Part 3

— Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden nesteitä... tunnen haaveellisten nuorukaisten tuskat, kun he rukoilevat teiltä rakkautta ja te viivytätte... kiihdytätte... kiusaatte... näen särkyneiden sydämien tarinoita, maailmoja, joita teidän terveytenne ei aavistakaan...

— Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne kiertäen ilmoja... hitaasti tappaen.

Hellevi ummisti silmänsä ja oli kuolevinaan...

Rouva uhkui iloa. Hän rakasti tuota tyttöä! Taputtaen käsiään, huusi hän uudestaan ja uudestaan:

— Bravo, bravo, bravo!

He nauroivat ja katselivat taas albumia.

— Katsokaa Riston tätä kuvaa... se on luonteenomaisin. Luja otsa ja kova korkea nenä ja leveä leuka. Uneksiva pehmeä katse ja täyteläisyyttään ujostelevat, hienotunteiset huulet. Sen mukaiset ovat hänen sielullisetkin ominaisuutensa. Terve, tyyni järki. Ihastuttava, vaikeneva, ylpeä itseluottamus, ja luja tahto. Katse on oppinut uneksimaan Kolarilan kosken soittoa kuunnellessansa ja huulet hymyilevät runsaita tunteitaan, niinkuin kaikkien kolarilaisten. Pystytukka tekee hänet hiukan koomilliseksi, siihen uskaltaa koskea ja nauraa hänelle, nauraa tuhman pojan kuitenkin kaikitenkin rehellisyyttä.

Häneltä olen saanut ensimmäiset vaikuttimet muutamista erinomaisista mies-ominaisuuksista. Hän opetti minua pelkäämättä kapuamaan jyrkkiä kosken rantoja, päätä ei saanut huimata, eikä lopuksi huimannutkaan. Riston käteen juoksin, kun ukko jylläsi pilvissään, yhdessä opimme uimaan syviä vesiä, sukeltamaan ja "lepäämään kuollutta." Pelkäsin iltasin piikatyttöjen kummitusjuttuja, Risto nauroi, hän ei pelännyt mitään. Tulin kerran kotia koulusta täynnä haaveellista uskonnollisuutta. Aikomukseni oli käännyttää Risto. Sanat takertuivat kurkkuuni, minua rupesi sanomattomasti ujostuttamaan ja suloinen metafysiikkani haihtui. Hän oli tavattoman ylväs pitelemään rahoja, runsas maksaja ja ylpeä lahjoittaja ja kuitenkin hänellä riitti. Ja eräs ominaisuus vielä, mikä naisluonteelleni oli vaikein. Hän opetti minua kantamaan salaisuuksia, omiani ja muiden, kuuntelemaan hienotunteisesti ja hellästi, jos jotakin arkaa uskottiin! Itse oli hän luotettava kuin hauta.

— Te puhutte hänestä lämpimästi, sanoi rouva.

— Olin kiintynyt häneen lämpimästi. Isä rakasti häntä ja vaikka hän oli melkein minun ikäiseni, tuli hänestä aikasin isän toveri.

— Oliko hän serkkunne?

Hellevi punastui. Hän ei ollut varustautunut kysymykseen.

— Hän oli kasvattipoika ja kaukaista sukua. Mutta vastaus oli viipynyt liian kauvan. Rouva huomasi sen eikä säästänyt hämilleen joutunutta tyttöä.

— En ihmettelisi, vaikka olisitte häneen rakastunutkin, sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja käänteli muutaman albumin lehden.

— Sehän olisi luonnollisinta! Ja hetken kuluttua lisäsi hän miellyttävästi hymyillen:

— Teillä on intresantti kotitalo. Ette usko, kuinka tuollaiset vanhat kartanot voivat tehdä uteliaaksi. Kuulkaa, teidän pitäisi kertoa minulle enemmän, tarvitsen juuri tuollaisen taustan erääseen kirjoitukseeni. Olen julkaissut tanskalaisissa lehdissä. Minulla on siellä oma kääntäjäni, täällä ovat lehdet idioottien vallassa. Apropos, oletteko lukenut näytelmäkappalettani, joka on ilmestynyt Ameriikassa?

— Ameriikassa!

— Niin, siellähän olen ollut avioliitossakin ja siellä kuolivat vanhempani. Vihille menoni tapahtui kokonaan heidän tahdostaan, jota olin silloin liian nuori loukkaamaan. Mutta "liittoni" ei kuitenkaan kestänyt puolta tuntia kauvemmin, sillä mieheni sai halvauksen häissä ja kuoli.

— Oi, hyvä jumala! huudahti Hellevi säälien.

Rouva nauroi:

— Se on aika hassunkurista! En tietysti häntä ole surrut, enemmän kuin juuri olen rouvakaan.

Hellevi oli ihmeissään kuulemastaan, mutta koska rouva yhä nauroi, alkoi hänkin, ja he nauroivat siksi kunnes olivat aivan voimattomat. Koska oli jo myöhäistä ja Hellevin emäntä pani aikasin maata, täytyi heidän koittaa hillitä itseänsä, ja he painelivat nenäliinojaan huuliansa vastaan, mutta sitä enemmän nauratti. Hellevi oli taittunut sohvalle ja kyyneleet tulivat silmistä. Rouva taas oli kaataa keinutuolin ruumiinsa hytkiessä ja tempoessa.

