Part 7

Mutta nyt! Enkö kärsi sittenkin? Väitän kuitenkin, etten omasta tahdostani, vaan yhden niistä, joista on kirjoitettu: "Teidän täydellisyytenne hetki lyö, kun hän sanoo: 'minä tahdon'."

Mutta minä en tahdo! Asialla on kaksi puolta, "kaksi tuskaa." Ensiksi: tämä uusi ihminen raiskaa käytöksellään sydäntäni: saan rajummat iskuni, joista menen tainnoksiin ja tylstyn. Toiseksi: hän tahtoo muodostaa minut oman henkensä mallin mukaisesti tarjoten minulle luonnotonta ravintoa: saan hiljaisemmat kärsimykseni, jotka alkavat matoina kalvaa yksinäisiä hetkiäni.

Mikä on hauskuuteni: että joku tahtoo tehdä minusta "ihmistä"!

Mikä on oma tahtoni: ottaa joku kuva kapellimestari Braunista, leikkiä sielussani hänen jäsenillään, nähdä "voimaihmisen", numero 2:den, tavoittavan kohtaloni ohjaksia. Mutta vain yhdessä tapauksessa: ellen pääse pakoon, sillä inhoni on suurempi hänenlaisestaan kuin uteliaisuuteni.

Kuvia, muotoja, säveleitä, värejä hänestä otan ja vapauden!

Kas näin:

Karrikatyyri silmistä: hirmusen suuret, kaksi ahnasta merta, pupillit liekehtivät, miehet ja naiset, rouvat ja neidit ja piiat, tyhmät ja viisaat vetääntyvät kohti ja — rapakkoon!

Maalaus silmistä: pahan omantunnon meri.

Huulet:

Ja huulensa purppuroituu ain' uusia suutelojaan.

Huulet kaartavat koko kauniin hymyn, muodostavat sointuvia sanoja ja säveleitä... ojentuvat kaikkia kohti.

Ääni: kumpuaa kultana: Braun pitää konsertin: sali täyteen naisia. Rouvat istuvat ja kuulevat, värisevät autuudesta. Neitien mielikuvitus hulmahtaa! Braun tremuleeraa! Sillä värityksellä hän valloittaa ja voittaa. Vilkuilee alituisesti uhreihinsa. On laulajana: Don Juan.

Braun laulaa kahdenkesken. Pakene, elä jää, ääni vie. Se on intohimon kaikki-pyyhkäisevä virta... se on kosken alimmainen musta vesi... se murskaa suurinta kiveä vastaan... tai naura! ja kaikki kuolee...

Sydän, tunne, rakkaus Braunissa?

Vastaus: kolme kysymysmerkkiä.

Hauskoja nuo voimaihmiset! Mahtipontisia, uhkaavia, suursanaisia, pyörryttäviä.

— Minä vihaan, vihaan häntä, ilettävää! huudahti Hellevi lopettaen ilveilynsä.

— Hän on suudellut huuliani, järisyttänyt koko olentoni pakottaen minua loppumattomilla, arvaamattomilla loukkauksillaan kulkemaan pahoillani, vihoissani vain hänestä, hänestä, hänestä! Ajattelemaan ainakin häntä, jos en osaa rakastaa.

KAPPELISSA.

Soitto soi. Kappelia ympäröivät vihertävät puut. Kevät on aikainen, hurmaava, kuin nuori rakkaus pohjolan pojan rinnassa.

Hellevi ja Georg Braun istuvat yksinäisessä lasiseinäisessä syvennyksessä. Akkunasta tulvaa nuorten lehtien tuoretta tuoksua.

Syvä hengitys on sieraimille autuutta.

Hellevi on kuin herännyt. Naisten hymyilevät valkoset kasvot, miesten terävät otsat ja korkeat nenät, välkkyvät lasit valkosilla liinoilla Ja punanen palava viinin väri, polttavat hänen silmiään.

Hänen korvansa sytyttävät soiton sävelet, lehtien suhina, matalat bassot ja naisten heleät naurahtelut.

Hän on vapaa ja valloillaan.

Pahan valta on heikko.

Tai oliko Braun täällä toinen?

Hänen otsansa on leveä ja valkonen, huulilta tulvii hengen rikkaus.

Kun soitto kiihtyy, kiihtyy Braunkin ja — pyörryttää...

Hänen silmänsä hymyilevät. Hymyilevätkö varkaankin?

Hänen henkensä taistelee. Taisteleeko turmeltuneenkin?

Uudesta, maailmaa valloittavasta voimasta, kauneudesta ja rakkaudesta puhuu taas Braun.

Kappelin valot heilahtavat vienosta tuulenhengestä.

Hellevin sielu kuuntelee Braunin runojen, sanojen voimaa.

— Niin ne, jotka uneksivat erillään, ne, ne ovat hienoja, aristokraatteja... mutta me, jotka toimimme, pööbeliä, turmeltuneita. Älkäämme rakastako, ainoastaan kieltäytyminen on kirkasta.

Soitto paisuu.

