti murahtanut:

— Onko mulla tässä sitten päiviä ijankaiken riehua!

Hellevi siitä huolestuneena oli väsymättä tyrkyttänyt apuaan, kunnes vaimo viimein luovuttikin pestyt sylkylaatikot, jotka lapsi sannalla hieroi uudestaan ja uudestaan, varmana erinomaisesta auttamiskyvystään.

Isä kävi kaupungissa ja tuli kotiin vaaleassa puvussa ja olkihatussa tuoden hienoja tuliaisia, jotka suuresti kohottivat Hellevin ihmettelevää juhlatunnelmaa.

Hän rakasti nyt eniten isää, pesuvaimoa ja tulevaa äitiä. Kaikki ne kiihottivat mielikuvitusta laajenemaan, antoivat elämälle vauhtia ja vetivät pienen mukanaan suureen ja väkevään. Hellevin liikkuminen heidän omanaan oli turvallista, hienoa ja suloista. Siinä ympärillä, suuren taivaan valomeren alla kulki ja hääräsi kyllä muitakin ihmisiä, joita välistä ihmeesti rakasti eikä yhtään pelännyt, mutta ulkopuolella ne kuitenkin olivat hänen piiriään ja toisinaan olivat ne kaikki kauhean epäluotettavia, varsinkin silloin, kun muisti käärmeet Miihkalin kallioissa, naapurin mustan härän tai Ryöppykosken kummitustarut. Oli hyvä tietää illan pimetessä lasten kamarissa, että isä istui seinän takana, isä, jota ei mikään vaara voinut uhata, tai, että väkevä Massiina vielä viipyi kyökissä. Ja samallaisia korkeimpia olentoja oli äiti, joka nyt tulisi häntä lisäksi suojaamaan.

* * * * *

Ja nousi vihdoin se päivä, jota edelliset toinen toistaan palavammin olivat odottaneet: Kolarilan kartanon rouva tuotiin vaunuissa pääportaitten eteen.

Hellevi, joka siihen asti oli juossut pojanvaatteissa, odotti portailla valkosessa batistihameessa, hiukset hajalla ja siniset nauhasolmut ohimoilla.

Isä auttoi äidin maahan, jolloin tämä huomasi Hellevin, huudahti riemukkaasti, juoksi häntä kohden, painoi kiihkeästi rintaansa ja kantoi saliin.

Ei ikänä ollut lapsi niin hurmaantunut.

Jokainen solu hänen sydämessään lumoutui ihailemaan äitiä, kaikkea äidissä.

Äiti oli ääretön valo, onni... uusi.

Hänen kahisevat pukunsa, ruskeat kiharansa, tuikkivat silmänsä, naurunsa, parfyymituoksunsa: mitään sellaista ei Hellevi ollut ennen nähnyt eikä kuullut.

Ja tämä olento, sen tunsi hän aivan selvästi, kuului kokonaan hänelle.

Niinkuin äiti puhui, niin lauloivat linnut.

Mitä hän puhui, siitä ei viisivuotias oivaltanut montakaan sanaa.

Vihdoin äiti kysyi:

— Joko kultarusina laulaa?

— Laulaa, vastasi Hellevi.

He menivät pianon ääreen.

Äiti lauloi ensin.

Hellevi muisti hyvin, miten terve lapsi nautti. Sävelet värähtivät sen sieluun välittömästi sitä suurenmoisesti avartaen, ja ennen kaikkia: lapsi ei tuntenut mitään kasvamistuskaa.

Sitten piti Hellevin laulaa.

Äiti nyykäytti päätään uudestaan ja uudestaan ja katseli häntä hyvin tarkasti.

Ja kun hän oli lopettanut, taivutti äiti pehmeän käsivartensa tyttönsä pienen ruumiin ympäri ja... itki... mutta oli kuitenkin iloisen näköinen.

— Niin pitää pikkulinnun laulaa ja yhä paremmin ja paljon kukkia sataa Helleville — noin paljon! sanoi äiti ja levitti käsivartensa.

