Part 8

Merkillistä joukkoa olikin Braunin seura. Niiden kanssa tutustuttiin hotellien ja kondiittorien korkeampaan kulttuuriin. Se oli toista kuin kodin lapsikamarituoksut. Alennuttiin joskus tekemään huvimatkoja maaseudulle, mutta hyvin, hyvin myöhät iltatunnelmat korvasivat hemmotelluille arvokkaimmat ympäristöt. Eikä seuruetta yksitoikkoisuus pilannut. Kaikessa oli vastakohtien herättämä hedelmällisyys ja hurmaus. Toiset miehet olivat kuivuneita kuin nahka, toiset turvonneita pyöreiksi tynnöreiksi. Muutamat harmaita, muutamat alati tulehtuneita.

Ja naiset, tummia ja vaaleita, vapaita ja itsenäisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikesta puhuttiin. Vapaat tavat ja vapaat sanat, istuivat ihailijoidensa syliin, koska halutti ja suutelivat, koska janotti. Eivätkä he miehiä ikuisiin liittoihin orjuuttaneet, useimmat vielä elättivätkin rakkaan, vihkimättömän miehen.

"Ne ovat kuin suuria lapsia", sanoi Braun haaveilevasti neitseellisessä nuorukaissydämessään. "Ne ovat niitä tulevaisuuden jumalattaria" sanoi Braun heräävän miehen pyhällä intohimolla.

Ja Hellevi ajatteli: niin — tämä on Braunin valtakunta... se on valmis. Mitä se minuun muuten kuuluisi! En minä ole mikään maailmanparantaja enkä siveellisyyssaarnaaja. Mutta minun pitäisi täällä kohota kuningattareksi, tahtoo Braun. Ja voimakkaat kantavat minulle laakerinsa ja raskautetut rukoilevat: pyhä äiti, armahda!

Mutta pian pakeni Hellevi kuin myrkytetty ja jätti ainiaaksi Braunin seuran. Sairaaksi oli hänet heti saanut joukon rakkaus, heidän rakkautensa plastiikka ja mimiikki. Mutta kun hän sen lisäksi näki, että juuri kapellimestarin nerokkaisuus tässä suhteessa sähkötti seuran, näki hänen pulppuavan nuoruutensa rientävän arvostelematta huulilta huulille, painavan rintaansa vastaan paksuimmat vanhat rotat, tuli tuska täydeksi ja Hellevi jäi jyrkästi pois.

Mutta olihan hänellä jäljellä opisto!

Siellä saivat taiteen taimet käydä ahkeraan harjoituksissa, katsella nöyrinä johtajan silmiin ja laulaa heleillä enkeli-äänillään.

Pieni vika oli siinäkin asiassa. Köörin johtaja oli kummallisen uninen aamupäivät. Ehkä valvoi yöt vanhuuttaan! Ei ollut muuten paha. Olihan vaan väsynyt ja hiukan koomillinen, naisvihaaja, väittivät toiset. Alituisesti oli oppilailla lupaa, joten laulajattareksi kehittyminen hänen johdollaan oli alkaville vain ihanaa unta.

Sen sijaan kukoisti opistollakin rakkaus.

Pienet ystävättäret kuiskuttivat Helleville välistä onneansa, välistä huoliansa, joiden aiheuttajana oli aina sama kapellimestari. Kaikille, kaikille kuiski suuri mies lemmen kieltä. Hän oli se tyydyttämätön sydän, ikuinen rakkaus miehen sielussa, naisen suloinen kevät ja voimakas kesä. Sellainen on "voimaihmisen" lempi.

Mutta kuitenkin kaikitenkin kristillisiä vaistoja sairastava Hellevi oli suotta syvästi haavoittanut. Tai ehkä se oli hänessä talonpoikaisverta, poroporvarillisuutta, rajoitettua ymmärrystä, naisen pientä itsekkäisyyttä, turhantarkkaa opettajatarmaisuutta, tai, tai...

Mitä kummaa tuo kaikki oikeastaan häneen kuului? Heittäytyä noin jalomielisesti sairastamaan maailmantuskaa...

Asettihan Braun sitäpaitsi hänet korkealle yli muiden "äärettömän kulttiveerattuna naisena". Ainoastaan Hellevin kanssa hän "ei leikkinyt". Ei uhannut häntä samat vaarat kuin muita.

Mitä tarkoitti Hellevi? Kulkiko hän ja etsi "aiheita" ehkä, kuin kalpea kirjailijatar?... Aikoiko hän kirjoittaa jonkun moraali- tai immoraaliopin? Tutkiko hän taiteilija-sieluja, jotka olivat hyveittensä ja paheillensa taistelukenttiä? Tahtoiko hän hävittää uskon taiteilijoihin korkeimpina, vapaina olentoina? Analyseerasi fysionomiikan avulla uudenaikaisia ruumiita, lupautui naiselliseksi vainukoiraksi suurille filosoofeille?