— Mutta minä sanon: elää sormenpäihin asti ja kuitenkin nousta Parnasson huipuille, edessä tuhannen rautapukuisen miehen.

Hän kohottaa lasin ja kuiskaa hiljaa:

— Min ælskerinde...!

Hellevi naurahtaa. Hän on jo tottunut tuohon.

Soitto soi hiljemmin.

Hellevi puhuu.

— Mutta minä väitän, ettei se ole unta. Tai on se sitä unta, joka on puoli elämää, joka toteutuisi toisenlaisissa olosuhteissa, vaikka se näissä on mahdoton. Parempi kuitenkin nähdä sellaista unta kuin tyytyä todellisuuden likaiseen kosketukseen, parempi astua yksin kuin istua rapakkokapakoissa. Ei saa sekaantua kaikkeen, ei tunkeutua joka soppeen, varsinkaan ei nainen.

Soitossa nyyhkii hiljainen riemu. Ruusun lehtiä varisee Hellevin rinnalta pöydän liinalle. Braunin paperossista leijailee sinisiä renkaita.

— Ja siksi minä en voi, en tahdo. Minulla on täysi illusioni, täysi onni, kun säilytän kokonaisena "valkosen uneni." Olen kertonut sen teille siksi, että ymmärtäisitte, miksi en ota osaa elämään. Tahdon astua kokonaisena hänen eteensä.

Hellevi laskee keveästi kätensä Braunin sormien päille herättääkseen tämän huomion, katsoo alaspäin ja vaikenee hetken...

— — Te teitte minulle paljon vääryyttä ja väkivaltaa tuona iltana, jolloin hevosenne veivät meitä kuutamoyössä... siitä asti on pahin onnettomuus yllämme...

— Te ryöstitte huuliani, minulla ei ollut mitään turvaa. Ja vaikka te tunsitte, kuinka taistelin ja vastustin ja voihkin, ette armahtanut... kovia suuteloja kasvot täyteen, loppumattomin määrin... hattu vääntyi päästäni... Olin tukehtua, en uskaltanut huutaa, peläten ilmeistä skandaalia...

— Ja olisin ehdottomasti paennut seuraavana päivänä, jos vaan olisin tietänyt, minne mennä. Koko olentoni oli järkytetty... inhoni oli kuolettava illan seikkailusta. Kun te suutelitte, oli se samaa kuin joku muuten vaan olisi kiduttanut. Ja sitten... suokaa anteeksi kaikki tämä, mutta minun täytyy nyt puhua. Tähän asti olen vaiennut, mutta se ei ole auttanut. Teidän käytöksenne on ollut alituista väkivaltaisuutta sanoissa ja teoissa. Naisen hermot eivät siedä sellaista...

— Te erehdytte minusta. Olen kyllä avuton... huomaan nyt, kuinka heikoksi ja herkäksi olen tullut. Uutta minä en siedä mitään uutta! Mitään uutta ei saa tapahtua.

— Ei, elkää sanoko mitään! Tiedän sen jo! Se ei ole totta! Kuunnelkaa minua kerran loppuun asti. Miksi ette tahdo olla ystäväni? Olen pyytänyt sitä usein.

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä, vastaa kapellimestari jäykästi.

— Sitä en ymmärrä. — Kuuntelen tuota teidän "todellisuuttanne" ja "toimintaanne." Me tavoitamme yhdessä kauneutta ja totuutta, niin kauvan kun elämä pitää meitä vieretysten. Miksi kulkisimme ja vihaisimme toisiamme "mahdottomina" ja "hirviöinä?" Minun sielussani on säveleitä, joita teidän on oikeus soitella ja teissä minun. Teillä on uinuvia lahjoja. Uskon niihin. Olen aina toverinne. Mutta te annatte alhaisen elämän pitää itseänne omassa vireessänsä, te käytte liian monenlaisten luona, liian monenlaiset tulevat teidän luoksenne, ja kaikki on sekasta, häiritsevää, päämäärätöntä. Lujemmat kahleet, itse asettamat! sallikaa minun sanoa se teille.

Hellevin on hyvin vaikea puhua.

— Sanon sen nyt vielä kerran, rakkaus, tyypillisin rakkaudessa ja sen kaikki asteet — — ja, suokaa anteeksi — — ennen kaikkia tunto, suutelot, syleilyt — — ne ovat yhden ainoan...

Hellevin kulmat rypistyvät ja silmät tummenevat:

— Te kidutatte minua...

Kulmat yhä rypyssä katselee hän alaspäin.

Braun vaikenee.

— Eihän tämän tarvitse loukata teitä. Löytyy varmasti joku toinen, jolla on kaikki oikeudet teidän suhteenne. Antakaa hänen käskeä ja hallita. Minä olen vieras. Minulla ei ole oikeutta teihin. Mutta olkaa ystäväni. Näettehän, kuinka yksin olen ja kuinka minua kammottaa maailmalla. Päiväkirjani olen sulkenut, naisystäväni kadottanut, jumalani hyljännyt... minulla on vain "suuri uneni" ja pelastukseni on sen oikein ymmärtäminen.