Yhteisnauru ja rouvan ensimmäinen avomielisyys muutti kuin taikaisku heidän suhteensa, kymmenen askelta kulkivat he kumpikin toisiansa kohti.

Niin todellakin teos! Sitä piti mentämän heti katsomaan.

Vilkkaasti ja tuttavallisesti jutellen nousivat he rouvan tuttuja portaita. Koira ei enään murissut.

Ja täydellä mielenkiinnolla jännittyi Hellevi kuuntelemaan rouvan lukemista.

Jo parin lauseen jälkeen sai kuunteleva ensimmäisen sähköiskun, hän punastui, joutui hämilleen, ihastui ja uskoi.

Ja rouva luki vakavana ja ääni värähteli.

Kerran hän katsoi Helleviin, hymyili ujon tyttömäisesti ja jatkoi taas, muodostaen ääntämisen erittäin tarmokkaasti ja selvästi.

Kappaleessa oli kerrassaan hämmästyttävää voimaa ja kuvarikkautta.

Vihdoin lopetti tarkoituksensa voittanut rouva lukemisensa, heitti kirjan pöytälaatikkoon ja lukitsi sen.

— En jaksa sitä katsella, huokasi hän väsyneesti.

— Oi! huudahti Hellevi pannen koko sydämensä sanoihinsa. Kuinka kaunista ja voimakasta! Te olette ollut niin syvä, että teitä on ollut vaikea ymmärtää!

Mutta rouva ymmärsi Hellevin. Tämä ujosteli nyt kaikkia epäluulojaan.

Täynnä hiljaista, anteeksipyytävää, kunnioittavaa ihailua oli Hellevi. Millaista kehittymättömän ilvettä hän olikaan pitänyt syvän, rikkaan naisen kustannuksella, jonka seurasta hän sai olla kiitollinen. Kaikki hän unohti entiset loukkaantumisensa rouvan kohtelusta ja puhetavasta. Tietysti oli tällä oikeus sanoa mitä tahansa tytön-heilakalle!

— Teitä on ollut vaikea ymmärtää! huudahti hän vielä kerran.

— Minua ei ole kukaan ymmärtänyt, sanoi rouva, eikä tulekaan niin helposti!

Se masensi Helleviä.

Työnnettäisiinkö hän nyt takasin, kun hänen sydämensä oli valmis antamaan kaikkensa? Niin ei saanut käydä. Hiljaa tahtoi hän nousta tämän naisen voimaan ja terveyteen.

— Mutta kuinka onkaan hauska puhua kehittyneen ihmisen kanssa, niinkuin te olette, lisäsi rouva lempeästi.

Hellevi katsoi häneen kiitollisena, sydämensä kauneimmalla avomielisyydellä. Nyt hän oli löytänyt omia, mielikuvituksensa runo- ja satulapsia, mieleistänsä seuraa ilmielävänä.

— Teillä on varmaan ollut hieno äiti? kysyi rouva.

— Hän oli loistava!

Ja tämä Risto hän oli ehjä ja hieno luonne!

Hellevin sydän värähti lämpimästi. Ensimmäinen tilaisuus kantaa uhrinsa rikkaan naisen jalkain juureen! Ei ollut enään syytä verhota itseänsä. Hän vaipui suloiseen surumieliseen tunnelmaan... nyt saattoi kertoa tarinan kosken rannalta.

Syvän lämpimän hiljaisuuden vallitessa sanoi hän hitaasti ja kauniisti:

— Me olemme rakastaneet toisiamme...

Huoneessa oli hiljaista...

— Hän oli setäni ja enoni...

Ja hetken kuluttua...

— Sellaisia perhemuistoja meillä on! Hellevi hymyili arasti.

— Sellaista voi tapahtua ainoastaan äärimmäisyyteen asti kulttiveeratussa veressä, huomautti rouva vakavasti ja lujasti pitäen kiini tunnelman ohjaksista.

Hellevin oli nyt vaikeampi puhua. Eihän kaikki salaisuudet olleet hänen. Mutta ne olivat paljastuneet tuossa: "setäni ja enoni".

Ja hän kysyi vielä:

— Te varmaankin tunnette kirjallisuudessa paljon näitä arkoja suhteita, jotka syntyvät läheisen veren välillä.

— Kyllä-ä, venytti rouva hiukan pitkään. Mutta kuinka paljon ihmiset voivatkin elää kaunista! Teidän pitäisi kertoa, voisin käyttää sitä ehkä aiheena. Ainoastaan syvät kysymykset miellyttävät minua.

— Oi! huudahti Hellevi. Kirjan aiheena! Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Meidän pitäisi todellakin antaa kaikki elämämme taiteelle, pakoittaa se sopusointuiseen kauneuteen ja loogillisuuteen mielikuvituksen lennossa.

— Niin ja varsinkin sen pitäisi, jonka elämä on ollut kuin taidetta, imarteli rouva.

— Minulla on kirjoitettuna pieni tarina. Tahdotteko lukea sen?

— Tulen heti sen hakemaan, innostui saalista vainuava rouva. Matkustan huomenna Tanskaan — en ole tullut sitä kertoneeksikaan ja saan päiväkirjastanne hauskaa matkalukemista. Olen teille hyvin kiitollinen kaikesta.