Mitä tarkoitti Hellevi, joka leikki älyllään ilman tutkintoja ja virkoja?

Tai olisiko hän ehkä sittenkin... uskaltaako sitä kysyä... rakastunut...?

Rakastunut avuttomasti, niinkuin Schopenhauer opettaa: "Suvun geniuksen vaatimuksesta."

Näin jutteli hän sydämelleen:

— Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi voinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin. Sillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti. Hän kertoi minulle surullisen, julman elämäntarinansa ja herätti säälini. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja auttaa loppuun asti? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt suuri rakkaus? Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun hän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla katselevan, ei hän enään mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän keppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: "Niin teinkin!" Kysyn: miksi? "Väkevämmän oikeudella." Nauraen ja liehakoiden palaa hän luokseni inhottavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee Platonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi. Hän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja ruumiita voi hän löytää suutareissa, räätäleissä ja puotipalvelijoissa. Antiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa. Ja hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka hän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille on kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi aina kirkastua! Hyvin kirjoittaa, vaikka huonot modellit.

Näen, kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks' ajavat he juuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän lahjojaan voi käyttää. Niinkuin Korsikan Napoleonista singahtaa hänestäkin neron kipinät läpi joukkojensa. "Viekas peliveikko on elo", sanovat vanhat. "Viekkaampi on uusi voimaihminen", vastaavat nuoret.

Seisoin kerran julman hetken todistajana: näin, kuinka hän korollaan murskasi pienen kissanpojan pään. Kuulen, kuinka hän kohtelee avuttomia naisia, jotka eivät ole suostuneet hänen rakkauteensa... häpäsevimmät jutut keksii hän viattomista, parjaa heitä samasta, mihin hän itse heitä houkuttaa. Kaikki, mikä ei taivu, nöyrry hänelle, on heikkoa, hyödytöntä, idioottimaista. Alas elämää rasittamasta! Pois potkikaa voimaihmisen jaloista! Diaboliselta näyttää voimaihmisen hyvyys pienten silmissä.

Näen konserteissa hienojen naisten istuvan hohtavat kasvot kapellimestariin tähdättyinä. "Hän laulaa jumalallisesti, tämä mieltäkiinnittävä, lahjakas nuorukainen." Ihanteellisimmat eivät säiky juoruja ja monta hienoa suhdetta kehittyy, joista en tiedä, miten ne päättyvät.

Minä myöskään en ole uskonut juoruja. Uskon vaan sen, mitä itse olen nähnyt ja näen. Ja nyt tulen minun salaisuuteeni. Minä kuulen, näen, tiedän, ajattelenkin vielä ja kuitenkin olen tylsä, kummallisen tylsä, tunteeni ovat tyrtyneet. Kun hän on poissa, ajattelen: hän on konna. Toisinaan se ei minua enään loukkaa. Kun hän on läsnä, olen idiootti, likakasa, joka värähtelee hänen piiskaniskuistaan tai hyväilyistään.

Tai sitten ottaa minut tuo kammottava pelko yhä useammin on se tullut: tuo mies on suudellut huuliani, nostanut minut syliinsä, ollut tukahduttaa minut. Enkö olisi voinut välttää hänen ensi suuteloaan? Aavistin heti, että oli turvatonta astua hänen vieressään. Miksi menin hänen kanssaan ajelemaan? Puolustan itseäni: olin orpo ja hyljätty, uneni tekivät minuun jo kipeätä. Ah! silloin järkähtyi olentoni ensikerran. Kaikki meni sekasin ja raiskaantui. Ja siitä asti on tuo kammottavin pelko tullut. Aavistin silloin jo ja aavistus on monta kertaa palannut: tuo mies on kuolemani... menen sinne tai tänne, hän vie onneni, rauhani, maineeni ja viimein henkeni.

Henkeni, kuinka se onkin kummallista! Elämä tuo keskellä rauhaa luoksemme olentoja jotka käyvät meille hengenvaarallisiksi. Tuskin uskallan sen itselleni kuiskata: hänessä elää murhaaja... hän tarvitsee vain suurempia olosuhteita, tilaisuutta... sisimmässä syvässään on hän nyt jo aika ajoin mielipuoli. Olen nähnyt kerran kummallisen helvetin tuijottavan hänen suurista ulkonevista silmistään... hän sanoi itse. — En voi olla yksin, sieluelämäni on helvettiä... Hän näki kuin kaikki rikoksensa perätysten... en ymmärtänyt millaisia ne olivat... mutta jotakin kauheaa hän näki ne kuristivat häntä kurkusta... tunnottomuus oli kadonnut ja julmien hetkien työt raatelivat verikoirina hänen sisintään... Ja samassa tuli hän tuskistansa mielipuoleksi ja hän sanoi jotain, josta ymmärsin, että hän vannoi kauhean valan: kuolemani olkoon niin suuri turmio kuin suinkin. Ja ne kaikki, jotka olen syössyt onnettomuuksiin ja jotka kuitenkin seisovat... niille kostan... naiset paljastan, häpäsen, raiskaan. Mutta siihen hetkeen asti vainoan, hätyytän, uhkaan heitä.