Braun puhuu viimein. Hänen äänensä on matala ja kova:

— Ja sinä luulet, että minulla on pieteettiä tuolle "unellesi." Mitä minuun kuuluu muut miehet! Miksi minun pitäisi säästää heille? Kyllä minä olen siksi voimakas ja intelligentti, että naisen, jota minä rakastan, ei tarvitse enään pitää muita jumalia.

Hellevi joutuu epävireeseen. Hurmaus ympäristöstäkin on poissa. Ihmiset eivät olleet enään kauniita ja sytyttäviä, heidän keskustelunsakin oli sekasotkusta, tympäsevää, läpinäkyvää teeskentelyä.

Braunin viimeiset sanat olivat kovia, vihamielisiä, hedelmättömiä ja siksi raskaita, etteivät ne itsestään varisseet yltä. Vieras tahtoi jotakin muuta, mahdottomuuksia... ei tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan...

Tuskaisen kummallista...

Mutta miksi oli Hellevi pahan vallassa?

Kuinka oli hän siihen joutunut huolimatta kaikista päätöksistään?

Vieras oli suudellut tulisesti hänen huuliaan... hienot siniset harsot olivat repeytyneet hänen kasvoiltaan, hennot jäsenet uupuneet tahdottomina...

Ja kuolemanpelko oli vapistuttanut hänen sieluansa.

KAKSIHÄNTÄINEN RYÖPPYRUHTINAS.

On yö... jo neljäs järjestyksessä tuskaisia öitä.

Hellevi ei voi nukkua.

Hän nousee ylös... heittää hartioilleen valkosen aamumanttelin ja istuu matalaan keinutuoliin akkunan ääreen.

Taivaalla ovat samat vanhat tähdet, jotka katselevat samaa vanhaa onnetonta.

Kuka rakastaa öitä, joita ei nukuta!

Parempi nousta ja kuunnella mustien tuntien runoja.

— Minä voisin langeta polvilleni ja rukoilla — ketä? Kohtaloako? Minä tahtoisin nähdä elämän hengen kasvoista kasvoihin ja kysyä siltä ankarasti: mitä hän tarkoittaa? Eikö minun sisimpäni pyydä korkeinta itseltään? Miksi saan minä vain sauhua, tuhkaa, lokaa? ja minä peräydyn kalvenneena ja olen kuolla nälkään.

— Sanoja minä saan, hymnejä, suitsutusta Ja silitystä. Ja kun luulen, että jumalat tulevat ja luovat minulle uuden maan, katso: varkaat ovat vieneet ainoani!

Minä tiedän, sydän, mitä tahdot tänä yönä. Minä vien sinut kosken ääreen ja luon loistavan kuutamon.

Ja katso, äitien taru toteutuu: vaahtoavasta kivenkyljestä nousee hän, joka on nuori ja huima ja hullu.

Ryöppyruhtinas!

Hän on valmis.

Tänä yönä on hän sanova viimeisen sanansa, hän, Georg Braun.

Hellevi Kolarila on luotu öisiin keskusteluihin merenneitojen ja koskenpoikien kanssa.

Kuule, kuinka hän huutaa! Tai onko se hänen lauluaan?

— Muistatko sävelen, valkea tyttö? ilkkuu ääni. Muistatko, kun orkesteri soitti koulusi salissa? Sinä makasit pimeän huoneen lattialla ja kuuntelit. Ensi kerran hurmaantui silloin nuori veresi.

— Sinä kesänä kuljit usein kosken kuutamorantoja, katselit vesien huimaa kiitämistä ja lauloit ryöppypojalle:

"Es träumte mir einst von wildem Liebesglühn..."

Ja kohotit kätesi ja huusit: koskenpoika, koskenpoika, tumma kuin yö!

— Muuta et osannut etkä ymmärtänyt, olit silloin neljäntoistavuotias!

— Viisi vuotta myöhemmin kuuntelit kammiossasi Demonin kuiskauksia Tamaran korvan juuressa.

— Silloin osasit enemmän: kuka on maailman valtias ja naisen valloittaja?

— Nero.

— Nero, jonka otsa on valkeaa, kovaa kaarta, kulmat mustat ja leikkaavat, silmissä tuhat-yksi yötä, huulilla lupaus ja hedelmä. Hän kaartuu luoksi kuin humaltunut honka, kuiskaa ja hymyilee kuin aurinko itämailla. Niin hän tulee ja menee, jättäen jälkeensä muiston ja kaihon. Sekö oli suurinta?

— Niin silloin lauloit.

— Mutta sitten tyhmistyit. Otit "ikuisen unesi", "ikuisen rakkautesi", joka on mahdotonta.

— Ja mitä nyt laulat?

— Nyt laulan minä. Kuule ja katso minua, niinkuin äitisi ovat minua katsoneet. Kolarilan vinnillä on puoleksi palaneita kuvia, joita tuskista kosteat kädet ovat peloissaan polttaneet. Niiden kuvien näköinen olen minä, Georg Braun.

