Part 1

language: Finnish

PIKAKUVIA RAJA-KARJALASTA

Kirj.

Ernst Lampén

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1922.

SISÄLLYS:

Kärpäsestä. Piirteitä Raja-Karjalan historiasta. Pitkäranta. Suistamoon. Tolvajärvi. Vornanen. Ägläjärven kylä. Proasniékat. Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa. Jehkilän esikunnan portilla. Mietteitä. Jehkilän komppanian päällikkö. Raja-Karjalan taloissa. Vierasvaraisuudesta. Marppa Bibina. Rajaveräjällä. Kulkuneuvot. Ehdotus. Käkisalmen radan vihkimisistä. Aamiainen Kiviniemen asemalla. Raudussa. Juhlapäivällinen.

Kärpäsestä.

En puhu tällä kertaa noista tuskanhengistä, jotka varsinkin elokuussa tekevät elämän maaseudulla tukalaksi sekä ihmisille että kotieläimille. Puhun sielullisista kärpäsistä, jotka ovat hyviä henkiä, jotka ovat verrattavat niihin valkoisiin enkeleihin, jotka lempeästi laskeutuvat kilttien poikien vuoteen reunalle istumaan, varjellakseen heitä kaikesta pahasta, ilkeästä ja rumasta, ja joita näemme kuvattuina joululehdissä. Tällainen sielullinen kärpänen on myöskin taivaan asukkaita, valon ja rakkauden valtakunnan siivekäs olento, jonka laupias Luoja lähettää alas maailmaan ihmisen kallon ympärille surisemaan. Ei Luoja lähetä sitä kenen tahansa kalloa kiertämään, ainoastaan sellaisen, johon hän mielistyy. Se tulla tupsahtaa sieltä ylhäältä yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, lentelee, liitelee, kunnes löytää sen oikean kallon. Siivet on kärpäsellä rakkauden mettä ja innostuksen simaa täynnänsä, ja näitä hän hiljalleen siivilöi armoitetun pään päälle. Samalla hän alkaa surinansa, joka herättää miehen kuuntelemaan. Mies kuuntelee ja kuuntelee, tuntee voiteitten innostavaa vaikutusta, vähitellen hän tajuaa surinan merkityksen. Se vaatii häntä rakkauden töihin. Hän lupautuu tähän, ja mies tuntee itsensä samalla sekä väkeväksi että iloiseksi ja riemukkaaksi.

Sanotaan silloin, että mies on saanut kärpäsen.

Suurilla miehillä on suuret kärpäset, tuollaiset, jotka yhtäkkiä iltayöstä tulla tupsahtavat ikkunasta sisään ja pörisevät niin, että vievät ihmiseltä unen. Sellainen kärpänen houkuttelee miehen joko ylistettävän voiton riemukulkuun tai sitten tuskalliseen kuolemaan. Mutta kärpänen ei herkiä turahtelemasta, ennenkuin aivot lakkaavat toimimasta. Ja kärpänen palaa sinne, mistä oli tullutkin, yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, ja siipiensä selässä hänellä on suuren miehen hengen tiivistetty mesi.

Hussin ja Giordano Brunon kärpäset eivät herenneet surisemasta, vaikka tulen lieskat nuoleksivat heidän orvaskettoaan, Galilein kärpänen pörisi kidutuskoneittenkin keskellä ja Sokrateen kaunis paarma huristeli myrkkykalkin laitoja myöten, suuren miehen sitä tyhjentäessä.

Meillä tavallisilla ihmisillä on kärpäsemme meilläkin, vaikka pienempää kokoa ja hiljaisemmin huriseva. Se ei ole niin itsepintainen, ei niin koko olentoa järkyttävä kuin nuo suuret kärpäset, eikä se vie meiltä yön unta eikä rauhaa. Vielä vähemmin se johtaa meitä surman suuhun. Mutta niin kauan kuin se pörisee kalloissamme, on meillä niin hyvä olla. Voi niitä ihmisiä, joilla ei kärpästä ole! Kuinka he voivat tulla toimeen tässä maailmassa? Eivät he tulekkaan toimeen. He illoin, aamuin luovat silmänsä yläisihin maaemihin rukoillen päästä pois tästä murheenlaaksosta. He ovat niitä surkuteltavia, joihin kärpänen ei ole osunut, joitten korvat eivät koskaan ole saaneet nauttia kärpäsen simasiipien surinasta.

Ilman kärpästä on elämä lohduttoman tuskastuttavaa. Jos niin onnettomasti käy, että viimeinen kärpänen jättää, — meillä tavallisilla ihmisillä näet yksi kärpänen jättää, toinen saapuu tilalle — silloin on elämän ilokin lopussa. Maailman suuret ajattelijat ovat vaivanneet aivojaan keksiäkseen vastauksen kysymykseen: mikä on onni? Ken luulee löytäneensä sen täydellisestä elämänhaluttomuudesta, nirvanasta, ken köyhyydestä, ken alituisesta rukouksesta, ken rikkaudesta ja vallan täyteläisyydestä. Totisesti sanon minä teille: ihmisonni johtuu yksinomaan kärpäsestä. Sillä kärpäsen surina se ajaa pakoon kaikki mustan mielen jäytävät hornanhenget. Näitä murheen yölepakoita kaikilla ihmisillä on, mutta kärpäsen avulla ne kaikkoavat synkkiin onkaloihinsa. —

Melkein näin puhui Zarathustrakin!