Taas silitteli hän Hellevin kiharoita, kyyneleet tippuivat silmistään, mutta yhä hän hymyili! Hänellä oli Valkoset pitkät sormet ja pitkät kynnet, joita Hellevi katseli erityisellä mielihyvällä, koska hän alituisesti sai toruja sisäköltä, jos omansa vähänkin kasvoivat.

Isä tuli sisään ja oli aivan toisenlainen kuin ennen, vapaa ja vilkas. Valkoset hampaat välähtelivät mustasta parrasta: isä nauroi ääneen!

Äiti nousi ylös, pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja rupesi puhumaan Hellevistä vieraalla kielellä.

Ja sitten — — seuraavat aamut, päivät ja illat olivat kaikki kullankimmeltäviä kuin äidin tukka. Eikä Hellevi muita nähnyt kuin äitiä ja pikkusen isää.

Äidin kanssa laulettiin, poimittiin kukkia, juostiin paljain jaloin nurmikossa, uitiin ja otettiin auringonkylpyjä rantakallioilla. Välistä mentiin heinäniitylle ja vietiin työntekijöille virkistyksiä. Äiti lauloi sielläkin ja väki hurrasi. Kaikki häntä rakastivat.

Hellevi sai uusia hameita ja hattuja itselleen ja koko omaisuuden nukkeja varten. Nyt kelpasi hänen kulkea naapurilasten keskuudessa ja lahjoittaa, ei loppunut kotona kallis varasto.

Äiti kertoi Pariisin boulevardien suloisista lapsista ja kuinka he leikkivät.

Tulisiko muru Pariisiin? kysyi äiti.

Tulisi, vastasi Hellevi hohtavin silmin, syvään hengähtäen...

Kysytäänpä isältä, jos murua niin vaan saa viedä!

Se oli lupaus.

Mutta äkkiä tummeni taivas ja löi salama. Äiti sai jonkun kirjeen, isä suuttui ja melkein riidellen ottivat he jäähyväiset.

— Mitä minä voin, mitä minä voin! kuuli Hellevi äidin väittävän. Mutta parin kuukauden perästä olen ainaiseksi täällä.

Äidin lähdettyä oli isä synkkä ja Hellevi itki. Kuinka häntä ahdisti, ahdisti monta aikaa... oliko siitä hetkestä koskaan lakannutkaan?

Sillä ne vyöryivät hänen ylitsensä, ne suuret turmat yhä tiheämmin, kuin kammottavat, itkettävät arvoitukset, joiden ratkaiseminen Hellevi yhä siirsi: ensin äidin, sitten isän kuolema, kartanon kadottaminen, ja rutiköyhyys, elämä Riston, kasvinveljen kanssa, koulu ja ventovieraat ihmiset, lauluäänen pitkäaikainen kadottaminen, ylioppilaaksi taisteleminen ja nyt viimein ja kaikista vaikein... Riston ja hänen rakastuiksensa ja outo sukusalaisuus, joka aiheutti kihlautuneitten välttämättömän eron.

Siinä olivat perätysten ne vaikeat seikat, jotka olivat tehneet nuoren Hellevin araksi, syväksi ja henkeväksi, hankkivat hänelle vapaan pääsyn maailman-teatterin kulissien taakse ja saivat hänen etsimään lohtua omasta kehityksestään. Ja minne ei elämä nostanut, sinne nostivat mielikuvituksen ilmapallot, hän tavoitti päivää valjaisiinsa, oli useimmiten uskovainen, mutta jumalat vaihtuivat!

Se oli äidin verta.

Hellevi lämpeni taas uudestaan äidistä, hänen tunteensa virtasivat runona:

— Oi, ainoan muistoni äiti! Sinä lentelit kaukana maailmalla suloisine lauluinesi, kaukana kotisi, lapsesi, miehesi palveluksesta.

— Ja mitä olet minulle ollut?

— Ikuinen kaiho kauneuteen, oman olentoni loistoon, yli kukkien kulkemiseen! Elää tenhottuna, itse tenhota, ikäänkuin aina seisoisi keväässä puhjenneitten omenapuiden alla, syleillä soiton, tuoksujen, värien ja rakastuneitten käsivarsien... aina, aina!

— Millainen olit?

