Part 2

He muistivat tarun ja nauroivat.

Katsos, sanoi Hellevi, me nykyaikaiset potkasemme itse onnemme ja onnettomuutemme.

Ja kosken kuoro lauloi pitkään... hiljeten nuorten taaksi, ilma tuoksui ruusua ja kihokkia ja paluumatkan koivikkotiellä loisti ja uhkui vanha rikas kuu.

* * * * *

Ylhäällä Valkosessa vinttikamarissa lepäsi sinä yönä hymyilevään rauhaan nukkunut Hellevi, mutta alhaalla suuressa kulmakamarissa liikkui Kolarilan entinen kasvattipoika kantaen esille ja avaten perheen vanhojen muistojen raskaan lippaan, jossa hänelle oli kihlausajaksi erityinen kirje osotettu.

* * * * *

Se oli uni, jonka 20-vuotias Hellevi oli elänyt, hänen menneenkesänsä ihana, kumma, ryöstetty uni.

Mutta kohtalo oli viekas syöjätär. Voi sitä äitiä, joka turvatta jätti lapsensa sen pettäville utarille! Veren se imi itse pienistä avuttomista.

Näin kuului Riston ja Hellevin tarinan loppu.

Oli antanut kuolinvuoteellaan Hellevin isä kasvattipojalleen Ristolle sinetillä suljetun kirjeen ja sanonut: "Nyt toveri, kun minä lähden, jää teille vaan pieni Ristola, joka on sinun. Viimeisiin vanhan miehen yrityksiin menee Kolariin, rahat ja muut tyttäreni perinnöt. Mutta sen jo tiedät. Ole Helleville isä, veli, ystävä ja anna hänelle koti Ristolassa lukukausien lomassa, kunnes tyttöparka kykenee johonkin toimeen tai menee naimisiin. Ja kun oma sydämesi janoaa vaimoa ja lasta, etsi itsellesi mieleisesi morsian, mutta ennen tyttösi kihlattua lue tämä kirje, jonka sellaisena aikana ehkä parhaiten ymmärrät. Ja anna anteeksi syyllisille ja unohda auttamattomat asiat, niin totta, kuin olen sinua nuorimpana veljenäni rakastanut."

Niin oli puhunut hellentynyt, kuoleva mies, joka elämässään oli kulkenut ylpeänä, vaikenevana, kuumana ja ankarana.

Risto oli syvästi liikutettuna ottanut ja kätkenyt kirjeen, jo arvaten sen kertovan hänen syntynsä salaisuuden.

Ja sen kirjeen oli hän kihlausyönä muistojen lippaasta etsinyt ja lukenut.

Mutta sanoma siinä oli odottamaton ja synkkä. Nuoret ottivat iskun järisyttäväksi.

Riston vanhemmiksi ilmoitettiin Hellevin äidinäiti ja isoisä, joten nuori kasvattiveli oli onnettoman tyttöparan sekä setä että eno.

Oli ajateltavissa, miten paljon tuskaa ylpeät hillityt kolarilaiset olivat tunteneet tämän myöhäisen äkkinäisen rakkaussuhteen tähden, jota ei ollut kahlehtinut edes kummankaan asianomaisen tyynet, turvalliset avioliitot.

Ja Risto, avioliiton puutarhan ulkopuolella syntynyt salattava kukka, oli samalla syynä Hellevin äidin, Leeni-rouvan ulkomaan matkoihin. Kun onneton salaisuus oli kuiskattu suvun kesken ja jonkun varomattomuuden takia syylliset huomasivat asiansa paljastuneen, heräsi vanhassa rakastetussa rouvassa omituinen viha tyttäreensä, joka jo pari vuotta oli laulaen ja leikkien viettänyt avioliittoaan Hellevin isän kanssa. Herkkä Leeni ei jaksanut kestää särkynyttä suhdetta äitiinsä, vaan pakeni ulkomaille jatkamaan vanhoja laulunopintojaan, ja odottamaan, koska vanhusten myrskyilmat lauhtuisivat. Isoisä perheineen muutti toiseen pitäjään, mutta äidinisän perhe jäi edelleenkin Kolarilaan. Vanha rouva kuoli samana kesänä, kun Hellevin äiti käväsi kotona ja palasi taas jonkun sopimuksen mukaisesti pariksi kuukaudeksi Pariisiin, jolle matkalle hän ainiaaksi jäi. Ja samana kesänä tuotiin Ristokin Kolarilaan.

Suvun salaisuudet tunnettuaan, eivät nuoret ajatelleetkaan enään liittoutumista.

Mutta yhtä pian eivät he uskoneet syttyneiden sydämiensä sammuvan. Ja joko todellinen tai luulloteltu intohimo teki varsinkin Hellevin yhä onnettomammaksi, kunnes hän ainoaksi parannuskeinoksi näki Ristolasta lähtemisen. Muutamien hankaluuksien jälkeen onnistui hänen saada viransijaisuus lähimmän kaupungin kansakoulussa. Risto jäi hoitamaan hänelle testamenteerattua pientä taloa, lähellä vanhaa uhkeaa Kolarilaa ja sen voimakasta koskea, jonka rantapuistoihin kartanon entisten omistajain lapsilla yhä vieläkin oli vapaa pääsy ja jossa he olivatkin uusien asujanten vetäydyttyä huoneisiinsa iltasin ja öisin kävelleet, kehittyen nuoriin lemmentunteisiinsa.

