Part 6

Hän naurahti.

— Yhden ainoan ihmisen tein minä ystäväkseni, nostin hänet korkeimmalle pylväälleni, liputin ja rummutin — —! Mutta kuka olisi uskonut, että merenneidon limasista hampaista erkani näin paljon myrkkyä?

Parasta olla ajattelematta... koittaa sammua... koittaa nukkua... itsestään.

Ei kyennyt hänen mielikuvituksensa olosuhteitaan luomaan.

Sellainen oli luonto.

* * * * *

Kello viiden tienoissa sai hän kirjeen. Se oli Ristolta.

Hellevi luki:

"Rakas tyttö! Olen kaikki ymmärtänyt vähitellen. Suo minulle anteeksi tyhmä lyhytnäköisyyteni. Mutta takasin kotiin en voi Sinua vielä kutsua, sillä Ailia en saa vakuutetuksi jopa hän puhuu avioerostakin. Lapsellista, naurettavaa, harmittavaa on nyt elämä Ristolassa. Mutta tulisin mielelläni puhelemaan kanssasi ja torumaan Sinua, ettet ollut avomielinen ja suora vanhalle veljellesi. Kuka naisia ymmärtää! Kirous! Suo anteeksi!

Olen kaupungissa ja tulen luoksesi säntilleen kello 5. Se Sinun pitää suoda.

Risto."

Hellevi vapisi... Ah Risto! Rakas Risto! Ainoa pelastus.

Tuossa tuokiossahan kello oli 5.

* * * * *

Risto tuli säntilleen.

He tervehtivät hiukan noloina ja alakuloisina, mutta tulivat vähitellen luonnollisiksi ja Hellevin täytyi kertoa alusta loppuun asti, miten kaikki paha oli tapahtunut.

Risto kirosi matalasti.

— Minua harmitti aina, kun hänestä puhuit. Sanoinkin, että hän pettäisi ystävyytesi. Ulkomailla on ihmisellä monet "affäärit". Itse ei rakastu kehenkään, mutta houkuttelee alituisesti miehiä suhteisiin saadakseen kerskailla voitoistaan. Tietysti etsii hän samalla edullista "liittoa". Jutut hänestä ovat sangen tympäiseviä. Ja sinä! Sinulla on ihmeiksi asti aina niin kauheat fanttasiat ja "horriibeli" maku kaikessa. Koulutyttönä olit jo sellainen.

— Niin, toru nyt! Kyllä osaan saan sinua vastaankin väittää. Ensivaikutukseni ihmisestä on aina jotenkin selvä ja oikea. Sitten kiinnyn vastakohtaan ja alan runoilla. Jos hän käyttää samaa kieltä, samoja termejä kuin minä kaikesta hyvästä ja kauniista, on minun vaikea olla uskomatta häneen. Luuletkos, että niitä on niin monta pienissä olosuhteissa, jotka edes viitsivät kuunnella kaikkea sitä uutta, mikä ilmassa suhisee. Ja rouvahan puhui "voimaihmisistä"...

— Hm! Mutta sinä annat elämän kiusata ja pettää itseäsi. Hullumpaa on kuitenkin sinun täällä olosi... mihin joudut noiden puol'eläinten kanssa? Ja kuitenkin, jos et mene naimisiin, on joku taideala sinulle ainoata toistaiseksi.

Hellevi naurahti ja vaikeni.

— Tietysti hankin sinulle ensialuksi välttämättömimmän. Mutta se ei riitä. Pitelet kovin taitamattomasti rahoja, kun pääset maksamaan...

— Itse olet opettanut minut niin ylpeäksi!

— Minulla on aina raja sentään, olosuhteitten mukaan. Ristolassakin rakennetaan, en sinulle nyt mitään kunnollisia summia saa kokoon, Kolarilaisiin ei näetkös luoteta tähän aikaan. Olisi ollut toista, jos olisit ollut kotona. Aili on lapsellinen, raukka. Minun syyni.

Risto kirosi taas.

— Lopeta tuo, rakas Risto! tiedät kuinka kiitollinen ja ilonen ja pahoillani olen kaikkine mahdottomuuksineni. — Niin, viimeinen asia! Tässä seurueessa ei minusta tule mitään. Minun kaltaiselleni on esiintyminen vaikeata kunnollisellekin yleisölle, saatikka sitten ihan roskalle roskan kanssa. Seurue työskentelee kaupungin juopottelevimmassa osassa, keskikaupunkilaiset eivät täällä koskaan liiku. En sitäkään alussa ymmärtänyt. Sinä et usko, minulla on aivan sietämätön tunne heidän harjoituksissaan. Olen kuin halvattu häpeästä: minne olen joutunut? Kuinka voisin niille paljastaa runouttani, intohimoani ja rakkauttani! Taide on iloa. Ei minulla ole mitään yhteistä iloa heidän kanssaan. On kuin sekaantuisi vereeni likaa ja myrkkyä, kun he kuuntelevat ja katselevat esitystäni. Seurustella heidän kanssaan on mahdotonta, tapoja ei minkäänlaisia... kaikki on alhaista vääryyttä.

— Tyhmä, kylmä, kyvytön olen ollut, saadakseni toistaiseksi rauhassa katsella. Ja he ovatkin pitäneet minua vaarattomana ja halveksineet... koko "pesä" päästä häntään asti...