— Tulvahdus solisevaa aurinkoa, humina etelän öistä, aavistus elämän tanssivista askeleista, viehättävä nainen!

— Oi, äiti! Olet vereeni sytyttänyt saman kalvavan tulen, joka vetää minua meriin ja aurinkoihin sinne kauas, kauas, missä miehet ovat kalpeat, tummat ja tuliset, naiset kuin ikuinen leikki ja laulu.

Hellevi hengitti syvään ja ponnahti joustavasti seisomaan.

Nopeasti sulki hän uuninpellit, meni akkunan luo ja painoi hehkuvan poskensa kylmään ruutuun, kuunnellen nuoren verensä kevenneitä, tanssivia rytmejä.

ROUVA U:N HUONE.

Niin oli hän seisonut kauvan, silmät ummessa... sielunsa rytmeissä keinuen. Kolina kadulta sai hänet vihdoin heräämään ja katselemaan ulos.

Katu oli tyhjä.

Hänen huomionsa kiintyi sattumalta nuoren leskirouvan U:n akkunoihin kadun toisella puolella. Verhot olivat ylhäällä ja huone kirkkaasti valaistu.

Joku henkilö istui sohvapöydän ääressä ja selaili kirjoja. Hän näytti keskustelevan jonkun toisen kanssa, joka peittyi akkunapielien taakse.

Äkkiä nosti kirjoja selaileva päänsä ja katsoi suoraan katua kohti.

Hellevi vavahti.

Hän ei hellittänyt silmiään näkyvistä kasvoista, ennenkuin ne taas taipuivat kirjain yli.

Oliko se Risto?

Tyttö painoi kädet sydämelleen kuin tuntien tuskan lyönnistä, jonka odottamatta antoi hurja, armoton käsi.

Hänen silmänsä eivät petä... hän ei löydä pelastusta... Risto, Risto oli siellä!

Kuinka se oli mahdollista? Risto tuon tunnetun, puolisivistyneen koketin rouvan luona... koomillisen koketin! niinkuin Risto itse oli sanonut.

Selvästi eroitti tumman pystytukan, miehekkään profiilin ja korkean kauluksen.

Hellevin taistelu oli kova. Mikä oli Riston käynnin tarkoitus? Loukata Helleviä...? Ei, ei, eihän Risto siten ja miksi?

Epätoivo, syyllisyydenkö tunne häntä ajoi etsimään lohtua ja huvia noin vierailta, kirjavilta mailta?

Eikö hän aavistanut väijyvää vaaraa, herkkä, lemmensairas poika, kun hän sellaisen pyydystäjän verkkoja läheni... ulkomailla taitavaksi oppineen?

Moni mies — oli kerrottu — riippui tämän rouvan kiharoissa, houkuttelevan mustat kuin syntisten yöt!

Ei saanut joutua Risto hukkaan, Risto, jota Hellevi oli rakastanut.

Temmata pois hänet täytyi, epäitsekkään rakkauden voimalla varoittaa... pois, pois oli hänen tuleminen!

Heti häntä pelastamaan!

Niin voimakkaasti valtasi Hellevin sisällinen pakko, ettei hän lainkaan ajatellut, miltä tuntuisi vieraasta rouvasta, jonka kanssa he tosin kadulla tervehtivät, tämä ensimmäinen vierailu myöhäisenä iltahetkenä.

Kuunnellen ainoastaan sydämensä ääntä muutti tyttö ylleen mustan puvun, sitoi ohuen harsoliinan päähänsä, heitti päällystakin hartioilleen ja lähti.

Polvet horjahdellen kulki hän kohti ankaran kohtalonsa uusia ovia.

Rouvan portaissa murisi suuri kahlekoira.

Epäilevänä ja onnettomana painoi hän ovikellon nappulaa.

Kuinka ilkein meluin ilmoittikaan kello hänen uskalletun tulonsa!

Rouva itse tuli avaamaan.

Oven matalat, suuret ja kolkot lasiakkunat olivat ilman verhoja, joten ensin oli tehtävä äänetön tervehdys oven takana, epämiellyttävää ja nolaavaa tulijalle.

Nähdessään vieraan nousi rouvan kasvoille hillitsemättömän kylmä ja kummastunut ilme, jonka hän sentään ovea avatessaan haihdutti miedommaksi.