* * * * *

Tämän yhtä kauniin kuin viisaan esipuheen jälkeen aion kertoa pari sanaa ihmisestä, jolla kärpänen on ja joka siitä on nauttinut.

Raja-Karjalan vartioston päällikkönä on toiminut monena vuonna majuri Leo Kyander. Koulun käyneenä Helsingissä, päälle päätteeksi vielä ruotsalaisen koulun, jossa tietysti ei erikoisesti ole syvennytty Raja-Karjalan kansaan, ei sen kieleen eikä sen tapoihin, on majuri Kyanderista sukeutunut Raja-Karjalan ihailija. Häneen on lentänyt Raja-Karjalan kärpänen. Nuorena tuomarina ollessaan hän jo tutustui seudun lautamiehiin, seudun väkivallan- ja rikoksentekijöihin, seudun riitapukareihin, seudun varakkaisiin talollisiin ja köyhälistöön sekä seudun synkkiin metsiin, järviin ja koko luontoon. Asianajajana hän taas perehtyi Karjalan liike-elämään, karjalaisten kaupantekoon ja vilkkaaseen yritteliäisyyteen. Ja katsos! Hän huomasi kansan mieleisekseen. On oppinut heidän kielensä, tuon oudon karjalankielen, sinuttelee kaikkia ihmisiä ja kaikki häntä sinuttelevat. Sotilaittensa edessä hän vain on herra majuri, kansan edessä silkka sinä. Välttelee hienoston ilonpitoja, hakee rahvaan seuraa.

Tsaarivallan aikana hän joutui Viipurin linnaan ja tuomittiin Irkutskiin — eräs kylmä paikka Siperiassa — mutta pakeni linnasta ihmisten suosiollisella avulla Saksaan, jossa pudisti tuomarin pölyt hartioiltaan, sonnusti itsensä asetakkiin, tarttui kivääriin ja miekkaan ja yleni upseeriksi. Punakapinan aikana hän muitten jääkärien mukana saapui Suomeen, ja kun kapinan kukistuttua oli määrättävä, missä väessä hänen tuli palvella, ei kauan aikailtu. Kyander tietysti Raja-Karjalaan! Pitkärannassa hän oli asunut asianajajana, Pitkärantaan hän muutti majurinakin.

Tässä pikku loikkaus aineestani syrjään, suomalaiseen filologiaan, kielemme lauseoppiin. Tiedän kyllä, että kaikki ihmiset sanovat Pitkässärannassa, Pitkäänrantaan. Samoin kuin Kauniillakankaalla ja Uudellamaalla. Mutta annettakoon minulle anteeksi, etten tahdo nyrjäyttää kieltäni noissa kevytmielisissä lalla-lalla-laa muodoissa, ja säästän painomustetta sanomalla Uusinnalla, Kauniskankaalla, ja nyt yhä edelleen tässä kirjoituksessani Pitkärannasta ja Pitkärannassa. Meidän maantiemmehän kiemurtelevat syyttä suotta aivan hullunkurisesti. Niitähän pitäisi ruveta oikomaan ja siten lyhentelemään. Alkakaamme ensin omasta kielestämme, jossa, Jumala paratkoon, on monta mutkaa oikaistavana. Ominaisnimissä antakaamme laatusanan kulkea taipumattomana ja tönkkänä nimisanan edessä. Eihän Neiti Siviäheimoltakaan koskaan saa kysyä: »Saisinko luvan ottaa Neiti Siviältäheimolta yhden suukkosen?»

Niin, majurina Kyander on asunut Pitkärannassa, tiesi kuinka kauan, mutta nyt kai hänellä on muutto mielessä, koskapa oli saanut juuri äsken vastaanottaa komean hopeisen savukekotelon »kiitollisilta asetovereilta». Toinen samanlainen on tulossa »kiitollisilta siviilimiehiltä», niin että on vaara tarjona majurin joutua nikotiini myrkytyksen uhriksi. Muuttaako kärpänen myöskin majaa, siihen tulevaisuus antakoon vastauksen.

Vennon vieraana miehenä hän, Helsingissä käydessään, puhelimitse tiedusteli, tahtoisinko minä tulla tutkimaan hänen kärpästään ja antamaan lausuntoni, onko tämä kärpänen jumalasta vai ei. Lienee kuullut, että minäkin olen innostunut kärpäsen viljelijä ja hoitaja. Rakastan jo edeltäkättä kaikkia ihmisiä, joilla usein mainittu hyönteinen on, niin että annoin myöntävän vastauksen ja sanoin: »kiitoksia paljon, kiitos!» Tiesin asiakirjoista, että majurin suvussa kärpänen viihtyy. Eräs majurin esi-isä nosti suuren äänen Pikkuvihan aikana, jo ennenkuin sota oli loppunut, siitä että Lappeenrannan oppikoulu, joka kaupungin valloituksen kautta oli joutunut venäläisten haltuun, oli muutettava Rantasalmelle. Joka myöskin tapahtui! Hänessä näennäisesti asui koulukärpänen, mutta myöskin rajakärpänen, sillä Pikkuvihan jälkeen Rantasalmi juuri muuttui rajapitäjäksi Venäjää vastaan, niinkuin nyt Salmi, Suistamo ja Suojärvi.