— Epätoivoista! huudahti Risto.

Hellevi nauroi katkerasti.

— Niinhän onkin! Mutta minulla on yksi pikkunen tuuma nyt. Mitä luulet, jos eroaisin sieltä? Täällä on lähellä eräs lauluopisto. Siellä opetetaan samalla esiintymistä, lausumista ja plastiikkaa, on sanottu. Kenties voisin sitten päästä Suureen-teaatteriin, jossa täytyy olla parempaa. Opistossa on kaksi miesopettajaa laulussa, toinen ylemmän köörin johtaja on vielä ulkomailla, joku kapellimestari Braun, muistaakseni, innostunut musiikkimies, jotakin sellaista olen kuullut.

— Koita sitä, ota jo huomenna selvää kaikesta.

— Kiitos Risto! Mutta lopettakaamme näistä. Nähtyään sinut, sovittuani sinun kanssasi, on elämällä taas uusi viehätys. Nousen heti joustavasti kahden kuukauden alennuksesta. Olen nyt ruma ja kalpea, hyi! mutta koetan muuttua. Oi, Risto, onnellinen olen nyt jo, ihan heti!

— Vie minut jonnekin illastamaan ja kerron sinulle Satupojasta, ainoasta ystävästäni täällä. Hirviö on hänet varastanut, tämän kauniin lapsen, mutta poika aikoo kuulemma pian karata. Se on kärkäs kauneudelle, se hirviö, taiteen ja taiteilijoitten turmelija, ihmisten ja kulttuurin parasiitti!

LEPOAIKA.

Risto oli mennyt, mutta sitä ennen järjestänyt Hellevin pienet asiat.

Jos tyttö olisi taitava, saattoi hän välttää pahaan pulaan joutumisen.

Hän muutti heti miellyttävämmin asumaan jonkun vanhan rouvan luo ja hankki pääsyn opistoon.

Oli parempi niin... ilma hieman puhdistui, hieman harventui, hieman vaihtui.

Hellevi sai pitkistä ajoista taas hengähtää, ja äkkiä iskettyjen surujen myrskyt rupesivat laimentumaan.

Rouva U. oli kokonaan unohdettava.

Ei olisi jaksanut kestää tämän kaikkien kepposten alituista hautomista, siksi oli inhon tunne niistä liian sakea ja tumma. Pelkäsi Hellevi kovin sielunsa saaneen katkeruudesta jonkun ikuisesti rumentavan vamman. Asian laita oli nimittäin siten, että kun hän oli lähtenyt rakkaaksi käyneestä Ristolasta ja suoraa päätä matkustanut Rouva U:n luo selitystä pyytämään, oli tämä ilkkuvasti nauraen kuunnellut kuvausta kasvattisisarusten yhteentörmäyksistä, vieläpä pilkannut ja häväissytkin Helleviä muka raukkamaisuudesta ja kehittymättömyydestä. Samalla oli rouva kuitenkin huomannut viisaammaksi yhä salata tekonsa ja tälläkertaa vielä kieltäytyä kirjailijakunniasta. Mutta kieltäytymystä helpottikin suuressa määrässä välinpitämättömät arvostelut, jotka salanimellä julaistusta teoksesta lausuttiin. Kadottaa Helleviä ei viekas rouva kuitenkaan mistään hinnasta tahtonut ja kävi hän äkkiä aivan oudolla tavalla imelän mairittelevaksi. Syyt siihen sai Hellevi pian aavistaa paremmin kuin selvästi, mutta silloin tunsikin hän voimakkaasti ylemmyytensä ja loukkaantui niin syvästi, ettei toinen millään keinolla enään saanut asiaa autetuksi. Oudoksuttavan alentavia ehdotuksia oli rouva uskaltanutkin tehdä, ja paljasti itsensä, miten syvästi hän oli käsittänyt, mitä oli elää yläpuolella "hyvän ja pahan". Rouva olisi nimittäin tahtonut palkita Hellevin luomaan kuvauksiinsa "skitsit", joille hän sitten olisi antanut "taiteellisen muodon". Siinä tapauksessa lupasi hän olla ikuinen kultakaivo turvattomalle. Ja varsinkin oli hän ahnehtinut "Aurinkokello" -kokoelmaa. Mutta näistä vastenmielisistä asioista on Hellevi jo ääneen ajatellutkin sinä ankarana yönä, jolloin hän tuskiansa helpottaaksensa mielikuvituksessaan kaikenlaisten satuolentojen kanssa leikitteli. Edellisenä päivänä oli kaiken lisäksi ilmaantunut eräs kovin hämmästyttävä seikka. Sattui hän nimittäin selailemaan sinikantisia päiväkirjavihkosiaan "Elokuun tarinasta", jotka hän oli pyytänyt rouvalta takasin. Mutta yhdessä vihossa näytti sisältö sangen kummalliselta, siinä oli otteita samasta "Kolarilan aurinkokellosta", Hellevihän oli kesällä lähettänyt osan hymneistään rouvalle. Tuttujen kohtien välillä oli vieraita lauseita. "Kirjeitä Ossianille" luki Hellevi kansilehdellä. Syvästi koski tämä uusi petos jo liiaksi haavoittuneeseen rintaan. Ei ollut epäilemistäkään: viime ulkomaamatkallaan oli rouva nähtävästi tutustunut runoilijaan, saanut sitten aikaan kirjevaihdon ja oli siinä muitta mutkitta rohkeasti höystänyt ja värittänyt ihailunsa Hellevin rakkaudella.