Hellevi purasi huuleensa.

Rouvan täytyi suoda anteeksi myöhäinen aika, mutta, niinkuin tunnettu, rouvallahan oli suurkaupunkilaiset tavat. Sen muistaen oli uskaltanut tulla. Ja vierailun syy! Siinä oli oikullinen sattuma avustanut. Risto Kolarila, hänen kasvinveljensä, istui täällä. Olisi ollut tälle asiaa, ihan välttämätöntä, päivällä unohtunutta, täytyi vielä kerran tavata, ennenkuin hän pääsisi karkuun kaupungista...

— Eihän mitään, sanoi rouva nolaavasti, mutta vieraita ei ole, ei ainoatahan sielua!

Hellevi hämmästyi: hän oli nähnyt Riston. Tumma punastus nousi hänen kalpeille kasvoilleen: hän ei uskonut. Risto oli varmaankin kätketty jonnekin.

Mutta asianlaita ei kuitenkaan ollut niin. Rouva U:sta oli Hellevin vilkas mielikuvitus luonut hänelle mieltäkiinnittävän miehen kasvot.

Pettymykseen sekaantui syvä helpotuksen tunne.

Kyllä kiitos... oli aikaa istua, jos rouva sen salli. Hyvin kiitollinen oli Hellevi, yksinäisyyden sabatista sai välistä ihan kyllikseen.

Tuskin uskalsi Hellevi katsella ympärilleen, jottei hän sanoisi epäkohteliaisuuksia herkillä ilmeillään. Kieli kyllä osasi, milloin tarvittiin, ylpeästi ja luokseenpäästämättömästi kiittää siellä, missä oma maku moitti.

Mutta tarkastelemattakin kertoi ja kirkui ympäristö hänen värähteleville aistimilleen.

Joka taholla seinillä riippui alastomia naisen ja miehen kuvia, "Moderne Kunst" lehtisiä, ja nuorten maalarien ensimmäisiä luonnoksia heidän ateneum-ajoiltaan, joukossa joku tunnettukin nimi, mutta täällä koristaen tauluja, joissa taide vielä uinui kapaloissaan, niinkuin naisihailukin silloisen maalarin sielussa.

Matalat, punasamettiset istuimet hyllyivät istujan alla pumpulin pehmeinä, upottaen velttoihin makaaviin asentoihin.

Kaapit, kirjahyllyt ja pari pöytää olivat kuin eri huutokaupoista huudetut; mikä näytti kuuluneen jonkun käsityöläismestarin salin kalustoon, mikä oli kerskaileva voittomerkki vanhan aatelisnaisen boudoarista, raastettu tänne mahdollisesti hyyryn panttivelkana.

Kokonaisvaikutus oli ehdottomasti halveksittava, varsinkin, koska rouva kävi rahallisen maineessa. Huoneeseen oli koottu peruja ainoastaan kullalle herkän talonpoikaisveren anastuksista, sitten kaupunkilaistunutta, sorvattua koreutta, käsityöläisten ja porvareitten antamia ensi-vaikutuksia ja viimein... kaiken kultaavana sivistyksen leimana, rouvan koulunkäynnin ja ulkomaanmatkojen saatto, entisyyden dekoreeraus: kaikkialla tuhlaavasti lainehtiva moderni kaunokirjallisuus, lahjoitetut maalaukset ja ulkomaiden taidegallerioista ostetut valo- ja painokuvakokoelmat.

Ja kaikkea oli ahdettu tungokseen asti, ja kaikki oli auki, vedetty katseltavaksi... Ei missään pientä, hillittyä nurkkaa, jossa huoneen hallitsijatar olisi yksinäisyydessä viettänyt lepo- tai hartaushetkiä...

Niin oli kirjoituspöytäkin täynnä tavaraa, jonka olisi luullut laatikoiden kernaammin kätkevän... jalustimilla raottivat kirjeet koteloistaan, avonaisista rasioista kiilteli ja hohteli sormukset, rannerenkaat ja rintaneulat.

Ainoastaan kaappien laatikot olivat suljetut... mutta saattoi kuvitella, että niillä olikin tyytymätön, vaivattu ilme.