Rupesin heti akkiloimaan, mitä tiesin ja tunsin Raja-Karjalasta. Olinhan siellä kerran maailmassa pikimältään käyntikin. Muistiini nousi sekä surullisia että iloisia muistoja. Surullinen oli tämä.

Tulin noin sata vuotta sitte laivalla Pitkärantaan ja tapasin siellä turistiryhmän, jolla oli aikomus laskeutua alas Pitkärannan kupari- ja hopeakaivoksiin. Typeryyksissämme toverini ja minä päätimme yhtyä tähän uskaliaaseen sakkiin, vaikka lorun lopuksi ainoastaan eräs kaunis neitonen ja me kaksi pysyimme vahvoina päätöksissämme. Piti mentämän 400 jalkaa alas kallioon, siis Laatokan meren pinnani alle.

Onkaloissa vallitsi pilkkoinen pimeä. Kaksi saattajaa seurasi meitä soihdut käsissä, toinen edellä, toinen jälessä. Tikapuita myöten laskeuduttiin alas, märkiä, liukkaita porraspuita hapuillen, joissa kädet tuskin pysyivät kiinni. Vettä tippui niskaan. Huh, turkanen. Olisin heti kavunnut ylös, mutta miehinen ylpeyteni esti minua. Jänistäisinkö tuon ihanan, immen rinnalla? Ei, alaspäin vain aina 400 jalan syvyyteen yhä yltyvän vihan ja kiukun vallassa. Tultiin vihdoin pohjalle Laatokan meren alle. Katselin tylsästi sekä kupari-, että hopea- ja rautasuonia ja kiroilin mielessäni, että niitä ollenkaan oli tässä maailmassa. Jos niitä välttämättömästi pitää olla, miksi ei haeta sellaisia suonia, jotka sijaitsevat maan pinnalla, niinkuin Kirunassa ja Outokummussa. — Täältä kirotusta Manalasta piti sitte noustaman ylös toisia portaita myöten kuin mitä oli tultu. Siellä pohjassa näytti soihtumies päämme päältä pienen valon tuikkeen, niin pienen kuin nuppineulan kirkkaan pään. Se oli muka aukko, jonne piti pyrkiä yhtäjaksoisia tikapuita myöten. Vastustamattomasti minulta pääsi kirous huuliltani, vaikka en mielelläni kiroile naisten seurassa. Kaivoksen seinä oli tältä kohdalta viisto, niin että matkaa Jumalan kirkkaaseen aukkoon lienee ollut ainakin 500 à 600 jalkaa, siis puolet Eiffeltornin korkeutta. Väinämöisen sanat juohtuivat mieleeni:

»Elköhön hyvä Jumala, Elköhön sitä suvaitko Itse-mennyttä Manalle, Tuonelahan tunkeillutta! Äijä on sinne saaneina, Vähän tuolta tullehia, Tuolta Tuonela koista, Manalan ikimajoista.»

Pitikö siis minunkin jäädä kuolemaan tänne kosteaan rotkoon, näkemättä enää koskaan Jumalan kirkasta aurinkoa ja kuuta?

Kaamein hetki elämässäni koitti. Kiipeäminen alkoi. Soihtumies kapusi ensimmäisenä, häntä seurasi ihana neitonen, joka täällä kirotussa hornan kattilassa oli yhtä musta ja kamala kuin Tuonen tytti ainakin, häntä seurasi toverini, sitten minä ja lopuksi toinen soihtumies. Tikapuut notkahtelivat raskaan painomme alla. Ollappa, että tikapuu olisi katkennut tai jalka liukastunut? Sinne pohjaan olisi syösty ruumiit ja kallot mäsäksi muserrettuina kallion särmiin ja paasien kielekkeisiin. Kuparinpitoista likaista vettä tippui niskaan, josta se sitten hitaasti valui pitkin selkärankaa sinne jonnekin. Hitto vieköön! Alas laskeutuessamme olimme tulleet lavalta lavalle, niin että putoamisen vaara ei ollut niin suuri. Kavutessani siinä puulta puulle vannoin pyhät valat, etten, jos vielä eheänä pääsen tästä seikkailusta, koskaan pistä nokkaani minkäänlaisiin kaivoksiin. Sen valan olen visusti pitänyt. Siinä harmitellessani vanha soihtumies vain vatkutteli:

— Elä sie herra pelkää. Ei tämä ole hädän näköistäkään!

Kun jo oltiin lähellä aukkoa ja toivo rupesi täyttämään rintani, sain jo vastanneeksi ukolle seuraavat ylpeät sanat:

— En mie itseäni pelkää, siua mie pelkeän. Jos mie tästä tippaan, tipahat siekin, sie jiät alle ja määt mäsäksi, mie jiän henkiin.

— Yhessä sitä männään, hotj minne mäntäköön, sanoi ukko nauraen.

Päästiin kuin päästiinkin vihdoin auringon alle. Mutta minkä näköisinä. Ihana impi oli kuin vanha noita-akka, kasvot ja kädet kupariliuoksen patinoimat.

Me riensimme majataloon ja pyysimme palvelijattarelta harjaa.