Ei ollut muuta tehtävää kuin lähettää kirjekopiat takasin omistajattarelleen. Ei ainoatakaan sanaa seurannut mukana mielenosotukseksi.

Sangen harmillinen oli rouvalle huolimattomuutensa ja rupesi häneltä nyt satelemaan hätääntyneitä, tympäseviä anteeksipyyntökirjeitä. Ne loppuivat kuitenkin vihdoin, kun Hellevi keksi lähettää ne avaamattomina takaisin. Kaikista epämiellyttävien yhteensattumisien pelosta pääsi hän kokonaan, kun Risto muutamien viikkojen perästä kirjoitti, että rouva oli houkutellut pyydykseensä erään venäläisen vallankumouksellisen, jonka Hellevi oli nähnytkin hänen vieraanaan. Uusi suhde oli jo silloin kehittynyt suuteloon asti. Vallankumouksellinen oli nyt vienyt naisensa Tanskaan. Tämän avulla onnistui rouvan tunkeutua erääseen piiriin, jossa hyväntekeväisyyttä maastakarkoitettuja venäläisiä kohtaan harjotettiin ja rouva tuli liiton hyvinpalkatuksi esitelmänpitäjäksi.

Kuului nyt kylmä, kultaansa ja mainettansa kartuttava ja kaikin tavoin ikävästi itsekäs rouva sulavan kristilliseen helläkielisyyteen kaikkien onnettomien ja kurjien puolesta. Ja niin oli tämän, milloin henkeä, milloin lempeä ja ihmisyyttä teeskentelevän naisen probleemi tavallaan ratkaistu, ja hänen laatunsa ainaiseksi epämieltäkiinnittävä kärsineen tytön sekä sydämessä että mielikuvituksessa.

Omituista kyllä, mutta onnettomien sukutarinoitten julkaiseminen ei sattumaltakaan tullut kotipitäjän juorutätien korviin, joten Riston ennustamaa skandaalia ei syntynytkään. Mutta sen sijaan oli yksi sydän itsepäisesti parantumaton ja se oli Ailin. Muutosta siinä suhteessa jäivät sekä Risto että Hellevi odottamaan.

Uudessa ympäristössä ja opistossa tunsi elämässään taas uutta ajanjaksoa alkava Helien itsensä kuin perhoseksi, joka leijaili epäiltävillä alueilla, joilta usein oli säikytetty. Pieninkin aavistus vaarasta sai hänet oitis lehahtamaan lentoon toisaanne. Seuransa tarjoomasta ravinnosta nautti hän nopeasti välttämättömimmän koittaen täyttää omat velvollisuutensa, viipymättä tuttavallisesti kenenkään luona.

Jotkut oppilastovereista kiinnittävät huomiota ulkomuodoillaan ja Hellevi, aina nauttiva muotojen kumartaja, katseli nytkin kauneutta, ensin loitolla arvostellen, mutta lopuksi etsien sievimpien kasvojen älyä ja sydäntä, olentoa, jolle hän saattoi tulla hiljaiseksi kohtaloksi, voimakkaampine tunteineen ja totuutta rakastavine henkineen.

Mutta hän näki suruksensa, että ne pienet ystävät, joita hän löysi, tarvitsivat kaikki järjestänsä ensin taloudellisia parannuksia, ja tulivatkin vain hänen onnettomuustovereiksensa, joiden kanssa välistä ujoina, välistä rohkeimpina vaihdettiin avustuksia uskomattomissa, naurettavimmissa tiloissa.

Vielä hän huomasi, ettei hän nimeksikään voinut ottaa osaa pääkaupungin huvi- ja juhlatilaisuuksiin. Mutta kieltäytyminen niistä ei ollut vaikeata toistaiseksi. Nuori Ossiankin oli matkustanut ulkomaille ja hänen herättämänsä mieltäkiinnittävä seuraelämä oli laimentunut, melkein sammunut.

Helleville koitui hiljainen aika. Mitä enemmän hän vetäytyi kokonaan itseensä, sitä herkullisimmiksi tunsi hän hedelmäin kypsyvän tunnemaailmassaan.

Hän otti, salli itsellensä levon... ikäänkuin kaikki ulkoapäinkin olisi ollut valmista.

Se oli uskallettua, mutta hän onnistui.

Tuli hyvä olla.

Niin hiljaa ja hymyillen kuin yön tähdet aamutaivaalla sammuivat hengen tavoittelut, voimistelut ja harrastukset, katosivat sydämen kasvamiskivut ja lämmin, äänetön ikuisuuden päivä nousi...

Hän lakkasi kirjoittamasta päiväkirjaansa, pieniä laulujaan ja hymnejään, aamu- ja iltatervehdyksiä suurelle runoilijalle... lakkasi melkein ajattelemasta häntä... oli kuin Soittajan säveleet olisivat vaienneet ja tämä itse aaltoillut suurena valomerenä hänen ympärillään. Hän ei tarvinnut enään eri tunteita, ajatuksia, tai sanoja rakastettua käsittääkseen, tämä eli hänessä kuin päivä, valo, ilma... hän hengitti häntä luonnollisesti ja välittömästi... Oli suuren, "pyhän illusionin" sopusointuisin hetki...