Huoneen sisustus oli kokoilevan, varastelevasti ahnehtivan, säädystä säätyyn tavoittelevan naisolennon synnyttämä, ensin sattumalta ja itsetiedottomasti, kaiken hyväksyen... sitten valheellisen, matalan hengen koristelukaipuu, hätähätää ja rahoja kitsastellen tyydytetty ja lopuksi... hienoon, taiteelliseen ponnistelevan, mutta kehityskyvyn puutteessa avuttoman, vaistoissansa ja maussansa alituisesti erehtyvän, pettyvän, häpeevän käden siirtoja...

Hellevi kärsi... ajatteliko vai tunsiko hän tuon? Olisi ollut parasta heti palata.

Mistä hän puhuisikaan? Itkuun hän oli purskahtamaisillaan joka hetki...

Hän nousi liikkumaan kaikkeen tuohon ahtauteen seisahtuen toisinaan maalausten eteen.

Rouvan täytyi suoda anteeksi... Hellevi oli tänä iltana kokolailla hermostunut. Hyvä jumala! kuinka olikin sentään epämiellyttävää koulun ikuisessa hedelmättömyydessä, kiitollinen hän olisi kaikista uusista vaikutteista...

Rouva oli vetäytynyt sohvan nurkkaan ja istui siellä varmana, levollisena, moittivan äänettömänä. Hän oli mustassa samettipuvussaan, kuin suuri lihava, hemmoteltu kissa, harvinaista rotua ulkomailta.

Silmät kiiluivat ja vaanivat arkaa saalista... Valkonen tassu oli koossa hameen laskoksella valmiina raapasemaan.

Hän katselee minua kummallisen kylmästi ja kuitenkin niinkuin hän tahtoisi pitää minusta kiini, ajatteli Hellevi, muuten lähtisinkin paikalla. Ei pieninkään myötätuntoisuus pehmennä ilmettä, mutta korvat kuuntelevat... kuuntelevat ja halveksivat... jutteluni hänelle on tähän asti ollut vain itsepuolustusta. Huulet ovat sievät ja terävät, valmiit vääntymään ilkeään hymyyn... Kaikki hänen kasvoissaan on tervettä ja särkymätöntä, ei ainoankaan kärsimyksen sielukkaisuutta... Hyvä jumala, kuinka ihmiset ovatkin jäätäviä toisilleen, voisin tulla hulluksi tästä! Onko minunkaan sydämeni ikänä ollut tämän tyhjempi ja vierastavampi?

Rouva ei todellakaan näyttänyt tietävän, kannattiko olla ystävällinen vai ei kutsumattomalle vieraalle. Hän antoi tämän yksin puhua, myönsi tai — ja useammin — kielsi toisen väittäessä milloin mitäkin...

Ovatko koketit toisille naisille noin tavattoman kylmiä? ajatteli Hellevi taas. Miehille he tietysti ovat kuin tulen liekkejä... kummallisen, kummallisen ylpeä tämä... miksi minä viivyn...?

Hellevi sai äkkiä halun panna kaikkein parastaan... rouvahan oli koketti, siis halveksittava, mutta kaiketi hän oli tottunut vapaisiin ajatuksiin ja keskusteluihin... hänelle saattoi puhua mistä tahansa.

Ja Hellevi rupesi vilkkaasti juttelemaan, leikkien, paradoksaalisesti, niinkuin useimmiten kirjallisuutta ja taidetta rakastavat, viehätyshaluiset naiset hyvällä tuulellaan.

Pulppuavan ilon ja humorin sekaan pirahti ivaa ja satiiria. Joskus värähti ääni... tuskan salaisuus alla oli paljastua... joku avomielisyys karkasi kahleistaan... mutta yhä hän pienellä ponnistuksella, pienellä keskustelun käänteellä hillitsi ja varjeli itsensä.

Ja rouvan harrastukset heräsivät jossakin määrin. Hän nauroi... nauroi ääneen... loppuun asti... huusi: bravo, bravo! ja taputti käsiään. Toiset lauseet täytyi Hellevin uudistaakin "mainioina".

