Part 4

Osasivat! Se oli uusi asia ja sen laki oli seuraava: ystävän kanssa piti nousta seurustelun mahdollisimpaan kauneuteen, avoinna sielun hedelmätarhojen portit. Ei ystävälle tarvinnut olla "uskottu", ei pitänyt sen salaisuuksia vaatia. Oli mieltäkiinnittävämpää päinvastoin, jos ei kaikkia tietänyt? Ystävän aikana ei saanut olla huonolla tuulella, ei valittaa pikkuhuoliaan eikä taitamattomia yhteentörmäyksiään ulkomaailman kanssa. Jos nainen uskoi kaikki salaisuutensa miehelle, kyllästyi mies. Niin kyllästyi naisystäväkin. Pyhänä piti ystävää katsella, niinkuin japanilaiset lapsiaan. Niin opetti "moderni filosofia".

Sitten juotiin samppanjasimaa.

Ja taas keskusteltiin.

Mitä herra Jankari luuli, joka seurasi aikaansa? Pitikö naisten itseasiassa produseerata taiteen alalla? Eikö se ollut merkki miesten kehnoudesta ja dekadenttisuudesta, että naiset loivat itsenäisiä taideteoksia, ainakin kirjoja, romaaneja? Herra Jankari ei tietänyt, kuinka monta kertaa naiskirjailija, jos hän oli todellinen nainen, katsoi peiliin ja itki!

— Mutta naisethan itse tahtovat! sanoi herra Jankari ilosesti.

— Eivät tahtoneet, vaan heikot miehet, joihin ei viitsinyt rakastua — —!

— Soo—o! Ja entäs naisten äänioikeus!

— Miesten syy! Miesten syy!

Jankaria vastaan olivat molemmat naiset yhtämieltä. Mutta Jankari ei koko iltana saanut selvää, mikä oli heiltä täyttä totta, mikä leikkiä. Eivätkä he sitä itsekään tietäneet. Naiset ovat vakavia ainoastaan onnettomassa rakkaudessa. Kaikki muu naurattaa.

Vielä keskustellaan.

Mitä piti sitten tehdä, jos omasi taiteellisia taipumuksia, herra Jankari?

— Niin, sanokaa nyt itse!

Ihan vanha asia! Tietysti kehittää temperamenttinsa niin taiteelliseksi kuin mahdollista, aavistaa ja antaa ideoita, osata arvostella, olla sieluna seurapiirissä, taiteilijan hengetär, valkyyria, sydämen sisko, hoitaa ruumiinsa, pukeutua kauniisti, "elää sympaattista elämää." Goethe, Nietzsche, Ellen Key...

— Riittää, riittää! huusi simasta ja naisista ilonen Jankari.

Oli vappu, vappu! Rouva U. otti nojailevia asentoja punasilla patjoillaan, piehtaroi ja nauroi... nauroi... niin että Jankari lopuksi säikähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Hellevin henki oli ilosen hävytön ja korvan juuressa nuokkui ruusu.

Huimimman vapputunnelman toi "moderni filosofia"!

Jankari meni sitten, mutta pyysi jatkaa seurustelua. Rouva U. imi häntä merenneito-silmillään hyvästi jättäessä ja sitäpaitsi oli mies kuullut naurun. Hoiperrellen meni vankka Jankari portaita ja katsoi pihalla kerran taaksensa...

Naiset vetäytyivät nopeasti akkunasta...

— Minkä vaikutuksen luulet minun tehneen häneen? kysyi rouva U. odottaen imartelevaa vastausta.

Siihen piti vastata siis:

— Tietysti miellytit häntä!

Mutta rouvan entinen heikkous kukoisti taas.

— Hän kuunteli nauruani! Etkö luule, että hänellä oli hauskaa? Huomasitko, kuinka hoidin emännän tehtäviäni? Jos olisimme suuremmissa oloissa, niin saattaisin enemmänkin, mutta taidolla voi näissäkin... antaa tuollaisen hauskuuden yli kaiken... Enemmän tällaista vaan! Luuletko, että hän tulee huomenna takasin?

Hm... olisi kernaimmin ollut uskomatta korviaan. Miten nyt selittää tuo tympäsevä itserakkaus rikkaan naisen sydämessä?

Vappu selveni äkkiä päihtymyksestään.

— Oletko koskaan rakastanut? kysyi Hellevi kauvan valmistetun kysymyksensä.

Ääni oli varma ja ilme kylmä, melkein ankara ja halveksiva.

Kaikki puhuvat rakkaudesta, minä en tiedä, mitä se on. Ihmettelen sitä kaunokirjallisuudessa, ihmettelen sitä sinussa! Itse en tiedä.

— Onko tuo totta?

— On.

Sama ankaruus.

Mutta, entä kaikki rakkautesi tieteeseen, runouteen ja taiteeseen? Meistähän väitetään, että me vaan niillä koristamme itseämme...

Rouva nauroi. Nyt hän tiesi totuuden.

Siinäpä se juuri on ero minun ja teidän muiden välillä. Minä elän omaa nautintoani, itseriemua varten. Minä olen terve. Tietysti tahdon kehittää lahjani ihan äärimmäisyyteen asti, mutta en sitä varten, että miestä miellyttäisin. Mitä ne minuun kuuluvat!