Ja ihmeellisintä oli, että hän seuraavana aamuna herättyään jatkoi hiukan ponnistettuaan, edellisen illan tunnelmasta ylöspäin, tuli kirkkaampaa, herkempää, sulaneempaa.

Eikä hän väsynyt... istui, loikoili tai käveli, aina samaa.

Hiukan laajeni tuttavapiirikin. Hienoimmat lähestyivät häntä melkein itsetiedottoman hellästi ja kunnioittavasti, pysähtyivät hänen salaisiin tunnesäteisiinsä... hän sai hiljaisia tunnustuksia... kuin kukkasen tuoksu nousivat ne hänen sieraimillensa ja hän etsi kiitollisena varastostaan vastalahjaa, milloin kukkaa milloin runoa... mikä kevyesti vaan putosi kädestä käteen, ei sitonut eikä velvottanut... Sillä ei saanut kukaan mitään merkitä ennen suurta sattumaa. Ossian soittajan kohtaamista.

KAPELLIMESTARI "HYPPÄÄ HARAKKAA."

Eräänä päivänä, kun Hellevi tuli opistolle ja astui suureen harjoitussaliin, näki hän vieraan herrasmiehen "hyppivän harakkaa" lattialla ja ajavan takaa kirkuvia köörityttöjä.

Kohtaus oli niin suurenmoisen hullunkurinen tähän asti hiljaisessa opistossa, ettei Hellevi voinut olla taputtamatta käsiään ja hyvähuutoja huutamatta.

Vieras kääntyi ja ponnahti seisomaan tullen nyt kasvot totisina suoraa päätä Helleviä kohti ja esitti itsensä:

— Georg Braun, kapellimestari.

— Tervetuloa kotimaahan, sanoi Hellevi hiukan hämillään hymyillen ja meni läheiselle tuolille istumaan odottaakseen kiltisti osastonsa opettajan tuloa.

Kapellimestari näytti hetken epäröivän, mutta seurasi sitten nuorta naista ja istui hänen vierensä.

Tämä katsahti nopeasti ja huvitettuna naapurinsa kasvoihin, mutta korjasi pian pois silmänsä verhotaksensa ajatuksensa. Hän oli heti huomannut joukon omituisuuksia, muutamat kauneudet, mutta vielä selvemmin muutamat naurettavan silmiinpistävät viat. Hän kuuluu varmasti itseluottamusta puuttuvain lahjakkaiden joukkoon, päätteli Hellevi, ja silloin on noin suurella miehellä paljon helvettiä rinnassaan. Itseluottamuksen puute tuo nähtävästi tässä tapauksessa mukanaan hyökkäävän röyhkeyden ja hävyttömyyden, millä kaikella hän saa ihmisparat uskomaan itsensä ylpeäksi, rohkeaksi ja pelottavaksi, mutta tuntijaa hän ei säikytä.

Taipumukset valheellisuuteen ja alhaisiin aistillisiin nautintoihin ovat niin ilmeiset, ettei häntä kehtaa kauvan katsella muuten nuoriin kasvoihin. Tuntuu kuin lahjakas miesparka ymmärtäisi, mitä hänestä näkyy ja säälii siksi häntä. Tämän lisäksi vaikuttaa hän kaikkine ominaisuuksineen voimakkaalta, melkein masentavalta ja tuntuu kuin ei mitkään ohjakset häntä pitelisi, ja hän itse vähimmän sellaisia sietäisi.

— Te viihdytte varmaan kaikkialla ja olette siinä onnellinen, sanoi Hellevi vedoten kapellimestarin äsköiseen "harakan hyppyyn". Äänettömyys oudossa seurassa oli jo ruvennut tuntumaan saamattomalta.

Kapellimestari ei vastannut mitään.

Miksei hän puhunut...? vaikeneminen ei sopinut hänen lyhyelle pystynokalleen... sellaisten alla oli tavallisesti lörpöttelevä suu. Eikä äsken faunimainen, "harakkaa hyppivä" herrasmies ollut ujo missään tapauksessa.

— Meidän johtajamme varmaankin vielä makaa, alotti Hellevi taas laskeakseen leikkiä heidän tunnetuista oloistaan opistolla.

— Millainen ääni teillä on! keskeytti kapellimestari hänet vakavasti.

Hellevi nosti nopeasti silmänsä ja näki tällä kertaa totisen ilmeen, suuret ulkonevat silmät, purppurahohteen täysissä huulissa ja hiuskiharat ohimoilla.

Polttiko ehkä hiukan...? Oli parasta olla tarkastamatta liian usein noita silmiä ja huulia tai katsoa sitten vaan niihin heräämättä kuolemaansa asti.

Kun huomaa hänen kauneutensa, niin siihen jää, puhui arvostelija itsekseen. Mutta kuinka hullunkurinen hän on: imartelee minua, eikä edes hymyile. Mitenkä tunnenkaan, eikö minussa herää aivan sama rohkeus sanoa hänelle mitä tahansa, aivan kuin Rouva U:llekin? Jos sanon kohteliaisuuksin, teen sen lohduttaakseni häntä tuon alakuloisen nenän tähden.