Heidän mennessään tunsi, onnellinen lämminnyt Hellevi ilmoissa uuden hienon tuoksun. Se oli ystävyyden kukka, joka viheriän verhonsa alta aukasi ensimmäistä terälehteään, vienosti punertavaa.

LAUVANTAI-ILTA.

Oli lauvantai-ilta.

Hellevi istui huoneessa sohvan nurkassa ja katseli nauttien ympärilleen.

— Olen onnistunut ajatteli hän, uusi palvelustyttöni, jonka fysionomiikan oppeja uskoen olen valinnut, on miehekäs, työtätekevä nainen. Olen melkein varma, että hänelle vanhempana kasvaa parta! Mikä pieni prinsessa olikaan edellinen, kasvot maitoa ja mansikkaa, alituisesti hämillään, ujot silmät lattianraoissa! Pelkäsin komentaa hänen hentoa naisellisuuttaan... Kohtaloonsa alistuen koitti hän tehdä karkeita töitään, mutta epäonnistui hienoilla sormillaan ja väsyvillä kissanpoika-jäsenillään. Taivaan kiitos! Hänet korjasi oma kuningas! Olin suudella lasta onnitellessani. Tämä uusi! Nainen, joka ottaa miestä niskasta kiini, seisoo kuin pölkky hänen tunteitaan vastaan, nainen, taitava työssä rakastaa emäntäänsä, muille kylmä ja kiukkuinen — klassillinen emännöitsijä!

Yksinkertainen huoneeni on nyt puhtauden ihanne-valtio!

Lampun vieressä sohvapöydällä odotti vasta-avattu kirja, jonkun tuntemattoman kotimaisen runoilijan esikoisteos, julkaistu salanimellä O.O.

Hellevi viivytteli lukemistansa.

Hän katseli vastaisella seinällä yksin hallitseviin tauluihin, jotka esittivät kahta kohtausta Lermontovin Demonista.

Ja niihin hän jäi... aina yhtä ihmetellen...

Mitä etsi mielikuvitus?

Miksi vapisee ja epäilee Tamara, kun kaunis Demoni kuiskailee?

Oliko Demoni samaa kuin äitien koskenpojat? Mitä se oli... demoni... demoni?

Taulut olivat tummat ja kirkkaat, häikäisevää valoa ja salaperäistä varjoa, kokonaisvaikutus lumoava. Kuiskihan siinä rakkaus, mutta miksi on Tamara synkkä? Demonikin on synkkä ja... kaunis... hän, Hellevi, rakastaisi...

Kätkivätkö kohtaukset jonkun pelottavamman, voimakkaamman, salatumman kauneuden, kuin Hellevi elämässään tavottaisi? Hän ei ollut lukenut teosta "Demon".

Päätään pudistaen katseli hän ihmetellen ja kuuli kuin sävelen

"Es träumte mir einst von wildem Liebesglühn."

Se oli niin tummaa ja ihmeellistä kuin koti puiston yö, jonka yli tähdet tuikkivat.

Mutta kenties sitä ei saanut ajatella, eikä sitä voinut keltään kysyä? — — —

Vihdoin kävi hän käsiksi runoteokseen ja alkoi hiljaa lukea.

Mutta jo ensimäisissä säkeissä aavisti hän uuden tuntemattoman sielun tuoksun... ja luettuaan eteenpäin, tunsi hän hengittävänsä harvinaisen syvää kauneutta.

Kädet polvillaan hiljeni hän yhä hartaammaksi... melkein hengittämättä seurasi hän säe säkeeltä, runo runolta...

Runoilija nousi... mutta kuta korkeammalle tämä ulotti, sitä oudompi ahdistus täytti tytön poven... selittämätön tuska rupesi viiltelemään hänen sieluaan... hän ei voinut enään sanaakaan jatkaa.

Laskien kirjan kädestään, peitti hän kasvot käsiinsä.

Tuskaansa hän kuunteli...

Joku hengen uusi aavistus vaati syntymishetkensä...

Kuka hänelle puhui?

Uusi... kaikkein uusin: ikuinen rakkaus miehen sielussa, tyydyttämätön sydän... sukua Hänelle, joka keksi helvetin lemmettömille, Hänelle, — nyt alkaa hän ymmärtää — jonka juuressa Magdalenatkin kirkastuivat ja saivat sielun... Kun hän kulki ja opetti, seurasivat he lumottuina... yli ymmärryksen autuaina... katseet riippuen Hänen huulissaan, Hänen silmissään... Naiset saivat sielun, kasvoivat rauhattomuudestaan, valheellisuudestaan, päämäärättömistä askeleistaan, heräsivät runoon ja ikuisuuteen. Nyt he elivät niinkuin _yksi_ tahtoi... oppivat horjumattoman uskollisuuden _yhdelle_. Magdaleenat luopuivat öistään, kullastaan ja rikkauksistaan... Hän antoi heille suuren rakkauden...

Kuka toi nämä ajatukset? Kuka hän oli?

Miehet itkivät ikuista rakkautta. Se ei säilynyt heidän povissaan, se haihtui heidän naisiensa sydämistä. Nerot koittivat turhaan pidentää sen ikää... he vihasivat ja syyttivät naista...