— Ja kuitenkin, kuinka paljon "koketeerasit" äsken, uteli Hellevi varovaisesti.

— Mutta sehän on vain seurustelua! Pidän heidän seurastaan!

— Tiedätkö, että sinua sanotaan "koketiksi"? kysyjä nauroi.

Ja rouva nauroi:

— Tiedän, mutta eikö se ole hullua, hauskaa! "Vaarallinen koketti", ai jes! En minä heidän rakkauttaan tahdo herättää, pitää vaan heidän seuransa. Inhottaa minua, kun he aina ajattelevat ijankaikkisesti sitä samaa, samaa, samaa. Näitkös, kuinka äskönenkin oli hassu... heti valmis! Ja niin on joka paikassa, missä kuljen... aina valmista! En voi ymmärtää niiden hulluutta.

— Mutta tiedätkö, sinä käyttäydyt aivan niin, että olisi luullut sinun hänestä pitävän. En minä uskaltaisi näyttää noin paljon tunteitani...

— Oh, sinä olet lapsellinen taas. Täällä ei osata seurustella. Ulkomailla ollaan aina vapaita. Siellä minä elän.

— Mutta rakastaa on meidän voimamme ja kunniamme. Kuinka olisit voinut luoda kaikkea kaunista draamaasi, jos ei sinulla olisi kykyä rakkauteen? Et voi olla heikko tai abnormi tässä suhteessa. Tiedätkös, ajattelen vaan, ettei "oikea" ole vielä tullut. Ja kuinka onnellinen olet, kun kaikki on säilynyt yhdelle. Siltä kannalta katsoen tahtoisin repiä tuhanneksi sirpaleeksi ensi suuteloni Ristolle, niin kaunista kun se olikin. Sinä voit elää loistavasti kaikki yhdelle. Silloin on ihmeellistä nähdä sinua.

Rouva vaikeni. Hän kävi miettiväiseksi. Näyttäisikö "olla rakastunut" mieltäkiinnittävämmältä, kuin "ei koskaan rakastanut"?

Hellevi puhui kaikki tietonsa. Ystävä piti saada vakuutetuksi.

Tämä myönsikin lopuksi, että hän voi "paljon rakastaa, mutta oikea ei ollut tullut." Täällä liikkuivat vaan "idiootit", "kehittymättömät alkueläimet", "siveellis-uskonnolliset aasit"... teaatterin ympärillä hääräilevät taiteilijat olivat "esimaku luomisen takaisesta tyhjyydestä, kun kaikki henkiaine oli vielä deikiksellä", toisilla oli "joku risainen suutelo sisässään, mutta vanha tuhka ei ollut juossut ulos, dii, dex, dex."

Sehän oli hauskaa!

Aivan kuin joku noita olisi keskustellut kattinsa kanssa!

Mutta rouva U:n hieman sekava henkevyys oli toisille, kaikesta keveästä iloitseville naiskorville piruetiksi hypyttävää vapunpäättäjäistä.

* * * * *

Rouva oli taas järjestänyt itsellensä ulkomaamatkan Tanskaan, mutta lähtö tapahtui vasta toukokuun lopulla. Molemmat naiset ennättivät vielä paljon seurustella ja elää monta, ainakin eloisaa hetkeä yhdessä.

Tämän vastakohtansa vetovoiman piirissä alkoi Hellevissä yhä useammat uudet ominaisuudet ja tuntemustavat virkeästi taimia, jotka ehkä hienon sopusointuisen luonteen seurassa olisivat jääneet nousematta. Niin sielu kuin ruumiskin vaatii sairaana ollessaan myrkkyjä ja rouva U. oli useinkin Helleville kuin kitkerä lääke, joka, jos tauti kokonaan parantui, nostettiin kiitollisesti, mutta luonnollisesti nyt arvottomaksi katsottuna hyllylle tomuttumaan.

Niinpä rouvan säälimättömällä, usein typerällä ja aina valmiilla ihmisten halveksimisella oli Helleviin sangen hyvä vaikutus. Sydämen liika senttimentaalisuus ja vaarallinen syttyväisyys sai toverilta alituisesti kylmiä kylpyjä. Hellevi rupesi naurulla tappamaan siellä, missä hän ennen oli odottanut hellentymistä ja lämpenemistä. Ympäristö, puhumattakaan siitä, että se olisi suosinut poikkeuksia ja harvinaisuuksia, ei omannut paljonkaan ymmärrystä kaikkein luonnollisimmille yksilöllisyydenpyrinnöille. Mutta Hellevi oppi yhä voimakkaammin jättämään huomioonottamatta yleisen mielipiteen ja vieraiden asettamat vaatimukset ja velvollisuudet, välittämättä lopuksi tuon taivaallista siitä sangen kiihoittuneesta mielialasta, minkä hänen käytöksensä ja mielipiteensä herättivät varsinkin virkapiirissään. Poikkeus haki ravintoaan ja otti sen rohkeasti ollen kerrankin tunnoton sääntöä vastaan ja siinä taistelussa oli parhaimpana apuna rouva U., joka aina tuli bravo- bravo-tuulelleen kaikesta kiusottavasta ja ärsyttävästä.

Rouva imarteli itseään Hellevin sydämen parantamisesta, kutsui häntä "holhokikseen", ja lupasi hänelle kerran suuren maailman riemuja.