— Ka ei ole.

— Eikö teillä ole harjaa?

— En mie tiiä, mikä harja on.

Me näytimme, miten harjaa käytetään.

— Vot, vot, vot, suka. Onhan meillä suka, äijä on sugia.

Me sitte suittiin pukuamme tuntikaupalla, mutta arvattavasti huonolla menestyksellä, sillä kun seistiin majatalon pihalla odottamassa hevosta kaikella sivistyneen suomalaisen kärsivällisyydellä, ja hollipoika huusi isännälle:

— Antakee hevoselle ja miulle evästä, herrat uottavat!

Niin isäntä huusi vastaan:

— Onko nuokin olevinaan herroja? Hyh!

Siihen aikaan ei Pitkärannassa tunnettu »harjaa», kaivos oli venäläisen yhtiön hallussa, jonka herrat alleviivasivat herruuttaan ei sanoilla vaan korvatillikoilla. Nyt näkyy Pitkäranta olevan täysin suomalainen yhteiskunta. Ja nyt ovat Pitkärannan kaivokset veden täyttämät. Jumalan kiitos!

Paluu Pitkärannasta hevosella maata myöten tarjosi jo enemmän hupia, ja pääsin ikäänkuin välähdyksin pilkistämään rajakarjalaisen arkioloihin ja sielunelämään.

Se hollipoika, joka kaikesta huolimatta näki meissä herroja, oli suistamolainen ja puhui nuhteetonta karjalankieltä. Häntä oli miltei mahdoton ymmärtää, eikä hän ymmärtänyt suomea juuri ollenkaan. Luulen, että kansakoulut nyt jo ovat opettaneet Raja-Karjalan nuorelle väelle taidon sekä ymmärtää että puhua suomea, jollei juuri kirjakieltä niin ainakin itäsuomalaista murretta.

Kysyin pojalta:

— Ootko milloinkaan karhua nähnyt?

— Ka en oo!

— Entä sutta?

— Ka en.

Tiesin Suistamon saloista, että siellä vielä silloin karhu ja susi olivat yleisiä metsäneläimiä. Vornasten veljesten maine oli silloin vielä suuri tällaisten petojen metsästäjinä. Mutta elähän huolia, yhdenäkin poika ratkesi juttelemaan ja kertomaan. Hän kertoi paimenesta olostaan kotiseutunsa metsissä. Ymmärsin sen verran, että poika kerran oli polkkaamassa joen yli, ka silloin seisoi gondii toisella rannalla:

— Ka pelkäsitkö sie gondiita?

— En pelännä, puhalsin torveen ja gondii lähti kipin kapin pakoon. Juoksi niin että metsä paukkoi. Eikä lehmiä edes uskaltanut lähestyäkään.

Toisen kerran oli poika paimenessa metsähalmeen luona, missä kasvoi rugeita, niin hugga juosta lönkötteli aitovartta pitkin kohti hänen siivatoitaan ja mullikoitaan, hän taas töräytti torveensa ja hugga kauhun valtaamana loikki metsään.

Poika siis aivan suurenmoinen torvensoittaja, metsäeläinten lumooja, vaikka karhu ja susi eivät oikein jaksaneet sulattaa hänen isoäänistä musiikkiaan.

Tultiin Kitelän majataloon. Palkkapiika kertoi emännän olevan pravoslavniin — oikeauskoisen, mutta isäntä oli ruotshi.

— Oikea ruotsin, sanoi piikanen ikäänkuin pöyhkeillen.

Ei tietystikään ruotsalainen, vaan luterilainen. Mutta siellähän olikin Impilahden luterilainen seurakunta aivan vieressä, ja tottapa piian mielestä kulttuuri Impilahdella oli korkeammalla kannalla, koskapa hän niin väkevästi painosti isännän »ruotshalaisuutta».

Eipä tainnut kreikkalaiskatolisuus enää tässä rajapitäjässä olla oikein varmoilla pönkillä. Siihen päätökseen tulin seuraavasta kohtauksesta.

Käytiin Kitelän kirkkoa katselemassa sisältä päin. Saatiin oppaaksi vanha mies. Erinomaisen vilkas, mustasilmä ja lystikäs mies. Tutkittiin koko pieni, mutta korea kirkko läpeensä, vieläpä pyhintä komeroa myöten. — Miten paljoa kauniimpia ne kreikkalaiskatoliset kirkot ovatkaan kuin meidän ikävät, yksitoikkoiset luterilaiset kirkkomme, joista kaikki taide on typerän tarkasti pannaan julistettu. Ainoa koristus, alttaritaulu, on useinkin irvikuva. — Kyseltiin suurimpia kuvia seinällä.

— Kuka tuo on?

— Ka, se on Meri-Miikkula (Nikolai Marskoi, Laatokan rantalaisten rakkain pyhimys. Hän se tuo verkkoihin kaloja, hän tuo sadetta vainioille ja niityille ja suo karjoille onnen.)

— Entä tuo?

— Se on Pyhä Iivana.

Kulettiin kirkkoa, niin näin eräässä nurkassa kaksi pientä jumalankuvaa, joiden kasvot olivat alituisen pyhän tulen savusta niin nokeutuneet, ettei voinut erottaa, kuvasivutko ne naista vai miestä. Kehyksen kultauskin oli pahanpäiväisesti mustunut. Noin sivumennen vain kysäsin:

— Ketä nuo jumalat ovat?