Arkaa Helleviä tämä outo ilvehtiminen syvimmällä loukkasi, hävetti ja ujostutti... mutta hän — piti iloisen naamarin ja antoi mennä!

Olihan oikeastaan yhdentekevää, missä onneton liikkui... kylmiä, vieraita, pistäviä ja pilkkaavia olivat ihmiset kaikkialla hellemmille rinnoille.

Ja täällä oli vierasta ja uutta — hyvä siksi! Hyvä, että saattoi unhottua... ettei alituisesti tarvinnut imeä yksinäisyyden utaria.

* * * * *

Kun Hellevi illalla lepäsi vuoteessaan, oli hän niin väsynyt, ettei unikaan armahtanut.

Rauha oli mennyttä. Tuska, joka äsken takkatulen ääressä oli tuomittu maanpakoon, hyökkäsi uudestaan voimattoman kimppuun... lepäsi raudanpainoisena hänen haavoittuneella rinnallaan... tuska, jota hän ei ymmärtänyt...

Ja niin se oli hyökkäävä yhä uudestaan — kuinka kauvan? — — — Mutta, mikä kummallinen ilta kuitenkin ja mikä kummallinen rouva! Hän oli kaiketi hyvin ilkeä nainen, mutta uusi... toisenlainen, kuin köyhyyttänsä siveelliset opettajatartoverit, melkein ainoa naismaailma, jossa Hellevin täyskasvuisena oli ollut kunnia liikkua.

Hän ummisti unettomana rasittuneet silmänsä... korvissa helähti kaukaa vieraan naisen nauru...

Kuinka vähän hän todellakin puhui, ei ainoakaan sana ollut jäänyt mieleen: ainoastaan kättentaputus, bravo, bravo! ja nauru... eri äänilajeissa... eri värityksellä, matalasti, lyhkösesti, halveksien... äänekkäästi, meluten, pauhaavasti riemuiten, ilkkuen, hämmentäen...

Hän on varmaankin päättänyt aina nauraa... se tekee hänet niin voittorikkaaksi... hallitsevaksi... yli muiden...

Kun koira portaissa taas oli murissut ja Hellevi peloissaan hermostuneesti huudahtanut.

Kuinka uskallattekin pitää noin vihasta koiraa! oli rouvan nauru purskahtanut melkein brutaalina...

— Hän on minun merenneitoni! huudahti Hellevi itselleen muistaen tarun. Minun elävä merenneitoni!

Ehkä hän leikkisi joskus merenneitonsa kanssa...

Oliko ilta tuonut jotain uutta?

ESI-ISIEN PUU.

"Und mein Stamm sind jene Asra, welche sterben, wenn sie lieben."

Nuori rakkaus... se toi nuoret tuskat... alituisesti vapisevat, kyynelöivät... suuteloista lohtua juovat.

Oli Hellevi elänyt ihanan unen... toden, kumman, ryöstetyn...

Ryöppykosken partaita kulkivat hän ja Risto elokuun yössä... rannan puisto hehkui ja uhkui kuutamossa, ilmat tuoksuivat ruusua, ja kihokkia.

Lehtimajassa, pyhän puun alla, isien ja äitien muistojen puun, joivat he nuorinta hurmaa rinta rinnoin, ensi suutelon autuaalliseen eloon syttymisen. Kaikkea elämää, syvää maata ja korkeata taivasta syleilivät silloin käsivarret. Ensikerran aavisti Hellevi koko olentoansa avarruttavasi! tunteittensa ainaisesti rakkaudella värittävän voiman.

Elämä eteenpäin oli ikuista hehkuvaa syvyyttä, elokuun lämmintä yötä, kosken kuutamoa, Riston rinnalla nuorta uinailua, ensisuutelon hukuttavasta nautinnosta ihanaa elämälle aukeemista.

He olisivat kauniisti lempineet, voimakas, ahavoittunut, tummatukkainen Risto, pelloilla, myllyillä, koskella päivisin liikkuva, iltasin soitellen sielukkaana kuistin alimmilla portailla, johon ruusupensaat varistelivat kukkalehtiään ja vaimonsa nuori ja runollinen Hellevi, joka hiljaa miehensä viereen soittoa kuulemaan saapuisi, itseksensä istuisi ja jotakin pientä askaretta nypläilisi, tuon tuostakin silmänsä Ristoon nostaen.