— Te näytitte äsken niin virmalta, kun leikitte tyttöjen kanssa, sanoi Hellevi ääneen. Teillä oli kuin kolmen nuoren miehen voima menossanne.

Kapellimestarin silmäkulmain välissä oli juopa ilme oli yhä tutkivan huolestunut.

— Älkää nyt katsoko minua niin totisesti pyysi Hellevi hiukan harmistuneesti. Toisen itsepäisyys rupesi häntä hermostuttamaan.

— Meillä on niin vähän täällä iloa ja leikkiä, että kaikki, mikä nauraa ja paistaa on meille suuri helpotus.

Mutta nuori kapellimestari sanoi miehekkään vakavasti:

— Minä kuuntelin teidän ääntänne eilen, kun te lauloitte viereisessä huoneessa. Sillä on hämmästyttävät mahdollisuudet. Ei niin suuri, mutta sen väri. Teillä on tunteet huulillanne. Enemmän, huolellisemmin harjoitusta! Minä rupean antamaan teille lisätunteja, jos suostutte. Saatte käydä minun luonani kotona.

— Kiitos vaan, olette minulle kovin ystävällinen, vastasi Hellevi, mutta tunsi samalla omituista levottomuutta. Oli omituista hänen mielestään, että vieras lupasi tehdä hänelle jotain hyvää, eikä hymyillyt niinkuin lahjoittaja, vaan oli kuin alakuloinen pyytäjä, jolta kiellettiin. Miksi hän vaivasi itseänsä antamaan tuntemattomalle lisätunteja, jos ei se kerran tuottanut iloa hänelle!

Äkkiä nousi kapellimestari tuoliltaan ja meni sanaakaan sanomatta tai kumarrusta tekemättä pois.

Hellevi ihmetteli. Kenties ei herra Braun viihtynyt hänen kanssaan... mitä kummaa... omituinen vaikutus, sekava... Hän katsoi kapellimestarin jälkeen. Askeleissa oli ponnistettua päättäväisyyttä, kuin olisi niiden ottaja tahtonut vakuuttaa: seison kuitenkin! Vartalossa oli nuorta voimakasta penikkaa ja lurjusmaista rantajätkää... ja olkapäät! kummallisen pahat pelottavat olkapäät!

Jo katosi mies ja löi oven kiini häikäilemättä...

Hauskin katseltava ehkä täällä. Katseltava vaan! Ruskeata voimaa kiharoissa, nuorta viiniä huulissa ja kaksi ahnasta silmää! Se oli kauneinta hänessä.

Päänmuodon ääriviivat olivat levottomuutta herättävät, kolmikulmainen kasvotyyppi, leuat luisuivat kulmaa muodostamatta korviin...

Mitä Hellevi tiesi! Leikkiä hän laski tieteillä ja tiedoilla... mutta hänen ei ollut hyvä olla.

Kello soi!

Aamupäivänsä nukkuva, juoppo opettaja tuli ja alotti koomillisen ärtyisenä harjoitukset.

* * * * *

Parin tunnin kuluttua tulvahtivat meluavat oppilaat eteiseen, pukivat yllensä ja juoksivat tai hyppelivät alas korkeita portaita ulos kadulle.

Hellevi tuli yksinään viimeiseksi.

Kas vaan! Hän oli alhaalla ovella! Hän ensin hyppelevä fauni, sitten tutkiva nuorimies ja nyt gentlemanni! Komeat päällysvaatteet miedonsivat seikkailija-vaikutusta.

Kapellimestari suuteli Helleviä kädelle ilme taas vakavana.

Tyttö naurahti.

Tuo vakavuus ja pitkä suutelo oli kuin erityisesti aiottu vaikuttamaan hänen vereensä, mutta hän tappoi aikeen silmänräpäyksessä naurulla. Niin tulisi hän aina tekemään, nauru oli hyvää itsevarjelusta.

Kiitos... kernaasti saisi herra Braun tulla saattamaan ja kantaa nuotit... lisätunneilleko? kyllä, erittäin kiitollinen... hän sairasti nyt jo esiintymiskuumetta ja oli kiire muutenkin tulla kuuluisaksi.

— Ette te ollenkaan näytä siltä, kuin tahtoisitte tulla kuuluisaksi, sanoi kapellimestari. Teette päinvastoin omituisen aran vaikutuksen, niinkuin pelkäisitte jotakin. Olette varmaankin liikkunut kovin ahtaassa ympäristössä... kenties teitä on joku pettänytkin...?

Hellevi tuli kovin pahoilleen. Näyttikö hän aralta? Ei hän tahtonut olla arka... varovainen, väistyvä, tai sillätavoin, mutta ei arka! Eihän kapellimestari ollut nähnyt häntä vielä "ihmisissä". Mitä tekemistä Hellevillä oli kehittymättömien köörityttöjen kanssa, muuta kuin laulaa? Arka, hyi, se oli jotakin rumaa.

Kummallisen pahoilleen tuli Hellevi. Hän ei voinut vastata mitään.

Miksi sanoa sitä hänelle näin heti suoraan, kuivalla ilmeellä ja kylmällä äänellä...

Vaikka hän koittikin, ei tahtonut mitään sattuvaa vastausta muodostua. Aivan keskelle hänen rauhanlinnaansa oli ajettu... revästy hänen hienoja verhojaan.