Ukko siristeli mustia silmiään, loittoni kauemmaksi, meni aivan luo, nuuski ja tutki. Kaikesta päättäen ukko ei koskaan ollut päässyt tietämään niiden nimiä. Hänen täytyi siis jollakin sukkeluudella pelastautua tästä tukalasta tilanteesta, ja silloin ukko päräytti suustaan suuresti irvistellen seuraavat hurjat sanat:

— Ka ne'on niit pienempii jumalii, hotj suuhun sylkisi.

Hän ei sanonut sylkisi, hän käytti vieläkin halveksivampaa teonsanaa, jota säädyllisyys estää kirjallisuudessa käyttämästä.

Eikö tässä vastauksessa jumalanpelko ilmene sanan ahtaimmassa, sen alkuperäisimmässä merkityksessä. Tietämättömän luonnonlapsen pelko kaikkea outoa ja hirmuista, niinkuin salamaa ja ukkosta kohtaan on jumalan palvomisen alku ja juuri. Niin pian kuin hän luulee, että joku jumala on kauhistuttavaa voimaa vailla, samalla hän on valmis sitä syvimmästä sydämestään halveksimaan. Sellainen herra, joka ei kykene antamaan korvatillikoita, ei ole herra eikä mikään, hotj suuhun sylkisi. Koko tsaarivallan arvo ja kunnia Venäjällä perustui ruoskaan. Kun se väännettiin kädestä pois, sylki kansa tsaarin vallanpitäjien suuhun. Eikä vain sylkenyt, se teki vielä paljon halveksivimpia tekoja.

Oliko Kitelän ukko ainutlaatuinen Jumalan palvelija, vai oliko ja onko hänellä uskonveljiä? Paljon hänellä on. Ihmisluonteelle ominaista on, että nöyrtyminen toisen edessä synnyttää röyhkeyttä turvatonta kohtaan.

Nuo halveksitut pyhimykset taisivat olla Pyhä Anna ja Pyhä Fjoklan.

* * * * *

Näinä ovat vähäiset muistoni Laatokantakaisesta Karjalasta. Mutta olen myöhemmin tutustunut muutamiin tyypillisiin karjalaisiin, jotka ovat aina pitäneet vireillä aikomustani kerran päästä näkemään tätä kansaa itse kotoisissa oloissaan. Kaikki ovat olleet suistamolaisia. Onko se sattuma, vai onko siihen jokin syy, että Suistamossa vanha runolaulu on kauimmin pysynyt elossa. Olen kuullut kerrottavan, että Suistamo näistä kolmesta suuresta kreikkalaiskatolisesta pitäjästä on jäänyt enin koskemattomaksi uudenaikaisesta kehityksestä. Sehän onkin luonnollista. Salmi on Laatokan kautta ollut alituisessa kosketuksessa suuren maailman kanssa, Suojärvi taas käynyt vilkasta kauppaa Venäjän kanssa. Siinä keskellä suurten metsien nojassa on Suistamon väki elänyt hiljaista metsäläisen elämää. Siellä siis vanhat runotkin ovat säilyneet paremmin kuin naapuripitäjissä.

Vielä tänä talvena liikkui vanha suistamolainen runolaulaja Onoila muun muassa Helsingissä, laulellen Väinämöisestä ja Joukahaisesta niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin kouluissa. Mikä komea ilmestys tuo 90 vuoden vanha ukko onkaan! Pituutta vielä yli 3:n kyynärän, nenä jalosti kaareva, tukan raja alkava aivan kulmakarvojen päällitse ja ulottuva tuuheana aina niskaan saakka. Pitkä valkoinen poskiparta, jonka reunahaivenet ovat omituisesti vaaleankeltaiset. Korkeasta iästään huolimatta hän vielä liikkuu vapaasti pääkaupungin vilkasliikkeisillä kaduilla. Hänen muistinsa ei vielä petä. Runoja vuotaa tuntimäärin hänen huuliltaan. Epäilen, voiko tavata koreampaa metsäläisen kuvaa kuin minkä Onoilan koko olento tarjoaa nähtäväksi. Vastustamattomasti hän herättää minussa vanhan hirvihärän kuvan mieleeni. Tuo kaareva nenä on kuin hirven kuono, tuo pitkä tukka ja parta on kuin hirven harja, pitkät jalat kuin hirven koivet. Jos tiheässä näreikössä vastaan tulisi, ampuisin hänet ehkä hirvenä, niin elävänä näen hirven haamun hänen ympärillään. Kuusitoistatappiset sarvet vain puuttuvat.

Taiteilijat ovat kilvan häntä kuvanneet, niin kuvanveistäjät kuin maalarit. Valokuvia hänestä on kymmenittäin. Syötin ja lepuutin häntä luonani Helsingissä. Kutsuin etevän muotokuvamaalarin häntä katsomaan. Nähtyään hänet taiteilija siinä silmänräpäyksessä tarttui pensseliin eikä suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin kaunis luonnos hänestä oli valmis, joka taulu nyt riippuu seinälläni.

Onkohan tässä jo kärpäsen surinan alkua kallossani?