— Näe nuoruuteni, vartaloni voima. Katso silloin, kun kuu lankeaa kiireelleni ja kiharani ovat kiiltävää kultaa. Salamat singahtaa silmäini teristä, ääneni komentaa yli kuohujen kosken.

— Näe miljoonat pisarat, jotka särkyvät ilmaan, kun minä lyön vettenputoukset kiviä vastaan. Minä seison, muut murtuu. Ja sormellani sekotan viheriäistä vaahtoa...

— Ah! Minä, minä yksin elämän kestän, sen mehuisamman sisälmyksen syön.

— Todellisuus on nimeni ja rautainen toiminta!

— Katso minua tarkemmin!

— Minä olen sinun sisimpäin uniesi nero! Minä se olen, jota sinä paljon rakastat, kiitollisena rakastat, itsetietämättäsi.

— Minä olen se voimakas, joka vien naisen yön loistoon ja päivän aurinkoon, vapauteen...!

— Olen uusi aika, uusi kauneus, uusi rakkaus. Tulevaisuus!

— Teitä on vuosisatoja kidutettu. Teitä on sidottu ikuisiin liittoihin, ikuisiin kieltäytymyksiin, kotien kahleisiin ja tuskaisiin synnytyksiin.

— Minä vapautan sinut pyhällä voimallani, jumalasuutelolla. Ole minun!

— Itse seisot, oman kätesi ansio sinut ylläpitää, omat askeleleesi määräät, uskollisuutesi ja uskottomuutesi. Olet vapaa. Tee mitä tahdot. Ja voimakkaimman elämänruhtinaan nainen elää miehen tähden, miehen autuuden tähden, sellainen jumalatar älköön enään synnyttäkö!

Minä rakastan naisessa sitä tulista intohimoa, joka ei kammoksu mitään, jolle ei ole mitään esteitä ja joka riemuisena antautuu, sillä ainoastaan tuo pyhä, tulinen epäitsekäs intohimo, ainoastaan se voi voimakkainta kahlehtia.

— Minä kunnioitan pyhän intohimon tulipunaisia jumalia niin äärettömästi, että olen valmis uhraamaan itseni niiden tähden. Niitä jumaloin, sillä minä tunnen niiden valtavan voiman!

— Sinua, sinua, minä rakastan, tyttö-parka, jos suureksi nouset, muita rohkeammaksi ja kauniimmaksi, voimaihmisen uudeksi naiseksi, joka yksin seisoo, yksin kestää ja yksin kuolee, herransa ja käskijänsä, voimaihmisen tahtoon alistuu, milloin hän tulee ja menee.

— Sellaisen naisen tuleen en koskaan kyllästy...

Niin laulaa koskenpoika runonsa yöllä ja sukeltaa mustaan veteen.

— Minä olen väsynyt, väsynyt, sanoi Hellevi ja painoi käden otsalleen. Mitä minä ymmärrän tuosta, jota hän laulaa korvissani kauniilla ja rumilla sanoilla päivät päästään?

Hän ottaa minun rakkaita sanojani voimasta ja kauniista, mutta ne kiusaavat ja kiduttavat minua hänen suustaan.

Minne menen...? minua vainoo toisaalla elämän pienuus, toisaalla sen turmelus... ah... ne imevät vereni yhtä kiihkeästi, kuluttavasti kumpanenkin. Ne ovat yhtä vaanivia vihollisia kumpikin.

Rukoilen elämää: vie minut pois. Mutta elämä vastaa naiselle: odota ja kärsi tai ole mies ja tartu miekkaan.

Hellevi nousi ylös, sytytti lampun, otti peilinsä ja asettui sen eteen istumaan.

— Minä olen tullut harmaaksi. Mustat renkaat kiertävät silmiäni... minä en ole enään Hellevi... Tumman Soittajan luo ei enään koskaan ennätä kukkavalkonen linnanneito...

VIERAS.

Hellevi seisoo Kapellimestarin huoneessa lasiseinän luona. Lasin takaa häämöittävät kasvihuoneesta palmut.

Pienellä pöydällä seisojan vieressä on kukkakori narsisseja.

Hän on kätkenyt punastuneet kasvonsa kukkiin kuin hengittääkseen niiden tuoksua.

Braun loikoilee sohvalla turkkilaisessa puvussa polttaen paperossia. Hän on hehkuvan lämpimän näköinen, kulmien välissä tutkiva juopa. Silmät viipyvät heltiämättä vaikenevassa naisessa, joka ei nosta päätään.

Kapellimestari on nähtävästi kauvan puhunut ja jatkaa samaan tapaan. Hänen äänessään on terävää ivaa.

— Luuletko, että sinä olet kirkas? Ha-haa! On hyvä, ettet itse ymmärrä, mitä olet. Sinä tiedä, mihin tuollainen uneksiminen on sinut vienyt.

Hellevi katsoo ylös kuin vastustaakseen, mutta antaa taas päänsä vaipua.

Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Hellevi puhuu. Hän on ärtyinen ja valittava ja loukkaa ehdollaan:

— Te pilkkasitte minua äsken, että hän, jota koko olennollani kunnioitan, ei ole mikään täydellisyys? Mitä se on? Emme me kenenkään täydellisyyden tähden häneen kiinny. Ei, vaan salaiset elinvoimat virtaavat meihin juuri sen tai sen vaikutuksesta. Ja siksi annamme tämän sisäisen soiton herättäjälle kauneimmat nimet. Mutta sitä paitsi, sellaisessa luonteessa kuin kysymyksessä oleva, esiintyykin kaikki, mitä nainen kaipaa: suurin sydän ja suurin tahto, hiljaisuus ja yksinäisyys.

— Sanotte, että olen turmeltunut uneni tähden. Kuinka se olisi mahdollista? Uneni, joka opetti minut oikein astumaan ja hengittämään, antoi minulle vuodet voittavan nuoruuden, viljeli tunnepohjani, perkasi minusta nykyaikaiset, miehistyttävät "toiminta"- ja tutkinto- ja kirjaharrastukset, herättäen sijaan naisellisen intelligenssin.

— Onneton olen, mutta aivan toisista syistä. Teidän pitäisi jo ymmärtää se. Enkö nyt ansaitse pikkusenkaan ystävyyttä? Tehän näette, että olen kiintynyt teihin. Ymmärrän teitä nyt toisin senjälkeen, kun kerroitte surullisen nuoruutenne, kun itse tunnustatte, että tekin olette onneton. Ihmettelen lahjojanne musiikissa, enkä viitsisi raukkamaisesti peräytyä. Minä uskallan, jaksan kenties sentään enemmän kuin muut. Ja minne menisinkään? Suuressa kaupungissa, jossa minulla ei ole muita tuttuja kuin oppilaat opistolla. Enkä ole siinä mielentilassa, että uusia tuttavuuksia teaatterineteisessä solmiaisin. Te näette, että olen yksin ja teidän vaikutuksenne alainen siitä asti, kun...

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä.

Hellevi naurahtaa:

— Sanotte niin usein. Tuota en ymmärrä vieläkään.

Mutta kapellimestari palaa niihin asioihin, joilla hän oli saanut Hellevin kätkemään kasvonsa kukkakoriin.

— Sellaiset intohimoiset naiset kuin te, saatte katua nuoruuttanne. Te elätte sielussanne sen, mitä muut elävät ruumiissaan. Päivä tulee, jona teitä ei voi enään auttaa.

Ja taas rupeaa kapellimestari selittämään lääketieteellisen syvästi.

Hellevi tuntee vihaa, mutta se on voimattoman vihaa. Hän ei ole utelias. Hän tietää hyvin, kuinka ilkeästi kapellimestari nauttii soitellessaan muka hänen sieluaan, saadessaan olla "ensimmäinen". Sanomaton ujous panee Hellevin taas vaikenemaan. Vieraan kohtelu on häpeällistä.

Miksi ei Hellevi sitten mene pois?

Hän ei jaksa tai ei hän uskalla tai on hän tahdoton ja tylsä. Kuka sitä ymmärtää. Oliko minkään väliä? Eikö hän ollut jo kaikkeen tottunut, karkeimpiin loukkauksiin!? Ei hän liioin tunne velvollisuutta kuunnella Braunia tai vastata hänelle. Hän on temmattu mukaan pyörteeseen, josta hän odottaa ihmeen kautta pelastuvansa. Braun ei ole yksin se pyörre. Se on koko maailma. Se on: olla-vailla-kotia. Ehkä hän joskus pääsee kotiin.

Braun vaikenee vihdoin.

— Miksi te kiusaatte minua aina? kysyy Hellevi arasti.

— Luuletteko, etten minä kärsi, vastaa Braun muka tuskaisesti.

Ehkä hän kärsii: Sitten hän kärsii hirveästi.

Braun on tyytymättömän ja vihasen näköinen, niinkuin hän olisi hyvin onneton.

Hiljaisuus yksin hengittää.

Hellevi käy viimein neuvottomaksi, hän ei tiedä, lähteäkö vai jäädä.

Ollaan onnettomia... toistensa kiusaksi.

— Braun!

Ei vastausta.

— Braun!

Sama äänettömyys.

— Braun! Hellevin ääni on kova ja kylmä.

Mutta nimensä kuullut ei vastaa.

On tullut pimeä.

On jo myöhäistäkin.

Narsissi-parat hohtavat puhtaina ja valkosina. Mitä ne täällä tekevät?

Hellevi katselee vuoroin kapellimestaria vuoroin ovea. Hänen kasvonsa, jotka muiden läsnäollessa pysyvät aina tyyninä, vääntyvät vienoihin tuskan ilmeisiin. Hän kiertelee käsiään. Käy sääliksi onneton Braun, eilen surullisen tarinansa kertonut. Pelottaa oma kiihtymys.

On pimeätä, pitäisi lähteä.

— Tule tänne! kuiskaa Braun sähköisesti.

Hellevi punastuu tummaksi, hän ei liiku paikaltaan.

— Tule! Yhä hiljemmin ja tenhoovammin.

Hellevi seisoo.

— Tule!