Niin oli kohtalo armotta repinyt haaveilevan, unissansa syttyvän Hellevin ensimmäisen itsetietoisen kiintymisen todelliseen kauniiseen olentoon, herättänyt hänen nuoren mielikuvituksensa ajattelemaan tummia, vaikeita asioita, uskotellen häntä synnistä ja syyllisyydestä, sillä sydän ei lakannut huutamasta tyydytystään Riston käsivarsilla.

HELLEVI HAKEE TULITIKKUJA.

— Kuljen täällä loitolla kaikesta kuin hyljätty, laihtunut, rauhaton eläin, ajatteli Hellevi, kun hän yksin asteli lumista, kovaksi poljettua kaupungin puistotietä.

Maailma oli rannattoman suuri, hän oli vähällä tehdä levittävän liikkeen kädellään, mutta tämä paikka sen väririkkaalla pinnalla varmaankin harmain täplä... ei ainoatakaan olentoa, jolta saattoi kuulla kajahdustakaan siitä, mitä oma sielu soitti. Tai ei Hellevi osannut löytää...?

Hän poikkesi istumaan tyhjälle penkille käytävän varrella ja antoi pään vaipua...

Sydän muisteli taas... koska lakkaisi se rakastamasta Ristoa?

Ei koskaan.

Tuli sairaaksi jokaisesta miesnaamasta, johon sattumalta katsoi.

Hän ei tahtonut olla yksin, hän tahtoi takasin siihen pieneen taloon, joka isän kuoleman jälkeen oli koti!

Koti! Eikö hän ollut oppinut nyt sanaa rakastamaan! Oliko olemassa mitään pyhempää?

Koti oli se hengen ja ruumiin ainoa puutarha, missä todellisin, tenhoovin elinvoima irtaantui maailman maksamasta valheellisuudesta, missä rohkein, omintakeisin mielikuvitus vapaasti ratsasti liekkivarsoillaan, nero keksi iloisimmat, hulluimmat, ihmisiä kauhistuttavimmat totuutensa ja ujoin, suurin sydän toteutti salaisimman hellyyden-kaipuunsa... mutta ihmisillä täällä ei ollut koteja... hän ei tiennyt, mitä niillä oli... vain ruokapaikkoja... yösijoja... tai ei sitäkään...

Joku nainen ilmestyi käytävän päähän... kauvempaa katsella kuin muodoton, heiluva säkki... töyssähdellen kummallekin sivulle.

Minun on hauska seurata hänen tuloaan, ajatteli Hellevi, aion nauttia nyt erityisesti havainnoistani... Kun hän kulkee sivutseni, katsoo hän tietysti tylysti minua: mitä minä hänelle kuulun! Mutta hän kuuluu minulle!

Tahtomattaan hän antaa... hedelmöittää ja hauskuuttaa minua. Saan muotoja, värejä, liikkeitä, hänen sieluaan ja sydäntään.

Tämä, sen jo huomaa, on tehdyn ylpeyden horjuva taimi. Hänen tapansa pitää päätään pystyssä, siristää silmiään on vartavasten otettu muita kuolevaisia varten. Näyttää siltä kuin olisi hän valmis hyräilemään ohi mennessään näyttääkseen täyden välinpitämättömyytensä vastaantulevista.

Sähkölampun valossa näen hänen pukunsa ja päähineensä... valkoinen samettihattu solkineen ja sulkineen, höyhenkauluri ja samettihame... varmaankin joku teaatteri-ihminen, rolleista ja rolleista, maskeista ja maskeista, suhteista ja suhteista kokoonkyhätty näyttelijätär, kuuman parfyymin hengittäjä, noidantuli upseereille, kuumien dekadentti-runoilijoiden "suloinen synti", pienellä jalallaan ihailijoittensa niskoja polkeva...

Nainen oli tullut aivan lähelle, viittasi kädellään Helleville, nyökkäsi ja kääntyi penkkiä kohti.

— Oh, hyvä jum! Tekö se olettekin rouva! huudahti luvattomasti ilvehtinyt tukahdutetulla hilpeydellä. Ja minä kun luulin teitä kuuluisaksi näyttelijättäreksemme, madame Magdalenaksi jumalan armosta!

He nauroivat ja tervehtivät sovinnollisesti. Rouva U. istui penkille.

Ja mitä nyt kuului!

Niin, mitä kuului? Istua pyhässä yksinäisyydessä omavaloisena ja paloisena, kärsiä maailmantuskaa ja onnetonta rakkautta!

Rouva nauroi:

— Ah, herra! Tulen minäkin mokomista vieraista, maisteri-perheestä, mutta niin maisteri kuin onkin, pelkkää roskaa, naismaista, maitomaista kuutamouneksimista ja rouva, opettajatar tyttökoulussa, idiootti, alapuolella arvostelun, kuin naukuva kissa.

Rouva rupesi hyräilemään silmät siristettyinä jotakin laulua, sanoi sitten äkkiä:

— Naiset ja muut idiootit! ja hyräili taas... heiluttaen korkealla jalkaansa...