Siihen tapaan hän mumisi...

Minulle selveni, että hänen voimakkain vaistonsa oli kiduttaa ja viime hetkessä raadella... ah jumalani! Koitin huutaa ääneen, että heräisin. Mutta en voinut... en uskaltanutkaan, en häntä vastustaa, en lähestyä enkä poistua. Se oli elämän ankaruutta.

Ja näin olen hänen vallassaan eniten pelkoni tähden. Mitä enemmän pahaa hän tekee minulle, sitä enemmän pelkään. En keltään uskalla enään hakea apua... hän tappaisi minut tai kieltäisi kaikki ja valehtelisi hurjimmat häpeät ylleni, niinkuin hän on muille tehnyt.

Kuka minua ymmärtäisikään? He sanoisivat kaikki: lopeta, tule pois, rakasta muita. Oh, mitä neuvoja! Se on jo myöhäistä. Siitä asti myöhäistä, kun ensi kerran vastasin hänen suuteloonsa. Hän ei antaisi minun muita rakastaa. Jos menisin avioliittoon, myrkyttäisi hän mieheni sielun. Enkä tunne sellaista, joka hänet iskisi. Ajattelen välistä, että solmiaisin hänen kanssaan pyytämänsä suhteen. Mutta hän ei siedä suhteen minkäänlaista julkisuutta tai laillisuutta. Ei suojaa, ei kotia, ei edes lasta lupaa hän naisen rakkaudesta. Nyt ei hän tahdo enään "kuuluisuuttanikaan", ei salli minun kehittää lahjojani. "Olet epämiellyttävä, epäintresantti silloin", sanoo hän jäykästi. Ja hän murhaakin oitis yritykseni arvostelullaan. Mikä on sitten edessäni? Minun pitäisi vaan kulkea ja rakastaa häntä, hän tulisi luokseni, koska häntä haluttaa, niin on hän sanonut. Ei hän kysy, jaksanko tässä kauheassa elämässä mitään tehdä elääkseni, toimeentullakseni. Sellaisia asioita antaa hän minun yksin miettiä.

Yhä vieläkin viimeiseen asti olen koittanut olla häntä kohtaan hienotunteinen, kuin en mitään erityisen luonnotonta huomaisikaan ja hän olisi pohjaltaan kunnon mies. Pelkoni olen peittänyt, hän aavistaa sen ehkä vaistomaisesti. On omituista nähdä, kun oikein koitan parastani, kuinka hän äkkiä uskoo itsensä hienoksi hänkin. Mutta minusta tuntuu kuin leikkisin mielipuolena mielipuolen kanssa. Niin kammottavaksi on elämäni, tuo leikkivä, naurava, hymyilevä, uneksiva elämäni nyt muuttunut.

ALHAINEN-ELÄMÄ.

2.

Hellevi oli ennen oppinut ja opettanut toisille ja itselleen: kun pahat päivät tulevat, hymyile! kun okaat pahimmin pistävät, tuhlaa ruusuja taaksesi. Ei mikään tuska sido kauan ylhäisen hengen lentoa, ei kirkas lähene syntistä, ei ikuinen rakkaus tyydy muutamaan yöhön...

Olisi opettanut vieläkin. Olisi ilkkunut ja mennyt. Mutta ei hän tehnyt sitä. Kehtaako puhua, miten hänen kävi, ylpeän, verhotun, hymyilevän Hellevin. Varoitus on hän heikoille, jotka suuria sanoja rakastavat. Nainen oli hän, matalaan, hengettömään, syntiin taipuva. Vähitellen, vähitellen katosi kaikki, mikä ennen piti runollisena ja syvänä. Ei leimahdellut enään naisen älyn öiset salamat, ei vetänyt enään aurinkoihin tuskansa tuliset varsat. Kuoli mielikuvituksen kirjavat linnut, tylstyi leikkivä havaintokyky, korkea ja matala oli yhtä pitkää, oikea ja väärä yhtä luonnollista. Ei etsinyt hän enään uusia jumalia, ei paennut vanhoja peijakkaita, kaikki nutistuivat samaan kasaan. Oli hän pitkän aikaa vainunnut ja vaistoten arvannut ihmisten sielut kuin metsäkoira riistan tuoksun. Sellaiset hienoudet olivat ammoin haihtuneet.

Kiiluiko nyt epäpuhdas silmä, huusiko hän taivasta ja vaipui ristin juureen, niinkuin oli ennustettu? Ei, väsynyt oli Hellevi taivaisiin ja jumaliin ja lahonneisiin risteihin, mutta naurettavin kerskaus oli "oma voimakin."