Niin metsäläisen näköinen kuin Onoila onkin, on hänen olennossaan jotakin, joka ei vierastele suuren maailman oloja. Hän syö virkistyksekseen muutakin kuin metsäläisen ruokaa, hän viihtyy kaupungeissa ja ihmisvilinässä. Häntä ei pelolta matkustukset junissa ja laivoissa. Moneen kertaan hän minulle huomautti, että hänen kotinsa Suistamolla nykyään sijaitsee vain 2:n kilometrin päässä rautatieasemalta. Ja rautatiellä tämä 90 v. vanha ukko vielä ypöyksinään matkustelee.

Toista maata oli vanha ukko Shemeikka, joka toistakymmentä vuotta sitten kävi Helsingissä laulumatkalla yhdessä Onoilan ja Lösösen kanssa. Shemeikka oli ehkä vieläkin pitempi kuin Onoila, ehkä ei niin koristeellinen. Metsäläisen uho hänestäkin tuoksahti väkevästi esille. Shemeikka parka ei kestänyt Helsingin elämää. Kiskaistuna erilleen Suistamon korvesta hän henkisesti ja ruumiillisesti väsähti, väsähti siinä määrin, että Onoila ja Lösönen eräänä aamuna tapasivat toverinsa kuolleena vuoteellaan siinä majalassa, niissä Helsingissä ollessaan asuivat. — Vanha hirvi ei sulata väkevästi suurustettua apetta.

Seurustellessa näitten miesten kanssa huomaa heti, että sekä heidän sielunsa että koko olentonsa ovat kotoisin kerrassaan toisesta ilmapiiristä kuin muitten suomalaisten. Juuri se seikka on eniten kiinnittänyt ja askaroittanut mielikuvitustani. Näin heissä aina vanhan suomalaisen pakanuuden viimeiset, arvokkaat edustajat. Pakanoina he olivat pysyneet ja pakanoiksi jääneet lukutaidottomuutensa takia. Heidän viisautensa ja heidän maailmankatsomuksensa eivät perustuneet painettuun kirjaan, se oli perinnäistietoa, joka pohjasi parhaimpaan, pakanuuteen. Mitä merkitsi heidän kreikkalaiskatolinen uskontunnustuksensa? Ei suinkaan mielenmuutosta, se merkitsi vain samaa kuin vernissapyyhkäisy puuesineen kylkeen. Luonnonpihka tihkui vernissapeitteen alta. Temput olivat kirkossa opitut, ajatusmaailma esi-isiltä perittyä pakanuutta.

Kelpasi nähdä miten Onoila risti silmänsä, ruokapöytään ruvetessaan ja siitä noustessaan. Nyt hän ei enää ollut tavallinen hirvi, olihan Hiiden pyhä hirvi, ristin tulinen merkki sarvien välissä. Ajattelin, kun ensi kertaa näin ristinmerkin leijailevan ruokapöytäni yllä, oliko se ollenkaan Kristuksen risti? Ei, sehän oli auringonjumalan 6,000-vuotinen merkki, minkä Onoila piirsi ilmaan. Ei Kristuksen risti sellainen ollut, mutta se oli juuri samanlainen risti, mikä tavataan vanhoissa haudoissa, jotka on rakennettu 4,000 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Auringon pyörän merkki! Miten se kaunisti ja kirkasti tätä metsän jaloa hirvaspetraa!

Tätä kreikkalaiskatolista pakanamaailmaa Salmin, Suistamon ja Suojärven rajamailla minun sieluni oli jo kauan halunnut nähdä, kunnes majuri Kyanderin ystävällinen tarjous tulla katsomaan juuri sitä maailmaa yhdellä sivalluksella avasi tähän asti lukitun linnan portit selki seljälleen.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan, mitä näin ja koin tällä matkalla, heitän lyhyen historiallisen silmäyksen Raja-Karjalan vaiheisiin, kielellisiin seikkoihin ja rotukysymykseen. Lienee monta lukijaa, jolle tämä historia on vielä epäselvä, ja monta, jolta se on muistista kadonnut.

Ymmärtääkseen niitä monia väitteitäni ja huomautuksiani, joita myöhemmin olen tekevä, on tällainen selostus lukijalle välttämätön.

Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.

Ennenkuin historialliset tiedot rupeavat heittelemään säästeliäästi valoviirujaan karjalaisten elämään ja oloihin, elivät he arvatenkin niinkuin muutkin kansat, joilla valtiollinen elämä vielä ei ole kehittynyt ja varmistunut. Milloin elivät rauhassa, milloin riidassa naapuriensa kanssa. -— Vielä 1600-luvulla kiteeläiset olivat ilmisodassa ilomantsilaisten kanssa... Ne eivät olleet ainoastaan naapurien välisiä tappeluita, ne olivat usein suorastaan veljesriitoja. Kullervo-runot ovat Karjalan runoja, poimitut juuri näiltä seuduin. Ne ovatkin kaikessa suppeudessaan historiallisia kuvauksia esihistorialliselta ajalta. Näissä muutamissa riveissä on karjalaisten esihistoria kerrottu:

»Kalervoinen kauran kynti Untamon tuvan taakse, Untamoina uljas uuhi, Söi Kalervon kaurankylvön, Kalervoisen kärtsä koira Repi uuhen Untamolta. Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä Surmata suvun Kalervon, Lyöä suuret, lyöä pienet. Koko kansan kolhaella, Tuvat polttoa poroksi. Läksi suurehen sotahan Vasten veljeä omoa.»