Syntyi joskus ihmeellinen... viemään naista eteenpäin... naisen unelmain tyydytys... synnitön, korkea, jonka edessä hiljaisin naisessa syttyi, tuli luvalliseksi, pääsi kauniimmin päämäärään, ja pyhittyi... suuri elämä vierähti eteenpäin ihmiskunnan päämäärää kohti.

Tuntematon toi nämät ajatukset.

Suuret kyynelet tippuivat Hellevin silmistä, hän alkoi taas lukea, ja yhä lähemmin puhuivat runot hänen sydämelleen. Niissä väikkyvä naisihanne oli hänen oman aavistuksensa äärimmäinen uni, se haamu, joka tanssi hänen edellään, kun hän hämärissä ummisti silmänsä ja vaelsi mielikuvituksensa puistoissa.

Hän tiesi, mitä olosuhteet siltä haamulta söivät... kaiho kalvoi kukkasvalkeuden, tuska poltti ranteet... elämä otti hänen rakkautensa näkyvän hedelmän... hänen kauneutensa todellisuuden.

* * * * *

Runon henkilöiden askeleita johti onnellinen rakkaus... he toteuttivat sen unen, jota vuosisadat uneksivat, perustivat maan päälle onnentemppelin, jossa elämä eristyi korkealle ympäristöstään, vierähti tuhannen vuotta eteenpäin ja synnytti uuden, lumoovamman ihmisen. — — —

Hellevi oli lakannut lukemasta...

Hän istui liikahtamatta paikallaan.

Kuunteli taas...

Aavistukset sukeltivat syvyyksiin...

— Tuska on rumaa... tuska ottaa ruumiin... Tuska tekee elämän alhaiseksi...

— Minä lakkaan kärsimästä... minulla ei ole syytä kärsiä, jos voin lakata...

— Minä en kärsi...

Hän liukui hiljaa sohvalta maahan taljalle polvilleen.

Kirjan hän painoi rintaansa vastaan.

Ja oli niin hetken, syvän, syvän hartaana.

Autuaallinen, ennen tuntematon voima kohotti hänen päätään, kaula kaartui taaksepäin, huulet aukenivat...

Oli kuin katto ja seinät olisivat liikahtaneet, ilma aaltoillut ulkoa vapaana, laineillaan kantaen etäisen soiton hillittyjä säveliä... pyhiä lauluja uudesta maasta... mustimman mehuisesta, yllänsä yön kimalleleva taivas... jonka joskus aamun aurinko vallottaisi...

— Sinne, hengittivät Hellevin huulet tuskin kuuluvasti.

Hän taivutti päänsä sohvan reunaa vastaan vaipuen syvään suloiseen rauhaan...

Maa oli vihdoinkin muuttunut siksi suureksi äidiksi, joka rakastavin silmin levitti käsivartensa ja siunaten painoi tyttärensä lämpimälle povelleen...

* * * * *

Kun palvelija tuli hakemaan neitiä illalliselle, nukkui tämä taljalla kuin onnellinen lapsi, punaruusuinen kirja painettuna povelleen.

SOITTAJA PUISTOSSA.

Helleville oli todellakin jotakin ihmeellistä tapahtunut, niin hän tunsi... se jäi, rupesi juurtumaan ja tuoksui ruusupuulta. Mitä se kukkisi... satoja ruusuja...

Koko päivän hän odotti, koska taas löisivät ne tunnit, jolloin hän saattoi unohtaa asemansa, ulkonaiset tehtävänsä ja kaikki vieraat ihmiset, joiden kanssa hänen arat hermonsa tuskin saivat muuta kuin rauhattomuuden, loukkauksien ja muiden senkaltaisten vaikutusten värähdyksiä.

Mutta avattuaan rakkaan kammionsa matalan oven, tulvahti häntä vastaan huoneen tuoksuavat lämpöaallot, ensimmäiset hyväilevät enteet suuren runollisen hiljaisuuden hedelmöittävästä rauhasta.

Eilen se ihmeellisin oli tullut, uusi ja tuttu oli puhunut ja pää-jumala vietiin kaikkein pyhimpään...

Kun illalla kallisti päänsä, katselivat tähdet akkunasta ja tuikkivat niin toisin ja lämmittäen, että kauvan makasi kädet niitä kohti ojennettuina.

Kannatti katsella niitä ja kannatti nukkua... maanpäällä kukoisti nyt sellainen, joka teki elämän täyden tavoittamisen arvoiseksi.

Aamulla oli uudestasyntymisen sabatti... hän lähti liikkeelle uutena valkeassa kukkalihassaan... ilmeet herkkinä kauneimmalle...

Muu oli jäänyt.

Mikä oli Risto? Veli, nuoren veren ensisuutelo ja uudestaan rakas veli... ihan omainen ja luonnollinen. Kaunis myrskyinen alkusoitto oli "elokuun tarina" elämän suureen sinfoniaan.

Mitä olivat unet? Koskenpojat, demoonit? Vieraita, arveluttavia, aiheita runoihin, kiihotuksia hengen ja sydämen laajentumiseen.

Tämä oli todellisuus.

Toi mukanaan tuskan ja riemun, runot ja elämän.

Niin tumma ja tulinen ja häikäisevä, että täytyi ummistaa silmänsä ja kysyä, oliko se totta?