Suureen kukkaan olisi puhjennut ensilempi.

Mutta alhaalla kivikossa, lehtimajan harvempain pensasrunkojen välissä, joita kosken aalto toisinaan huuhteli, kurkki pyöreä pää... katosi ja ilmestyi uudestaan. Se oli merenneito, Kolarilan koskessa asuva, vanha ja ikinuori. Ymmärrettyään lehtimajan äänet lempiväin kuiskeeksi, kuunteli se urkien hampaat huulella ikivanhaa velvollisuuttaan täyttäen... siristi sitten äkkiä viheriän ilkeitä silmiään, hytkytteli hulluna ruumistaan ja toisella kädellä nauravaa suutaan tukkien, toisella vettä tavoittaen, heitteli välkkyvät pisarat Kuohukivellä nukkuvan koskenpojan hurjille kasvoille. Tämä häijyistä unistaan vihasena heräsi ja herättäjälleen nyrkkiään häristeli, mutta merenneito iski silmää, yski, kutkutti nenäänsä ja aivasti. Silloin ymmärsi ryöppypoika yskän, nauroi rivon hyvätuulisena... heitti sitten huima kuperkeikkaa kuohumylläkkään, pauhasi ja polskutti, synkkeni mustan vihaseksi ja kiukusta karjasi...

Alotti nyt merenneito äänensä surulliseksi teeskennellen heidän vanhan laulunsa, jonka he aina Kolarilan onnettomille lempiville lauloivat lehtimajan hellinä kuutamo-öinä:

Ei sitä kukkaa nousekaan, tulipuna tuhmaa kukkaa, ja tyttö on itkevä turhaan vaan ens'lemmen ikuista hukkaa.

Ja koskenpoika jatkoi mustasukkaisesti:

Ja ei sitä maljaa juodakaan, tulimalja, onnenjuomaa, ja poika on liehtova turmaa vaan, jos lempi ei kosken suomaa.

Ja sitten he nauroivat kuin vimman nielleet, hyppäsivät toistensa käsivarsille, ja tanssivat, valkea, aina kylmä kalaneito ja liian kuuma, kaksihäntäinen ryöppyläinen ilkeää, riehuvaa, ikuista tuhmaa hyppyänsä.

Sellainen oli vanha taru, kirjoitettu Kolarin kartanon muistoissa. Koski oli kartanon asukkaille päivällä onnen antaja, yöllä sen ottaja, monelle vaahtoinen hauta. Mutta jokainen nuori tuliverinen kolarilainen rakasti siksi Vanhaa Ryöppyä, päivän hyvää, yön pahaa ja etsi maailmalta peloton nuorukainen merenneitonsa ja ihmettelevä neito ryöppyruhtinaansa kestääksensä tulikoetuksensa. Sillä vaikka kolarilaiset olivat kuumaverisiä ja mielikuvitusrikkaita, tapahtui aniharvoin, että he olisivat viattomille turmaa tuottaneet... mutta sen sijaan oli heille itsellensä alituisesti yhtä ja toista, kylmää tai kuumaa pahaa ollut tapahtumaisillaan.

Kuului vielä tarun loppuun, että merenneito ja ryöppypoika ilmoittivat onnettomille heidän tulevia pahoja kohtalojaan lehtimajan juurelta vierivän kiven kilinällä tai kuohukiveen syöksyvän hirren ryskeellä.

Niitä ääniä kuuntelivat ennen taikauskoinen isoisä ja isoäiti, kun he unhotettuaan ensisuutelossa ennustukset, viimein pientä rasahdusta säikähtäen erottivat toisistaan täydet, kosteat huulensa ja arkoina odottivat häijyjen hälyytyksiä.

Olivat unohtaneet nuoret polvet merkkien kuuntelemisen.

Mutta kun Risto ja Hellevi käsi-kädessä palasivat ujoilta tunnustuksiltaan, potkasi Risto sattumalta pyöreään kiveen, joka ilosesti kilisten vieri koskeen.