Hellevi kulkee hänen luoksensa hitaasti ja pysähtyy kuin eloton patsas.

Braun ottaa häntä molemmista käsistä.

Hellevi on vieraan lumouksen alaisena.

Hän polvistuu ja laskee päänsä Braunin povelle.

Braun kuiskaa jotain.

— Ei! huudahtaa Hellevi. Mutta joskus, kun kaikki on kaunista, kun olemme päämäärissämme ja voimakkaita!

Hän kumartuu puhumaan ja liekehtii kuin kuiva tuli. Sanat virtaavat nopeasti huulilta, ne ovat runoa ja rakkautta. Hän unohtaa todellisuuden, hän on kuin henki, joka on tunkeutunut toiseen samanlaiseen. Hänelle, hänelle, suurelle, tummalle, salaperäiselle hän puhuu. Ja hurmaantuneena sielunsa rikkauksista ja uusista kuvista, jotka aukenevat kuin loistavasta yöstä, syleilee hän jättiläiskäsivarsin Braunia ja huudahtaa lopuksi.

— Silloin et voi minua unohtaa, ja sinä olet vienyt minut suureen rauhaan.

— Hiljaa, hiljaa! kieltää Braun.

Mutta Hellevi ei kuule.

Koko hänen sielunsa hehkuu ihania tunteita luoden uusia lauseita, liekkeinä tarttuvat ne toisiinsa, haihtuvat ja jättävät tilaa uusille.

Braun hyppää pystyyn, riistää Hellevin kädet rajusti irti ja paiskaa hänet maahan.

Hellevi ei ymmärrä mitään. Hän painaa päänsä sohvan reunaa vastaan ja peittää kasvonsa.

— Sinä huudat niin, että koko talo sen kuulee. Ota huomioosi veljeni perhe seinän takana.

— Olenko minä huutanut? Hellevi on ihmeissään.

Hän nousee ylös.

Braun on sytyttänyt valot.

Hellevi näkee kaiketi unta.

Kelle on hän puhunut?

Tuossa seisoo vihanen, vieras, epäluotettava ja käsittämätön.

Sanaakaan sanomatta ottaa hän hattunsa ja asettaa sen neulalla kiini peilin edessä. Hän on jäätävän kylmä, mutta liikkuu yhä kuin unessa.

Braun on istunut jonkun kirjan ääreen ja on lukevinaan.

Hellevi tavoittaa kääntyessään hänen kasvoillaan omituisen hymyn.

— Tiedätkö, sanoo Braun ilkeän tyytyväisenä, mitä olisi tapahtunut, jos et olisi huutanut niin kauheasti? Ja mitä joku toinen minun sijassani...

Hellevi on täynnä kylmää kummastusta.

Vieras ääni, vieras tapa, kummallisen outo.

Hän lähtee tyyneenä pois.

Kuin unta...

HELLEVI SAA KAKSI HEINÄNKORTTA.

Vanha rouva, jonka luona Hellevi asui, pyysi häntä eräänä päivänä seurakseen tuttaviensa luo läheiseen rantakaupunkiin.

Hellevi kiitti sydämestään ja iloitsi päästessään hetkeksi hengittämään uutta ilmaa. Ah, jospa tuo vanha rakas täti olisi ollut vain pikkusen, pikkusen intelligentimpi, jotta Hellevi olisi voinut hiukan häneen taisteluissaan turvautua. Mutta hän oli hyvä vaan, — niitä harvoja yksinkertaisia, jotka todella saattavat olla sydämellisiä.

Jo seuraavana iltana oudossa kaupungissa vieraiden luona oli Hellevi niin virkistynyt, että hän luuli melkein vapautuneensa Braunin pauloista. Mutta koko ajan hän sentään muisti vartijansa, jonka selän takana hän nyt niin iloisesti ilkkui. Ah! Hän tahtoi tehdä jotakin, hän tahtoi valjastaa tuskansa kireisiin ohjaksiin ja Braun saisi nähdä, että hän vieläkin osasi ohjata aurinkoihin.

* * * * *

Hellevi on mukana vieraan kaupungin iltamassa emäntänsä ja tämän tuttujen kanssa.

Hän hengitti niin vapaasti, kuin ei mikään koskaan olisi häntä painanut. Kukaan ei tunne häntä, ei hänen laatuaan, ei hänen herkkyyttään. Hän ei tunne muita. Ja etsien vain sitä, mikä silmää miellyttää, saa hän levätä ja nauttia herkutellen. Tuntematon kauneus on hunajaa hänen muotoja janooville aistimilleen. — — —

Ihmiset tulivat ja menivät...

Vastaan edestä ja ohi takaa.

Silloin meni Hellevin sivu joku, jota hän ei ollut ennen huomannut.

Silmänsä, jotka ilosina olivat tutkineet toisaalla, näkivät kuin hunnun läpi jotain tuttua.

Silmänräpäyksessä keskittyi hänen voimansa... hän katsoi uudestaan...

Ruumis ei tahtonut kestää sydämen valtaavaa liikutusta:

Ossian soittaja!