Rajariitoja ne olivat, veljesten tuimia sotia. Aivan niinkuin nykyisetkin sodat Europassa. Veljesriitojahan nekin ovat. Europan kansathan ovat samaa rotua, samaa kristittyä uskoa, siis veljeksiä, mutta kun syntyy tora kauramaista, silloin tehdään vieläkin kuin Untamon aikana:

»Laittoi miehet miekka vyölle, Urohot ase kätehen, Pojat pienet piikki vyölle, Kaunot kassara olalle.»

Naisetkin mukaan! Siis pilkulleen kuin nytkin. Muinoin vain tapeltiin kymmenmiehisissä ryhmissä, nykyään miljoonajoukoissa. Siinä erotus. Ihminen ei hevillä muuksi muutu: petoeläin vaanii aina uskonnollisen nöyryydenkin alla.

Tuli ristiretkien aika 1200-luvulla. Ryssät kastoivat idästä käsin, ruotsalaiset lännestä. Kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen kirkko taistelivat karjalaisten sieluista. Tuli tappelu ja tora. Karjalaiset pantiin vastakkain taistelemaan, veli veljeä vastaan. Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan, venäläiset hallitsivat Käkisalmea. Vuosikausien taisteluiden jälkeen tehtiin sovinto ja rauha Pähkinälinnassa v. 1323.

Ei karjalaisten etuja tässä rauhanteossa katsottu. Karjalaumaa pantiin kahtia kuin teuraseläin. Käkisalmen puoli jäi venäläisille, Viipurin puoli ruotsalaisille. Käkisalmen lääniin juurtui vähitellen kreikkalaiskatolinen usko, Viipurin kolmeen, Äyräpään, Jääsken ja Suursavon kihlakuntaan paavinusko. Silkkoja pakanoitahan ne todellisuudessa olivat, kristityitä ainoastaan nimeksi. Se, mikä heissä tuoksahti eniten kristitylle, oli kristityt ristimänimet, länsipuolella rajaa Heikki ja Eskil, itäpuolella Ivan ja Miikkula. Itsepintaisesti ainakin ruotsinpuoleinen Karjala, varsinkin juuri Suursavo, piti kiinni vanhoista sukunimistään. Kun ensimmäiset verokirjat Ruotsin-Karjalasta laaditaan 1541, on jokaisella asukkaalla vanha, suomalainen sukunimi, mutta kristillinen ristimänimi. Kuinka lie ollut laita Käkisalmen puolella, sitä ei tiedetä, sillä täällä ei pidetty kirjoja ihmisistä, yhtä vähän kuin ihmiset piittasivat kirjoista. Voiko ajatella murheellisempaa kohtaloa kansanheimolle, kuin että se joutuu kahden alituisesti kinastelevan valtakunnan jakoesineeksi, ja vielä päällepäätteeksi kahden erilaisen kulttuurimaailman vaikutuksen alaiseksi! Lännessä kumarrettiin Paavia ja Pyhää Henrikkiä, rajan itäpuolella Meri-Miikkulaa ja Pyhää Iivanaa. Taaskin Kullervo-runo laulaa tästä tapauksesta surunvoittoiset, kuvarikkaat rivit:

»Kasvatti emo kanoja, Suuren joukon joutsenia. Kanat aijalle asetti. Joutsenet joelle saattoi. Tuli kokko, niin kohotti, Siipilintu, niin sirotti; Yhen kantoi Karjalahan Toisen vei Venäjän maalle, Kolmannen kotihin heitti.»

Niin käy emon, joka joutuu hoitamaan poikasiaan kahden mahtavan valtakunnan raja-aidoilla ja rajajoilla. Venäjän kotka nappasi toisen puolen, toisen puolen korjasivat Suomen muut heimot.

Rajaviiva halkaisi Karjalan kannaksen kahtia, kulki sitten Punkaharjun länsipuolitse Varkauden seutuville. Minne se sitten oikaisihe, siitä ei ole varmaa tietoa. Ylen olivat seudut siellä suloisia, ei siellä rajapyykit pystyssä pysyneet. Savolaiset niitä repivät alas ja muuttivat sinne, minne he pitivät sopivimpina. Niinpä raja todellisuudessa pantiin käymään Punkaharjun itäpuolitse Puruveden halki Juojärvelle, josta se johdettiin Pisanvuorelle Nilsiän ja Kaavin rajaseuduille.

Tämä väärennetty Pähkinälinnan rajaviiva on sitten aina meidän päiviimme saakka pysynyt Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajana.