Hän muistutti itse taas kissaa, suurta kehräävää kissaa...

Hellevi tuli melkein pahoilleen... kuinka vähän oli ihminen itsetietoinen siitä, mitä hänestä itsestään näkyi ja kuului! Sellaisia olivat kaikki arvostelevat...

— Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne. Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä onnellisiksi ja ainoastaan silloin on heistä toivoa...

Mutta rouvalla olikin paljon kunnioitetuimpia mielipiteitä. Ja hän piti puheen, joka olisi kelvannut naisliiton kokouksiin. Kävi lopulta ankaraksi: työtä palkkaa vastaan piti naisen tehdä, itsenäinen, tasa-arvoinen, kulttiveerattu nainen. Omat tarkoitusperät! siihen on pyrittävä.

Hän sanoi sanottavansa kuivan opettajatarmaisesti, neuvovasti.

Hellevi kävi levottomaksi.

— Te elätte paremmin kuin puhutte, sanoi hän hetken kuluttua, ja siksi voi mielipiteennekin muuttua viehättävimmiksi.

Hän innostui enemmän:

— Oi, tunnen niin toisella tavoin! Uskallanko sanoa, sydämeni on kuin joku inkarnationi vanhasta runoudesta, jota nykyajan ameriikkalainen uudenaikaisuus sanomattomasti piinaa.

— Ajattelin äsken juuri kotia... kotia! Ettekö tunne, mikä lämmin tulvahdus aurinkoa on yllämme sanaa mainitessa... unohdan talven lumet jalkojemme alla... vainuan, hengitän tuoksuja... salin akkuna ja pöytä kukkasia, ruokasalin hedelmiä, lämmintä leipää kyökissä... Ah! yli kaiken läikkyy päivä... värit soivat... huonekalut seurustelevat viehättävissä, kutsuvissa ryhmissä... rakkaat, vanhat muistot kuiskivat taruja, isoäidin siunaus liihoittaa hämärissä: nyt on sinun vuorosi luoda ja elää... Ja minä elän! Viivat kaaret ja muodot, ryhmät, värit sointuvat niinkuin minä tahdoin. Ja kuitenkin! Tunnetko tuota? En! Tulee aamuaurinko... huoneessa solisee nauraa, kuiskaa, ilkkuu, telmii, soi... Joutuu ilta, aurinko heittää hyvästiään... huoneessa murehtii, kaihoo, lempii, kyynelöi!

— Kodissa hehkuu elämä... sisäisiä pyhimpiä voimalakeja kehittäen... Tämän ympärillä on korkea aita, joka sulkee ulkopuolelleen päivän sodan ja yön kammon... vihollinen, vieras vaanii, mutta ei uskalla... Täällä on suojassa hennoin, herkin, hienoin... yön salaisuus...

— Ilmat vapisevat tällaisen pyhän kodin ympärillä!

— Ah! Tässä minä rakastan ja viivyn!

— Teillä on varmaankin ollut kaunis koti, hymähti rouva melkein ystävällisesti.

— On! On! Mutta nyt! Kova kohtalo on sysännyt myös minut maailmalle toimeentulonsa ansaitsevien naisten luokkaan. Muullaisia tuskin tunnen. Ja kuinka vähän elämä nyt viehättää! Vieraissa, vuokratuissa asunnoissa heräämme aamusin, pesemme ja kampaamme ja lähdemme toimiimme... tavallisesti istuviin asentoihin. Joku toinen, vieras vihollinen komentaa meitä, vieras vihollinen on suunnitellut työohjelman, sen syyt ja tulokset. Usch! Jos olet opettajatar, niin ole olevinasi lukenut ja "aatteellinen" ja aikaasi seuraava, pidä silkoset hiukset, tummat hameet ja kohtuullisen pitkät kynnet, rakasta isänmaata ja raittiutta, ylimalkaan, pidä "totuus" huulilla ja valhe sydämessä. Jos istut konttoorissa tai jonkun kauppiaan "kassörskana", syö, juo, pue, pese ja kähäröi, mutta varustaudu yhdeksän kuukauden kuluttua lähtemään miedommin viotettuna "hermohoitolaan", ja järkesi kipinällä, mikä surullisena tuikkii aivolampussasi, sepusta hallelujat sosialismille! — Oh, minä vaikeroin näissä yhteiskunnan työn kahleissa, joihin turhaan koitan solmia ruusuja mielikuvitukseni puutarhoista... Heidän rautapulpeteissaan vangittu vereni läikkyy, kuohuu ja värisee... tahtoisin nyt sitä, nyt tätä, laulaa, kun sävelet helkkyvät... lentää lintuna pilviin, kun siivet kannattavat, syöstä maahan keksityn saaliin kimppuun... hoitaa ja helliä pesäni poikasia... tai hyppiä oksalta oksalle ilman minkäänlaisia järjellisiä tarkoituksia, ah! tuo tunteiden hulluuden kaipaus naissydämessä, se on elävin merkki hänen terveydestään!

Mutta nyt... etsin... ei missään tilaisuutta luomiseen, leikkien synnyttämiseen... En saa tehdä sitä, mitä ruumiini kaipaa.