Ihmisille hän tyhmältä näytti. Voimattomana, vuosia vanhempana, harmaana, laihana ja epäsiistinä virui kummallinen, säälittävä tyttö vuoteellaan tai sohvallaan. Ei viitsinyt enään peiliin katsella pitäjän "koketti Hellevi" ja vaihdella japanilaisia tukkalaitteita.

Lakkasi puhumasta vaikeitten, kipeätä tekevien ihmisten kanssa, haavoja iskivät heidän katseensakin, rintaan koski oman suun avaaminen.

Koitti kirjoittaa Ristolle: "Saanko tulla kotiin?" Mikä kummallisen häpeällinen, nöyryyttävä pyyntö se oli! Ottaa hänet kotiin oli Ristolle miljoonia maksava vaikeus, ei saanut vaatia toista ihmistä siten uhrautumaan. Hävytöntä oli Riston apua toivoa.

Tylsien aivojen selvin, pistävin sana oli vaan Braun, Braun.

Mutta kieli ei enään taipunut Bruunillekaan lauseita muodostamaan. Korvat eivät älynneet, mitä vihollinen puhui. Ainoastaan silmät, silmät, tylsän pelon koiran-silmät seurasivat herran ja käskijän tuloa ja menoa.

Braunia suututti sanomattomasti tytön käytös ja ulkomuoto:

— Olet kuin muumio! ivasi hän. Ja minä luulin, että sinä laskisit matemaattisella tarkkuudella askeleesi!

Sitten teki Braun hänestä pieniä juttuja vifti-tovereilleen. Ja ihmiset pitivät huolta, että Hellevi sai seurata armotonta pilantekoa.

Kurja Hellevi joutui kuulemastaan kammottavasti mielettömän pelkonsa valtaan. Hän kiihoitti itsensä kirjoittamaan Braunille. Väkivallan tekijä ei saisi häväistä uhriansa. Hengen viimeinen, typerin viekkaus kehoitti heikkoihin keinoihin: sai Braun äkkiä vastustelevalta, kiusaantuneelta tytöltä tulisia lemmenhuokauksia, yleviä rukouksia ja avuttomia jäähyväisiä, sai Braun loistavia nimityksiä: "hymyilevä Alkibiaades", "aurinkokäärme", prinssinä kohteli Hellevi sydämensä pyöveliä. Välistä huumautui hän niin kirjoittamisestaan, että alkoi kuvitella itseänsä onnelliseksi ja Braunia ihmeelliseksi! Rakasti häntä!

Ja kirjeet polttivat omia käsiänsä, kun hän lähetti ne Braunille.

Braun halveksi niitä: — Ne ovat unta, sanoi hän: — todista rakkautesi taipumalla minun tahtooni ja sinä tiedät, mikä se on: antaudu!

Niin vastasi kovin karkeaksi käynyt Braun.

Tai tuli hän järeänä, sai aikaan väkivaltaisia aistillisia kohtauksia, antoi välistä piloillaan välistä vihoissaan puoleksi tajuttomalle naiselle inhottavia nimityksiä ja kiusasi häntä ikuisilla vaatimuksillaan, jättäen hänet välinpitämättömänä tai ärtyisenä, kun pyyntöönsä ei suostuttu.

Millainen on neiti Kolarilan moraali? rupesivat ihmiset jo kuiskimaan. Mutta silloin piti Hellevi ihania puolustuspuheita kiusaajastaan, runoili hänelle voimia, lahjoja ja kauneuksia... — Muut ovat hänen rinnallaan kääpiöitä ja etanoita, saattoi hän sanoa ja lisäsi vielä: — Ja minulle on hän ihmeen hyvä!

Niin valehtelevat pelkurit tai sankarit.

Yksi ainoa sairas sana oli Hellevin sielussa: Braun, Braun!

Braun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä. Braun oli sairastettava loppuun.

ALHAINEN-ELÄMÄ.

3.

Lauluopisto, joka oli jatkanut toimintaansa kesälläkin valmistaaksensa köörejä pääkaupungissa koituviin juhlallisuuksiin, piti oppilaiden päättäjäiset vasta kesäkuun viimeisenä päivänä.

Ah... mitähän Risto sanoisi, kun kuulisi Hellevin ahkeruudesta? Risto parka!

Hellevi tuli opistolle kuin päivää aristava haamu.

Silmänsä löysivät heti sairautensa. Väli oli nyt pahimmillaan. Hellevi oli edellisenä päivänä tehnyt lopun kaikesta. He eivät tervehtineet.

Kapellimestari oli pukeutunut frakkiin ja liikkui kuin mustilla siivillä. Inhoava Hellevi oli näkevinään kaksi hännän päätä vilkuttavan frakin alta. Olisi tahtonut ivata jollekulle, mitä mielikuvia Braun kykeni herättämään.