— Teillä on varmaankin ollut viime aikoina raukkamaista seuraa, jatkoi tunteeton kapellimestari samaan tapaan.

Hellevi vaikeni merkitsevästi. Ja ilmoitti sitten äkkiä sähköisesti:

— Sanonko teille, ei raukkamaista, vaan rikoksellista!

Kapellimestari käänsi päänsä pois ja oli nolon näköinen.

— Sitä en usko sanoi hän matalasti, melkein mutisten.

Hellevi kummasteli vaikutusta.

He menivät vaieten eteenpäin.

Ja taas heräsi Hellevissä naisen omituinen syttyvä ja sammuva intelligenssi, kuin leikkien otti hän huomioonsa vaikutuksia, joista hän ei itsekään tietänyt, pitikö niitä uskoa vai ei.

Näin hän jutteli hiljaa kulkiessaan: me kaksi tulemme nähtävästi kiinnittämään jonkun verran toistemme huomiota. Mutta siinä ei vielä liene mitään kummallista. Hän on minulle tekomuodoltaan hyvin uusi ihminen, konsentreerattu voimakkaasti — ota huomioosi: voimakkaasti! — kauniista ja rumasta... mies, joka ei ujostele mitään... Kasvan taas jyrkän vastakohdan herättämään ajatusrikkauteen... tässä tapauksessa ehkä pakolliseen... tahtomattani tulen alas tunnelmistani, suloisesta rauhastani... sekaisten kutsujen vaikutuksesta... virtailevat minuun yhä voimakkaimmin, väkivaltaisemmin... tunnen vihamielisyyttä ja häpeää... tässä näen turmiollisuuden "kaiken tietämisestä", "pääsyn kaikkien luo." — Minun ei pitäisi kulkea ollenkaan hänen vieressään... kuulen hänen hengityksensäkin... hänellä on kolme kertaa enemmän animaalisuutta kuin minulla ja — eläin voittaa! Naisia ei ollenkaan pitäisi päästää kulkemaan vapaasti kaikkien vieressä... tunnen jo huimausta pyörteestä, kuilusta, tai päälle kaatuvasta murskaavasta kallion lohkareesta... tunnen tulisen naisen turvattomuuden liikkua suojatta maailmalla...

Nyt ottaa hän ajatuksissansa omia askeleitaan... minut unohtaneenako? Silmät intohimoisen vakavina... kauheat hartiat kumarassa — veri punottaen brutaalisti niskassa... ja suuret jalat astuvat kuin valmiina potkimaan kissat kuoliaaksi — —

Mitä tietää sitten tuo valkea kaartuva otsa voimakkaine kulmineen... sen alla kätkeytyy kaikki se, millä hän tulee pyörryttämään, tyhmistyttämään, masentamaan minut, haihduttamaan ensi vaikutukset. Enkö tunne kuin kateutta nytkin, että hänellä vaietessaan on miehenhengessään laajemmat alat liikkua kuin minulla... siellä on hänen musiikkinsa, ulkomaanmatkansa, monet kielensä... ja olen varma, että siellä myös on paljon lahjoja, rikkaita mahdollisuuksia, joita ei koskaan kehitetä... tuollaiset liiaksi levinneet otsat leuattomissa kasvoissa eivät keskitä voimiaan, eikä intohimojaan... kehity itsestään... niiden hengenlennot ovat yhtä lyhyitä kuin äkkinäisiä... effekteinä häikäisten ja hämmentäen: ei mitään odotettu ja lentotähti räiskähtikin! ja sellaisen hillittömän ruumiin henki onkin mahdoton säännöllisiin nousemisiin... ruumis ei tässä tapauksessa tyydytä alhaisempia vaatimuksiaan eläimen viattomuudella... vaan siinä on aina mukana synti ja paha omatunto... aina ylimäärien reuhtominen... henki ei ole koskaan tunteva sopusoinnun rauhaa ja korkeutta...

He istuivat jollekulle penkille ja Hellevi rupesi rauhottumaan.

Hän lakkasi melkein uskomasta huomioittensa yksityisseikkoihin... Tulevaisuus saisi todistaa ensivaikutukset oikeiksi tai tuoda uusia arvoituksia.

Ja niinkuin usein jälestäpäinkin kapellimestarin seurassa antoi Hellevi täyden laiskuuden valua jäseniinsä ei kättänsäkään hän nostaisi omasta tahdostaan vieraalle... tämä saisi huolehtia itsestään ja hänestä miten parhaiten tahtoisi... hän pysyisi täydellisesti passiivisena. Eihän tämän ihmisen suhteen ollut mitään ehdotettavaa, oli toivotonta ruveta hänessä rikkaruohoja perkaamaan tai uusia taimia istuttamaan... hän oli kuin luotu auttamattomaan itsehävitykseen... Hellevin rehellisyys itseään kohtaan ilmoitti heti ettei hänen naisellisilla parannuspuuhillaan, jos hän niihin ryhtyisi, olisi "pyhän yksinkertaisuuhen" tietämättömyyttä, ei uskovaisen voimaa eikä puhtautta, vaan olisi hänen "epäitsekäs rakkautensa" suoraa kiintymistä syntiseen tai avutonta lähestymistä vaaraa kohti. Hän päätti sentähden olla kokonaan vastustamatta jättiläisvastakohtaansa ja olla silläkin tavoin häntä kiihoittamatta, eikä mitenkään muutenkaan häntä itseensä kiinnittää, ei hyvyydellä eikä osanotolla, ei iloisuudella eikä henkevyydellä.