— No, mutta saattehan, jos säännöllisesti järjestätte aikanne, väitti rouva, joka ei koskaan ollut tehnyt työtä vieraille.

— Ah! Naisen säännöllisyys on salaisempaa kuin konttoorilait. Ja mikä nainen olen, jos ei ruumiini voi hyvin, ja kuinka voi ruumiini muodostua, jos ei tunteeni, ajatukseni, mielikuvitukseni, liikkeeni aaltoile vapaana. Luuletteko, että nämät käskijäni ja komentajani ymmärtävät nais-psykologiaa! — Ne ottavat minulta, nuoruuteni heidän raha viroissaan, ja siksi vihaan niitä!

Hellevi oli puhunut niin intohimoisesti, että he purskahtivat molemmat nauramaan.

Ja nauraen jatkoi hän:

— Ettekö väsy jo tendenssiin! Se on typerää minun suustani. Mutta toistaiseksi, katsokaas: "Kapinoida orjan ylhäisyys!" Kapinoitsen kuivia, köyhiä, mielikuvituspuolia käskijöitäni ja maksajoitani vastaan. Siellä on myöskin naisia yhteiskunnan tunkioilla, valmiit ottamaan, valmiit antamaan kuormaa ja piiskaa, nykyaikaisia intelligenssinaisia, hämmästyttävän tunteettomia ja miehekkäitä. Saavat ollakin. Tehkööt töitään, ken syntymästään niin haluaa. Mutta, kun ikävä poikkeus tehdään säännöksi! Kun jokainen tyttöparka veivataan yliopistoa kohti ja sieltä virkoihin ja konttooreihin. Kun kylmät naiset tortteeraavat raikasta tulista luontoa, iloitsevat turhista yhteiskunnallisista voitoista, naiset, jotka eivät aavista suuren rakkauden taikamahtia, joka muuttaa veren tuliseksi ja taas pehmeäksi, vaatien suojakseen korkeimmat muurit, portti avoinna yhdelle herralle. Luonnonnainen uskoo miehen loistotekoihin maailmalla, ei omiinsa! Luonnonnaisen voima vaikuttaa kodista ja kotiapäin ollen ainoan kuninkaansa luomalle valtakunnalle se kunnioitettu kuningatar, jolle voimakkaat kantavat laakerinsa ja raskautetut huutavat: pyhä äiti, armahda! Tämä nainen ei siedä herranaan ja käskijänään yhteiskuntaa, ei muita kuin miehen, jota hän voi peljätä ja rakastaa.

— Mutta nyt... huomaatteko, mitkä laadut joukossamme ovat suuria, kunnioitettuja, uskottuja?

— Ja mistä tämä valta yli muiden?

— Miehiltä se on, niiltä pieniltä, jotka eivät ikänä kykene hedelmöittämään todellista naisfanttasiaa... he pelkäävät naisellisen naisen laiskuutta, hyvin ymmärrettävistä syistä: leipä on kallista ja voimat ovat piskuiset. Antakaamme sille ahkeralle, hyödylliselle naiselle ääni-oikeus!

He nauroivat.

— Parempi olisi, että he ensin hankkisivat meille kauniin äänen! Ensin hoilasivat meidän kauneuttamme, ennenkuin vievät meitä näkyville kokouksiinsa!

— Mutta jättäkäämme herran nimessä tendenssi ja kaikki "asiat". Olen puhunut liian paljon, ollut ikävä opettajatar. Vannon teille: vaikenen, kun ylläni on pitsihame, edessäni viinilasi ja elämä ympärilläni!

— Te olette kovin eroottinen!

— Onko se vika? Hellevi hymyili.

— Ei, onhan aina ihastuttavaa, kun tunteet äkkiä pulpahtelevat, vastasi rouva hyväntahtoisesti.

Rouvan matala, kylmä ääni, kuulosti pehmeämmältä. Ensi kerran oli hänessä värähdys surumielisyydestä, melkein alakuloisuudesta, yhtä ohuesti tosin, kuin oli pehmeätä lihaa hänen huulissaan.

Hän katseli taivaalle ja näytti ihailevan kuutamoa. Silmissä oli selittämätön ilme, avonainen ja kylmän hymyilevä. Kissa-vaikutus oli kadonnut... merenneito oli noussut valkeana raikkaista vesistä.

Mitä kuunteli merenneito? Se oli hiljaa ja hymyili...

Värisikö sen rinnassa jotakin pehmeätä? Oliko sillä sydän?

Kenties Hellevi Kolarilan merenneito olikin hyvä... ystävätär?

Rouva U. oli ehdottomasti edukseen lähempänä... hänen valkea lihansa oli kuin hedelmää... Paisuvat muodot eivät kaunistuneet koristelevissa vaatteissa... ne riisuttua saattoi banaalin vaikutus kadota... hän oli varmaan kauneimmillaan alastomana.

— Olen varma, jatkoi Hellevi ajatustaan ääneen, jos maalarit teidät keksivät... tahtoisivat he teidät alastomana...

Rouva heräsi ja joutui kokonaan imarruksiin.

— Minun tutuistani, vastasi hän ylevästi, ei ole vielä noussut niin etevää maalaria, että viitsisin istua modellina. Mutta tullappa oikea mestari, ihastuksella aina taiteen palveluksessa, vaatteissa tai alastomana!