Ja mitä sitten uskalsi toivoa?

Ei mitään ja kuitenkin kaikki.

Eikä mitään kärsimyksiä tuntenut, kun sitä kokonaisuudessaan ajatteli

Mutta sitten heräsi kuvia yksityiskohdista ja niillä oli monet pienet syntymistuskansa.

Sillä nyt piti komentaa aseisiin kaikki sotilaat rakkauden linnassa ja houkutella vihollinen hyökkäämään. Itse ei saanut liikahtaakaan.

Näin hän näki:

Linnanneito oli kauvan vaeltanut salaisia puistokäytäviään, yhä kulkien, yhä odottaen.

Silloin se häntä kohtasi: tumma soittaja seisoi keskellä tietä, viulu leuan alla.

Soitti niin varmana paikallaan.

Ei askeltakaan päässyt linnnantyttö eteenpäin.

Mitä soittaja sitten tahtoi?

Soittaa sielun hänen ruumiistaan, näännyttää hänet omaan puistoonsa.

Linnantytön täytyi pysähtyä, istua kivelle ja päätään käteen nojaten kuunnella, kuinka soittajan sielu itki.

Ei uskaltanut hän hievahtaakaan lohduttamaan.

Hän kuuli, kuinka soittajan sielu värisi, kutsui ja houkutti, hänen täytyi uupua ja voihkia.

Hän oli sidottu ikuiseen vaikenemiseen... soittaja sai lumota maat, taivaat ja helvetit... jäädä tai mennä...

Niin uskalsi Hellevi uneksia, kun päivän hetket olivat sammuneet ja hämärä kuiskutti huoneen nurkissa.

Mistä oli hän sitten saanut ainetta rakentaakseen silmänräpäyksessä tämän kaiken?

Ainetta! Sanoja hän oli saanut, säkeitä ja säveleitä!

Hänen tuskansa oli ollut raju, kun hän nousi runojen tunnelmiin... hän huusi helpotusta, pysähdystä, mutta polttavin ohimoin täytyi hänen yhä nousta, yhä kuulla ja tietää ja heti rakastaa... vihan värisellä rakkaudella rakastaa, vihata tuskansa pohjattomuutta.

Mitä hän tiesi enään taiteesta, hengen kiitollisesta kasvamistilaisuudesta, hän näki jotain muuta, jota hän ei uskaltanut kuiskata huoneensa seinillekään.

Eikä sormeansakaan voisi hän enään muuhun siirtää. Tästä hetkestä alkaisi hänen auttamaton alaspäinmenonsa ihmisten silmissä. Mitä korkeammalle hän nousisi tuoksuvan tunteensa avaruuksiin, sitä turhempana, narrimaisempana tulisi hän näyttäytymään salaisen pyhäkkönsä ulkopuolella.

Ja kuinka kävisi, jos tämäkin pettäisi?

Silloin kannatti täydellä todella kuolla. Kuolema oli se musta piste, joka päättäisi hänen valkosen ja kultaisen runonsa.

Kyyneleet valuivat Hellevin silmistä...

— Näin minä tunnen ja elän... tällaisiin matkoihin olen minä luotu. Mutta enkö ole nyt ihminen, ihmeellinen itsekin...? Minulla on kuin tuhat jäsentä... kasvan kaikkialle... joku virta kuljettaa minua... ympärilläni on ruusun tuoksua, päivää, tulta... auta minua... älä anna minun pudota... älä anna minun sammua... jotain ihanaa löydän... kaikki ja kaiken suljen käsivarsiini...

Tämäkö on elämää ja rakkautta... tätäkö on olla nainen...? Niin olen puhunut ja aavistanut, nyt elän...

HARRASTUKSIA.

Nyt seurasi aika, jolloin Hellevin voima oli keskitetty muutamiin suuriin asioihin. Hänen salatuksi vakavuudekseen tuli: heränneen "suuren rakkautensa" alinomainen kehittäminen tieteen, runouden, taiteen ja elämän avulla, ystävyyden-tunteen kohottaminen ja hoitaminen omassa ja sen kiitollinen ihailu valitun ystävän sydämessä ja vihdoin kaiken kauneuden nauttiminen luonnossa ja ihmisessä ja kehittäminen itsessään.

Hän luopui entisistä taisteluistaan ja tuskistaan melkein yhtä keveästi, kuin olisi riisunut rasittavat ja ahtaat vaatteet yltään, kylpenyt raikkaassa lähdevedessä ja pukeutunut harsoon ja keijukaissiipiin, jääden uusien aurinkoisten maiden asukkaaksi.

Valoa oli tullut tulvimalla...

Oli tavoitettavissa varmoja, naiselle ja ihmiselle arvokkaita päämääriä, jotka sopivat hänenkin koviin kuiviin olosuhteisiinsa. Ainakin mielikuvituksen mailla saattoi hän mullata valmiita kylvömaita. Ehkä elämä kerran kuitenkin tulisi, ottaisi ja antaisi.

Monta voittoa tai aikainen kaunis kuolema kangasti tulevaisuudessa.

Ja ne tuskat, jotka näistä taisteluista syntyivät, olivat toki toisenlaiset, suloisemmat ja haihtuvammat, kuin entinen ymmärtämätön pilkkopimeässä hapuileminen ja kompasteleminen vältettäviin kuoppiin.