Vaivuttuaan laiskuuteen ja lakattuaan vierasta ajattelemasta nousi Hellevi uudelleen omaan sisäiseen maailmaansa, sen suloiseen surumielisyyteen, joka oli hänen tälle ajanjaksolleen ominaista. Olihan hänellä syytä sisäiseen onnellisuuteen, oli oma, armas salaisuutensa kuin harvoilla... rakkauden puutarha, jossa ruusut puhkeilivat elävälle, saavutettavalle olennolle. — — —

Joku puotineiti ilmestyi toiselle puolelle ovellensa seisomaan. Hän katseli tuttavallisesti ohikulkevia, vaihtaen silmäyksiä ja hymyjä.

— Tuo on morsiameni, ilvehti kapellimestari.

— Älkää menkö avioliittoon, sanoi Hellevi huolettomasti.

— Kuinka niin?

— Lakkaisitte olemasta mieltäkiinnittävä Ahasveerus.

— Minä olisin kyllä mieltäkiinnittävä avioliitossakin, mutta vaimoni ei saisi olla mustasukkainen. Hänen pitäisi ajatella vaan kotia, rakastaa vaan minua ja olla uskollinen. Mutta mustasukkainen! sitä hän ei saisi olla, toisti kapellimestari vielä kerran ensi vaatimuksena.

Hellevi oli yllätetty seuransa koti- ja naisihanteista, sehän oli melkein hänen harrastuksiaan. Ja ääni, millä ne lausuttiin, viipyi kaihon hitaassa tempossa. Mutta sangen huvittava oli tuo "ei mustasukkaisen" teroittaminen. Kapellimestari käsitti nähtävästi väärin koko mustan tunteen.

— Mustasukkaisuus seuraa aina suurta rakkautta, sehän on luonnollinen loukattu omistusoikeuden tunne... Rakastettu ei saa tuhlata itseään muille. Ja muutamat miehet... kaikkein miehekkäimmät ovat sangen heikkoja naisen mustasukkaisuudelle... Napoleon esimerkiksi. Hän rukoili Josephineä, että tämä olisi vähemmän mustasukkainen... Hienon naisen ujous estää häntä kiihoittamasta miehessä tätä ominaisuutta, käyttämästä tätä valtavaa keinoa, mutta hän nauttii sen olemassa olosta, kuin voimakkaan kukan tuoksusta, joka etäältä tulvii sieraimille...

Hellevi vaikeni äkkiä ja naurahti... hän muisti äskeisen päätöksensä ja jo nyt hän puhui rakkaudesta! Kaikkein vaarallisimmasta siis! Sehän oli samaa, kuin heti ilmoittaa viholliselle salaportti, samaa kuin paljastaa haavoitettava kantapää. Ei pitänyt tutustuttaa vierasta herkkyyteensä, ei houkutella häntä lähemmäksi... miestä, jolla näytti olevan liiaksikin toimintavoimaa itsestään.

Hellevi käänsi puheen vähäpätöisyyksiin saadakseen sitten kokonaan vaieta.

Mutta kuinka olikaan! Pientä kinaa kehitti sanankin sanominen...

Lopulta syntyi väittely... oli puhe jostain kirjailijasta. Kapellimestari väitti ettei kysymyksessä oleva ollut mikään mies.

Ja Hellevi kuuli kapellimestarin arvostelevan hennoinpia, vaarattomimpiakin asioita niskojanurin-vääntäen, murhaavasti, moukarilla jyskäten.

Oli mahdotonta saadakaan enään ääntänsä kuuluville.

Hellevi punastui uudelleen ja uudelleen, sillä kapellimestari veti jo hänenkin persoonallisuutensa mukaan muka hullunkurisena ihailijattarena. Keskustelu oli yksinkertaisesti mahdoton.

— Kuinka nyt voitte niin sanoa! kuinka sen tiedätte! älkää nyt noin! hoki Hellevi iskujen alta.

Mutta lopuksi teki uusi vihollinen aavistamattoman ankaraan hyökkäyksen ja vielä kaikkein pyhimpään:

— En luule, että olette niin viaton kuin olette olevinanne, iski kapellimestari käsittämättömän huonotuulisena...

Miltä se tuntui?

Se oli kuin kaikki muukin elämässä, mikä kohtasi ihmistä kummana ja arvoituksellisena.

Ja tässä oli lisäksi jotakin pohjattoman häpeällistä Helleville.

Tyttö ei osannut enään mitään puhua. Hän tuli tumman punaiseksi ja oli valmis itkemään.

Kuinka saattoi suunnilleenkaan uskaltaa sanoa naiselle niin!

Kapellimestari piti häntä tarkasti silmällä ja näytti nauttivan.

— No ette suinkaan nyt liene niin hento naisluoma, että käsiini särjytte, minun karskin miehen.

— Osch!

Hellevi jaksoi vähitellen ruveta tuntemaan vihaa, hänen huulensa värisivät kuin myrskyssä ja rinta kohoili. Hän etsi sanoja, mutta ne olivat avuttomia kuvaamaan hänen tunteitaan. Vihan voitti yhtäkkinen voimakas halveksimisentunne ja sillä hän vapautui. Ehdottomasti erottaisi hän itsensä kaikista tekemisistä vieraan kanssa.