Hän nousi seisomaan ja oikaisi itsensä. Hän oli kuin kasvanut.

Molemmat naiset lähtivät liikkeelle puistoa eteenpäin,

Rouva U:sta ei voinut tietää, oliko hänellä vaietessaan paljon ajatuksia tai ei ollenkaan. Mutta Hellevi otaksui, että hänellä olisi salaista, äänetöntä seurustelua niiden mieltäkiinnittävien henkilöiden kanssa, jotka muodostivat hänen läheisimmän maailmansa, taiteilijoita ja runoilijoita ja muita ihailijoita. Sellaisestahan Hellevikin uneksi.

Hän ei ole minulle enään niin kylmä kuin alussa, ajatteli Hellevi taas, ja minunhan sydämessäni liikkuu pian inhimillisiä tunteita. Kuinka hän on toisenlainen kuin muut naistuttavani, eläen omastaan, tullen toimeen itsestään, vaikeneva ja halveksiva. Kovin halveksiva. Mutta hän, joka on liikkunut niin paljon ulkomailla, on varmaan peräti kyllästynyt täällä. Miksi sanoi hän äsken: "naiset ja muut idiootit," ehkä hän on syvä, verhottu...

Hellevi tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi... teki mieli sanoa jotakin hyvää, sydämellistä merenneidolle... ehkä se vastaisi...?

Miksi täytyn ajatuksista tämän naisen läheisyydessä, ajatteli hän edelleen, hänelle on hauska puhua vapaasti. Uskallan moittia ja kiittää... Tämä ei ole enään pelkkää itsepuolustustakaan... hän ei enään naura minulle eikä taputa käsiään. Sieluni janoo omaa kehitystään, hyvä vaikutus! Aavistan suhteessa häneen oman laatuni erilaisuuden, selvenen ja kirkastun itselleni... hänen ansiotaan! Hän tulee olemaan minulle joko suuri ystävä tai suuri vihollinen, joka tapauksessa tarvitsen ja saan! voimia hänen läheisyydessään.

Ja sitten olen huomannut: immarruksiin hän kompastuu... ja jää imartelijan valtaan. Tavallinen heikkous pystynokkaisissa!

Hänen pörröinen musta tukkansa palmikoidaan rohkeasti kahteen riippuvaan lettiin... nykäsköön kuka uskaltaa!

Nähdä noiden kasvojen särkymätön, hymyilevä kylmyys murtuneena sydämen kyyneliin, tenhoovin näky!

Rinnan kupu uhkuu keuhkojen terveyttä... lyhyt vartalo ja lantiot pitävät puoltaan melkein brutaalin varmoina... näen hänessä itsekkään, alkuperäisen naisellisen voiman, joka lannistaa miehet polvilleen...

— Kuljen tässä ja laulan teille hymniä... minusta te olette kuin salaperäinen merenneito kotitaloni koskenrannasta, päivällä hyvä, yöllä paha...

— Kuin merenneito! huudahti rouva. Kuulkaa, teidän pitää kirjoittaa vaikutuksenne minusta ja antaa se minulle. Saan tavallisesti aina runoja tai karrikatyyrejä itsestäni.

Rouva innostui säännöllisesti imarrusten rohkeimmastakin tunkeilusta... hän houkutti toisen vaistomaisesti siten itseänsä kohtelemaan.

Se oli helpoin keino päästä hänen luoksensa Naiset olivat samaan tapaan jutellen saapuneet lähelle asuntojaan, jotka olivat vastapäätä toisiaan. — — — Hellevin ihmeeksi, oli rouva taas kylmentynyt, hänellä ei ollut mitään tekemistä Hellevin kanssa.

— Käykää katsomassa, sanoi hän kuin kyllästyneenä, tuskin viitsien ojentaa kättänsä. Ilme oli jäätävä.

Palellutin taas sormeni, tiesi pettynyt Hellevi noustessaan kotiportaita. Mitä hän välittää sydänparkani tunteista, enentyvät tai vähentyvät ne? Minulla ei ole olosuhteita, joihin viitsisi kiintyä tavallinen kohtaloni! Olen kuin ilmasta kotosin, halpa tyhjässä ikävässäni... ihmiset tarvitsevat ainetta, paikan, kodin, taustan ja ympäristön.

Uusi tuttavani on ehjä ja viileä, kuumat tuskani ja kaihoni kannustavat minua vastakohtaani...

Mutta niinkutsutun "koketin" elämästä en ole vielä nähnyt vilaustakaan ja epäilenpä jo Ristonkin arvosteluja. Ainakin on tämä omituinen koketti. Harrastaa naisasiaa kuin harmain leikkotukka. Tahtoisinpa ratkaista tämänkin arvoituksen.

— Tulitikkuja, Sivi kiltti! huusi Hellevi kyökkiin palvelustytölle.

Tulitikku olisi hän kylmille merenneitohengille!

VAUHTI KIIHTYY.

Pari viikkoa, yksinäisyyden, muistojen, runojen, uusien ajatusten vuorotellen myrskyileviä vuorotellen aurinkoisia päiviä oli vierinyt.