Tärkeä askel muun muassa oli itsetietoinen itsevarjelus. Hänen ympäristöstään aina väijyvä, häntä kohtaan hyökkäävä vihollinen oli ihmisten tunteettomuus ja köyhä mielikuvitus, heidän ainoastaan alhaisen, pienen ja keskinkertaisen suosimisensa ja kannattamisensa. Hän näki vavisten, kuinka säännöllisesti miesten ja naisten ensiarvoinen kitui ja kuihtui, missä keskinkertaisuus nosti ihanteellisuuden lipun olkapäilleen ja väsymättä rummutti menostaan. Karkeahermoinen pööbeli otti nimekseen "toiminta" ja "todellisuus" ja ylhäinen pakeni nenäänsä tukkien kamarihaaveisiinsa, kiitollisena, ettei katuloka tunkeutunut akkunoista sisälle... Ajanhenki vellotti mutaisia laineitaan aina hänen "pikku kauppalaansa" asti, rasitti ja masensi häntä enemmän kuin hän itselleenkään tahtoi tunnustaa. Hän suri tuntemattomien miesten puolesta, joiden ylevät valkoiset otsat kohosivat taistelun telineestä villipetojen keskellä. Niin että "maailmanmeno" lepäsi kuitenkin hänen nuorella sydämellään, vaikkei hän ammentanutkaan tietojaan päivän sanomalehdistä eikä kuntakokouksista.

Mutta maailmantuskaa täytyi voimakkaasti hillitä ja hallitsikin sen sentään jotakuinkin valjaissaan, jotta sekin palveli ja vei eteenpäin.

Outojen ja tuttujen julkeimmasta pahuudesta oppi hän yhä onnellisemmin varjelemaan itseänsä tieteellä osata lukea ihmisten ulkomuodoista sielulliset ominaisuudet. Hän rupesi tutkimaan fysionomiikan oppikirjoista ihmismuotoja, liikkeiden, ilmeiden ja värien salaisuuksia, ei kirjoittaaksensa niistä, eikä kerskaillakseen tieteellisestä tuntemuksestaan, vaan oman persoonallisen elämänsä täydentämiseksi. Ja hän huomasi, että naisäly saattoi "jumalan armosta" fysionomiikan alalla aavistaa uusia totuuden jyväsiä. Pahimpaan pulaan saattoivat hänet kauniit problemaattiset ulkomuodot, jotka usein pettivät niiden sydäntä ja henkeä etsiessä. Mutta näistä asioista saisi hän sitten tulevaisuudessa enemmän tietää "viisailta", kun hän sellaisia rakastettavia kerran kohtaisi. Pettävä kauneus jäi hänelle niinmuodoin yhä vaaraksi, kun taas ehdottomasti ruma oli jo kokonaan eristetty hänen huomiopiiristään.

Vaarallisin hänen kaikista vihollisistaan oli miesten itsekäs rakkaudenkaipuu. Hänen tuhlaava lahjoittajasydämensä ja runollinen mielikuvituksensa hulmahti sokeasti heti, kun rakastunut osasi näyttäytyä nääntyvänä ja herättää sääliä. Kuinka hänen kävi surku kaikkia niitä, jotka rakastivat! Hän oli pahassa pulassa, lohdutti ja tarjosi ystävyyttään. Mutta avuttomat olivat säälistä syntyneet tunteet ja kalliin hinnan vaati elämä kokemuksistaan.

Sydämen sisimmän ja salaisimman oli hän ehdottomasti pyhittävä yhdelle, mutta veressä pulppusi nuoruus, jonka oikeutta monenlaisiin luontaisiin, kauniisiin suhtautumisiin ei saanut polkea. Kaksi kauneutta rakastavaa ihmistä omasivat oikeuden toisiinsa suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Oli kieliä ihmisen sielussa, jotka helähtivät soimaan ainoastaan sen ja sen kosketuksesta herättäen korkeimman nautinnon. Mutta nautinto pysyi puhtaana ainoastaan silloin, kun taitavasti osasi etsiä oman osansa toisessa ja jättää muu rauhaan sitä turhaan hämmentämättä. Hän näki alituisesti, kuinka pimeät miehet hyökkäsivät brutaalisti naisen koko olennon kimppuun ennen kaikkia vaatien ainakin alimpaa aistillisuutta, mikä ei kuitenkaan siinä naisessa saattanut luontaisesti heille kukoistaa, vaan raiskaantui tai turmeltui. Mutta saattoi todellakin kehittää ihmeellisiä, nautintorikkaita suhteita, jotka juuri ankaran yksipuolisuutensa takia pysyivät terveinä ja kauneina ja jotka erinomaisesti he hedelmöittivät milloin minkin inhimillisen ominaisuuden. Alhainen ulkomaailma tappoi tietysti alituisesti väärinkäsityksillään ja tunkeilevaisuudellaan tällaisia tunne- ja sieluelämän loistokukkasia, leimaten ne ijänikuisella turmeltuneella käsityksellään luvattomiksi rakkaussuhteiksi. Mutta sai olla juoruista välittämättä tai verhota arimmat nautintonsa niin, etteivät muut niistä mitään tietäneet.

Lisää vauhtia saivat kaikki harrastukset, kun rouva U. palasi Tanskanmatkaltaan.

Ensi päivinä oli hän hieman kylmäkiskoinen ja vanhaan tapaansa mestaroiva, halveksien sanomattomasti kaikkea kotimaista, mutta kun ensi kylläisyys ulkomaamatkaseikkailuista rupesi haihtumaan, tuli hän lähemmäksi, oli lempeämpi ja näytti viihtyvän.

Ja Hellevi seisoi lujana ja rohkeana, sillä hänellä oli mielessään monta aarretta lahjoitettavana. Ja rouva ei kyllästynytkään tähän yhä enemmän aukenevaan avomielisyyteen.

Alussa oli keskusteluaineena yksinomaan elämäntaito ja taide "siellä ulkona" ja kaihottiin kovasti toisiin, suurempiin oloihin. Mutta pian sanoivat he lohdutuksensa: ihmisen pitää itse viedä itsensä eteenpäin, niin naisen kuin miehenkin. Luoda uudet sisäiset maailmansa, sen mukaan muodostuivat ulkonaisetkin mieltäkiinnittäviksi. Oli siis keksittävä, mitä juuri nyt saattoi tehdä ensi työksi elämän laajentamiseksi. Jos ei olisi vaan niin epäilyttänyt nuo naisten itsenäiset taiteilijatehtävät. Hellevi epäili pahemmin ja pelotteli rouvaakin.

— Ah, niin! muisti rouva jotakin näistä keskusteluista. Olen jo lukenut "elokuun tarinanne" ja on se ihmeen kaunis ja kunnioitan teitä siitä. Nyt tarvitsee se vaan taiteellisen muodon ja innolla ryhdyn työhön. Siitä se alkaa eteenpäinmeno!

Hellevi katsoi häneen rauhallisesti hymyillen:

— Ah, kuinka se on jo muuttunut minulle toiseksi... sydämessäni tuoksuu jo uudet ruusut... Mutta tämä! On hyvä, että se tulee taiteen omaksi, teidän tottuneessa kädessänne, teidän terveydellänne.

Rouva oli myös hankkinut kirjoja, joissa arkoja sukulaissuhteita kuvattiin ja analyseerattiin. Eräänä päivänä rupesi hän lukemaan niitä Helleville.

Se oli mieltäkiinnittävää.

Hellevi tarkisti huomionsa joka lauseeseen ja sanaan kiintyen näennäisiin vähäpätöisyyksiinkin. Mitä enemmän luettiin, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hänen tunteensa Ristoon ollut eroottisesti syvä. Ja tällaisten suhteitten turmelusta ja rikoksellisuutta alleviivattaessa, kuunteli hän silmät ja korvat auki, mutta ei tuntenut omantunnonvaivoja. Kuitenkin läheni hänen eläytymiskykynsä näiden onnettomien sielunelämää ja hän iloitsi, että sukukokemusten ja taiteen leikkelyveitsen avulla saattoi näissäkin vaikeissa asioissa päästä ymmärtämättömyyden kammosta ja tietämättömyyden pyhästä yksinkertaisuudesta.

"Elokuun tarina" oli Hellevin puolesta valmis. Oli vaan jännittävää nähdä millaiseksi se muodostuisi vieraan mielikuvituksen puutarhassa. Sitä jäi hän odottaman. — — —

Jos olisi kysynyt Helleviltä seuraavina viikkoina: mikä ero oli uneksimisen ja elämän välillä? olisi hän vastannut: — Ne ovat melkein yhtä! Naisen unet ja elämä ovat melkein samaa!

Niin olisi hän väittänyt ylimielisesti, sillä nyt kelpasi vain se, mikä kulki hymyten, nauraen, tanssien, ilkkuen.

Oli aika olla voimakas, antaa korvapuusti ruikutuksille, värittää päivänsä mielikuvituksen päähänpistoilla ja pahimmassa pulassa tyytyä itsepetokseen. Se oli usein: "kiskoa kivestä tuohta", mutta vaivannäkö oli ensiarvoista ja sitten nauratti yhtäläisesti, jos onnistui tai epäonnistui. Naurussa kohtasivat Rouva U. ja Hellevi toisensa ja siinä he voittivat muut kuolevaiset.

Itseksensä tuumi elämään herännyt Hellevi, että hän pyysi päivää taivaalta ja kerjäsi tähtiä, mutta jos kuinka kurottikin korkeiden luo, eivät ne putoisi hänen puistoonsa... ei niinkuin hän tahtoi... mutta sitä ei saanut nyt ajatella, kiirehtiä vaan päivät aamusta iltaan...

Naisilla on hyvä olla, kun suuret illusionit kokonaan täyttävät heidän olentonsa. Mitä he silloin itse asiassa uskovatkaan? Että he ovat maailman sielu! Naiset ovat pelottavia suuressa innostuksessaan, tulen kanssa he hääräävät lähellä ruutikellareita. Mutta se juuri onkin niin ihmeen hauskaa! Ruutikellari ei säikytä, ainoastaan harakan nauru taivaalla! Kaikkeen koskevat, kaiken avaavat uteliaat naiset, kaiken jättävät ja unohtavat kevytmieliset naiset.

Ja nyt vei unet vinhaa vauhtia eteenpäin.