Mutta aikojen kuluessa Ruotsi voimistuu ja Venäjä heikkenee. Ruotsi panee joukkonsa samoamaan ja valloittamaan Venäjälle kuuluvaa Karjalaa. Täällä Pontus de la Gardie rakentaa ensimmäiset tiet ja sillat Karjalan erämaihin, hänen poikansa Jaakko de la Gardie valloittaa koko Käkisalmen läänin, jopa itse Novgorodin, ja kun rauha tällä kertaa tehdään Stolbovassa v. 1617, joutui Karjala Ruotsille. Nyt oli taas koko heimo samoissa käsissä, kanat kaikki samassa tarhassa. Repola ja Porajärvi vain jäivät Venäjälle. Kyllä Kustaa II Adolf vaati jyrkästi näitä seutuja itselleen, kehoittipa omia valtuutettujaan polkemaan jalkaa ryssille ja heitä haukkumaan, mutta ryssät posmittivat vastaan eivätkä hellittäneet. Repolalle ja Porajärvelle kävi, kuten kävi Tarton rauhassa viime vuonna, ne jäivät kuin jäivätkin Venäjälle. Mutta se kiemuroiva raja, joka nytkin erottaa Suomen tasavallan Venäjästä, avattiin juuri tällöin Stolbovan rauhanmääräysten perustuksella.

Nyt alkoi ajanjakso, joka on ollut niitä tärkein vanhan Käkisalmen läänin koko henkiselle, niin sanoakseni ulkomuodolle. Oltuaan tähän saakka puhtaasti kreikkalaiskatolinen maa muuttuu se vähitellen ja väkivalloin ankarasti luterilaiseksi, lukuunottamatta Salmin, Suistamon ja Suojärven seutuja.

Onhan luonnollista, että näin suuri muutos henkisissä oloissa ei voinut tapahtua ilman itkua ja hammasten kiristystä.

Ruotsissa ja Suomessa vallitsi tähän aikaan ankara luterilainen puhdasoppisuus. Olihan Ruotsi joutunut luterilaisuuden pääpylvääksi Europassa. Ken hiukankin horjahti puhdasoppisuudesta, hänet rangaistiin mitä ankarimmin, jopa kuolemalla. Niinpä se luterilainen, joka Käkisalmen läänissä kääntyi kreikanuskoon, joutui kuolemaan tuomituksi. Kaikkien kreikanuskoisten täytyi joka pyhä kuunnella myöskin luterilaista jumalanpalvelusta. Jalkapuu odotti sitä, joka ei totellut. Kansalle koetettiin opettaa taitoa lukea kirjasta. Tämä ankaruus ja uskonnollinen väkivalta sai sen aikaan, että moni luterilainen, päästäkseen tästä ankarasta komennuksesta, irti koetti sittenkin hakea turvaa paljoa leväperäisemmästä kreikkalaisesta kirkosta.

Käkisalmen läänin väki tuskitteli ja voivotteli tämän tuiman koulukurin ja uskonnollisen pakon alla. He kääntyivät valituksineen Venäjällä olevien uskonveljiensä puoleen ja pyysivät apua. Venäjä kuunteli mielellään näitä avunpyyntöjä, sillä olihan Stolbovan rauha ollut heille perin epäedullinen, ja heidän pääpyrkimisensä oli päästä meren rannalle. Venäläiset aloittivat sodan.

Kesällä 1656 venäläiset sekä Salmin että Raudun kautta suurin joukoin hyökkäsivät Karjalaan. Kreikkalaiskatolilaiset avosylin ottivat vihollisen vastaan. Heidän henkensä siis säilyivät, heidän talonsa säästettiin tuholta. Mutta luterilaiset joutuivat ankaran vainon alaisiksi. Heidän kirkkonsa ja talonsa poltettiin poroksi. Suomen omat sotavoimat oli viety maasta pois Puolaan ja Liivinmaalle, päällekarkaajat etenivät siis, tuhoten kaikki edestään aina Kerimäelle ja Savonlinnaan saakka. Pohjois-Karjalassa polttivat Brahean uuden kaupungin Pielisjärvellä. Mutta suomalaiset olivat sodan tuttuja tähän aikaan. Eihän 30-vuotisen sodan päättymisestä ollut kulunut muuta kuin kahdeksan vuotta. Talonpojat nousivat aseisiin, mies jokaisesta talosta, ja ajoivat viholliset pois seuduiltaan. Vihdoin saatiin maan vakituinen sotaväki jalkeille, ja loppujen lopuksi ajettiin venäläiset maasta. Jopa tehtiin kostoretki syvälle Aunukseenkin, jossa kylät poltettiin ja väki surmattiin.

Tämä oli siis luonteeltaan puhdas uskonsota, johon lisäksi tuli veljesriita. Luterilaisten voitto oli lopultakin täydellinen. Koko Pohjois-Karjalasta hävisivät kreikkalaiskatoliset melkein jäljettömiin. Sinne tänne jäi joku suku, joka ei vielä nytkään ole muuttanut uskoaan, vaikka kolmatta vuosisataa on asunut luterilaisten sankan parven keskuudessa. He ovat kärsineet pilkat, ja haukkumiset tyynellä mielellä. Paikkakuntalaiset nimittävät heitä »sukkapellikoiksi» eli »sukkapelleiksi», joka hämäräperäinen sana merkinnee sitä, että tällainen olio ei osaa lukea eikä ymmärrä jumalanpalveluksessa käytettävää kieltä. He nielivät häpeän, sillä he näkivät, miten kovalle otti uskonkappalten päähänpänttääminen luterilaisten keskuudessa, jossa vaimo sai kärsiä rangaistuksen kovapäisen miehensä puolesta ja päinvastoin.