Kohtalonsa sotkuista vyyhteä selvitteli Hellevin kärsimättömät sormet, hän tuskastui ja heitti risasen lankakasan nurkkaan.

Vain silloin tällöin kiteytyi sielussa totuuden helmi vierien itsensä väsyksiin muuten tyhjissä aivokammioissa...

Ei nähnyt nuori päämäärää itselleen...

* * * * *

Eräänä aamuna, kun palvelustyttö toi neidilleen kahvia vuoteelle, hohti tarjottimella keltakoteloinen kirje, jonka Hellevi heti tunsi Riston lähettämäksi.

Tytön mentyä, vaipui hän kirje kädessä seinää vastaan kalpeana mielenliikutuksesta.

Mitä oli Ristolla nyt ilmoitettavaa?

Vain muutama rivi... Riston tapaista, miehekästä, suoraa, asiallista. Ymmärsi kaikesta, että Risto oli parantunut... toivoi samaa "rakkaalle pikku siskolleen". Lopuksi ilmoitettiin hellävaroen uusi kihlaus!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

Hellevi hillitsi ensin kaikki myrskynnousut povessaan, mutta kävi vähitellen niin voimattomaksi, että vaipui takasin tyynyille.

Puolituntia makasi hento ruumis liikahtamatta valkosessa haudassaan...

Miksi eivät akkunat avautuneet ja pakkanen purrut häntä hengettömäksi?

Kun silmät vihdoin avautuivat, oli niiden sini särkynyt ja kyynelistä samea... huulet kuiskailivat katkonaisesti ja avuttomasti: — Heidän maailmansa järjestyvät... he imevät uusia elinnesteitä... uutta rakkautta lähellä maan multaa, metsää ja vettä... Aurinko lämmittää heidät päivisin ja kodin seinät sulkevat heidät yöksi lämpöönsä ja rauhaansa... minä, laahaan polvillani kivikoissa, kastepisaroista kiitollisena...

— Olen hullu!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

— Olisinko minä odottanut Ristoa?

Pimeä itsekäs!

Voimakkaasti liitti hän kätensä ristiin, painoi otsaansa ja päätti nuoren tahtonsa täydellä voimalla.

— Mutta minä luovun hulluudestani, nopeasti, heti! Se on kohtaloni aina ja uudestaan!

* * * * *

17 p. Joulukuuta 19—.

Kuumeiseksi on sieluni palo yltynyt. Vaalea, uinuva Hellevi Ristolan kukkia kasteli. Pientä ja pikkusen syvää pyyteli ensi nuoruus, taisteluitta onneen uskoi.

Nyt... pelkään ja vapisen... yhä muistelen kotitalon honkaa, tummaa veikkoa... tunnettani kammoan ja tunteeseeni vaivun...

Taistelen. Sitten tulee kiire... kaikki tahdon! Kaikki! Edessäni päämäärät: oudot, tummat, vaikeat! Oma sieluni: outo, tumma, kammottava. Jos en ponnista henkisessä työssä, vaivun itseni halveksimiseen, jos ponnistan, pelkään henkeni yksinäistä hehkua... joku väijyy minua huoneessa, järkeni menee.

— — —

Kuljen edestakasin ja ahmin kirjallisuutta...

Tekee niin kipeätä... aamusta iltaan huoneessa, edestakaisin lattialla kirja kädessä kirja, jonka sivuilla itken, joka saa kaikki tuskani hehkumaan tulikirjaimina.

Muut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en! Olen suolanen ja ruma täällä! En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän sulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!

Vieras, vieras, vieras olen täällä! Poltan nämät ihmiset, jos heitä lähestyn! Puhun ja ja pilkkaan heille hulluja sieluni tietoja... palohaavoja saavat käsistäni.

Lukea ja lukea, en maailmaa muuten juurru... En ole syntynyt yksinomaan sairaanhoitajaksikaan... rahoja minulla ei ole hyväntekeväisyyteen... hakkailisinko täällä ehkä pappia tai kauppiasta tai näyttelijää? Ah, tämä kaupunki ei pidä sellaisia tanssiaisia, missä jumalat pyörisivät!

Kirjojen kautta kulkee nyt naisenkin henki, niin tahtoo koko maailma.

Kamarielämää, kamarihaaveilua! Ensi tulos: voimattomat jäsenet, harmaat posket, ulkona paleltaa. "En slamsig drottning". Loistokauteni huolimattomuudessa! Mitä varten pukisin, koristelisin? Tunteakseni rajummin, että iltapäiväseura puuttuu...

Tuhmaa kaikki! Kylläpä ihmettelisivät pitäjän rouvat "kokettia Helleviä". Mutta kukaan ei näe minua, paitsi rouva U.

Niin suuri Rouva U.! En voisi sanoa: rouva Uhlman tai Hanna Uhlman. Koko kaupunki kutsuu häntä vaan Rouva U:ksi, katupojatkin. Kenties siitä syystä, että hän on niin mystillinen, tämä kylmä lentotähti yli meidän kylän taivaan!