Omilla tulillaan, huoletonna, näkemättäkään Helleviä liikkui suuri mies, ympärillään yleisöä, jolle saattoi ikuisesti näytellä, vanhoja lempeäsilmäisiä rouvia; oppilaiden parempiosaisia siskoja, vielä suloisia ja täysien harhaluulojen puhtaita sydämiä; musiikkia ymmärtäviä vanhoja neitejä, ja nuoria, ilosia herroja, kaikki muusain tai mammonan suojeluksen alaisia.

Kapellimestari loisti yli muiden. Hänen äänensä kajahteli sointuvammin, hän oli perehtynyt päivän kysymyksiin ja sopiviin keskustelualueisiin, tunsi johtaja- ja suojelemistehtävänsä.

Pelkkää kumarrusta, hymyä, ja kauniita sanoja oli kapellimestari naisille, jotka kaikki tiesivät, kuinka ihana laulaja ja tulinen lemmessä hän oli. Oh! Mitä ihmiset juorusivutkaan! Muutamat naiset! Nykyään seistään toki juorujen yläpuolella ja kapellimestarista puhuivat ihmiset, jotka olivat itse kuin puolihullut.

Tulta oli hän naisten sieraimille, Georg Braun. — — —

Tutkinto-ohjelmassa oli joku erittäin vaikea laulu. Hätimmältään piti se kerrata jossain sivuhuoneessa. Oppilaat haettiin kokoon ja kapellimestari johti. Muutamat ilosimmista nuor'herroista pujahtivat mukaan, neitoset lauloivat vaan sitä paremmin. Kuinka olikaan? Hellevi ja pari muuta hänen osastoltaan erehtyivät luullen, että laulunumero oli yhteinen kummaakin köörille, koska hekin olivat sitä harjoittaneet. Mutta Hellevi, joka senlisäksi oli laiminlyönyt viime aikojen harjoitukset, ei tietänyt pienestä muutoksesta, joka oli laulun suhteen tehty, vaan lauloi vanhaan tapaan.

Hellevissä syy ja hän sieti nuhteet.

Kapellimestari suuttui kuin vimma.

Oli hyvä tilaisuus. Hellevi sai kuulla kunniansa.

Syntyi skandaali. Tyttö poistui vavisten.

Onnettoman täytti niin syvä inhon tunne kapellimestarin raukkamaisuudesta, että hän tuskin jaksoi jäseniään liikuttaa päästäksensä kotiin. Juhlallisuudet ja hyvästijätöt jäivät, joku saisi kertoa välttämättömimmän seuraavan kurssin ehdoista.

Monta kurjaa iltaa oli kurja viettänyt. Tämä hänestä oli ilkein ja pienin.

Kostaa hänelle karjumalla vieraiden ihmisten aikana!

Miksi ei Braun ottanut samalla hänen henkeään?

Lopuksi luuli Hellevi saavansa apua kaikki uuvuttavasta inhostaan. — Enkö nyt laahaa itseäni pois? jaksoi hän sanoa itselleen. Enkö nyt ymmärrä, että apua on etsittävä muualta? Mitä hän minulle voi? Parjatkoon, raukka! tunteeni on syvimmästä halveksimisesta syntynyttä inhoa. Tällainen inho pelastaa. Viha olisi vaarallista. Se syntyy rakkaudesta... Menen Ristolaan. Ailin täytyy heltyä. On pintapuolinen, mutta ei mahdoton.

Hellevi laskeutui sohvalleen. Hän ei tahtonut ajatella ja ajatteli kuitenkin vain häväistystä ja Braunia.

Tuhmaksi oli Hellevi tullut, sairaaksi ja särkyneeksi. Pitkän illan tunnit antoi hän ottaa huonon miehen.

Tuli yö.

Ei riisunut Hellevi. Ei tullut uni.

Huojutteli ruumistaan vieterisohvalla ja hoki itsellensä Titanian tuutulaulua jonka oli lapsena ruotsiksi oppinut:

"Näktergal af toner full, sjung med oss ditt vysjalull, lulla, lulla, vysjalull, lulla, lulla, vysjalull."

Sillä unta houkutteli ja viekasteli, mutta unen voitti aina sairas, julma sana: Braun.

Braun, Braun poltti muistoa, teki sydämen ilettäväksi.

Braun oli iskenyt kuolinhaavat useammin yhden kerran. — — —

Leimahti silloin salama!

Hellevi hypähti seisomaan.

Nyrkkiin puristuivat pienet kädet.

Nyrkit kohollaan hän taivaalle puhui, kauvimman yön salamanleimahduksen.