Hän vaikeni ja nousi lähteäkseen kasvot kuumina ja silmät tummina...

Kapellimestari nautti. — — —

Hellevin asunto oli lähellä. Hyvästijättöhetki oli mahdoton... — — —

Mutta loput päivää sai Hellevi istua miettimässä uuden herrasmiehen tarkoituksia, mihin tämän etenkin viimeiset väkivaltaiset sanat häntä pakottivat. Niin hämmentävästi ei häntä koskaan oltu sydämeen potkastu. — — —

Ja näistä hetkistä aikain tuli kapellimestari Georg Braun Hellevin ajatuksiin jokapäiväiseksi kutsumattomaksi vieraaksi. Sillä kapellimestari piti edelleenkin tarkkaa huolta, ettei tunteellinen nainen häntä unohtanut...

Se oli vaikeata, se oli sietämätöntä, se oli herkän naissydämen alituista raiskaamista, se oli täytyä-tulla-mukaan.

Ja vaikka Hellevi olisikin ollut toisinaan inhosta nääntymäisillään, ei hänelle epäkäytännölliselle löytynyt pakopaikkaa, ei muuta mahdollista.

Itseksensä hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan, mitä merkitsi olla kodin ulkopuolella, nuoren naisen, jonka veri oli samalla tulinen ja pehmeä, voimakkain ja avuttomin...

Nainen, joka odotti elämää ja rakasti... hän oli joutuva maailmalla vieraiden vainoomaksi eläimeksi.

TUULI PUHALTAA.

Meni päiviä, meni viikkoja...

Mitä ne toivat?

Kapellimestari Braunia ne toivat.

Laulavaa, soittavaa, pikkusen rakastunutta Braunia.

Ja hyppivää, ilvehtivää, hävytöntä Braunia.

Naurun oli vakava jo ottanut huulilleen katsellessaan Helleviäkin.

Ja pienet toverit opistossa kirkuivat ja olivat ihastuksissaan, suuttuivat ja — häpesivät.

Braun oli tullut kuin tuulispää, tarttui kiini ja vei.

Ja mitä Hellevi tuumi?

— Näyttää siltä kuin elämä tahtoisi kirjoittaa minulle jotakin uutta, mutta minä en tahtoisi. Minulla olisi niin hyvä olla näin, hyvä uida entisissä unissani, hyvä ehkä tuntea Braun, "todellisuus", nykyaikainen "voimaihmisyys" miehessä, mutta paha taipua Braunin toivoihin.

Mitä Braun toivoi?

Oikein kummia, oikein hassunkurisia, uusia asioita. Ja esittää toiveensa häikäilemättömän tunteettomasti, niin että Hellevi saa kääntää päänsä poispäin ja nauraa ja harmitella ja kummastella. Niinkuin kaikkein ensiksi, että Hellevi lukisi realistista ja naturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla, pukisi yllensä terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita kieliä ihmisten sivu suhahtaessaan. Olisi mieltäkiinnittävä, huomiotaherättävä, imponeeraava, "puheenaihe" ja muuta ja muuta! Sitten saisi Hellevi kunnian olla ensin "yksi kapellimestarin rouvista", viimein "ainoa."

Mutta Braun väitti pahempaakin: että Hellevin koko olento oli pelkkää unta, arkuutta ja raukkamaisuutta, itsepetosta: "tahtoi", mutta ei uskaltanut...

Mitä?

— Hyvä on! vastasi tyttö itseksensä. Istun hänen sohvallaan ja luen hänen kirjojaan, lainaan Zolata ja kannan kotiin.

Hän keinui hiljaa huoneessaan ja piti kädessään kirjaa, käänteli ja selaili sitä ja laski sen vihdoin väsyneenä pois.

— Minulla on jo omat lempikirjailijani, oma suuntani. En jaksa enään uutta. En nyt.

— Se veisi minut pois yksinkertaisesta tunneihanuudestani. Nuo vieraat ilmapiirit tekevät minut levottomaksi, tuskaiseksi, vievät hymyn kasvoiltani ja sulouden sydämestäni. Yksi sivu tuollaista pahimmasta paikasta ja ruumiissani pistelee ja kalvaa. Muistan kaiken sen, millä alhainen on omassa elämässäni minua kiusannut. En löydä mitään unohdusta sellaisen kirjan ääressä. — — —

— Minä en jaksaisi ottaa teokseeni, henkeni lapseen, alhaista elämää sinänsä. Tietysti en voisi näkemääni ja sen vaikutuksia tehdä olemattomaksi, mutta minun täytyisi asettua jyrkkään taisteluasentoon sitä vastaan, vihaten, ivaten, nauraen. Mutta istua ja kuunnella objektiivisenä havaintojen-tekijänä tuollaisen herrasväen keskusteluja ja sanasta sanaan siteerata ja kopieerata ilkeitä olentoja, siihen olisin liiankuuma, liian-kärsinyt, liian-verta-vuotanut. — — —

En siis lue. Tämä kirja on kylmemmille, tieteellisille hengille.

Ehdollani en hanki itselleni kärsimyksiä.