Eikö hän sitten ole hyvä, terve ja moderni? "Voimaihminen"! niinkuin hän itse viimeksi on sanonut. Kuka tuntee sen ja sen kirjailijan? Rouva U. Kuka on lukenut sitä ja sitä filosoofia? Rouva U. Kuka tekee ulkomaamatkoja ja tuttavuuksia eurooppalaisten kuuluisuuksien ja vanhojen sukuylimyksien kanssa? Rouva U.! Rouva U.!

Hän imee korkeimman hienouden hunajaa kaukana tuntemattomuudessa... kierittää hengen lankaa kerälle... säilyttää ja säästää...

Jos rouva välistä tuntikausia tappaa kirveellä kärpäsiä ja kirppuja, mitä hän sitten tekisi! Kärpänen hyrrää kuin ruostunut rukki, iskee sen, niin pääsee.

Mutta ystävyyden yrtti välillämme ei ota itääkseen. Rouva tavallista umpimielisempi, minä tavallista epäluuloisempi: jäätä silmiin, kuoloa käsiin!

Mutta kun henki täyttyy ja tiukkuu uudesta kirjasta, kenen luo? Katselen ulos akkunasta: rouvan luo!

Muistan kyllä kun ensikerran katselin sitä akkunaa tarkemmin — —

Luulin siihen aikaan löytäväni hänestä valkosilla ja punasilla kukkasilla liehuvan perhosen — erehdys, heikkouskoisen huhu-uskoa! Hänen koiransa ei murise muille kuin minulle tässä kauppalassa, tuskinpa koko maassa. Rouvan luona ei käy koskaan ainoatakaan sielua. Yksin hän asuu omassa talossaan parine vuokralaisineen. Palvelijaa ei näy (rouva ei koskaan tarjoa virvokkeita)... vanhemmistaan, kuolleesta miehestään, ihailijoistaan, ei sanaakaan! Ja mitä kielitään, sen puhaltaa sauhuna ilmaan.

Näin kielitään: kun eräs seura oli koossa madame N:n luona S:n kaupungissa Tanskassa, silitti monsieur B. eteisessä rouva U:n lantioita jaketin päältä.

Muut jutut ovat tämän sukua.

Kukaan ei häntä tunne. Mistä hullut huhut?

Me leikimme kuurulymmyä. Ilkeys sielussani kehittyy. Olen terveempi!

Hän on ainoani! Menen luokseen tunteellisena, löydän kissan, merenneidon, kylmän tähden, tuuliviiren.

Kirjava pilkku on hän harmaalla seinälläni, ruusujeni polkija, ruusujeni poimija! Herra meitä kaikkia siunatkoon! — — —

JUMALIEN-PETTÄJÄN SUNNUNTAI.

— Minne nyt menen, minne nyt menen? kyseli Hellevi eräänä sunnuntaiaamupäivänä varustautuessaan uloslähtöä varten. Hän tunsi, että oli aika hiukan riistäytyä alinomaisesta lukemisesta ja nähdä ihmisiä.

— Päätä pakottaa ja sydän on yhtenä itkuna. Osottaisin ystävyyttä vaikka sudelle!

Hellevi tuli kadulle. Talvi-ilma purasi vihasesti hänen arkoihin hermoihinsa. Jonnekin piti hänen pian päästä sisälle, missä otettaisiin vieraita kirkonaikanakin. Menisikö hän — niinkuin tavallisesti — rouvan luo? Ei. Tämä saisi tulla ensiksi, vaikka menisi kuinka pitkä aika. Tuo armollinen kylmyys rupesi jo kyllästyttämään hiukan. Ja oli hauska nähdä, jos merenneito osasi ikävöidä naisseuraa...

* * * * *

Parin tunnin perästä oli ihmisten-etsijä taas kotona ja liikkui silminnähtävällä tyytyväisyydellä omassa huoneessaan.

Oliko hän virkistynyt?

Mitä toi hän saaliina sydämessään?

Sen tiesi, hän ei kelvannut sinne!

Ei niin kuuma, herkkä... samalla onneton ja onnellinen.

Kuinka nytkin?

Hän menee sen ja sen perheen luo.

Seura koossa: tytär, poika, joku sanomalehtimies, joku opettajatar.

Keskusteluaineet: politiikka ja joulukirjallisuus.

Sanomalehtimies ja opettajatar, jotka seuraavat aikaansa, väittelevät ja arvostelevat kilvan.

Kumpanenkin ovat he kansan lapsia, päämääränsä saavuttaneita, valmiita, hyödyllisiä yhteiskunnassa.

Tuttuja tyyppejä: kylmää, kovaa, tutkintoja suorittanutta rahvasta... keskustelevat hymyttömin kasvoin, sanovat jyrähtelevän suoraan totuutensa äänillä, joita ei tunteet pehmennä.

Mitäs Hellevi, ei hän tunne politiikkaa, eikä almanakkaa!

Olla nyt vaan kiltti pikkutyttö kuvakirjan ääressä.

Entäs kirjallisuus? Naisten kirjoittama kirjallisuus?

Hiljaa siitä! Oli hyvä, ettei muuta kuin kymmenen tietänyt, että romaanin julkaiseminen oli Pyrrhon voitto naissydämelle!