— Jos minä rakastaisin häntä! Jos taipuisin hänen tahtoonsa. Rakastaisin niinkuin olen Ossiania rakastanut, yliluonnollisesta yli kaiken sen, mitä ihmissydämet ovat koskaan uneksineet. Teen ihmeen, teen hirviöstä ihmisen, taistelen hänestä kuolemaani asti. Mielilauseeni oli ennen: vaarallisin, vaikein on minun! Kiihottavin tehtävä ja suurin voitto! — — —

— Uhraannun... — — —

Hellevi lyyhistyi voimatonna ikkunan laudalle. Mutta vielä kerran leimahti salama! Hän ponnahti taas seisomaan!

— Georg Braun, olen joskus sinun, mutta sinun henkesi on myöskin silloin minun! — — —

Uudet ajatukset, uusien maailmojen kuvat liekehtivät hänen sielussaan, ajoivat polttavina toisiaan, syttyivät ja sammuivat. Yliluonnollista kauneutta tavoitti mielikuvitusten lapsi. — — —

Aamu erkani yön sylistä, ilmojen sointuvat äänet laulelivat ylös, ylös! yhä heleämmin, yhä viattomammin, mutta yönsä taistellut ja voittoa uneksiva Hellevi oli vasta nukahtanut.

IRMA ROOTH.

Ilonen, onnellisten kesäpäivä solisi ja soi. Hellevi oli täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Mitä ne sanoivatkaan siitä iästä? Jotakin kaunista kaiketi.

Kaunistahan hänkin uneksi, yliluonnollisen korkeata. Siksi kai se olikin niin raskasta.

Oli raskasta varsinkin aamupäivästä asti, jolloin oli lähettänyt kapellimestarille kirjeen, joka lupasi ilmoittaa tärkeitä asioita.

Ehkä hän tulisi tänään, ehkä huomenna...?

Mutta älkäämme kiusatko Helleviä.

Hän tahtoo vaieta.

Kylmänä, harmaana ja tyhjänä istuu hän keinutuolissaan.

On ilta ja hän odottaa.

Antakaamme hänen olla.

Kuka on julma ja nostaa joka tuskan verhoa, kuka uskaltaa kuvata jokaista onnetonta?

Ovikello soi!

Hellevi hypähti paikoiltaan.

Mutta ovella kuuluikin heikko epäröivä kolkutus... Ihmetellen huusi hän: sisään!

Ja sisään astui eräs kaunis, erittäin hienon näköinen tyttö, jonka Hellevi tunsi lauluopiston ensimmäisiltä viikoilta. Hän oli paljon miellyttänyt ihailevaa Helleviä sekä muodoltaan että käytökseltään, mutta vierasta lähestymästä pidätti häntä tunne: tahtoisin voittaa hänen sydämensä täydellä todella ja siksi en hätiköi. Mutta kun hän muutamien viikkojen kuluttua oli kokonaan kadonnut, oli Hellevikin hänet unohtanut.

Mutta, hyvä jumala, miltä vieras näyttikään! Kuoleman kalpeana tuijotti hän Helleviin.

Joku onnettomuustoveri?

Hellevi sai heti voimia. Toisen kärsivän aikana heräsi hän vastakohdaksi, hänen täytyi olla voimakkaampi.

Kaunis tyttö seisoi jäykkänä esittämättä asiaansa.

Hellevi ei ollut huomaavinaankaan, meni hänen luoksensa ilosena ja talutti hänet istumaan, virkkoen sydämellisimmällä äänellään:

Rakas neiti, miten hauskaa, että tulette minun luokseni! Olen täällä vaikka kuinka yksin!

— Minulla on teille asiaa, sanoi vieras neiti kylmästi, melkein vihamielisesti.

Hellevi istui hänen viereensä.

Ah, minulle teidän juuri pitääkin puhua!

Meille naisille on paljon hauskempi, kun saamme heittää pois kaikki "asiamme."

Hellevi luuli varmasti, että tytöllä olisi rahahuolia ja heti oli hän päättänyt jakaa viimeisensä.

Ylpeä vieras taisteli silminnähtävästi, ilme ei muuttunut, mutta kasvojen lihakset vavahtelivat. Posket punastuivat vienosti ja vaalean ruskeat silmät olivat kokonaan auki.

Hellevin teki niin kipeätä kuin olisi häntä leikattu.

Äkkiä koitti tyttö hymyillä, mutta huulet vääntyivät.

— Niin, nyt on leikki kaukana, sanoi hän sitten naurahtaen.

Kuinka hienostuneen vaikutuksen hän tekikään!

— Mutta, rakas neiti, kun te minulle kerrotte, on se vaan melkein samaa kuin itsellenne puhuisitte. Olen kaikkeen tottunut, kaikkeen, kaikkeen!

Tyttö vapisi kautta koko olentonsa, tuijotti eteensä ja huohotti hiljaa. Taas koitti hän hymyillä, mutta kyyneleet alkoivat tippua.

Hellevi taittoi käsivartensa hänen hartioilleen

— Oi jos te tietäisitte, kuinka, minun on helppo teitä ymmärtää! Kaiken me yhdessä. Mikä on kyynpoika, joka pistää.

Antakaa se minulle. Minun rinnallani se uinuu ikiuneensa. Rakas neiti, rakas neiti...

— Kerron sen teille... pakoitti onneton väkivaltaisesti huuliltaan. Jos teillä on aikaa kuunnella — — — olin salakihloissa ja rakastin paljon sulhastani, joka nyt on ulkomailla. Vuoden päästä piti meidän mennä avioliittoon — — — oi, neiti — (hän hymyili kummallisesti) te olitte kaikille niin hyvä, olette hyvä ihminen, huomasin sen heti — — — olen nyt onneton, kovin onneton — — kerron sen teille — — tarvitsen apua — — mutta teidän täytyy antaa kunniasananne!

Hänen silmänsä leimahtivat.

— Oi, olen nyt arvannut, joku on tehnyt teille kovin paljon pahaa, eikö niin? Hellevi piti itkevän molemmista käsistä, jotka vapisivat kuin kouristuskohtauksessa.

Mutta silloin Hellevi todellakin aavisti... aavisti äkkiä kammottavan totuuden tulikirjaimilla:

— Braun!

Tyttö heittäytyi maahan, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja nyykki rajusti, ruumis vavahdellen.

Minä itken, että minun täytyy kertoa se, sanoi hän valittaen.

Äkkiä kohotti hän päänsä ja katsoi Helleviä tulisesti silmiin. Hänestä säihkyi niin voimakas viha, ettei Hellevi uskaltanut liikahtaakaan.

— Se, se... on pakottanut minut... tiedättekö mitä se merkitsee minunlaiselleni, tiedättekö sen seikan kolkointa helvetillisyyttä! — — Minä rakastin sulhastani — —

Tyttö itki.

— Minä itken onnemme hukkaa, sanoi hän.

Hellevi ei saanut sanaakaan mielenliikutukseltaan. Hänen ruumiinsa aaltoili ennen kokemattomassa tunnemyrskyssä. Sinä hetkenä olisi hän voinut tappaa kapellimestarin.

— Minä revin, purin, pieksin häntä — — — hän kuristi minua kurkusta ja silmät pyörivät julmina — — menin voimattomaksi...

Raukka ei voinut enään kertoa.

Kyyneleet tulvivat herkeämättä, hän painui maahan ja virui siinä ryhdittömänä kasana.

— Ensi kerran itken sitä, kertoessa on tuska lisääntynyt.

Hellevi koitti auttaa häntä ylös.

— Rakas, rakas neiti...

Tyttö koitti rauhottua. Ilme hänen kasvoillaan kylmentyi, kyyneleet lakkasivat vuotamasta ja hetken kuluttua jatkoi hän kertomistaan kuin vieraan tarinaa. Vaikka hän nähtävästi koitti puhua verhoten, sai Hellevi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta ja oli tämä niin armahtamattoman raaka, että Hellevi kuunnellessaan pari kertaa kadotti tajuntansa.

Tyttö vaikeni pitkäksi aikaa. Hän katsoi Helleviä tuskallisen kysyvästi silmiin. Ja uudelleen rikkui hänen rauhansa. Huippukohta hänen tuskistaan oli vielä nousematta. Hän rupesi sammaltelemaan:

— Ja sitten, sitten — — ymmärsin sen — — sentähden täytyi tämä kaikki jollekulle kertoa — lapsi on syntyvä — — —

Hellevi hyväili häntä niin hellästi kuin taisi pannen koko sielunsa onnettoman ympärille.

Naisen syvintä tuskaa tiesi hän painavan poveansa vastaan.

Kyynelten ja vavahdusten lomasta puhui vielä tyttöparka:

— Ei Braunille auta puhuminen. Enkä häntä inholtani voisi lähestyäkään. Niitä on liian monta, jotka saisivat lausua samoja vaatimuksia...

Helleviä poltti:

— Minä luulin, että hän raiskasi sydämiä ja vietteli ruumiita. Nyt tiedän, hän osaa myös vietellä sydämiä ja raiskata ruumiita.

Äkkiä hypähti hän seisomaan, samaten vieras.

Syntyi pitkä jännittävä hiljaisuus.

Molemmat naiset vapisivat.

Mitä nyt tapahtui?

He katsoivat toisiansa hellittämättä silmiin, ankarina, mitaten ja arvostellen. He tahtoivat nähdä toisensa perin pohjin, kaksi epäluuloista naista, tuntea toisensa elämänsä loppuun asti. Kaksi yhdenvertaista seisoi vastatusten, kaksi onnetonta, kaksi särkynyttä. Nainen naista vastassa. Ystävyyttä ei raikasta onnettomuudessa, vaan onnessa. Saattoivatko he kaksi nähdä toistensa onnen, huolimatta synkistä tapahtumista, antaa toisen rauhassa uskoa omaan onneensa, olla ystäviä siis?

Vieras näytti jäätävän ylpeältä. Hänen kellertävä kaulansa taipui melkein taaksepäin, korkea profiilinsa oli järkähtämättä kohotettu, ja katse kohtasi Helleviä lasketuin silmäluomien alta.

He vaikenivat yhä.

Mitä minä tunnen? ajatteli Hellevi. Vihaa minä tunnen. Ketä minä vihaan? Itseänikö, kapellimestaria, häntä? Kapellimestaria! Itseäni minä vihaan ja halveksin ja eniten häntä, jota on kohdannut kylmin väkivaltaisuus. Minä vihaan tuota naista. Enkö rakastaisi hänen kauneuttaan, hänen ylpeyttään ja nyt tämä ikuinen onnettomuus pois pesemättömänä tahrana! Eikö hän ennusta itselleni samaa, muistuta minulle, että olemme naisia, ettei mikään laki suojele meitä julmimmalta onnettomuudelta. Hän on aistillisempi, kauniimpi, tummempi, tietämättömämpi kuin minä, elänyt ehkä turvallisimmissa olosuhteissa. Mutta meissä on paljon yhtäläistä, täydennys on hän itseäni! Ja tiedän, että hän nyt tuntee ajatukseni: vihaan häntä, ottaisin hengen häneltä ja hänen onnettomuudeltaan.

Hellevi kalpeni ja vapisi.

Vieras katsoi häntä suurin, kylmin silmin.

— Te vihaatte minua. Teidän apunne on sääliä ja halveksimista... Teillä ei ole rakkautta...

— Kuka olette ja mikä on nimenne? huudahti Hellevi kammoten.

— Nimeni on Irma Rooth, vastasi tämä lempeän surullisesti. Isäni on työnjohtaja täällä sahalla ja kuollut äitini oli tanskatar.

Nämä jokapäiväiset tiedonannot toivat Hellevin tajuihinsa. Kammo katosi ja sijassa oli alakuloinen, väsynyt ihmettely.

— Kuinka te tunnette? kysyi hän. Te olette voimakas.

— Olen voimakas nyt, kun olen puhunut teille.

— Miksi te olette puhunut minulle?

— Siksi, että te vihaatte sitä, mikä minussa on varmasti pahaa ja rakastatte todellista hyvää.

— Te olette syvämielinen! huudahti Hellevi uudelleen kammoten. En ole ikänä tuntenut tällaista...

— Oi älkää ottako sitä noin! Minä näin, että te olitte erilainen kuin muut. Minä olen kenties myös. Voin olla kaunis vieläkin!

Hän sanoi sen säihkyen, silmät täynnä synkintä vihaa.

Tuossa on onnettomuuteni, te tunnette kapellimestarin ja epäilette syyllisyyttäni. Mutta minä tiedän, että tuo epäilys masentaa ja pelottaa teitä, ottaa teiltä voiman ja sielustanne puhtauden.

— Kuinka sen voitte tietää?

— En tiedä.

Hän hymyili ja vaikeni hetken.

— Olen niin paljon kärsinyt ja ajatellut itseäni ja muita ja ymmärtänyt omituisia asioita.

Alakuloinen hiljaisuus vallitsi kauvan aikaa.

Hellevi pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa kuin unta haihduttaakseen ja puhui:

— Minä olin myös hänen vallassaan. On niin omituista kuin kipeätä unta olen nähnyt... en osannut enään ajatella, pelätä ja kammota vain... Te, te tuotte minulle ajatuksia. Annoitte tyrtyneelle sydämelleni äsken valtavimmat mielenliikutukset. Väsynyt kiittää teitä, te olette pelastajani, niin paljon kuin kukaan sitä olla voi. Oletteko koskaan lukenut nuo kaksi sanaa: "liian myöhään"? Vaikka olen näin nuori, tapahtuu minulle kaikki — liian myöhään. Kuluu nähkääs se kukkavalkeus... se hunaja... jota rakastetaan. Siinä on minun onnettomuuteni, ja se tuntuu ankaralta, kun sietää vain kauneutta... ottakaa huomioonne sietää... Oh, tiedättekö, olen yhtä katkera kuin konsanaan Dorian Gray, jos olette lukenut... No niin, tämä nyt vaan siksi, että tietäisitte minun olevan sydämen, jolla on monta särkynyttä maailmaa, yhdenvertaisen luo te tulette... Sanokaa minulle, (Hellevi kuiskasi sen jännittyneesi) pelkäsittekö koskaan häntä sitä ennen?

— En, en ole pelännyt, enkä pelkää.

— Te ette ole häntä rakastanut! Kuinkahan lienee minun laitani?

— Rakastanut! En koskaan! En ainoatakaan hetkeä!

Irma Rooth katseli ylöspäin ja hymyili. Hän oli ylevän rauhallinen ja unohtunut.

Omituisen, ennen aavistamattoman hellyyden valtaamana polvistui Hellevi äkkiä hänen eteensä.