Ja niin otti vähitellen heidän suhteensa yhä enemmän ystävyyden värityksen ja kesäkirjeissään, jotka milloin velmusivat ilkeinä ja ilosina kaikesta maailmasta, milloin haaveilivat herkkinä ja suloisina taiteesta ja rakkaudesta, kehittyi Hellevi omituisen voimakkaaseen harhaluuloon heidän suhteensa todellisesta tunteesta ja kauneudesta.

RISTOLAN VINTTIKAMARISSA.

Toukokuun viimeisinä päivinä tuli Ristolta kirje, jonka sisältö suuresti liikutti Helleviä. Pääasiana oli siinä ystävällinen kutsu ja ehdotus hänelle tulla viettämään kesää vastavihittyjen kotiin. Riston usko heidän kolmen yhteiselämän hauskuuteen teki hyvää sielun pohjaan asti.

Minne hän menisi? Sinne hän menisi! Hellevi vastasi lyhyesti:

"Kiitos sydämeni syvyydestä... minä tulen vanhaan vinttikamariin, jos sallit, jos sopii..."

* * * * *

Pari viikkoa senjälkeen istui Hellevi ja kirjoitti päiväkirjaansa Ristolan vinttikamarissa:

"Päivällä satoi viileätä vihmaa, illalla tuli aurinko. Koivun lehdet kimaltelevat ja tuoksuvat.

"Minunkin sieluni kimallelee ja tuoksuu sateen jälkeen.

"Aili on sitonut metsäruusuja vuoteeni reunoihin. Kello puoli kaksitoista täytän 21 vuotta! Alkaako elämäni nyt?

"Aili on tavattoman iloinen ja vallaton kuin potkiva vasikka.

"Risto on vanha, viisas mies, pitkä parta vaan puuttuu.

"Kun tapasimme toisemme pari päivää sitten asemalla, katsoimme heti toisiamme silmästä silmään lujina ja luonnollisina. — Kuinka olet terveen näkönen! iloitsi Risto. Olet kuin kuusitoistavuotias kasvoiltasi. Mitä olet tehnyt? Olen nauranut! vastasin minä. Mutta entä sinä sitten! Korea kuin kolarilainen!

"Hyvä meidän oli olla ja on oleva!

"Kuinka syvästi kiitollinen olen elämälle. Synkin pilvi uhkasi... minne se haihtui? Ja ainiaaksi!

"Olemme terveitä ja nuoria, sydämemme uskoo, toivoo ja rakastaa. Tietysti me kinaamme kuin villit toisinaan, mutta monesta 'voimasta' ollaan yhtä mieltä. Risto edustaa 'toimintaa' Aili 'leikkiä' ja minä 'unta'. Suututti minua hiukan tuo nimijako ja vannoin hiljaa, että tulevaisuudessa saisivat nähdä unettaren sekä työssä että tanssissa. Mutta nyt sain tyytyä.

"Sitten tulee elämänilo tyhjästä ja tempasee meidät kuin pyörretuuli!

"Hyvin hauskaa on minun katsella ja arvostella Ristoa nyt juurtuneena maaperäänsä. Hän on maanviljelijä ja hyvä isäntä alustalaisilleen. Oikein lämpenin tässä toissapäivänä, kun Risto sanoi: — Löytyy ehdottomasti ihmisiä, jotka ovat kyllin yksinkertaisia tekemään muuta kuin työtä. Katso vaan tuota parrakasta jättiläistä. Hän on valmis nostamaan talon hartioilleen, mutta paneppas kirja eteen ja puhu lukusijoista, niin heti käy pahoinvointiseksi ja nukahtaa, jätkä. Miksi häntä kiusata ja valistaa katkismuksella, kun luonto on luonut tehtäviä, joissa hän täydellisesti viihtyy?

"Puhut kuin jumalan suusta Risto! huudahdin. Sinussa on sentään pääasioissa sitä vanhaa korkeanenäistä kuninkuutta. Tästä puhumme toiste enemmän, mutta ei niin, että kaikki kuulevat. Ensi ehto on, että hallitset oman valtakuntasi kuin hyvä ja viisas herra.

"Suhteessa toisiimme iloitsemme kaikista 'mahdottomista erilaisuuksista', joita nyt vasta huomaamme. Veljeksi ja sisareksi sovimme, noloja olisimme monta kertaa herrana ja rouvana.

"Kuinka sanoisin? Elämä huumaa minua henkevämmin, taiteellisemmin kuin Ristoa. Mutta hän tietysti kukoistaa omastaan rehevämmin, sillä hänen on helpompi löytää ravintonsa.

"Risto ei oikein nauti minun tavastani laskea leikkiä asioista, hänestä se on liikaa ilveilyä, kevytmielisyyttä. Hän vaikenee usein melkein alakuloisena peläten nähtävästi, että minä olen kadottanut pyhittämisen tunteen monesta hyvästä seikasta.

"Se on kolarilaisten miesten talonpoikamaisuutta. He eivät ymmärrä suuren sydämen keventävää älykästä ilkeyttä, luovan hengen tervettä pahuutta ja armahtamattomuutta, vaan tulevat siitä synkiksi ja epäluuloisiksi.

"Niin että mielikuvitukseni juopuneimmat linnut livertelevät Ristolle hukkaan.

"Mutta niin saakin! Siksi me juuri olemmekin veli ja sisar. Ja Aili, joka on aivan toisella tavoin, 'maallisemmin' vallaton kuin minä, on siksi hänelle paljon omaisempi ja, koska hän ymmärtää Ailin 'pahuuden', tuoksuu se hänelle ja hurmaa häntä kuin kevät.

"Mutta meidän peritty radikaalinen veremme, josta..."

Hellevi lakkasi kirjoittamasta, sillä ovelle kolkutettiin.

Nukutko, Hellevi? kuului Riston syvä ääni.

— Nukun!

— No ethän!

— Mutta minulla on hiukset hajalla

— Minä palmikoitsen ne!

— Mitä tahdot?

— Saat vielä yhden lahjan.

— Pienen?

— Suuren! Suuren!

— Rahaa?

— Arvaa paremmin!

Hellevi tuli jo niin uteliaaksi, että hän meni ovelle ja raotti sitä.

Risto pisti hänen käteensä tavallisen kuvapostikortin nurinpäin käännettynä ja tarttui samalla kiini hänen ranteeseensa.

— Hän on hyvin kaunis, sanoi Risto salaperäisen ilosesti.

— Kuka?

Eräs nimi kuiskattiin ja käsi erkani.

— Kaikki kauniit unet sinulle tänä yönä, Hellevi! 21 vuotta!

— Risto... Risto!... Kiitos...!

Hellevi oli yllätetty.

Melkein kaikesta, mitä Risto hänelle keksi.

Mutta tämä oli rakastettavinta:

— Olisin tahtonut suudella häntä!

Kuva oli Hellevin kädessä.

Hän ei uskaltanut katsoa siihen.

Mennen pöytänsä luo, pani hän sen nojalle kukkamaljakkoon.

Pari terää sireenitertusta varisi sen viereen...

Hän sulki silmänsä...

Soittaja seisoi viulu leuan alla hänen askeleidensa edessä... linnantyttö ei päässyt eteenpäin... ei koskaan tumman soittajan ohi.

Hellevi katsoi... — — —

Kuva oli painettu hänen poveaan vastaan Hän oli taas elänyt "ensikerran" vapisevat tuskat.

— Näen hänen silmistänsä kaiken sen, mistä olen kuvani rakentanut... hoiperrun hänen huulilleen, niinkuin olen kuvani huulille hoipertunut. — — —

— Polvistun hänen muotonsa eteen... — — —

— Rakastan häntä kaikella naisen onnettomuudella...

Kuva povellaan liiteli Hellevi pois...

KESÄLLÄ.

Ristolan korkean kuistin edessä nousivat omenapuut täydessä kukassa ja illan lauha tuulenhenki toi tuontuostakin tuoksuvan lehahduksen kuistilla istuvien kasvoille.

Nojaillen aitausta vastaan istui Hellevi ja nautti tunnelmasta, avattu kirja sylissään. Kuistin toisessa päässä näkyi sanomalehden takaa nojatuoliin uponneesta Ristosta ainoastaan kostean valkonen, rusketukselta säilynyt otsa ja tumma pystytukka, hiukan toista pellavakankaista käsivartta lehteä pitelevät punertavat nyrkit ja alhaalta suuret saappaat savisine terineen ja kantoineen.

Siinä oli Risto... heidän varma turvansa... vieraille ylpeä ja vaitelias, kotona tuntehikas... toimi- ja älyrikas Risto.

Etäämpää rakennusten takaa kuului ilosin, rauhoittavin melu. Aili hakkasi porsliinia kanoille, jotka hyväksyivät hänen toimenpiteensä äänekkäällä kaakotuksella, Aili nauroi, piikatyttö huuteli lehmille ja lypsyämpärit vingahtelivat... "tuuri-ihmisille", yhden tai pari sukupolvea opiskelleelle talonpoikais- ja käsityöläisverelle. Erinomaisia, heti nautittavaksi kelpaavia hedelmiä pudotti hänen syliinsä Mantegaza, kokonaisen järjestetyn lakikirjan: eri aistien tehtävät, niiden kehittymis- ja ulottumismahdollisuudet, rakkauden suurimmat "asemat", välimatkat ja pysäkit y.m., y.m. Alituiseksi ihmettelyn aiheeksi tuli hänelle Browningien avioliitto, tuo viisitoista vuotta kestänyt jokapäiväinen, "ensikerran" sähköisyys. Syvän vaikutuksen hänen sydämeensä teki Bizetin tulinen Carmen, joka voitti päämääränsä kukistamattomalla ilollaan, houkuttelemis- ja hallitsemistaidollaan. Goethe, "ensimmäinen rakastaja" istutti hänen puutarhaansa hienoja loistokukkasia, niinkuin nauttimisen lemmityn ääriviivojen piirtymisestä eri taustoihin ja hänen liikkumisestansa erilaisissa ympäristöissä, ja tuon tunnetun lauseen: "Was gehts dich's an, wenn ich dich liebe?" Se ilmaisi suurimman luontaisen taipumuksen, se oli rakastaa "jumalan armosta"! Napoleonin liikuttavan suurelta sydämeltä oppi hän elinkautisen kiitollisuuden osoittamisen kerran rakastetulle. Ja vihdoin leimuavimmalta nerolta Nietzscheltä muiden totuuksien kirkkaiden timanttien ohessa salaisen tieteensä kruunauksen: todellisen naisen ainoan kunnian ja elämäntehtävän: rakastaa, oppia sen oikean taidon ja rakastaa enemmän kuin häntä rakastettiin.

Siinä pilkistys Helleviin piilotettuun loistopuutarhaan! Ja hän iloitsi, että tulevaisuus oli alituisesti kasvattava hänelle uusia jaloja laatuja. Oppineitten vanhat tomuset kirjahyllyt kätkivät tuntemattomia aarteita ja hänen oma aavistuksensa ei ollut vielä ponnistanut äärimmäisyyksiinsä.

Ja kun hän taukosi tutkimasta, horjui hän sisäisen maailmansa autuutta, odotti elämää juopunein silmin ja rakastetuinta ajatellessa heräsi samalla riemuitsevan voittorikkaaksi ja niin antautuvaksi, ettei hän itsestään enään mitään tietänyt...

Ulkomaailman suhteen oli hän taas muuttunut, vieraiden seuraa hän aristi. Hänen täytyi peläten huomata, että hän vähitellen kävi arveluttavaksi traagilliseksi poikkeukseksi... poikkeukseksi tunteittensa voimaan ja ulkonaiseen avuttomuuteensa nähden.

Pitäjän herrasväet ajoivat Ristolaan kovaäänisesti meluten... Huoneisiin tuli tavallisesti jotakin joko liian lihavaa, turvonnutta, hedelmätöntä tai madonsyömää, ummehtunutta ja hapantunutta. Ja yli sen kaikui kunniaton, pahan pelin voittanut kauppiasnauru, rovastin horjuva hurskaudenrykäisy tai nuoren polven rakkimainen haukahtelu yhteiskunnallisista.

Mutta ympäristönsä etevimpienkin ihmisten läsnäollessa, rupesi Hellevin vilkkauden ja henkevyyden aika haihtumaan. Yhä harvemmin oli hänellä virkistystä säkenöivästä, leikkivästä keskusteluhalustaan... häntä kuunneltiin kuin ilveilijää tai puolihullua, joka välistä nauratti välistä rasitti... Huomattuaan vaikutuksensa, herkesi hän ajoissa ja herkesi mielellään nauttien enemmän äänettömyydestään.

Hiljaisuus oli ijankaikkisuutta.

Hiljaisuus oli rakkautta.

Ja ympäristönsä seuraan, joka ei häntä kaivannutkaan, heräsi hän ainoastaan kauneista kosketuksista, soitosta tai laulusta, jäi kuuntelemaan puhtaimpien ihmisten sydäntaruja, iloja tai verhotulta huolia.

Risto ja Aili antoivat Hellevin olla... Kun vieraat poistuivat oli "Ristolan tunnelmatkin" palanneet, saipa Hellevi heidät nauramaankin karrikatyyreilleen, jonka hän siitä tai siitä mahtipontisesta sanoillaan maalasi.

Ja kun Ristolaiset vuorostaan ajoivat kartanoihin, niiden epämieltäkiinnittävien asujanten luo, jotka olosuhteisiinsa nähden olisivat voineet olla pitäjänsä kuninkaita ja kuningattaria, mutta sen sijaan tyytyivät pitkään uneen, paksuun lihaan, kapinoitseviin alustalaisiin ja pahaan omaantuntoon, lähti Hellevikin toisinaan ystäviänsä tervehtimään.

Ne olivat omituisia ihmisiä... usein vaikeimmissa olosuhteissa syntyneitä, mutta varustettuina elämää rakastavilla vaistoilla. Hän löysi etsimäänsä: lahjoja, kauneutta, hyvyyttä ja viisautta.

Näiden ihmisten kanssa istui hän tuntikausia matalissa majoissa... eli elämää, vaihtoi arkoja, helliä tunteita, pieniä, mahdollisia auttamisia... ja ennen kaikkia paljon toivorikasta viisastelua!

Ja kun hän palasi kotiin, oli hän välistä virkistynyt, välistä surumielinen, mutta runollinen...

Jos isäntäväki vielä viipyi, etsi hän lempikirjansa ja heittäytyi kuistin nojatuoleihin... lukikin, mutta enimmäkseen kuunteli oman sielunsa iltasoittoja...

Ja tiesi, mikä murheen kyynel lunnonsilmässä toi hänellekin haikeat, kiihkeät tunteet... ne valittivat, vaativat, puhkesivat äkkiä kyyneliin ja kävivät väkivaltaisesti myrskyilemään...

Kuinka oli hänen laitansa?

Mitenkä hän auttoi itseään?

Unen hän oli tehnyt, nostanut sen sattuman hennolle jalustimelle... ja kulki nyt ja kumarsi, kumarsi...

Mutta jos sattuman pylväät suistuisivat ja unen jumala mukana...! Tai jos ylistetty nukkuisi... eikä heräisi hänen kuiskauksistaan... huutaa hän ei koskaan uskaltaisi? Kulkisiko hän ainiaan ja kumartaisi, kumartaisi...?

Eikö hänen kuvanpalveluksensa tehnyt häntä nyt jo onnettomaksi, vienyt häntä kohti hiljaista, kiduttavaa kuolemaa?

Vuosia, pitkiä haudattavia vuosia saattoi vierähtää... koska armahtaisi elämä?

— Vaikka tietäisin, puheli kipeä sydän, että tunteeni olisi yhtä harvinainen kuin suurimpien runoudessa tai historiassa, ei minulla ole muuta tehtävää kuin kantaa se, koska olen nainen... nainen, turhin kupla tai...

— He ovat asettaneet meidät ikuiseen vaikenemiseen, me olemme rakennetut ikuiseen vaikenemiseen... suurin meissä... jos ei sitä huomata, saa kuolla, kauneimmat umput rinnassamme saavat kuihtua, tehdä meidät naurettaviksi, raukoiksi, rumiksi... Alituisesti kuivaa, haaskaa, tappaa elämä rakkauden naisia.

— Vaikka rakastaisin häntä, niin ettei ainoakaan värähdys siitä soittimesta, joka on rakkauden, jäisi herkistyneeltä korvaltani kuulematta, vaikka tietäisin, että jotakin ihmeellistä saattaisi toteutua, runo, satu, ihmiselämä... täytyy minun odottaa ja odottaa, nilkat kahlittuina pienien olosuhteitten rautoihin, vaieta ja vaieta — elävänä, itsetietoisena, tulisena, koko olentoni polvillaan hänen edessään... julmimmin saan minä kuolla — — —

* * * * *

Tuli aikoja, jolloin Hellevi ei enään saattanut lukea "tuntematontaan", jonka nimen hän nyt kuvapostikortista tiesi olevan O. Ossian.

Sen sijaan alkoi hän useimmin puhua suuresta sydänten-ottajasta Ristolle ja Ailille.

Eräänä iltana, kun Risto oli hetken kuunnellut Helleviä, sanoi hän:

— Olenkin kuullut nyt kerrottavan hänen elämästään, olosuhteistaan ja personallisuudestaan...

— Ja sitä et ole ennemmin sanonut! huudahti Hellevi melkein moittien.

Risto rupesi kertomaan, eikä Hellevi lakannut huudahtelemasta, niin toteutuivat hänen aavistuksensa ja arvelunsa.

— Niin, lopetti Risto, missä tämä mies kulkeekin, voittaa hän ulkomuodollaan ja hengellään miehet ja naiset. Ihmeellinen on!

HELLEVI KIRJOITTAA ROUVA U:LLE TANSKAAN.

Myöhään samana iltana kirjoitti Hellevi ystävättärelle:

"Ystäväni! Kiitos! Kiitos sanoistasi, jotka tuoksuivat kuin aroneilikka. Aavistan niistä, mikä rikas maailma ympäröi Sinua elämänhalullaan, kuinka hyvin itse siinä hengität ja liikut. Meidän hankemme ovat Sinulle liian kylmät! Suo se anteeksi.

Tahdot, että tarkasti kaikki kertoisin. Sitä en voi, tuhlaaja ei tee mitään tarkasti, ei edes tuhlaa.

Akkunani on auki. Ulkona on yön alkua. Akkunan edessä nousevat korkeiden koivujen latvat, joita huojuttaa Jumaselän tuulet. Tumman Miihkalin takana kuuluu koskemme laulua... vanhat tarut elävät...

Jotakin nyt kerron... tuoksuvan salaisuuteni... viimeisen, joka minulle jäi.

Sinun kanssasi kiidämme hengen kylmiin korkeuksiin, tavoitamme kultatähtiä.

Sinulle siksi kesäyönä salattuni tarinoin.

Sano ensiksi, uskotko, että elämä on ihmeellistä?

Minulle se on saduksi muuttumaisillaan. — — —

Tänä iltana on minulle kuvattu erään nuoren ilmiön voittokulkua.

Siitä muutama ajatuksenpätkä.

Meillä naisraukoillakin on joskus onnellinen aikamme, silloin, kun miesmaailmassa nousee jotakin hienoa, tulista, todellisesti suurta. Niillä oli kerran Goethe... ajattele, mitä ne saivat aavistaa!

Sellainen mies... hän luo meidät uudestaan... kehittää meidät uuteen kulttuuriin. Millä? Lumoten meidät omalla hengellään, muodollaan, läsnäolollaan... askaroiden meidän kanssamme, suojaten meitä. Luontaisimmin, välittömimmin heräämme olentomme kukoistukseen.

Voitko sen tuntea! Kevät, voima, ihminen on edessämme, ympäröi meidät, tunkeutuu sieluumme... ilmat tuoksuvat... selittämätön salainen hedelmöittyminen tapahtuu, kaunein ihanteellisissa syttyy ja hehkuu, jokainen verisolu pulppuaa luonnon, naisen iloa ja me tiedämme, mitä menemme tahtomaan! Saamme nyt vasta elämäntaidon, kasvamme ihmisiksi, ymmärrämme nyt olennaisen, ikuisen itsessämme... naisen... hienostuneen ja voimakkaan... leikkivän ystävän...

Nainen on kulttiveerattu! Ah, kuinka tämä on jotakin aivan muuta, kuin maisteriksi lukeminen yliopistoissa, riehua näyttämöllä ja telmiä kulissien takana, kirjoittaa kirjoja ja romaaneja ja kaikkea muuta tätä alempaa, jolla yhteiskunta ja nykyaika sivistyttää meitä onnettomia, kutsuen meitä vailla todellista kukoitustamme "suuriksi", jos vaan olemme produseeranneet jotain, jota arvostelijat ja yleisö kolmenkertaisella hyvähuudolla tervehtivät!

Mutta älä tahdo nähdä tuota naisraukkaa hänen nukkuessaan. Silloin paljastuisi ehkä hänen suuruutensa!

Niin, katsos, minusta ilman tätä hienoa tulista, rakastavaa ja seurustelevaa miestä, ei nainen voi aavistaa itseänsä, tietää mahdollisuuksiaan, hänelle ei herää noita prinsessatunnelmia, joissa hernepapu kymmenen polstarin alla häiritsee.

Mitä Sinä luulet?

Olemmeko me vaan näissä kerroksissa, tässä maassa niin onnettomia, vai onkohan kaikkialla jo yhtäläistä, kaikkialla luonnonvastaisia vaatimuksia naisesta ja naiselta?

Niinkuin esim. muutamat nuoret kirjailijamme! Nuorimmat... kuinka hauskoja, äkäsiä, potkivia! Olemme siitä puhuneet: Paljasta yhden yön unta... tulehtunutta, hirveän meluavaa... kulttiveerattu nainen on kokonaan jätetty lukuunottamatta. Ah, ne nuoruuttansa riehuvat pimeät egoistit! Uskoa avioeroon heissä on, mutta ei naiseen! Meitä he eivät tule auttamaan, eivätkä lapsiansa, ellei ihmeitä tapahdu!

Mutta satuni unohdankin. Kuinka ihanaa unohtaakin, sieluuni on jo kyllin kylvetty unta ja tuskaa...

Niin, täällä on kuitenkin noussut jotain, jotain itämaiden öistä...

Niinkuin mielikuvituksen tumma kukka, yksinään erämaan laidassa...

En ole hänestä sinulle ennen puhunut, — itse kerran sivumennen mainitsit hänen runojaan, jolloin vaikenin, ettet ymmärtäisi salaisuuttani, sillä minulla on hän elänyt koko kevään mielikuvituksessani kaiken elämänhaluni aiheuttajana.

Hän on aivan nuori, nuori kuin hoveja hurmaava Goethe kerran! Ei niin muotokypsä, ehkä ei niin uskoton, vaan hiljaisempi, synnittömämpi, jos uskaltaisin sanoa: — kristusmaisempi...

Hänen nimensä on Ossian, vanhaa aatelissukua. Perhe on asunut talvet Puolassa ja kesät kotimaan saaristossa. Nyt debyteeraa poika äkkiä pääkaupungin yleisölle salanimisellä runoteoksella, joka herättää tavatonta huomiota, mutta vielä enemmän hän itse ilmestyessään seuraelämään. Jo parin kuukauden kuluttua ovat nuoret kokoontuneet hänen ympärilleen ja perustaneet oman koulun. Hän ei ole jäänyt aivan yläilmoihin, vaan astunut alas, ottanut orjan muodon päällensä ja on nyt keskipisteenä kaikelle luovalle ja mielikuvitusrikkaalle taiteilijapiirille.

Voit arvata sen, että naiset ovat rakastuneet, missä hän liikkuu heidän keskuudessaan. Meilläkin, kesken kaikkea riehuntaa, leipä- ja puukkotaisteluja, on pääkaupungissa heräämäisillään ihanteellinen seura- ja kulttuurielämä. Joku on sanonut, että naiset tulevat ystäviksi häntä ihaillessa. Naiset ystäviksi samaa miestä ihaillessa! Se on minulle uutta!

Paljon pieniä juttuja on liikkeellä nykyisistä ihastuksista. Niistä sittemmin kahvijuoruiksi!

Tietysti on joukossa hullunkurisiakin ihailijattaria, mutta eivät kuitenkaan kaikki ole sellaisia, jotka leikkaavat ihailtujensa nimiä sanomalehdistä ja syövät ne voileipäinsä päällä!

Voin mainita, että neiti K:n kauniit runot olivat hänelle sepitetyt. Ajattele, nyt jo "salainen syy" yhteen ja toiseen päämäärään, eikä suinkaan rumimpiin.

Eteenpäin menoa meissä siis, samalla syvempää ja keveämpää, tulisempaa ja viehkeämpää — nuoruuteen nousemista.

Sinä kysyt, tunnenko hänet?

Tunnen ja en! Lähetän Sinulle laulut 'Kolarilan aurinkokello'. Siitä näet, mitä heinäkuu-iltapäiväni ovat uskaltaneet uneksia, miten runollinen ja onneton kesäni on!

Pöydälläni on hänen muotokuvansa. Metsäruusut varjostavat sitä äänettömin tunnustuksin...

Iltapäivisin, kun aurinko ulottaa säteensä kammiooni, hillitysti ja viileästi syntyy minulle tunnelma, kuin olisin nuori linnanneito, joka käy luostarin kappelissa polvistumassa, rukoillen, että Neitsyt-äiti sammuttaisi hänen luvattoman rakkautensa maan kuninkaaseen...

Niin on uneni mahdoton! Yhtä mahdoton kuin elämäni uneni sammuttaa...

Muuta en voi!"

* * * * *

Hellevi lakkasi kirjoittamasta. Oli tullut myöhä. Koski lauloi synkän Miihkalin takana. Hiljaa kihosi yössä istujan silmään kyynel, pää vaipui voimatonna alas... — — —

Kyyneleet tulivat tulvaten kesän myrskyjä?