Hellevi uskalsi tuskin liikahtaa... Kuin unessa rupesi hän vihdoin siirtymään eteenpäin... polttavassa unessa, kaikkien tunteiden myrskyten aaltoilevassa meressä. — — —

Taas sivuutti ylhäinen...

Hellevi näki hienon hymyn ja ohimennen hiipasevan katseen, jalojen silmien syvän, surullisen, väsyneen katseen.

Oli ihmeellistä.

Puoli maata oli kantanut käsillään nuorta ylimystä... ja hänellä oli suru... suru, joka näkyi vieraille...

Oli ihmeellistä.

Kaikki kielet Hellevin sielussa olivat kosketetut.

Tunsiko hän riemua?

Tunsiko hän tuskaa?

Hellevi olisi vastannut, että hän nousi taivaisiin ja laskeutui maan alle. Hän sai hukkua ja vaeltaa armotta. Kaikki oli "ääretöntä", kun hän puhui tunteistaan.

* * * * *

Myöhemmällä tuli tyttö tuntemaan sielunsa uneksitun.

* * * * *

Seuraavan päivän illalla saapui Hellevi myöhään kotia.

Hän oli omituisen näköinen ja mahtoi tietää sen itse, sillä riisuuduttuaan ja pukeuduttuaan yötä varten, otti hän pienen peilin käteensä, istui maahan matolle ja rupesi arvostelemaan ilmeitänsä. Niistä luki hän päivän elämän.

— Ilmeeni on tylsä ja riippuva... värini tuhanharmaa... sydämessäni tunnen kuoleman kalpeuden... olen tullut rumaksi...

— — — tästä hetkestä alkaa todellinen alasmenoni omissa ja muiden silmissä.

Pari heinän kortta oli pudonnut hänen vaatteistaan lattialle. Hän tarttui niihin kuin aarteisiin... katseli niitä, suuteli niitä... piti niitä kädessään.

Kyyneleitä...

He olivat ajaneet suurilla heinäkärryillä ulos kaupungista koko seura ja leikkineet...

Rakkain käsi oli heittänyt heiniä hänen päällensä...

— — — nyt olen elänyt sen, miltä tuntuu olla nainen... olla valmis, tuntea kaikki, toivoa kaikki... ja unelmien esine, joka on nähnyt koko maailman, näkee ensi kerran myös pienen tytön, joka tuskin uskaltaa katsoa häneen...

— Siinä hän seisoi tähdäten kauas, suuri vapaasyntyinen... suru rinnassaan, mutta otsallaan uuden aamun toivo.

Olinko nähnyt jalompaa piirteitten sopusointua, sisäistä autuutta... ah! kuoleman voittaja!

Mitä minä tunsin?

Ratketa, sammua olin niiden hetkien mahdottomuuteen. — — —

En uskaltanut mitään... en ole koskaan eläissäni niin pelännyt. Ja kuitenkin rukoilin, että hän ymmärtäisi minut tyhjästä.

Rukoilin ilman sanoja, ilman katseita, ilman ajatuksia, ilman tunteita — — niin, se oli vaikeinta! en edes salaisia tunteita uskaltanut päästää sydämeeni, ettei tulipalo olisi syttynyt kasvoilleni.

Olin jääkylmä ja vierastava ja itsestäni toimeentuleva.

Joskus voihkin sivullepäin ja taas olin jäykkä ja jäykkyyteni ja kylmyyteni rukoili, ettei hän uskoisi niitä.

Rukoilin häntä kevytmielisillä, turhilla, alhaisilla lauseilla, että hän ymmärtäisi henkeni rikkauden olevan kerätyn häntä varten...!

Rukoilin kukkien repimisellä, ilkeällä naurulla, oikullisilla päänheitoilla, ettei hellyyteni, jos sen olisin rintaani päästänyt, olisi vienyt ujouttani...

Olin tylsä, typerä, ja tyhjä, ettei henkeni olisi hehkunut sammuksiin.

Puhuin hänelle tanssiais- ja maskeraadi-illoista, joissa en ollut koskaan käynyt...

Puhuin matkoista ulkomaille, jonne en koskaan pääse.

Kaikki valehtelin, Niin minä rakastin.

Miksi, miksi, miksi! minä huusin itselleni.

Minulla seisoi takanani koskenpoika, joka piti minua hiuksista kiini... minulla seisoi takanani Braun, joka painoi kyntensä hartiani lihaan Jouduin epätoivoon... rukoilin kiihkeämmin... katsoin ylhäiseen ja poskeni rupesivat vienosti punottamaan.

Sieluni salassa aloin kuiskata: rakastan teitä, rakastan teitä... suojelkaa minua, siunatkaa minua... polvillani pyydän, erottakaa Braunin kyntinen käsi... pyyhkikää pois tuo pilkku otsaltani, se on Braunin huulien tahra... kuilu ammottaa edessäni, Braun väijyy takanani... hänen kätensä ovat punaset naisten verestä, hän huutaa ja karjuu, veri jähmettyy suonissani...