Talven pakkaset paukkuivat... se oli hauskaa!

Huhtikuu itki ja nauroi keväänenteitään... se oli hauskempaa!

Vappu putkahti sen sylistä kullanruskeine silmineen ja hymykuopat poskissa... se oli hauskinta!

Vappu puki ylle valkosen hameen, valkolakin päähän ja ruusun korvan juureen. Pihka tuoksui metsässä ja tiet olivat kuivia kulkea.

Vappu on ystävyyden juhla.

Vappuna rakastivat kaikki valkolakit toisiaan.

Vappuna eivät naiset ole mustasukkaisia kaikkien ylle tulvii runsaasti kultaava päivä, konfetit ja miesten ihailu.

Vilkkaana pulppusi nuori veri. Monta toivetta heräsi sydämessä. Olisi saanut tulla mukaan joku kolmas "mieltäkiinnittävä", kun Hellevi ja Rouva U. illalla kulkivat puistotiellä ja kuuntelivat soittoa. Henki halusi voimistelua, ilosta leikkiä siitä, mitä talven kammio oli ajatellut. Puhuessa ihmisten kanssa saattoi juopua mielikuvituksestaan, juovuttaa vastapuoleenkin. Viini oli raskasta ja unnuttavaa sille, joka rakasti sanoja soitella.

Hellevin halu lähestyä hänen mieleisiään ihmisiä oli kasvanut kevään mukana. Antaa ja lahjoittaa, naurattaa ja huvittaa! Mitä ihmiset odottivat, mikä vielä särki silmät ja piti huulet jäykkinä viivoina? "Moderni filosofia" käski nauraa silloin, kun eniten kammotti. "Moderni filosofia oli löytänyt antiikkisen elämän-ilon. Miksi eivät kaikki puhuneet yhteen ääneen modernista filosofiasta"? Miksi eivät pastori V. ja kauppias H. ja sosialisti A. itkeneet riemun kyyneliä uudessa veljeydessä? Olihan heillä kullakin kohdaltaan hyvä omatunto. Ponnistivat kaiken tahtonsa ja siinähän oli kauneus! Totuutta he etsivät otsansa hiessä, tahtovat, viedä ihmiset kuka "ikiautuuteen", kuka "hyödyn hyvinvointiin", kuka "kaikkien onneen". Miksi eivät ne olleet ilosemman näkösiä, nuo ihmisiä rakastavat, suuret sydämet? Kaikki jalot viholliset, herkkiä elämän eri kauneuksille, kohottivat joskus toistensa maljan. Tuikkaa ja säihkyy lahjoittajan silmät!

Mutta he eivät vielä tunteneet "modernia filosofiaa", ainoastaan "moderni filosofia" toi huimimman vapputunnelman.

Sääli V:tä, sääli K:ta, sääli A:ta!

Rahaa oli ja kunniallista työtä yhteiskunnassa, mutta ei pientä ilonliekkiä sydämessä!

Kiitos! Konfettia naama täyteen!

— Nytpä saattekin takasin, herra Jankari, kaksin- kolmin- nelinkertaisesti! Ja rangaistukseksi kävellä kanssamme koko illan!

Jankari oli se kiltti sanomalehtimies, joka talvella oli kuulustellut Hellevin taitolahjoja.

— Sanokaa, hyvänen aika — nyt jo nimenne, olkaa niin hyviä, rouva ja herra, se on ihan totta, olen esittäessäni idiootti, kieleni kangistuu, aivoni mykistyy... anteeksi...

Jankari seisoi tukevasti jaloillaan. Vankka se oli Jankari, nimi, suku, ruumis, sielu, ammatti...

Ja hyvä poika!

Nyt keskustellaan!

Ei, juodaan samppanjasimaa!

Ei, mennään Rouva U:lle! Rouvalla on uusi pianiino! Siis rouva U:lle!

Vappu! Vappu! Rouvalla kukkivat ruusu pöydillä. Joku kaappi kaluneen ja kiluneen oli kannettu pois ja sijalle tuotu pianiino.

Muutakin oli viime aikoina haihtunut, oli tilavampaa ja hauskempaa. Olihan hänellä kehityskykyä, rouva U:lla! Ja kuka nyt huoneita ajatteli, kun oli ihmisiä...

Melodraamalla ilta alotettiin soittimen koitteeksi. Rouva säesti ja Hellevi lausui "Mignon". Nyt Jankarin sydän vavahti!

Ja sitten keskustellaan ja saadaan samppanjasimaa!

Ja nyt sai Hellevi nähdä ensikerran, kuinka rouva "käyttäytyi"...

Tuli hauskaa! Tuli mahdottoman sekasta, vaahtoryöpyn-päällä-ratsastusta, maskeraadivalssia... risaliepeiset keijukaiset telmivät fiikus-, oljanteri-, ja filodendraruukkujen ympärillä... kattopaperin halkeimasta pisti Puck päätään. Aatteet, "asiat", kommat ja paradoksit, kirjailijat ja taiteilijat, nerot ja idiootit, jumalat ja peijakkaat heittivät kuperkeikkaa, huusivat, nauroivat ja pyörtyilivät kun Rouva U. ja Hellevi ja Jankari keskustelivat.

Mutta sitten oltiin vakavia.

Niin, että eikö naiset osanneet olla ystäviä?