KOIRA SAATTAA HELLEVIÄ RISTOLASTA.

Syksy oli tullut Ristolaan ja syksyn mukana vallaton tuulipoika, joka armotta riisti vanhoilta uhkeilta puurouvilta niiden keltaset ja punaset lehtikorut, kieputti kirjavaa saalistaan ilmassa, ajoi takaa maassa, potkien viimein kyllästyneenä leikkikalunsa kasoiksi nurkkiin ja kuoppiin. Pikkunen, kesän hymyillyt ja ilosena poikana loiskutellut Kolajärvikin synkisti sinisen silmänsä miehen tuimemmissa aikeissa, ärjähdellen silloin tällöin kuin vihoissaan hänkin. Mutta öisin lähtivät kaikki pimeyden peijakas-vekarat mielenosotuksille... ilmassa vihelsi, sylki, huusi, vinkui, ulvoi ja nauroi ja ritisten ratisten pani risut ja kuivuneet oksat, kun huimat risapöksyt kiitivät läpi pensaikkoiden.

Ristolan naiset puuhasivat ahkeraan asuinhuoneissa. Oli herätettävä viehättäviä syystunnelmia! nyökäyttivät he nauraen Ristolle, joka ihmetteli naistensa yhtäkkistä luonteenmuutosta. Heidät myös oli ottanut syksyn työintoinen henki. Aili oli kesänsä "keikkunut", Hellevi "uneksinut". Sentapaista herkuttelua oli nyt saatu kylliksi. Jäsenet notkeina ja taistelunhaluisina, silmät lujempina ja kirkkaimpina heittäytyivät he kunnioitettuun "hyödylliseen" ja saivat siten arvostelijansa ja moittijansa naamat venymään pitkiksi. Kyökin ja ruokasalin pöydät täyttyivät tuoksuvista hedelmistä ja vehmaista vihanneksista. Keittokirjat olivat auki ja keskusteltiin melkein yksinomaan ruokaresepteistä, ruumiin muodostamisesta ravinnon, kylpyjen ja hieromisen avulla ja muusta sellaisesta... Toisina päivinä käytiin nautinnolla asuinhuoneiden kimppuun. "Talo taidetta huokuisi vaan", hyräili Hellevi. Ristolan ei tarvitsi hävetä iloisia, teräväsilmäisiä maalaripoikia, jotka silloin tällöin majoittuivat kauniille paikkakunnalle.

Tanssien tuli työ tehdyksi ja Risto ympäröittiin sellaisella ilon, ylimielisyyden ja hullaantuneitten pilapuheiden tulvalla, että hän nousi kuin juovuksissa kahvipöydästä ja uhkasi viimeisellä järkirääsyllään hirttää itsensä lähimpään pensaaseen, ellei hän muuten jo särkyisi riemun runsauteen.

Naisten kiltimmät ja älykkäimmät enkelit, suoja ja vapaus liihoittivat ilmassa. Siksi kukoistivat heidän kaikki puutarhansa.

Eräänä tällaisena iltapäivänä tuli Hellevi ruokasaliin ja istui perkaamaan mustia viinimarjoja, hengittäen mielihalulla hedelmien tuoksua.

Erityisen kiitollinen hän oli! Jäisi nyt Ristolaan talviksi ja kesiksi. Työtä ja ansiota tuli kylän kansakoulussa, kolme tuntia päivässä apuopettajana.

Niin viehkeää, erityisen viehkeää oli aavistuksissa... vahanpehmeinä nousisivat hänen eteensä tulevat päivät, astuisivat äänettä levänneestä yöstä ja taipuisivat alttiina muodostettaviksi juuri niinkuin hän tahtoi. Ei hän nyt uneksisi, voimistelisi vaan äänetönnä ja älykkäänä kaikessa, mitä tarvittiin. No, tietysti hän sentään pienet hämärä- ja tähtitaivastunnelmansa pitäisi, mutta sehän oli myös tulevaisuuden peltojen kyntämistä. Kun elämä tulisi, olisi hän taitava...

Hellevi katsoi kelloa. Kummallista, missä Aili viipyi, jo kolme tuntia. Aamupäivällä oli vallaton ollut melkein liian villi. Istunut paitahihasilla kyökin ikkunalla ja hakannut pihvilihat "porilaisten marssia" hoilaten. Rovasti sattui tulemaan, jäi kuuntelemaan akkunan alle ja taputti käsiään... se vanha hyväntahtoinen. Aili kiljahti ja katosi kuin ammuttu.

— — Saisi tulla jo nyt... olisi lystikästä kerrottavaa... Risto oli myös poissa, palannut kyllä aamupäivällä kaupungista, mutta kadonnut sitten, pitäjälle kai...

Hellevi oli taas istunut kauvan aikaa ja uudelleen viehättynyt hiljaisuuteen, kun Risto vihdoin astui sisään.

Onnellinen Hellevi huudahti ilosesti, mutta Risto näytti kummalta! Tervehti oudolla tavalla, lyhyesti ja välttelevästi, silmät tummina ja terävinä.

— Mikä nyt, mikä nyt!

Risto iskikin heti syihinsä, punasena harmista:

— En sinua enään ymmärrä...

— Mitä ihmettä...!