Peittäkää minut, piilottakaa minut, olen orjanne, piikanne, en rakkauttanne pyydä, ainoastaan suojaanne... kyyneleet valuvat sielussani... tämä on ainoa hetki... säästäkää elämäni onni... kulkea, kuolla teille...

Ah! Te ette kuule, ette arvaa, ette voi. En uskalla kuiskata lujemmin, en uskalla, Braun kuulee...

Niin rukoilin ja hän katseli minua hetken aikaa kummastellen, mutta hän ei kuullut.

Hän näki pilkun otsallani, mutta hän ei ymmärtänyt.

Viaton olin, väkivaltaisuus minut mustasi...

Ah! ei hän kuiskaustani kuullut, ei mitään aavistanut. — — —

Ja hänellä itsellään oli joku sortunut maailma sydämessään, mutta otsallaan uuden aamun taivas.

Vapisin.

Sitten hänet ottivat muut.

Riuduin, sammuin.

Huomenna matkustaa hän vuosiksi ulkomaille. — — —

Minä sain kaksi heinän kortta...

Miekat Braunia vastaan...

ALHAINEN-ELÄMÄ.

1.

Alhainen-elämä kirjoitti nyt mieluisinta sivuansa. Kuinka hauskaa sillä oli, näpäytteli sormiaan vaan! Unettaren sydänverellä oli se kirjoittanut ja tämän pienet, punaset iloset veripisarat olivat tippuneet ja tippuneet, kunnes turmiollinen kokonaan uupui ja veri lakkasi valumasta. Silloin pisti kekseliäs kirjoittaja kynänsä syvään unettaren sydänlihaan... ja kas! mikä lämmin suihku sillä laiskalla oli vieläkin puhjeta, suoraan kohti elämän teurastajakasvoja ruiskahti verta, verta tilkka liikaakin.

Mitä sitten Helleville kirjoitettiin?

Mitkä mahdollisuudet?

Olihan kevät! Kirkkaiden lasten uudestisyntymisjuhla. Kenties kulki nuori nainen Valkosissa tanssiaispuvuissa, sitoi ruusuja tukkaan ja heläytteli nauruaan?

Tai veivät, armaat ystävättäret häntä viheriäisiin puistoihin, ilonen parvi uusissa kävelypuvuissa. Siellä kohtasivat he notkeat nuorukaiset ja ilmoissa kuiskutti kevät, veikeä herkkä.

Tai istui hän avattujen akkunoiden ääressä, hengitti merentuoksuja ja kirjoitti lemmenlauluja... haikeita... suloisia... suuteloon uskovia.

Tuhat yllätystä, uskallusta oli keväällä, kuin rakastunut nuorukainen se oli, joka ensi-lemmitylleen aavistamattomia aarteita tuhlaili.

Ja olihan Hellevi herkkä ja vastaanottavainen. Ruusujen, liljojen, perhojen fanttasia hänellä oli. Häntä vaatettivat vain keijukaissiivet.

Maan lapsi, joka täällä taivaansa rakensi, herkät aistimet vainusivat suloiset, korkeat nautinnot. Elämänilo juovutti pelkistä onnen tuulahduksista, varisseista ruusun lehdistä, karanneista tuoksuvista sanoista, silmänräpäyksen tuikkivista kipunoista... ah! ah!

Mutta ei Hellevi kulkenutkaan hennoissa pitsihelmoissa, ei nuokkuneet ruusut hänen povellaan. Ei liidellyt hän enään puiston käytävillä, huudellen: "Tita, Tita"! ja ajanut punasuitsin kuningasperhoa.

Mitä hän sitten teki?

Mitä keksi suursanainen, kerskaileva mielikuvitus?

"Braunin probleemin".

Kuka oli sitten Braun?

Eikö nuori nero? Kahleita karttava Ahasveerus, alaston jumalanpoika, tanssiva Lucifer vaikein, vangittavin!

Turmeltuneitten tyttöunien tappaja, linnanneidon ryöstäjäritari, elämä, ottaja...

"Es träumte mir einst von wildem Liebesglühn..."

Ihanin nuoruuden-myrsky odotti neitoa, jumalattareksi kruunattavaa.

Puhu Hellevi! Julista naisten uusi kiitollinen totuus! Sepitä hymnit uusille "voimaihmisille", kirkkojen, kotien, avioliittojen, lapsien vihaajille!

Hellevi, Hellevi! Siunattu poikkeus naisten joukossa, uutta kieltä ymmärtävä, uusia sanoja, uusia vaistoja, tahtoa ja makua.

Mitä Hellevi tiesi "voimaihmisistä!" Mutta Braunin vaikutukset hän koki. Yhä raskaammin painuivat ne hänen elämälleen ja olennolleen.

Braun vei Hellevin rikkaan ystäväpiirinsä seuraelämään, päivät ahkeroineiden ihmisten luvallisiin illanviettoihin. Joutavoivan kamarihaaveilijan piti saada nähdä hiukan "toimivien" elämäniloja, kuulla taistelevan maailman säveleitä, oppia ihailemaan kauneutta mädänneen koiran välkkyvissä hampaissa.