— Mutta neitihän laulaa, sanoo ystävällinen sanomalehtimies pikkutytölle. Ei, ääni on vallan epäkunnossa, ehkä mennyttä. — Mutta soittaa! Ainoastaan "kissan valssia"! — Mutta lausuu runoja! Avuton tuhmuuden puuskaus valtaa Hellevin ja hän valitsee lausuttavakseen jonkun sydämestään rakastamansa säkeistön. Alottaa ja... kiusaantuu heti. Runo kuuluu kumman tyhjältä lausuttuna vieraille. Hätäillen kiiruhtaa hän loppuun ja jää kuuntelemaan hiljaisuutta, jolla muut kunnioittavat esitystä.

Hellevin sielu nyyhkii hiljaa. Mielettömästi oli hän pilannut rakkaan runonsa, nyt ei sitä pitkiin aikoihin voinut sietää silmissäänkään.

Tuskin saa hän katsotuksi läsnäolijoihin. Taivaan kiitos! ne keskustelevat jo hyödyllisimmistä. Ei sanaakaan mainita hänen lausumisestaan.

Perheen poika ojensi hänelle jonkun kirjan.

— Lukekaa tämä, sanoi kaunis nuori mies lyhyesti.

Hellevi otti, kiitti ja lähti.

* * * * *

— Tuo nuori kaunis-kasvoinen mies sanoi nuo kaksi sanaansa: "Lukekaa tämä", omituisen tunteellisesti... kuin haluten auttaa, puheli Hellevi, istuen keinutuoliinsa. Tai oliko se hänen kaunis äänensä, joka muuten vaan soinnahti korvissani! Katsotaanpa, minkä tuttavuuden hän minulle suosittaa.

* * * * *

Kun Rouva U. illalla odottamatta tuli Hellevin luo, kohtasi hän tämän katseen niin tulisena ja uutena, että hän hämmästyi, ja huudahti nauraen:

— Oletteko ottanut belladonnaa?

— En, vastasi Hellevi, kasvot yhä paistaen, mutta olen löytänyt uuden epäjumalan! Sillä on kaksi naamaa, toinen hauska, irvistelevä, naurusuinen, toinen ylevä ja hymyilevä. Kovin korkeanenäisistä on taivaallinen yhdentekevä, pahimpia pystynokkia hän kiukkuun asti inhottaa, mutta tällaisille (Hellevi pyyhkäsi etusormellaan pientä hennonsuoraa nenäänsä) on hän uusi enkeli vartioiden meitä, ettemme jalkaamme kiveen loukkaa.

— Te puhutte arvoituksia, puhukaa nyt jo suomeksi, kysyi rouva uteliaana.

Mutta jumalien-löytäjä vaikeni ja meni yhä hymyillen kirjoituspöytänsä luo.

— Olen tänään koko päivän kaivellut omaisteni ja muiden kuvia... kenties teitä huvittaa... halusitte kerran nähdä äitiäni.

Hellevi toi rouvalle albuminsa.

— Tässä on hän ja vanhempansa ja tässä isoisä ja isoäiti. Isästä ei ole. Hän ei tahtonut antaa valokuvata itseänsä niinkauvan kun oli maalareita — lause, jolla minä tulen koketeeraamaan maalareille, tietysti!

— Tuossa Risto... jonka etsiminen minut toi teidän luoksenne ensikerran.

— Tunnen hänet ulkomailta, huomautti rouva, välinpitämättömyyttään aiheettomasti liioitellen.

Kun rouva kumartui alemmaksi, valahtivat lyhyemmät kiharat irti ohimoilta, joita ne huolellisesti aina peittivät.

Hellevin silmät iskivät kiini tilaisuuteen.

Millainen otsa se olikaan... suuri, pyöreä, taaksepäin... omituinen harvoine kulmakarvoineen?

Oliko se nyt hedelmällistä laajaa maata, täynnä kehittymättömiä lahjoja...? Tai varsin typerän...?

Rouva oli taas vetäytynyt istumaan suoraksi tuolinnojaan. Ilme kasvoilla oli ehjä ja vakava. Kiharat laskeutuivat entisellä tavallaan, taidokkaasti leikaten laajasta alasta valkean madonnaotsan yli merenneito-kissa-silmien. Mutta sehän oli todellakin kaunis, hedelmällinen otsa! tahtoi Hellevin mielikuvitus.

— Miksi katsotte minua niin? kysyi rouva viimein.

— Teidän otsanne näyttää niin hedelmälliseltä, että, jos te joskus synnytätte, teette sen otsan kautta, niinkuin muinaiset jumalat, vastasi Hellevi puoleksi haaveillen, puoleksi hymyillen.

Rouva oli kokonaan voitettu.

Hän nauroi niin, että oli taittua tuolilleen:

— Te puhutte aina niinkuin maalarit ja äärettömän sattuvasti.

Mutta Hellevi rupesi nyt huvittelemaan:

— Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa... ei suutelon janoa, ei aistillisuuden hekkumaa!

— Mutta kun te niiden terävillä reunoilla tartutte kiini, niin imette onnettoman uhrinne veret viimeiseen pisaraan... Teidän merenneitosilmänne ovat kaksi kylmää kaivoa, joiden pohjatonta salaisuutta oppimaan lähtevät kultakiharaiset, sinisilmäiset nuorukaiset...

— Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita...